SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Viisi lasta ja se

30 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Kuvittele kesäpäivä, lämmin aurinko, ja vanha hiekkakuoppa täynnä salaisuuksia. Mitä jos sieltä paljastuisi olento, joka voisi toteuttaa kaikki toiveesi? Mutta varokaa, sillä toiveet voivat olla petollisia! Tervetuloa Viisi lasta ja se -tarinan maailmaan, jossa tapaamme viisi uteliasta sisarusta ja heidän uskomattoman löytönsä. Valmistaudu sukeltamaan seikkailuun, täynnä taikaa, kaaosta ja yllättäviä oppitunteja.

Lapset ja hiekkakuoppa

Kesäloma oli alkanut, mutta Cyril, Anthea, Robert, Jane ja perheen pienin, ”Karitsa”, olivat joutuneet tylsistymään maaseudulla, kaukana Lontoon metelistä. Sateiset päivät ja loputon vihreys tuntuivat loputtomalta vankilalta lasten mielestä. Eräänä harmaana iltapäivänä, kyllästyneinä sisällä oloon ja toistensa seuraan, he päättivät lähteä tutkimaan ympäristöä. He vaelsivat puiden reunustamia polkuja pitkin, kunnes törmäsivät vanhaan, unohdettuun hiekkakuoppaan. Se oli jättimäinen kraatteri maassa, täynnä löysää hiekkaa ja pientä kiveä. Uteliaisuus voitti, ja lapset alkoivat kaivaa. Lapioita ei ollut, joten he käyttivät pieniä käsiään ja rikkinäisiä leluja. Hiekka lensi, ja heidän intohimonsa kasvoi jokaisen kaivauksen myötä. Silloin, syvältä hiekan alta, Robertin käsi osui johonkin pehmeään ja karvaiseen. He kaivoivat yhdessä, kunnes hiekan seasta paljastui jotain, mikä sai heidät haukkomaan henkeään. Se ei ollut kivi, ei juuri, eikä vanha luuranko. Se oli... se oli olento. Rypistynyt, uninen ja täysin odottamaton.

