SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Villi Viikari ja Mysteerin Metsästys

60 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Tiedätkö sen tunteen, kun jotain katoaa, ja kukaan ei tiedä minne? Niin kävi Viikari-kissalle, mutta hänen tapauksessaan kyseessä oli jotain paljon tärkeämpää: aivan upea kalakeitto! Viikari on tunnettu uteliaisuudestaan ja rohkeudestaan, eikä hän aio antaa yhdenkään kadonneen herkun kadota jäljettömiin. Hänen terävät silmänsä ja ketterät tassunsa ovat valmiina tutkimaan joka nurkan ja kolkan. Mikä voisi olla tämän suuren keittomysteerin takana? Lähde mukaan selvittämään, mitä ihmettä tapahtui!

Kalakeiton Katoaminen!

Aamuaurinko kurkisti iloisesti Mamma Karhun ja Pappa Kontion pirtin ikkunasta. Herääminen täytti talon pian iloisella hälinällä. Mamma Karhu oli herännyt jo varhain ja valmistanut eilisestä kalasta herkullista kalakeittoa. Se oli tuoksunut niin hyvälle, että Villi Viikarinkin vatsa oli kurninut jo illalla. Nyt oli aamupalan aika! Mamma Karhu hipsi keittiöön hymyillen. Hän kuvitteli jo, kuinka koko perhe nautiskelisi lämpimästä kalakeitosta. Voi miten ihanaa! Hän avasi jääkaapin oven, johon keittoastia oli asetettu yöksi. Mutta – hups! – Keittoastia oli täysin tyhjä! Vain muutama pisara kerman ja tillin jättämää jälkeä astian pohjalla. Ei pisaraakaan herkullista kalakeittoa! Mamma Karhu hieraisi silmiään. Oliko hän nähnyt unta? Ei! Hän oli aivan varma, että keitto oli ollut siellä eilen illalla. Hän oli itse laittanut sen jääkaappiin, peittänyt sen huolellisesti odottamaan aamua. Mutta nyt se oli poissa! Minne se oli voinut kadota? Kuka tai mikä oli vienyt sen? Mamma Karhu huokaisi syvään. Tämä mysteeri sai Viikarin, talon uteliaimman kissan, korvat höristymään. Hän oli nukkunut tyytyväisenä ikkunanpöydällä ja haaveillut aamun kalakeitosta. Mamma Karhun huokaus ja kummastunut ääni herättivät hänet heti. Viikari hyppäsi alas pöydältä ja tassutteli keittiöön. Hän näki tyhjän keittoastian ja Mamma Karhun surulliset silmät. Viikarin vihreät silmät tutkivat terävästi. Hän nuuhkaisi ilmaa. Vieläkö täällä leijui kalakeiton heikko tuoksu? Kyllä, aivan pienenpieni vihje! Se oli merkki! Jonkun oli täytynyt viedä se. Mutta kuka? Ja miten? Keittiön lattia oli puhdas, eikä jälkiä näkynyt. Ovi oli ollut lukossa, ikkunat kiinni. Tämä oli todellinen salaisuus! Villi Viikari tiesi heti, mitä hänen oli tehtävä. Hän ei voisi antaa niin herkullisen keiton vain kadota! Ei, ei ja vielä kerran ei! Viikari pörrötti turkkiaan ja nosti häntänsä pystyyn. Hänen päänsä sisällä pyörivät jo monet kysymykset: Oliko joku yllättävä vieras käynyt yöllä? Oliko joku ollut niin nälkäinen, että oli syönyt kaiken?

Viikari Etsii Vihjeitä Keittiöstä

Ei, ei ja vielä kerran ei! Viikari pörrötti turkkiaan ja nosti häntänsä pystyyn. Hänen päänsä sisällä pyörivät jo monet kysymykset: Oliko joku yllättävä vieras käynyt yöllä? Oliko joku ollut niin nälkäinen, että oli syönyt kaiken? Mutta Viikari ei aikonut antaa periksi. Ei ikinä! Ei koskaan, kun oli kyse kalakeitosta! Hän päätti heti, että hän selvittäisi tämän mysteerin. Kalakeiton katoaminen oli liian suuri tapaus jättää huomiotta. Hänen pörröiset korvansa heilahtivat, ja hänen terävät viiksensä värähtelivät. Tässä oli salapoliisikissan paikka! Seikkailu odotti, ja sen ensimmäinen pysähdys oli tietysti keittiö. Aivan sieltä, missä kaikki oli tapahtunut. Mistä kaikki oli kadonnut. Minne kalakeitto oli viimeksi nähty. Keittiö näytti aivan tavalliselta aamuisin. Aurinko pilkisti ikkunasta, valaisten pöydän, tuolit ja kaapit. Mutta Viikarille keittiö oli nyt muuttunut. Se oli muuttunut suureksi, jännittäväksi etsintäalueeksi, täynnä mahdollisia vihjeitä ja piilotettuja salaisuuksia. Kuin aarrekartta, mutta sen aarretta ei etsitty, vaan kadonnutta herkkua! Minne kalakeitto oli voinut mennä? Kuka sen olisi voinut viedä? Viikari mietti, mietti ja mietti. Hän aloitti etsinnät systemaattisesti. Ensin hän laski itsensä aivan alas, lähelle lattiaa. Nenä maahan! Hän oli nyt kuin pieni, karvainen nuuskija, jokainen aisti valppaana. Hän nuuhki jokaisen nurkan, jokaisen jalkalistan ja jokaisen lattialaatan sauman. Pienten tassujen äänet olivat tuskin kuultavissa, kun hän hiippaili ympäriinsä. Tuoksut olivat tärkeitä! Hän haistoi paljon tuttuja asioita: aamupuuroa, eilistä leipää, ehkä jopa pienen pienen murun, joka oli pudonnut pöydältä. Mutta kalakeiton tuoksua ei ollut! Ei edes pienen pientä lohen murua tai tillin lehden jäännettä. Ei mitään, mikä viittaisi siihen, että herkullinen keitto olisi ollut täällä. Oliko joku siivonnut jälkensä tosi hyvin? Viikari mietti. Jos näin oli, se oli todella taitava keitonkaappaaja! Viikari jatkoi matkaansa. Hän hyppäsi ensin matalalle kaapille. Sieltä ei löytynyt mitään. Kaappi oli tyhjä, paitsi ehkä vanhoja sanomalehtiä ja muutamia unohdettuja leluja. Sitten hän kurottautui ylemmäs. Hän avasi tassullaan yhden laatikon. Mitä siellä oli? Lusikoita, haarukoita ja veitsiä, jotka kimaltelivat järjestyksessä. Ei kalakeittoa.