Ensimmäinen toive

Hiljaisuus laskeutui kuoppaan, sakeampana kuin koskaan ennen. Lapset tuijottivat, silmät pyöreinä, juuri löytämäänsä olentoa. Se oli pieni, ehkä jäniksen kokoinen, mutta sen ruumis oli pörröinen ja harmaa kuin pölyinen kissanpentu, ja sen vartalo oli pullea kuin hämähäkin. Sillä oli lepakon korvat, suuret ja läpikuultavat, jotka nykivät hieman hermostuneesti. Sen silmät, oh, ne silmät! Ne olivat suuret, pyöreät ja ulkonivat kuin etanan silmät pitkien, ohuiden varsien päässä, ja ne pyörivät hitaasti katsellen lapsia vuorotellen. Sillä oli myös pitkät, herkät viikset ja pieni, suippo kuono, joka muistutti sammakon suuta. Se oli kuin useammasta eläimestä yhdistelty, luonnon outo vitsi. Yhtäkkiä olento haukotteli. Se venytteli itseään pitkäksi ja ohueksi, sitten lyhyeksi ja paksuksi, ravistaen hiekkaa turkistaan. Sen suusta kuului kumea, hiekkainen ääni, kuin hiomakiviä raapisi toisiaan vasten. ”Mitä te tuijotatte?” se sanoi, ja ääni oli yllättävän selkeä, joskin hieman valittava. ”Enkö saa nukkua rauhassa omassa hiekassani?” Lapset olivat mykistyneitä. Oli jo tarpeeksi epätodellista löytää tällainen olento, mutta se että se puhui, oli täysin käsittämätöntä. Anthea, aina käytännöllisin, kysyi: ”Mitä sinä olet?” ”Minä olen hiekkapeikko,” olento vastasi, ”tai, kuten esi-isäni ovat aina sanoneet, Psammead. Ja minä toteutan toiveita.” Hiljaisuus laskeutui jälleen, tällä kertaa täynnä toisenlaista jännitystä. Robert, aina skeptinen, purskahti nauruun. ”Toiveita? Älä viitsi. Et sinä voi toiveita toteuttaa. Eihän sellaisia tapahdu oikeassa elämässä!” Psammead vilkutti suurilla silmävarsillaan. ”Minäpä voin. Olen tehnyt niin tuhansia vuosia. Aina silloin tällöin joku kaivaa minut esiin ja minun on pakko toteuttaa hänen toiveensa. Se on vanha, ikävä tapa, mutta säännöt ovat sääntöjä. Mutta on joitain ehtoja. Saatte vain yhden toiveen päivässä, ja toive katoaa auringonlaskun aikaan. Ja minä häviän aina kun toive on toteutettu. Se on suojakeinoni, jotta en joudu liian monen ahneen ihmisen kynsiin.” Se köhähti, nostaen pienen, turkisen tassunsa suunsa eteen. Lapset katsoivat toisiaan. Olisiko tämä totta? Voisiko se todella olla totta? Janen silmät kiiluivat innostuksesta. Cyril, vanhin, yritti pysyä viileänä. ”Mitä tahansa?” hän kysyi epäilevästi. ”Voitko todella antaa meille mitä tahansa?” ”Melkein,” Psammead murahti. ”En voi antaa kuolemattomuutta tai viisautta, tai... rakkauden taikaa. Mutta kaikki muu, niin kauan kuin se on järkevää, kyllä. Mitä te siis toivotte?” Hetken lapset olivat ymmällään. Miljoonia asioita välähti heidän mielessään: suklaata, lentäviä mattoja, aarrekarttoja. Mutta mikä oli se paras toive, joka kannattaisi tuhlata tähän ensimmäiseen mahdollisuuteen? ”Toivoisimme...” alkoi Jane, mutta Robert keskeytti hänet. ”Minä tiedän!” Robert huusi, ennen kuin kukaan ehti estää häntä. Hän halusi todistaa Psammeadin puheet todeksi, tai vääräksi. ”Minä toivon, että me kaikki, ihan kaikki, olisimme yhtä kauniita kuin... kuin Kreikan jumalat ja jumalattaret!” Hiekkapeikko tuhahti. ”Tuo on typerä toive, mutta olkoon niin. Toive toteutettu!” Sen silmät pyörivät villisti, korvat nykivät, ja sitten se katosi! Se ei räjähtänyt, ei sulanut, se vain... ei ollut siinä enää. Tilalla oli vain pieni hiekkapölypilvi, joka leijui hetken ilmassa ja laskeutui sitten kuopan pohjalle. Mutta lapset eivät huomanneet Psammeadin katoamista. He olivat liian kiireisiä huomaamaan itsensä. Ensimmäisenä he tunsivat oudon kihelmöinnin, kuin miljoona neulaa olisi pistellyt heidän ihoaan. Sitten heidän vaatteensa alkoivat tuntua liian tiukoilta, ja sitten ne repesivät saumoistaan. Heidän hiuksensa kasvoivat pituutta nopeasti, muuttuen kullanhohtoisiksi kiharoiden tai tummiksi, aaltoileviksi massoiksi. Heidän piirteensä muuttuivat. Nenät muuttuivat suoremmiksi, leuat veistoksellisemmiksi, silmät suuremmiksi ja kirkkaammiksi kuin koskaan. Janen kädet, jotka olivat aiemmin olleet pikkuruiset ja lapselliset, muuttuivat pitkiksi ja eleganttiseksi. Cyril tunsi itsensä yhtäkkiä paljon pidemmäksi, hänen vaatteensa olivat nyt haaroista aivan liian lyhyet. He olivat todella kauniita, häikäisevän kauniita. Mutta kauneudella oli kääntöpuolensa. Heidän vaatteensa olivat riekaleina. Heidän kenkänsä eivät sopineet jalkoihin, jotka olivat kasvaneet. Heidän omia kasvojaan oli mahdoton tunnistaa. He katsoivat toisiaan, ja heidän silmiinsä ilmestyi hämmennystä, sitten pelkoa. ”Cyril?” Anthea kysyi, hänen äänensä kuulosti oudolta, syvemmältä ja melodisemmalta. ”Onko tuo sinä?” Cyril katsoi peilikuvaansa Janen pyöreistä silmistä ja pudisti päätään. Hän ei tunnistanut itseään. Heidän kauneutensa oli niin täydellistä, niin ylimaallista, että he olivat muuttuneet vieraiksi itselleen. Robert, joka oli ollut niin innoissaan toiveestaan, alkoi tuntea vatsassaan kylmän tunteen. ”Voi ei,” hän mumisi, ”mitä me olemme tehneet?” Aurinko alkoi laskea hitaasti, värjäten taivaan oranssin ja purppuran sävyillä. Mutta kauneus ei kadonnutkaan heti. Se jäi, piinallisena ja epämukavana. Lapset yrittivät epätoivoisesti keksiä, miten he pääsisivät takaisin kotiin, näinä muuttuneina olentoina. Miten he selittäisivät tämän äidille ja isälle? Miten he edes pystyisivät kävelemään kotiin riekaleisissa vaatteissa ja tuntemattomina? Heidän ensimmäinen toiveensa oli toteutunut, mutta se oli tuonut mukanaan vain hämmennystä ja epätoivoa. Se oli vasta alkua.