Hiiren Hassu Salaisuus

Viikari sulki keittiölaatikon, pieni huokaus lipsahti hänen suustaan. Ei lusikoita, ei haarukoita, eikä todellakaan kalakeittoa. Minne se oli mennyt? Kuka oli vienyt sen? Villi Viikari ei kuitenkaan ollut kissa, joka luovuttaa. Ei missään nimessä! Hänen viiksensä väpättivät, hänen korvansa kääntyilivät, kun hän yritti kuunnella pienimpiäkin ääniä. Hän nuuhki ilmaa, pörröinen häntä heilui jännittyneesti. Keittiö oli niin hiljainen, että saattoi kuulla oman sydämenlyöntinsä. Tai niin hän luuli.Silloin kuului pieni, aivan pieni rapina. Se oli niin hiljainen, että tuskin saattoi kuulla sitä. Rapina, sitten pieni, nopeasti liukuva ääni. Ja sitten taas hiljaisuus. Viikari käänsi päänsä. Mistä se ääni tuli? Hän hiipi varovasti eteenpäin, tassunpohjat pehmeinä, kuin pumpulia. Hän kulki ohi paistinpannujen, jotka roikkuivat seinällä ja kiiltelivät hopeisina. Hän pujahti ohi pöydän, jonka jaloissa leluhiiri nukkui sikeästi.Ääni tuntui tulevan leivänpaahtimen takaa. Se oli paikka, jonne harva kissa uskaltautui, sillä siellä saattoi olla pölypalloja ja unohdettuja leivänmuruja. Viikari kurkisti varovasti. Ja siellähän se oli! Pieni hiiri, jonka turkki oli sammalenvihreä ja silmät kuin kaksi mustaa helmeä. Hiirellä oli yllään pieni, punainen liivi ja sen toisessa tassussa oli kultainen avain. Hiiri piilotti avaimen heti selkänsä taakse, kun näki Viikarin. Se näytti säikähtäneeltä, mutta myös hieman ilkikuriselta."Hei, pieni ystävä!" Viikari sanoi mahdollisimman pehmeällä äänellä, jotta hiiri ei pelästyisi ja katoaisi. "Olen Villi Viikari, ja etsin kadonnutta kalakeittoani. Oletko sinä nähnyt sitä?"Hiiri vilautti avaintaan ja kätki sen sitten uudelleen. "Kalakeittoa? Minä? En minä tiedä mitään kalakeitosta", hiiri vastasi, sen ääni oli niin pikkuriikkinen, että Viikarin täytyi siristellä korviaan kuullakseen sen. "Minä olen vain Hiiri Hippi, leivänpaahtimen vartija. Minulla on tärkeitä tehtäviä täällä.""Tärkeitä tehtäviä?" Viikari kysyi, hänen mielessään pyöri ajatus herkullisesta kalakeitosta. "Niinkö? Mutta sinä näytät tietävän jotain. Sinun silmäsi ovat niin viisaan näköiset, ja tuollainen kultainen avain... Se näyttää avaavan jonkin salaisuuden!"Hiiri Hippi huokaisi syvään, aivan kuin se olisi maailman vanhin hiiri. Se nousi kahdelle jalalle ja tarkasteli Viikaria pienillä silmillään. "No, ehkä minä tiedän pienen pienen salaisuuden. Mutta salaisuudet ovat kuin pieniä aarteita. Ne pitää ansaita. Eivät ne irtoa ihan helposti. Tämä on minun hassu salaisuuteni.""Hassu salaisuus?" Viikari toisti. "Mitä minun sitten pitää tehdä? Minä olen niin nälkäinen ja ikävöin kalakeittoani. Se on maailman paras kalakeitto, tiedätkö?"Hiiri Hippi käveli pienen matkan, sitten kääntyi ja hyppäsi tyhjään murokulhoon. Kulho helähti, ja hiiri kiersi siellä kaksi kierrosta ennen kuin hyppäsi ulos. Se katsoi Viikaria ja vinkkasi silmää. "No, jos olet todellinen seikkailija, sinun pitäisi pystyä ratkaisemaan pieni arvoitus. Se on osa salaisuutta."Viikari nyökkäsi innokkaasti. "Arvoitus? Minä rakastan arvoituksia! Kerro minulle! Olen valmis!"Hiiri Hippi otti esiin kultaisen avaimensa ja pyöritteli sitä tassujensa välissä. "Hyvä on, kuuntele tarkasti. Minä olen pieni, mutta minulla on suuri koti. Minulla on terävät hampaat, mutta en syö kalaa – paitsi ehkä pienen murusen juustoa. Minä rakastan piilopaikkoja ja pimeitä nurkkia. Kuka minä olen?""Se olet sinä, Hiiri Hippi!" Viikari vastasi heti, pieni hymy levisi hänen kasvoilleen. Se oli niin helppo arvoitus. "Sammalenvihreä turkki, pieni punainen liivi ja kultainen avain!"Hiiri Hippi naurahti pienesti. "Tietenkin! Se oli helppo, eikö? Mutta seuraava ei ole. Tässä on todellinen vihje kalakeitosta. Kuuntele tarkasti: 'Kun yö laskeutuu ja tähdet tuikkivat, vanha viisas katselee maailmaa. Hän tietää paljon, hän näkee kaiken. Hänen silmänsä ovat kuin kaksi suurta lamppua yössä. Etsi häntä puun latvasta, missä oksat ovat vanhimmat ja lehdet kahisevat salaisuuksia. Hän on Kuiskaaja, ja hän osaa auttaa sinua.'"Viikari kuunteli tarkasti, jokainen sana painui mieleen. "Vanha viisas? Kaksi suurta lamppua yössä? Kuka se voi olla?" hän mietti ääneen. "Kuiskaaja? Onko hän joku kissa vai joku muu?"Hiiri Hippi kuiski melkein kuulumattomasti: "Hän asuu korkealla puussa, jossa oksat ovat vanhat ja lehdet kahisevat tuhansia salaisuuksia. Hän on pöllö, Vinkkipöllö, ja hän on hyvä ystäväni. Hän on hyvin vanha ja viisas. Mutta muista, hän pitää rauhasta ja hiljaisuudesta. Sinun täytyy lähestyä häntä varovasti ja kunnioituksella, muuten hän ei kerro mitään.""Vinkkipöllö!" Viikari huudahti, hänen silmänsä loistivat innostuksesta. "Kiitos, Hiiri Hippi! Olet mahtava! Olet auttanut minua valtavasti! Minun täytyy lähteä heti etsimään häntä!""Ole hyvä, Villi Viikari", Hiiri Hippi sanoi ja vilkutti pienellä tassullaan. "Ja muista, maailma on täynnä salaisuuksia ja arvoituksia, jos vain osaa katsoa ja kuunnella oikein. Joskus pienenpienet olennot tietävät suurimmat salaisuudet."Hiiri Hippi livahti takaisin leivänpaahtimen taakse, niin nopeasti, että Viikari tuskin huomasi. Hän oli kadonnut kuin tuhka tuuleen, jättäen jälkeensä vain pienen, kultaisen hohteen. Viikari kääntyi ympäri, hänen mielessään pyöri sana: Vinkkipöllö. Hän oli saanut uuden vihjeen! Seuraava etappi oli selvä: puu, jossa asui vanha ja viisas Vinkkipöllö. Seikkailu jatkui! Villi Viikarin vatsa kurni, mutta toivo palasi hänen mieleensä. Kalakeitto odotti jossain! Hän oli askeleen lähempänä sen löytämistä.

Pöllön Viisaat Vinkit

Villi Viikari hypähti ylös, hänen hännänpäänsä vispasi innoissaan. Hiiren hassu salaisuus oli ollut todella, todella hauska, mutta se ei ollut tuonut kalakeittoa takaisin. Minne siis seuraavaksi? Hän tuijotti metsän tiheää reunaa. Siellä oli vanha tammi, jonka korkeimmassa oksassa asui Pöllö. Kaikki tunsivat Pöllön. Pöllö oli niin viisas, että sen huhuttiin tietävän jopa, kuinka monta tähteä oli yötaivaalla ja mistä aamu-usva tuli. Pöllö tiesi varmasti myös kadonneen kalakeiton kohtalon. Ehkä Pöllö voisi auttaa häntä kadonneen kalakeiton mysteeriessä? Villi Viikari alkoi hipsiä kohti metsää, tassut kevyesti maata koskettaen. Jokainen askel oli täynnä jännitystä ja odotusta. Metsä oli täynnä ääniä: lintujen viserrystä, pienten tuulenhenkäysten huminaa puiden latvoissa, ja rapisevia lehtiä hänen jalkojensa alla. Hän katseli ympärilleen. Voisiko kalakeitto olla piilossa jossain puiden kätkössä? Ei, se olisi liian helppoa. Kalakeitto oli niin herkullinen, että se ansaitsi kunnon mysteerin ja seikkailun etsimiseen! Kun Viikari saapui tammen juurelle, hän nosti katseensa. Puu oli valtava, sen runko oli niin leveä, että neljä Viikaria olisi tarvittu halaamaan sitä ympäri. Sen ikivanha kuori oli ryppyinen ja täynnä sammalta, kuin vanha vaari, jolla on paljon tarinoita kerrottavanaan. Oksat kurottivat kohti taivasta kuin jättimäiset kädet, peittäen auringonvalon. Ja siellä, ylhäällä, syvällä oksien kätkössä, Pöllö istui. Sen suuret, keltaiset silmät olivat kiinni, ja se näytti nukkuvan syvää unta.