Suuret siivet ja kivenheitto

Aurinko alkoi painua puiden latvojen taakse, värjäten taivaan purppuran ja oranssin sävyillä. Lapset istuivat hiekkakuopan reunalla, kukin omissa synkissä ajatuksissaan, ihmetellen kuinka heidän elämänsä oli voinut muuttua näin käsittämättömällä tavalla yhdessä päivässä. He olivat toivoneet rikkautta, ja sen sijaan heistä oli tullut muukalaisia omassa kodissaan. Heidän omat vaatteensa olivat kadonneet, ja heillä oli yllään vaatteet, jotka tuntuivat sekä vieraammilta että jopa suuremmilta kuin he itse. Psammead, hiekka-aavikon olento, kömpi esiin kuopan pimeimmästä kolkasta, sen silmät hohtivat laiskasti auringonlaskun viimeisissä säteissä. ”Tiedättekö”, se sanoi karkealla, hiekantuoksuisella äänellään, ”toiveideni taika lakkaa aina auringonlaskun aikaan. Kaikki, mitä olette toivoneet, katoaa silloin.” Lapset katsoivat toisiaan, ensin epäuskoisina, sitten toivoa täynnä. Oliko tämä totta? Oliko kaikki tämä painajainen päättymässä? Ja aivan kuten Psammead oli sanonut, kun viimeinen auringonsäde katosi näkyvistä, outo, pistävä tunne levisi heidän kehoissaan. Vaatteet kutistuivat, iho muuttui, ja hetkessä he olivat jälleen omia itseään, pukeutuneina omiin tutuihin, joskin hieman ryppyisiin, vaatteisiinsa. Heidän jalkansa tuntuivat jälleen omilta, ja heidän äänensä tuntui jälleen tutulta. He riensivät kotiin, sydämet kevyempinä kuin koskaan. Vaikka päivä oli ollut täynnä hämmennystä ja pelkoa, se oli myös opettanut heille jotain tärkeää: toiveet olivat voimakkaita, mutta ne olivat myös arvaamattomia. Seuraavana päivänä he palasivat hiekkakuopalle, tällä kertaa varovaisempina ja suunnitelmallisempina. He olivat päättäneet, että heidän seuraavan toiveensa oli oltava parempi, hyödyllisempi, ja ennen kaikkea turvallisempi. He saivat Psammeadin jälleen esiin. Se haukotteli pitkään, hiekkaa varisi sen suusta. ”No, mitä tällä kertaa?” se mutisi. ”Me haluamme… siivet!” Robert huudahti, innostuksesta punaisena. Hän oli haaveillut lentämisestä koko ikänsä. Cyril ja Anthea nyökkäsivät hyväksyvästi, ja jopa Jane ja pieni Lamb tuntuivat ajatuksesta mieltyneiltä. Psammead hieroi silmiään. ”Siivetkö? Oletteko varmoja?” ”Aivan varmoja!” Anthea vakuutti. ”Haluamme lentää kuin linnut!” Psammead huokaisi syvään, sen karvaiset korvat nykivät. Se syöksyi takaisin hiekkaan, ja pian sen harmahtava, apinan käpälää muistuttava käsi nousi esiin hiekasta, heilahtaen kolme kertaa. Lapset tunsivat outoa kihelmöintiä selissään, aivan kuin uudet luut olisivat kasvaneet esiin. Sitten tunne voimistui, ja heidän olkapäistään alkoi työntyä jotain esiin. Ensin se oli pehmeää untuvaa, sitten höyheniä, ja lopulta suuret, kauniit, höyhenpeitteiset siivet levittäytyivät heidän selästään. Robertin siivet olivat vahvat ja ruskeat, Cyrilin siivet valkoiset ja leveät, Anthean siivet hopeanhohtoiset ja sirot, Janen siivet pienemmät ja värikkäät, ja jopa pienen Lambin selkään ilmestyi pienet, pumpulimaiset siivet, jotka saivat hänet näyttämään pieneltä pullealta kerubilta. Heidän sydämensä pamppailivat riemusta. Siivet tuntuivat raskaana ja hieman oudolta, mutta niiden potentiaali oli valtava. Hetken epäröinnin jälkeen Robert levitti siipensä ja ponnisti maasta. Hän nousi ilmaan, ensin hieman huteraasti, mutta sitten varmemmin. Seuraavana nousivat Cyril ja Anthea, jotka tottuivat lentämiseen yllättävän nopeasti. Jane ja Lamb seurasivat perässä, hekin tuntuivat löytävän tasapainonsa ilmassa. He nousivat korkeammalle