Kimalaisen Kultainen Reitti

Viikari tuijotti Pöllöä. Se oli valtavan iso ja nukkui sikeästi. Miten kissanpentu herättää niin suuren ja viisaan Pöllön? Viikari ajatteli hetken. Se tiesi, että Pöllöillä on terävä kuulo. Ehkä ei tarvitse huutaa? Viikari astui varovasti lähemmäksi puun runkoa. Se nosti tassunsa ja raapaisi kevyesti vanhaa, sammalkuorrutettua kuorta. Raaputus oli niin hiljainen, että tuskin sitä itse kuuli. Mutta Pöllön suurissa keltaisissa silmissä tapahtui pientä liikettä. Ne räpähtivät, sitten aukesivat hitaasti, kuin kaksi suurta, kultaista lamppua. Hmph, Pöllö sanoi matalalla, uneliaalla äänellä, joka tuntui tulevan syvältä puun juurista. Kuka siellä pörrää minun päiväuniani häiritsemässä? Viikari katsoi ylös. Anteeksi, herra Pöllö. Minä olen Viikari, ja minulla on suuri huoli. Kadonnut kalakeitto! Olen etsinyt sitä kaikkialta, ja Hiiri sanoi, että sinä olet metsän viisain. Voisitko auttaa minua? Pöllö räpäytti silmiään uudelleen, toinen toisensa jälkeen. Se katsoi Viikaria pitkään ja tarkasti. Sitten se huokaisi syvään. Kalakeitto, sanot? Ah, se vanha juttu. Moni on sitä metsästänyt. Mutta sinä, pieni kissa, olet erilainen. Sinussa on uteliaisuuden kipinä, ja se on hyvä. Minä tiedän paljon asioita, mutta kaikkea en voi suoraan kertoa. Sinun täytyy löytää polkusi itse. Pöllö kääntyi hieman oksallaan. Kuuntelepa tarkasti, Viikari. Metsässä on monia salaisuuksia, jotka vain odottavat löytäjäänsä. Jos haluat löytää kalakeiton, sinun täytyy seurata kultaista reittiä. Mutta se ei ole mikään tavallinen polku maassa, ei ei. Se on paljon ihmeellisempi. Viikari kallisti päätään. Kultainen reitti? Onko se tehty kullasta, vai mitä tarkoitat, herra Pöllö? Pöllö naurahti hiljaa, niin hiljaa, että se kuulosti tuulen huminalta. Ei, Viikari, ei kultaista metallia. Se on jotain paljon elävämpää. Seuraa sitä, joka surisee iloisesti ja kerää kukkien nektaria. Sillä on kultaiset siivet ja se jättää jälkeensä pientä, kimaltelevaa pölyä. Jos olet tarkkana, näet sen. Ja se vie sinut seuraavan vihjeen luo. Mutta ole varovainen, se on kiireinen työläinen ja pitää rauhasta. Viikarin silmät levisivät suuriksi. Tarkoitatko kimalaista? se kysyi innokkaasti. Juuri niin, Pöllö vastasi. Kimalainen tuntee puutarhan joka kolkan, jokaisen kukan ja jokaisen salaisen paikan. Seuraa kimalaista, niin löydät kultaisen reitin. Pöllö sulki silmänsä uudelleen, ja näytti siltä, että se oli jo vaipumassa takaisin syvään uneen. Viikari kiitti Pöllöä ja lähti kipittämään puun juurelta. Sen sydämessä kyti uusi toivo ja jännitys. Kimalainen! Se ei ollutkaan ajatellut kimalaisia. Miten ne voisivatkaan auttaa? Viikari tiesi, että kimalaiset ovat ahkeria ja pörräävät kukasta kukkaan, mutta mikä yhteys niillä olisi kalakeittoon? Pöllö oli kuitenkin viisas, joten Viikari luotti sen neuvoon. Viikari alkoi etsiä. Se kurkki jokaiseen kukkaan, jokaiseen pensaaseen. Sen nenä nyki ja korvat olivat valppaina. Se kuunteli pientä surinaa, sitä iloista ääntä, jonka Pöllö oli maininnut. Ensin se kuuli vain tuulen suhinaa ja lintujen laulua. Mutta sitten, kauempaa, jotain muuta. Pientä, tasaista pörinää. Se tuli puutarhan perältä, sieltä missä kukkivat kaikkein värikkäimmät ja tuoksuvimmat kukat. Viikari lähti varovasti hiipimään ääntä kohti. Se kulki ohitse korkeiden auringonkukkien, jotka kurottivat päänsä kohti taivasta kuin pienet aurinkopäät. Se pujotteli samettiruusujen ja orvokkien välissä, joiden värit olivat niin kirkkaita, että ne tuntuivat melkein hehkuvan. Ilma tuoksui makealta ja hunajaiselta. Ja sitten se näki sen. Suuri, pyöreä kimalainen, jonka selkä oli tumma kuin sametti ja raidat kirkkaan keltaiset. Sen pienet, läpikuultavat siivet liikkuivat niin nopeasti, että ne olivat melkein näkymättömiä, ja niistä lähti se sama pörisevä ääni. Kimalainen oli uppoutunut syvälle suureen, violettiin kurjenpolveen, keräten ahkerasti mettä. Sen pieniä jalkoja peitti paksu kerros keltaista siitepölyä – kuin kultainen pöly, aivan kuten Pöllö oli kuvannut! Viikari yritti olla mahdollisimman hiljaa. Se ei halunnut säikäyttää kimalaista. Se muisti Pöllön varoituksen: Se on kiireinen työläinen ja pitää rauhasta. Viikari istahti maahan ja vain tarkkaili. Kimalainen pörräsi kukasta kukkaan, ja joka kerta kun se nousi lentoon, ilmassa näytti hetken leijuvan pieniä, kimaltelevia hiukkasia – se kultainen reitti! Hei, kimalainen! Viikari kuiskasi, kun kimalainen istahti lähimmälle orvokille. Anteeksi, että häiritsen, mutta voisitko auttaa minua? Pöllö sanoi, että sinä tunnet puutarhan salaisuudet ja että sinä voit näyttää minulle kultaisen reitin. Kimalainen nyökäytti pientä päätään. Se katsoi Viikaria suurilla, tummilla silmillään. Se ei puhunut sanoilla, mutta sen pörinä muuttui. Se kuulosti hieman kysyvältä, sitten ymmärtäväiseltä. Kimalainen nousi ilmaan ja teki pienen ympyrän Viikarin pään yläpuolella, kuin kutsuen sitä seuraamaan. Ai, seuraanko minun sinua? Viikari kysyi, vaikka tiesi jo vastauksen. Kimalainen teki uuden pörähdyksen ja lähti lentoon. Viikari hyppäsi jaloilleen ja lähti seuraamaan kimalaista. Se oli yllättävän nopea, pieni ja ketterä. Viikari joutui juoksemaan ja hyppelemään pensaiden yli pysyäkseen perässä. Kimalainen pujotteli taitavasti kukkien ja lehtien lomassa, aina eteenpäin. Se lensi ensin ohitse marjapensaiden, joissa roikkui punaisia ja mustia marjoja, sitten perennapenkkien, jotka olivat täynnä sinisiä ja vaaleanpunaisia kukkia. Viikarin nenä nuuski ilmaa, ja sen korvat kuuntelivat kimalaisen pörinää. Se oli kuin pieni moottori, joka veti Viikaria eteenpäin. Kultainen siitepöly leijui ilmassa, kun kimalainen lensi, kuin pieniä timantteja, jotka osoittivat oikean suunnan. Se oli todella kultainen reitti, ei vain kuvainnollisesti! Kimalainen johti Viikarin puutarhan perimmäiseen nurkkaan, paikkaan, jota Viikari ei ollut koskaan aiemmin huomannut. Siellä kasvoi tiheä pensasaita, joka näytti aivan tavalliselta. Mutta kimalainen ei lentänyt aidan yli, eikä sen ympäri. Sen sijaan se lensi suoraan yhteen pensasaidan keskelle, kohtaan, jossa oksat olivat tiheimmillään. Sitten se teki pienen pörähdyksen, kuin viimeisen tervehdyksen, ja katosi pensasaidan sisään. Viikari pysähtyi pensasaidan eteen. Se kurkisti varovasti. Oksat olivat niin tiheässä, että ne muodostivat melkein seinän. Mutta aivan keskellä, siinä mihin kimalainen oli lentänyt, oli pieni, salainen aukko. Se oli piilotettu niin taitavasti, että sitä oli vaikea huomata, ellei tiennyt etsiä. Se oli kuin pieni ovi, joka odotti avautumistaan. Oi! Viikari huokaisi. Tässäkö se seuraava vihje on? Se työnsi päätään aukosta. Toisella puolella oli pimeää ja hieman ahtaan näköistä. Mutta Viikari oli rohkea kissa, ja se tiesi, että seikkailut odottavat aina salaisissa paikoissa. Sen sydän jännitti iloisesti. Kimalaisen kultainen reitti oli tuonut sen tänne, pensasaidan salaiseen suojapaikkaan. Mitäköhän siellä odottaisi? Oli aika jatkaa matkaa.