ja korkeammalle, jättäen hiekkakuopan ja tutun maiseman alapuolelleen. Tuuli suhisi heidän siipiensä läpi, ja he tunsivat uskomatonta vapauden tunnetta. He kääntyilivät, syöksyivät ja liitelivät, nauraen ja huutaen ilosta. Maailma näytti niin erilaiselta ylhäältä käsin – puut olivat pieniä vihreitä täpliä, talot olivat leluja ja joet kapeita nauhoja. He lensivät tunteja, unohtaen ajan ja paikan. He ohittivat metsiä ja peltoja, kyliä ja kaupunkeja, jotka eivät olleet heille tuttuja. Aurinko alkoi jälleen laskea, ja pitkät varjot venyivät maahan. Vasta silloin lapset tajusivat, että he olivat lentäneet aivan liian kauas. He olivat eksyksissä. Ja sitten alkoivat ongelmat. He huomasivat, että ihmiset maassa olivat alkaneet katsoa heitä. Ensin uteliaasti, sitten pelokkaasti. He olivat nähneet lentäviä hahmoja, ja tällainen näky ei kuulunut normaaliin arkeen. Yksi maanviljelijä, joka oli nähnyt heidän liitelevän peltonsa yli, pudotti lapionsa ja tuijotti suu auki. Kylänraitilla ihmiset osoittelivat ja huusivat. Sitten alkoi kivenheitto. Ensin se oli yksittäisiä kiviä, heitettyinä pelosta ja epäluulosta. Sitten kivisade tiivistyi. Ihmiset, jotka olivat tottuneet lintuihin ja pilviin, eivät voineet käsittää lapsia, joilla oli siivet. Heidän mielestään se oli epäluonnollista, ehkä jopa pahaenteistä. Robertin siipeen osui kivi, ja hän tunsi terävän kivun. Cyril sai osuman olkapäähän. Pelko valtasi heidät. He eivät olleet sankareita tai enkeleitä; he olivat outoja olentoja, joita ihmiset halusivat satuttaa. He syöksyivät alemmas, yrittäen paeta kivien ja huutojen ulottuvilta, mutta he olivat liian väsyneitä. Heidän siipensä tuntuivat raskailta, ja heidän käsivartensa olivat kipeät jatkuvasta räpyttämisestä. Heidän täytyi löytää piilopaikka ennen auringonlaskua, ennen kuin siivet katoaisivat ja he putoaisivat taivaalta. Löysivätkö he lopulta suojaisan paikan? Ja mikä pahinta, kuinka he pääsisivät takaisin kotiin, kun he olivat lentäneet niin uskomattoman kauas, ilman siipiä ja ilman aavistustakaan siitä, missä he olivat? He laskeutuivat lopulta tiheään metsään, puiden oksien ja lehtien suojaan. Hengästyneinä ja pelokkaina he kuuntelivat metsän ääniä, sydämet hakaten rinnassaan. Heidän siipensä tuntuivat yhä raskaammilta ja raskaammilta, ja aurinko oli jo miltei kadonnut horisontin taakse. He tiesivät, että aika oli käymässä vähiin. Viimeiset auringonsäteet katosivat, ja samalla tavalla kuin edellisenä päivänä, outo kihelmöinti kulki heidän kehoissaan. Siivet kutistuivat, höyhenet katosivat, ja hetkessä lapset seisoivat jälleen maassa, ilman siipiä, ilman mahdollisuutta lentää. He olivat keskellä tuntematonta metsää, kaukana kotoa, väsyneinä ja nälkäisinä. Heidän oli käveltävä. Paluu oli pitkä ja vaivalloinen, täynnä eksymistä ja pelkoa. Heidän oli löydettävä tie ulos metsästä, ylitettävä peltoja ja teitä, välteltävä ihmisiä, jotka olivat heittäneet heitä kivillä. He saapuivat kotiin vasta seuraavana aamuna, likaisina, naarmuisina ja uupuneina. Äiti oli ollut huolissaan, mutta lasten tarina siivistä oli niin uskomaton, että hän luuli heidän vain leikkineen liian villisti. Toinen toive, toinen katastrofi. Psammeadin taika oli mahtavaa, mutta se oli myös vaarallista. Lapset alkoivat ymmärtää, että heidän oli oltava äärimmäisen varovaisia sen kanssa, mitä he toivoivat. Mitä tapahtuisi seuraavaksi? Ja voisivatko he koskaan hallita Psammeadin voimia? He tiesivät vain, että heidän seikkailunsa oli vasta alussa.

Rikkauden kirous

Lapset olivat oppineet kaksi tärkeää asiaa. Ensimmäinen oli, että Psammeadin toiveet toteutuivat aina kirjaimellisesti, usein odottamattomalla tavalla. Toinen oli, että niiden vaikutus kesti vain auringonlaskuun asti. Mutta vaikka he olivatkin kokeneet aiemmin yllättäviä seurauksia, heidän uteliaisuutensa ja toiveensa paremmasta elämästä eivät olleet sammuneet. Päinvastoin, ne olivat vain syttyneet entisestään. Eräänä aurinkoisena iltapäivänä, kun hiekkakuoppa kutsui jälleen ja Psammead oli kaivanut itsensä esiin hiekasta, keskustelu kääntyi siihen, mitä he todella tarvitsisivat. Anthea ehdotti uusia kirjoja, Robert halusi paremman jalkapallon, ja Jane haaveili omasta poneista. Mutta Cyril, perheen vanhin ja käytännöllisin, katseli heitä. "Nämä ovat vain pieniä asioita", hän sanoi. "Miksi emme toivoisi jotain, joka ratkaisisi kaikki ongelmamme? Jotain, mitä kaikki haluavat?" "Mitä?" kysyi Robert. "Rahaa!" Cyril julisti. "Todella paljon rahaa! Silloin voisimme ostaa kaiken, mitä haluamme. Ja äiti ja isäkin olisivat onnellisia. Meillä ei olisi enää mitään huolia!" Ajatus tuntui nerokkaalta. Raha oli konkreettista, hyödyllistä, eikä siinä ollut mitään niin outoa kuin lentävissä siivissä. Lapset asettuivat riviin, ja Cyril astui Psammeadin eteen. "Toivomme", hän sanoi selkeästi, "että meillä olisi niin paljon kultaa, hopeaa ja jalokiviä, että emme koskaan elämässämme tarvitsisi enempää!" Psammead mutisi tyytymättömästi, pyöritti silmiään ja pörrötti turkkiaan. "Olen sanonut teille, toivokaa tarkasti. Rahalla on oma kirouksensa", se varoitti heitä. Mutta lapset olivat jo niin innoissaan ajatuksesta, että he eivät kuunnelleet. Hiekkahirviön turkki pörröttyi ja kutistui, kunnes se oli jälleen litteä ja lörpsähtänyt kasa. Samassa hetkessä, aivan heidän ympärilleen, alkoi ilmestyä kolkkoja, kiiltäviä esineitä. Kultakolikoita ropisi maahan kuin syyssateen pisarat, hopearahoja kilisi kivien väliin, ja erivärisiä jalokiviä loisti auringossa kuin sateenkaaren sirpaleet. Pian koko hiekkakuoppa oli täynnä käsittämätöntä rikkautta. Kasa kasvoi ja kasvoi, täyttäen kuopan pohjan ja reunat. Oli kultaharkkoja, joissa oli tuntemattomia leimoja, muinaisia kolikoita vieraskielisillä kirjoituksilla, ja jalokiviä, joita he eivät olleet koskaan nähneet. Lapset seisoivat mykkinä, suu auki. Hetken ajan he olivat puhtaasti onnellisia. "Me olemme rikkaita!" Robert huusi, nostaen kourallisen kultakolikoita ilmaan. Jane keräsi taskuihinsa kiiltäviä rubiineja ja smaragdeja. Anthea tutki suurta, hiomatonta timanttia, joka oli pudonnut aivan hänen jalkojensa juureen. Mutta sitten alkoi ongelma. Mitä he tekisivät tällä kaikella? Se oli aivan liikaa. Kulta oli painavaa, hopea kilisevää, ja jalokivet liian arvokkaita käytettäviksi leikeissä. Ja miten he selittäisivät vanhemmilleen? Tämä ei ollut vain muutama kolikko taskun pohjalla. Tämä oli valtava omaisuus, joka ei mahtuisi edes koko taloon. He yrittivät kaivaa osaa siitä hiekkaan, mutta hiekkakuoppa oli jo niin täynnä, ettei kätkeminen ollut mahdollista. "Meidän pitää viedä nämä kotiin!" sanoi Jane. "Äiti ilahtuisi!" "Äiti kysyisi, mistä ne tulivat!" sanoi Anthea. "Emme voi kertoa Psammeadista!" "Emme voi jättää niitä tänne!" Robert huudahti. "Joku löytää ne!" Cyril, joka oli ollut toiveen alkuunpanija, oli nyt kalpeampi kuin kukaan muu. Hän katseli ympärilleen. "Me olemme tehneet valtavan virheen", hän mutisi. "Tämä on se kirous, josta Psammead puhui." He olivat ansassa. Heillä oli enemmän rahaa kuin kuningattarella, mutta he eivät voineet käyttää sitä, eivät voineet kätkeä sitä, eivätkä voineet selittää sen alkuperää. He tunsivat itsensä varkaaksi, vaikka he olivat vain toivoneet. He päättivät kantaa niin paljon kuin jaksoivat kotiin. Jokainen lapsi täytti taskunsa, hatunsa ja jopa sukat täyteen kolikoita ja jalokiviä. Mutta vaikka he raahasivat mukanaan kymmeniä kiloja arvotavaraa, hiekkakuoppa näytti edelleen yhtä täydeltä. He yrittivät piilottaa osan pensaiden alle puutarhassa, mutta kolikot kilisivät ja kiilsivät varoittamatta olemassaolostaan. He pelkäsivät, että joku naapuri tai ohikulkija huomaisi heidän oudon käytöksensä tai näkisi vilauksen kiiltävästä lastista. Paniikki alkoi hiipiä heidän mieleensä. Mitä he tekisivät, jos joku kysyisi? Tai pahempaa, jos joku yrittäisi varastaa sen? He olivat yhtäkkiä vastuussa käsittämättömästä aarteesta, jota he eivät halunneet. Kotiin palattuaan he heittivät kaikki aarteensa vanhaan viljalaatikkoon Cyriin huoneessa, peittäen ne huolellisesti vanhoilla peitoilla. Mutta vaikka laatikko oli täynnä kimaltelevaa tavaraa, heidän huolensa ei laantunut. Päinvastoin. Nyt koko talo tuntui vaarassa. He kuvittelivat varkaita hiipimässä sisään yöllä, etsivänsä heidän salaista aarrettaan. Jokainen narahdus tai ulkoa kuuluva ääni sai heidät säpsähtämään. He olivat toivoneet onnea, mutta olivatkin saaneet ahdistusta ja pelkoa. Rikkaus ei tuonutkaan heille vapautta, vaan kahleet. Kellon lyödessä iltakuutta auringonlaskun merkiksi, lapset istuivat huoneessaan, katsellen viljalaatikkoa pelokkaasti. He odottivat, pidättäen hengitystään. Silloin, ilman minkäänlaista ääntä tai varoitusta, viljalaatikon sisältö alkoi muuttua. Kulta, hopea ja jalokivet eivät kadonneet. Sen sijaan ne sulivat, muuttuivat ja hajosivat hienoksi hiekaksi, aivan samanlaiseksi hiekaksi, josta ne olivat peräisin. Laatikko oli täynnä hiekkaa. Vain hiekkaa. Lapset tuijottivat toisiaan helpottuneina, mutta samalla ymmärtäen. He olivat viettäneet koko iltapäivän kantaen, piilottaen ja peläten jotain, joka oli lopulta vain hiekkaa. Psammead oli oikeassa. Rikkaus oli ollut kirous. He olivat oppineet jälleen kerran, että toiveet, vaikka ne toteutuisivatkin, eivät aina tuoneetkaan sitä onnea, mitä he olivat kuvitelleet. Ja että todellinen arvo ei aina piillyt kiiltävissä esineissä, vaan ehkä jossain paljon yksinkertaisemmassa. Tämä oppitunti painui syvälle heidän mieleensä. He tiesivät nyt, että heidän oli oltava entistä varovaisempia seuraavien toiveidensa kanssa. Mutta kestäisikö tämä oppi, kun uusia, houkuttelevia mahdollisuuksia ilmaantuisi? Aika näyttäisi.