Piilotettu Polku Puutarhassa

Viikari puristi itsensä pensasaidan aukosta. Se oli kuin astuisi toiseen maailmaan, paljon vanhempaan ja salaperäisempään paikkaan kuin mihin se oli tottunut! Tuulen suhina vaimeni melkein kokonaan ja auringonvalo siivilöityi suurten, ikivanhojen puiden lehtien läpi luoden kauniita, tanssivia varjoja pehmeään sammalpeitteiseen maahan. Polku, jota Kimalainen oli sille näyttänyt, oli kapea ja mutkitteleva. Se oli tehty pienistä, sammalpeitteisistä kivistä, jotka tuntuivat aivan silkinpehmeiltä Viikarin pienten tassujen alla. Jokainen askel tuntui samalla jännittävältä ja rauhoittavalta. Molemmin puolin polkua kasvoi korkeita kukkia, joiden terälehdet olivat niin kirkkaanpunaisia, syvän sinisiä ja iloisen keltaisia, että ne melkein hehkuivat omalla valollaan. Ne tuoksuivat makealta ja houkuttelivat luokseen satoja perhosia, jotka lehahtelivat siivillään kuin pienet tanssijat, pitäen iloisia juhlia puutarhassa.Viikari katseli ympärilleen silmät suurina ihmetyksestä. Se oli varma, ettei täällä ollut kukaan ihminen käynyt pitkään, pitkään aikaan, paitsi ehkä salaperäiset puutarhan asukit. Se oli kuin Viikari olisi löytänyt ihan oman salaisen satumaansa, paikan, josta se voisi löytää vastauksen kadonneeseen kalakeittoon. Polun varrella kasvoi outoja kasveja, joissa oli kimaltelevia lehtiä ja heliseviä kukkia, jotka tuntuivat soittavan pieniä säveliä tuulen puhaltaessa. Jokainen askel oli uusi löytö, uusi yllätys. Viikari kurkisti yhden suuren, violetin kukan sisälle ja näki siellä pienen, iloisen hyönteisen, jolla oli paljon silmiä ja joka vilkutti sille ystävällisesti antenneillaan. Viikari tunsi, että tässä taianomaisessa paikassa kaikki oli mahdollista, ja seikkailu oli vasta alussa.Yhtäkkiä Viikari kuuli pienen, iloisen tirskahduksen. Se kuulosti aivan kuin joku olisi nauranut hiljaa itsekseen. Ääni tuli polun reunalta, jossa kasvoi valtava, pyöreä pensas, jonka lehdet olivat niin tiheät, ettei sisältä nähnyt mitään. Viikari hiipi mahdollisimman varovasti lähemmäs. Se kurkisti pensaan sisään ja näki jotain todella jännittävää ja odottamatonta. Pienellä sammalpeitteisellä kivellä istui pupu. Mutta tämä ei ollut mikä tahansa tavallinen pupu! Sen turkki oli hopeanhohtoinen ja sen pitkät, pehmeät korvat olivat koristeltu pienillä, hohtavilla tähdillä, jotka kimmelsivät auringonvalossa. Pupu luki paksua, vanhaa kirjaa, jonka kannessa oli kuva suuresta, höyryävästä kalakeitosta. Kirjan nimi oli

Leikkisä Lohikäärme ja Laukku

Viikari hiipi hiljaa lähemmäs. Sen uteliaat silmät siristyivät. Mitä pupu luki? Ja miksi sen kirjan kannessa oli kuva kalakeitosta? Aivan samanlaisesta, jota Viikari etsi!

Variksen Valheelliset Vinkit

Viikarin sydän hypähti ilosta. Siinä se oli! Kalakeitto! Tai ainakin sen kuva. Viikari livahti varovasti lähemmäs, tassu toisen eteen, hiljaa kuin kuiskaus. Pupu oli niin keskittynyt lukemiseen, ettei se huomannut Viikarin lähestyvän.