Villiinnytyksen taika

Kulta ja timantit olivat olleet kiusaus, joka oli opettanut lapsille kovan läksyn. He tiesivät nyt, että heidän oli oltava entistä varovaisempia seuraavien toiveidensa kanssa. Mutta kestäisikö tämä oppi, kun uusia, houkuttelevia mahdollisuuksia ilmaantuisi? Aika näyttäisi. Ja niin se tekikin. Eräänä aurinkoisena iltapäivänä, kun lapset olivat jälleen koolla hiekkakuopalla, he tunsivat yllättävää tylsyyttä. Päivät kuluivat samanlaisina, ja varovaisuus oli tehnyt heistä lähes liian kilttejä. Cyril kaivoi hiekkaa, Robert yritti rakentaa linnaa, ja Jane ja Anthea katselivat ympärilleen, miettien, mitä he voisivat keksiä. Martta, heidän pienin siskonsa, nukkui turvallisesti vaunuissaan vähän matkan päässä. "Onpa ikävää", Jane huokaisi. "Toivoisinpa, että jotain jännittävää tapahtuisi, mutta sellaista, joka ei aiheuta ongelmia. Jotain kaunista." Cyril nosti katseensa hiekkakuopasta. "Mitä jos toivoisimme, että olisimme kaikki ihan tavattoman kauniita?" hän ehdotti, ja hänen silmänsä loistivat ajatuksesta. "Niin kauniita, ettei kukaan ole koskaan nähnyt yhtä kauniita ihmisiä! Se ei voi mennä pieleen, eihän? Kuka voisi pahastua kauneudesta?" Anthea epäröi. "Mutta… miten se toimisi? Tarkoittaako se, että meillä olisi paremmat vaatteet ja hienommat hiukset?" Psammead nousi esiin hiekasta, haukotellen. "Kuten usein sanottu, toivokaa tarkasti. Kauneus on toive, joka voi olla monimutkaisempi kuin arvaatte." Mutta lasten mielissä kytenyt ajatus kauneudesta oli liian houkutteleva. He olivat kyllästyneet tavallisiin kasvoihinsa ja vaatteisiinsa. Heidän mieleensä palautui edellisen päivän oppi, mutta he ajattelivat, että kauneus olisi turvallinen toive. Se ei voisi muuttaa heitä kultaakin vaarallisemmaksi. "Me toivomme", Cyril sanoi, "että olisimme kaikki ihan uskomattoman kauniita, kauneimpia ihmisiä maailmassa!" Psammead puraisi huuliaan ja mutisi jotain itsekseen, sitten hän turvotti itsensä ja ojensi silmänsä. Tuuli nousi, ja hiekka pyörteili lasten ympärillä. He tunsivat kevyen kutituksen ihollaan, pienen viiman, joka kiiri heidän ohi. Kun tuuli tyyntyi ja hiekkapilvi laskeutui, lapset katselivat toisiaan. He olivat muuttuneet! Heidän vanhat vaatteensa olivat muuttuneet upeiksi silkkipuvuiksi ja hienoiksi samettitakeiksi. Heidän hiuksensa olivat paksummat, kiiltävämmät, ja ne valuivat alas hartioille kuin vesiputous. Heidän kasvonsa olivat täydelliset, kuin patsaita tai maalauksia. He olivat todellakin uskomattoman kauniita. "Vau!" Robert huudahti, yrittäen tunnistaa Janea ja Antheaa. "Me olemme upeita!" Mutta hänen äänensä oli hieman hämmentynyt. Kukaan ei oikein tunnistanut ketään. Jane näytti aivan erilaiselta, kuin joku vieras prinsessa. Anthea oli kuin taivaallinen neito. Jopa Martta, joka nukkui yhä vaunuissaan, oli muuttunut pieneksi nukenkaltaiseksi enkeliksi. He päättivät heti näyttää kauneutensa kotona. Kuvitelkaa vanhempien ilmeitä! He harppasivat kohti taloa, mutta jo pihalla heidän lastenhoitajansa, rouva Peril, seisoi ovella. Kun lapset lähestyivät, rouva Peril, joka normaalisti olisi toivottanut heidät tervetulleiksi, pysäytti heidät. "Mitä te täällä teette?" hän kysyi, ja hänen katseensa oli epäilevä. "Missä ovat lapset? Mitä te olette tehneet?" Lapset yrittivät selittää. "Me olemme me!" Cyril huudahti. "Me olemme Cyril, Robert, Jane ja Anthea! Ja tämä on Martta!" Rouva Peril vain pudisti päätään. "Hölynpölyä! Te olette mitä kauneimpia, mutta en ole koskaan nähnyt teitä eläissäni. Minä tiedän, miltä meidän lapsemme näyttävät. Ja te ette ole heitä." Tilanne muuttui nopeasti uhkaavaksi. Rouva Peril uhkasi soittaa poliisille. Lapset yrittivät päästä sisään, mutta hän esti heidän tiensä. Heidän vanhempansakaan eivät tunnistaneet heitä, kun he tulivat ulos katsomaan meteliä. Heidän oma isänsä ja äitinsä katselivat heitä kuin vieraita, joiden he toivoivat lähtevän. Heidän sydämensä särkyivät. He olivat kauniita, kyllä, mutta he olivat myös kodittomia. Kukaan ei tunnistanut heitä, kukaan ei uskonut heidän olevan heitä itse. Kauneudesta oli tullut kirous, pahempi kuin kulta, sillä se oli vienyt heiltä heidän identiteettinsä, heidän perheensä. He olivat muukalaisia omassa kodissaan. Epätoivoisina he kääntyivät takaisin kohti hiekkakuoppaa, kauniit vaatteet ryvettyneinä ja hiukset sekaisin juoksusta. Heidän kauniit kasvonsa olivat nyt surun ja pelon vääristämiä. "Meidän on muututtava takaisin!" Jane itki, silmät kyynelissä. "En halua olla kaunis, jos kukaan ei tiedä kuka olen!" Psammead oli yhä hiekkakuopassa, ehkä odottanutkin tätä. "Niin", hän sanoi, "kauneus ei aina ole siunaus, vai mitä?" "Me toivomme", Cyril mutisi, "että olisimme jälleen tavallisia. Omat, vanhat, tutut itsemme!" Jälleen hiekan pyörre, kutitus, ja sitten kaikki oli palannut ennalleen. Heidän vanhat, kuluneet vaatteensa olivat takaisin, ja heidän tutut, ei-niin-täydelliset kasvonsa. He hengittivät syvään. He olivat kotona. He olivat he itse. Tämä oppi oli syvempi kuin edelliset. He olivat toivoneet kauneutta, jotain hyvältä tuntuvaa, ja saaneet sen – mutta millä hinnalla! He tiesivät nyt, ettei yksikään toive ollut yksinkertainen. Jokaisella oli odottamattomia seurauksia, ja joskus ne seuraukset olivat kaikkein pahimmat, kun toive oli ollut puhtain.

Linnan salaisuus

Edellisten toiveiden jäljiltä lapset olivat oppineet jotain syvällistä. Jokainen toive, olipa se kuinka viaton tahansa, tuntui kätkevän sisäänsä odottamattomia koukkuja ja seurauksia, jotka harvoin olivat toivottuja. He olivat toivoneet kauneutta, jotain hyvältä tuntuvaa, mutta olivat saaneet sen kauneuden hintana, joka oli ollut aivan liian korkea ja tuskallinen. Nyt he lähestyivät Psammeadia yhä suuremmalla varovaisuudella, melkein jopa pelolla. Kuitenkin, vanha tuttu kesäloman tylsyys hiipi taas heidän mieleensä, ja he tiesivät, ettei Psammeadin uskomattomia voimia voinut jättää käyttämättä ikuisesti. Jotakin oli keksittävä, jotain, joka olisi tällä kertaa varmasti turvallista.

Psammeadin jäähyväiset

Vaikka edelliset toiveet olivat olleet toistuvasti katastrofaalisia – puhumattakaan sydäntä särkevistä – ajatus Psammeadin uskomattomista voimista kuiskasi yhä houkuttelevasti heidän mieltensä syövereissä. Se oli kuin vaarallinen, mutta vastustamaton magneetti. Lapset kerääntyivät tutun hiekkakuopan ääreen, tällä kertaa ei enää riemuiten, vaan vakavasti ja vaivaantuneesti pohtien. Mikä ihme olisi se toive, joka ei kääntyisi heitä vastaan, joka ei toisi mukanaan uutta sekasortoa tai tuskaa? Peter, aina käytännöllinen, ehdotti aluksi jotain hyödyllistä, ehkä valtavaa rahasummaa – ainakin tarpeeksi, jotta he voisivat elää huolettomasti loppuelämänsä. Mutta Jane ja Robert muistuttivat nopeasti viime kerran seurauksista, kun heidän toiveensa rikkaudesta oli muuttunut painajaiseksi. Rahan haistaneet, ahneet palvelijat olivat piirittäneet heidät, ja he olivat kokeneet, kuinka paljon onnea ja onnettomuutta sama asia saattoi tuoda. Cyril mietti hetken, voisivatko he toivoa, että Psammead vain katoaisi – vaivihkaa ja lopullisesti. Mutta se tuntui hänestä jotenkin epäkohteliaalta, jopa julmalta. He katselivat olentoa, joka makasi hiekan peitossa, sen silmät puoliksi kiinni. Se näytti väsyneeltä, ehkä jopa kyllästyneeltä heidän jatkuviin, usein harkitsemattomiin pyyntöihinsä. Sen vanha, nukkavieru olemus huokui tuhansien vuosien ikää ja päättymätöntä kärsivällisyyttä. Yhtäkkiä Anthea sai ajatuksen, joka tuntui syntyvän suoraan heidän yhteisestä kokemuksestaan. "Entä jos toivoisimme jotain Psammeadin parhaaksi?" hän kysyi hiljaa, melkein kuiskaten, ääni täynnä odottamatonta empatiaa. Muut katsoivat häneen, yllättyneinä ehdotuksen epäitsekkäästä luonteesta. "Se on antanut meille niin paljon... ja aiheuttanut meille niin paljon hankaluuksia. Ehkä se itse haluaisi levätä? Tai palata sinne, mistä se tuli, omaan, salaperäiseen paikkaansa, jossa toiveita ei tarvitse enää kuunnella?" Lapset pohtivat tätä syvästi. Ajatus oli uusi, hätkähdyttävän epäitsekäs. He olivat aina toivoneet itselleen, tai ainakin niin he olivat uskoneet tekevänsä. Psammead avasi hitaasti silmänsä. Sen syvät, ikivanhat katseet kiinnittyivät lapsiin. "Teidän toiveenne ovat aina... mielenkiintoisia," se mutisi hiekan seasta, sen ääni tuntui entistäkin vanhemmalta ja raskaammalta, kuin vuosisatojen painama kivi. "Mutta harvoin hyödyllisiä kenellekään pitkällä aikavälillä. Ihmisen toiveet ovat usein heidän oma tuhonsa." Anthea, rohkaistuneena Psammeadin vastauksesta, kumartui lähemmäs. "Haluaisitko sinä olla vapaa meistä, Psammead? Haluaisitko päästä takaisin omaan aikaasi, omaan paikkaasi, jossa sinun ei tarvitse toteuttaa tyhmiä, miettimättömiä toiveita, jotka vain sotkevat kaiken?" Hän katsoi olentoa silmiin, ja hetken ajan heidän välillään