Yllättävä Löytö Onnenkuopasta

Viikari hivuttautui lähemmäs, aivan pupun selän taakse. Sen tassut laskeutuivat pehmeästi maahan, kuin pumpulipilvet. Pupu oli niin syventynyt lukemaansa, että sen korvat vain hieman nykivät ilmassa, mutta se ei nostanut katsettaan. Viikari kurkisti varovasti pupun olkapään yli, aivan pupun pörröisen hännän vierestä. Pupun nenä oli syvällä vanhassa, nuhjuisessa kirjassa. Viikari näki heti kannen. Siinä oli suuri, höyryävä kalakeittokulho, ja sen yläpuolella luki isolla, kullatuilla kirjaimilla Kalakeiton Salaisuus. Viikarin vatsa kurni niin, että sen piti pidättää hengitystään, ettei pupu vain kuulisi. Se oli kamala tunne, sillä kurniva vatsa paljastaisi Viikarin heti! Pupu mumisi itsekseen, lukien ääneen pätkiä kirjasta. Ja sitten, kun kuu on korkeimmillaan, sinun tulee viedä lahja Onnenkuoppaan, pupu luki hiljaa. Onnenkuoppa? Mikä ihmeen Onnenkuoppa? Viikari mietti, sen viikset nykivät. Sen oli saatava selville lisää. Mutta miten? Se ei voinut vain rynnätä esiin ja kysyä. Pupu oli kovin arka ja säikähtäisi varmasti. Viikari päätti olla varovainen. Se yskähti pienen, sievän yskähdyksen, aivan kuin se olisi ollut siinä jo hetken, ihmettelemässä metsän kauneutta. Pupu hyppäsi säikähtäneenä ilmaan, ja vanha, painava kirja putosi sen tassuista maahan. Voi voi sentään! Anteeksi, en huomannut sinua, Viikari! Pupu sanoi, pupun sydän pamppaili nopeasti rinnassa. Sen pitkät korvat painuivat hieman alas. Ei haittaa, pupu. Näin vain, että sinulla on jännittävän näköinen kirja, Viikari vastasi mahdollisimman ystävällisesti, sen ääni oli pehmeä kuin sametti. Viikari pyörähti ympäri, jotta pupu varmasti näkisi sen pörröisen hännän. Niin, tämä on Kalakeiton Salaisuus! Se kertoo vanhasta legendasta, jossa kalakeitto katoaa ja palaa takaisin, jos oikea lahja viedään oikeaan paikkaan oikeaan aikaan, pupu selitti innoissaan, kumartuen poimimaan kirjan takaisin. Pupu silitti varovasti kirjan kantta, aivan kuin se olisi ollut sen vanha ystävä. Oikea paikka? Onko se se Onnenkuoppa, josta luit? Viikari kysyi, yrittäen kuulostaa vain uteliaalta. Sen häntä alkoi heilua edestakaisin, paljastaen Viikarin jännityksen. Juuri se! Onnenkuoppa on täällä metsässä, syvällä vanhan tammen juurien alla, pupu selitti, sen silmät pyöreinä. Legenda sanoo, että jos sinne vie jotain, mitä todella rakastaa, se palaa takaisin sinulle kolminkertaisena. Tai sitten vie kadonneen asian kuvan, ja se palaa itse. Tuntuu ihan sadulta, eikö vain? pupu nauroi. Eli jos joku on vienyt kalakeiton kuvan sinne, niin kalakeitto palaa? Viikari kysyi, sen pörröinen häntä heilui nyt vieläkin nopeammin. Sen mielessä välähti jo ajatus. Niin legendassa sanotaan! Mutta kuka uskoisi sellaista? Minä vain luen tätä huvin vuoksi, pupu nauroi, ja sen nenä nyrpistyi hieman. Viikari tiesi, että tämä oli enemmän kuin vain huvia. Tämä oli vihje! Suuri vihje! Se yhdisti kaikki aiemmat palaset! Kimalaisen kultaisen reitin, Pöllön viisaat vinkit, jopa Variksen harhaanjohtavat sanat olivat johdattaneet Viikarin tähän pisteeseen. Kiitos, pupu! Minun täytyykin mennä nyt. Hauskaa lukemista! Viikari huikkasi ja lähti juoksemaan kohti metsää, sen tassut iskivät vauhdikkaasti sammaleeseen. Se tiesi, mihin sen piti mennä. Kohti Onnenkuoppaa! Metsä oli täynnä tuoksuja ja ääniä. Puiden lehdet kahisivat kevyesti tuulessa, aivan kuin ne kuiskailisivat salaisuuksia toisilleen. Linnut lauloivat iloisesti, ja oravat hyppivät ketterästi oksalta toiselle. Viikari muisti Pöllön viisaat sanat: Seuraa vanhinta polkua. Ja Kimalaisen kultaisen reitin. Ja Leikkisän Lohikäärmeen jättämän laukun. Vaikka Variksen vinkit olivat johtaneet harhaan, jokainen pieni askel oli ollut tärkeä, jokainen kohtaaminen oli antanut pienen palasen suurempaan kuvaan. Viikari hypähti kivien yli, pujotteli pensaiden lomitse ja tunsi jännittävän odotuksen vatsassaan. Onnenkuoppa. Sielläkö se kadonnut kalakeitto todella oli? Se oli niin lähellä nyt, niin lähellä! Viikari juoksi ja juoksi, sen tassut melkein lentelivät maanpinnan yläpuolella. Se ohitti vanhoja, sammaleisia kantoja ja kulki purojen yli hyppien. Lopulta, edessään, se näki todella vanhan, suuren tammen. Sen runko oli niin paksu, ettei Viikarin tassut olisi yltäneet sen ympäri, ja sen juuret olivat niin paksuja ja kiertyneitä, että ne näyttivät jättimäisiltä käärmeiltä, jotka lepäilivät maan pinnalla. Juurien välissä oli syvennys, pieni, pyöreä kolo, jota peitti tiheä sammalpeite. Tämä oli varmasti Onnenkuoppa! Viikari asteli varovasti kuopan reunalle ja kurkisti sisään. Kuoppa oli hämärä, sillä vanhan tammen oksat varjostivat sitä, mutta Viikarin terävät, kissan silmät näkivät jotain kiiltävää sen pohjalla. Se oli hopeinen esine. Ja sen vieressä oli jotain vieläkin tutumpaa. Viikari laski tassunsa alas, koskettaen kylmää sammalta. Jännitys kutitti sen viiksiä. Viikari hyppäsi ketterästi kuoppaan, ja sen tassut laskeutuivat pehmeästi sammaleen päälle. Siellä, kylmän sammalen päällä, lepäsi pieni, kiiltävä lusikka. Aivan sellainen, jolla Villi Viikari oli aina syönyt kalakeittoa! Se oli sen oma lusikka, jonka Villi Viikari oli jättänyt vahingossa keittiön pöydälle! Miten se oli päätynyt tänne? Ja lusikan vieressä oli jotain, mikä sai Viikarin sydämen hypähtämään ja sen hännän nousemaan pystyyn kuin kysymysmerkki. Se oli pieni, pahvinen lappu. Lapussa oli piirros. Selkeä, kaunis piirros herkullisesta kalakeitosta, joka höyrysi iloisesti. Kuva oli tehty huolellisesti, ja siitä näki, että tekijä oli nähnyt paljon vaivaa. Ja sen alla, pienellä, sievällä käsialalla, luki: Palatkaa kotiin, rakas kalakeitto. Olen sinua niin kovasti kaivannut. Viikari haisteli lappua varovasti. Siinä oli heikko, mutta tuttu tuoksu. Kukan tuoksu. Ja tuoksu, joka muistutti hieman hunajaa. Viikari muisti heti Kimalaisen, joka oli ollut niin surullinen kalakeiton katoamisesta ja oli jakanut huolensa. Mutta miksi Kimalainen olisi tuonut tämän juuri tänne? Ja miksi Viikarin oma lusikka oli täällä? Kimalainen oli niin kiltti ja herkkä, että se varmasti uskoi vanhaan legendaan. Se halusi kalakeiton takaisin! Viikari tiesi nyt mitä tehdä. Se nappasi lusikan ja lapun suuhunsa ja hyppäsi ulos kuopasta. Kalakeitto oli tulossa takaisin kotiin!