tuntui olevan syvä ymmärrys. Psammead nyökkäsi hitaasti, kuin muistellen jotain kaukaista. "Olen ollut maan päällä kauan. Olen nähnyt valtakuntia syntyvän ja kuolevan, sivilisaatioiden nousevan ja murenevan tomuksi. Olen kuunnellut toiveita, jotka ovat muuttaneet maailman – ja usein pahentaneet sitä. Lepo... se kuulostaa todella hyvältä. Kaipaan hiekkaa, joka ei ole täynnä toiveiden painoa." Peter, joka oli usein ollut seikkailujen alullepanija, oli yllättävän liikuttunut. Hän astui esiin, katse määrätietoinen. "No niin. Toivomme, että Psammead voi mennä minne haluaa, että se saa levätä ja rauhan, eikä sen tarvitse koskaan enää toteuttaa yhtäkään toivetta. Ja että se voi muistaa meidät... hyvällä tavalla, ei pelkkänä riesana." Se oli yhteinen toive, kaikkien lasten hiljainen suostumus. Psammead katsoi heitä, sen silmät kirkastuivat hetkeksi, kuin kaukainen tähtiloiste olisi syttynyt niiden syvyyksissä. "Se on... ystävällinen toive," se sanoi, sen äänessä oli ripaus yllättynyttä lämpöä, kiitollisuutta. "Se on toive, jonka voin toteuttaa mielelläni. Ja muistan teidät, lapset, kaikista toiveista huolimatta." Hiekkahirviö alkoi hehkua, hento kultainen valo säteili sen harjan ympärillä ja sen silmät tuikkivat voimakkaasti. Lapset perääntyivät, mutta eivät enää pelosta, vaan syvästä kunnioituksesta ja ihmeestä. Hiekka sen ympärillä alkoi pyöriä, nostaen pienen, mutta vauhdikkaan pyörremyrskyn. Psammeadin muoto alkoi muuttua, sen iho muuttui ohuemmaksi, läpikuultavaksi. Se näytti sulautuvan takaisin siihen maahan, josta se oli kerran noussut, kuin unohdettu muinaismuisto, joka palasi takaisin ajan virtaan. "Muistakaa," Psammead kuiskaasi vielä viimeisen kerran, sen ääni heikkeni ja etääntyi kuin kaukainen tuuli, joka kantoi mukanaan vuosisatojen viisautta. "Toiveet... ovat voimakkaita. Käyttäkää niitä viisaasti... mielessänne. Maailma on täynnä ihmeitä ilman niitäkin." Viimeinen hehku sammui. Hiekkapöly laskeutui takaisin maahan, ja siinä missä Psammead oli hetki sitten ollut, oli nyt vain sileä, koskematon hiekkapaikka. Ei jälkeäkään, ei merkkiäkään siitä, että siinä olisi koskaan ollut mitään poikkeavaa, mitään maagista. Lapset seisoivat hiljaa, katsoen tyhjää paikkaa, sydämissään outo sekoitus helpotusta ja syvää surua. Heidän kesäseikkailunsa oli päättynyt. He olivat oppineet paljon. Ehkä heidän toiveensa eivät olleet tehneet heistä rikkaita tai kuuluisia, eivätkä ne olleet tehneet heidän kesälomastaan pelkkää naurua ja helppoa iloa. Mutta ne olivat opettaneet heille jotain paljon tärkeämpää: vastuusta, seurauksista ja siitä, että onnellisuus löytyy usein odottamattomista paikoista, ei aina siitä, mitä toivoo saavansa. He olivat saaneet todistaa jotain ihmeellistä, jotain, jota harvat kokisivat. Ja se, he ymmärsivät, oli jo itsessään suurin ja kestävämpi lahja. Elämä jatkuisi nyt ilman hiekkahirviötä, mutta sen jättämät jäljet olisivat heidän sydämissään ikuisesti.

Lopetus

Ja niin päättyi seikkailumme "Viisi lasta ja se" -tarinan parissa. Kiitos, että jaoit kanssamme tämän matkan mielikuvituksen ja mysteerien syvyyksiin. Jos matkan varrelle jäi ajatuksia tai heräsi kysymyksiä, Sonacasts kuulee niitä mielellään. Toivomme, että tämä tarina inspiroi sinua etsimään lisää tuntemattomia polkuja tai ehkä jopa luomaan oman ainutlaatuisen maailmasi. Muista aina, että jännittävimmät löydöt odottavat usein aivan nurkan takana. Lämpimästi kiittäen, ja toivottavasti tapaamme pian uusien tarinoiden äärellä.

Lisää tarinoita