Kalakeitto Palasi Kotiin!

Viikari oli todella innoissaan! Se puristi lusikkaa suussaan, ja lappu hulmusi kevyesti sen tassussa. Kalakeitto oli löydetty! Nyt oli aika viedä se takaisin kotiin. Viikari ponkaisi liikkeelle, sen pienet tassut kiisivät nopeasti samaa polkua pitkin, jota pitkin se oli tullutkin. Aurinko paistoi lämpimästi, ja linnut lauloivat iloista lauluaan. Tuntui kuin koko maailma olisi juhlinut Viikarin uskomatonta löytöä.Ensin Viikari juoksi takaisin puutarhan poikki. Siellä se näki pienen hiiren, joka kurkisti kolostaan. Hiiri vilkutti Viikarille ja piipitti, Oletko löytänyt sen? Kalakeiton? Viikari nyökkäsi tarmokkaasti, ja sen häntä heilui vauhdikkaasti. Hiiri taputti tassujaan yhteen, iloiten Viikarin puolesta.Sitten Viikari kiiti ohitse suurten kukkien. Kimalainen, se sama kultainen kimalainen, surrasi iloisesti kukan yläpuolella. Surr surr! Hyvää työtä, pikku kissa! Tiesin, että onnistut! Kimalainen lensi pienen matkan Viikarin vierellä, kuin saattaen sitä matkalla kotiin. Viikari nautti seurasta ja tunsi sydämessään lämpimän tunteen.Matka takaisin tuntui paljon lyhyemmältä. Ehkä siksi, että Viikarin mieli oli täynnä iloa ja jännitystä. Se kuvitteli jo, kuinka herkulliselta kalakeitto maistuisi. Viikari hyppäsi puutarhaportin yli ja kiiruhti kohti talon takaovea. Sen mielessä oli vain yksi asia: kotiin, kotiin, kalakeitto kotiin!Kun Viikari saapui keittiön ovelle, se pysähtyi hetkeksi. Sen sydän tykytti nopeasti. Se otti syvään henkeä ja työnsi oven auki päällään. Keittiössä oli hiljaista, mutta iloinen tuoksu leijaili ilmassa. Tuoreen leivän ja kalakeiton tuoksu! Viikari astui sisään, lusikka suussaan ja lappu tassussa.Ja siellä se oli! Keittiön pöydällä, keskellä pöytää, oli iso, kaunis, höyryävä kattila täynnä kalakeittoa! Aivan samanlaista, jota Viikari oli etsinyt. Ja sen vieressä oli uusi, kiiltävä lusikka ja pieni, siisti lappu. Viikari ei voinut uskoa silmiään. Miten tämä oli mahdollista? Se oli juuri löytänyt samanlaisen keiton onnenkuopasta!Sitten Viikari kuuli askeleita. Keittiöön astui Viikarin oma emäntä, Anna, hymyillen leveästi. Anna näki Viikarin, jolla oli lusikka suussaan ja lappu tassussa, ja hän nauroi lempeästi. No, Viikari-kulta, siinähän se on! Oletko sinäkin löytänyt sen?Viikari pudotti oman lusikkansa pöydälle ja antoi lapun Annan käteen. Anna luki lapun ääneen. Hyvää huomenta, rakas Viikari! Tänään on suuri seikkailupäivä! Etsi kalakeitto. Sen löydät sieltä, mistä ilo löytyy. Ja kun löydät sen, tiedät mitä tehdä. Hauskaa keitonmetsästystä!Anna katsoi Viikariin ja silitti sen pehmeää turkkia. Tämä oli yllätys sinulle, Viikari-kulta! Halusimme järjestää sinulle pienen aarrejahti-seikkailun, koska olet niin reipas ja utelias kissa. Se keitto, jonka löysit, on aivan samanlainen kuin tämä, jonka minä juuri valmistin. Tarkoituksena oli, että etsit sitä ulkoa, ja kun löydät sen, tiedät, että olet valmis nauttimaan aamiaisesta!Viikari naukui iloisesti. Se ymmärsi nyt! Koko mysteeri olikin ollut Annan järjestämä hauska leikki. Se ei ollut kadonnut, vaan piilotettu! Ja Viikari oli ratkaissut arvoituksen, jopa löytänyt oman, pienen keittokattilansa onnenkuopasta. Ehkä Anna oli laittanut sinne pienen maistiaiskattilan Viikarille itselleen. Tai sitten se oli ihan oikea onnenkuoppa, joka oli antanut Viikarille palkinnoksi pienen oman kalakeiton.Ja tiedätkö mitä, Viikari? Anna sanoi ja otti toisenkin lapun pöydältä. Tämän Viikari oli jo lukenut onnenkuopassa. Tässä lukee: Onnenkuoppa antaa sinulle pienen maistiaisen onnesta. Nauti seikkailustasi ja tule kotiin! Niin, Viikari, sinä löysit onnenkuopan ja oman keittosi. Nyt voit syödä molemmat, jos haluat!Viikari hypähti ylös tuolille ja nuoli Annan kättä kiitollisena. Se oli niin onnellinen! Se oli seikkaillut, tavannut monia eläinystäviä, ratkaissut mysteerin ja löytänyt kaksi kalakeittoa! Tämä oli paras aamu ikinä.Anna kaatoi Viikarille pienen kulhollisen kalakeittoa. Keitto höyrysi, ja tuoksu oli vastustamaton. Viikari aloitti syömisen iloisesti, sen kieli lipoi herkullista keittoa. Se oli täynnä kalaa ja kasviksia, juuri niin hyvää kuin se oli unelmoinut. Anna söi omaa aamiaistaan samalla kun katseli Viikarin syömishalua ja hymyili.Viikari ajatteli kaikkia ystäviään, jotka olivat auttaneet sitä matkan varrella. Hiiri, pöllö, kimalainen ja leikkisä lohikäärme. Jopa varis, joka oli yrittänyt hämätä, oli ollut osa tätä suurta seikkailua.Se oli oppinut paljon tänään. Se oli oppinut luottamaan itseensä, kuuntelemaan ystäviään ja olemaan utelias. Tärkeintä oli ehkä se, että vaikka asiat näyttivät katoavan, ne voivatkin olla piilossa, odottamassa löytäjäänsä. Ja usein, seikkailun jälkeen, paras paikka olla on oma koti, nauttimassa herkullisesta aamiaisesta rakkaiden kanssa.Viikari söi kulhonsa tyhjäksi ja nuoli viiksistään viimeisetkin keitonjämät. Se oli kylläinen ja onnellinen. Sen vatsa oli täynnä, ja sen mieli oli täynnä iloisia muistoja. Se kellahti Annan syliin ja alkoi kehrätä tyytyväisenä. Sen kehräys oli kuin pieni moottori, joka kertoi maailmalle, kuinka onnellinen ja tyytyväinen se oli.Anna silitti Viikarin päätä ja sanoi, Olet kyllä ollut todellinen seikkailija tänään, Viikari. Kuka tietää, mitä mysteerejä löydät seuraavaksi? Viikari vain kehräsi vastaukseksi. Tänään se oli todistanut olevansa sankari, seikkailija ja mysteerien ratkaisija. Ja kaikki tämä yhden kadonneen kalakeiton takia!Nyt Viikari tiesi, että seikkailuja voi löytyä kaikkialta, jopa omasta keittiöstä. Tärkeintä on pitää silmät ja korvat auki, olla rohkea ja uskaltaa lähteä etsimään. Ja kun onnistuu, palkinto voi olla jotain todella herkullista. Se oli tarina Viikari-kissan ja kadonneen kalakeiton mysteeristä. Mutta tämä ei suinkaan ollut Viikarin viimeinen seikkailu. Ei, ei todellakaan. Se oli vasta alkua. Maailma oli täynnä mysteerejä, jotka odottivat ratkaisijaansa, ja Viikari oli valmis! Aina valmis uusiin seikkailuihin, uusiin löytöihin ja uusiin ystäviin. Mutta ensin, pienet nokoset Annan sylissä. Seikkailut ovat väsyttäviä, varsinkin kun ratkaisee näin suuria mysteerejä. Viikari sulki silmänsä ja uneksi herkullisesta kalakeitosta ja kultaisista kimalaisista. Mikä upea päivä! Kalakeitto oli todellakin palannut kotiin, ja sen mukana oli tullut paljon iloa ja jännitystä.

Loppusanat

Vau, mikä seikkailu Villillä Viikarilla ja hänen ystävillään oli! Kalakeitto on turvassa. Kiitos oikein paljon, että olit mukana Mysteerin Metsästyksessä. Toivottavasti sinäkin pidit tästä jännittävästä matkasta ja kaikista hauskoista hetkistä. Muista, että maailma on täynnä ihmeitä, ja mielikuvituksesi avulla voit keksiä omia upeita tarinoitasi milloin tahansa. Ehkä sinun omilla leluillasi on jo jokin suuri seikkailu mielessä? Kerro Sonacastsille, jos sinulla on palautetta tästä tarinasta tai haluat kuulla lisää Villi Viikarin seikkailuista. Paljon kiitoksia kuuntelusta ja nähdään taas seuraavissa jännittävissä hetkissä! Hei hei!

Lisää tarinoita