SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Viisi lasta ja se

30 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Oletko koskaan toivonut, että löytäisit jotain aivan maagista? Jotain, joka voisi toteuttaa kaikki salaisimmat unelmasi? Tänään sukellamme ihmeelliseen tarinaan viidestä lapsesta – Antheasta, Cyrilistä, Robertista, Janesta ja heidän pikkuveljestään Lammasesta. He muuttavat maaseudulle, missä hiekkakuoppa kätkee uskomattoman salaisuuden. Valmistaudu kuulemaan, kuinka heidän kesästään tulee täynnä taianomaisia toiveita ja hauskoja kommelluksia. Mitä sinä toivoisit, jos saisit yhden toiveen? Kuunnellaanpa!

Psammeadin löytyminen

Niinpä eräänä lämpimänä aamuna lapset – Kyllä, Antti, Riku, Jane, Sipe ja pieni Martta – menivät leikkimään hiekkakuopalle. Aurinko paistoi, ja tuuli kuiskaili puiden lehdissä. He lapioivat hiekkaa, tekivät hiekkakakkuja ja kaivoivat suuria tunneleita. 'Minä löysin jotain!' huudahti Riku yhtäkkiä, kynsiessään syvemmälle hiekan sekaan. Siinä, aivan hänen lapionsa kärjessä, makasi jotain aivan erikoista. Se ei ollut kivi, eikä juuri. Se oli… karvainen! Ja sillä oli silmät! Suuret, pyöreät silmät, jotka räpsyivät hitaasti. Sen vartalo oli pyöreä kuin pallo, ja sillä oli pitkät viikset, aivan kuin jäniksellä, ja pörröiset korvat. Mutta se oli niin hassun näköinen, että se sai lapset haukkomaan henkeään. Se oli… Psammead! Hiekkakeiju! Psammead katsoi lapsia, haukotteli ison suunsa auki ja sanoi, 'No niin, mitä toivoja teillä on?' Lapset eivät olleet uskoa silmiään. Puhuva olento! Ja se tarjosi heille toiveita! Heidän kesästään oli tulossa seikkailu, eikö vain?

Lentävät siivet

Muistatteko, kuinka Psammead, se hassu hiekkapeikko, oli juuri luvannut toteuttaa lasten toiveet? Peter, Robert, Jane, Anthea ja pieni Lambi olivat aivan haltioissaan! Heidän pienen kesälomansa tylsyys oli kerralla haihtunut, ja sen tilalle oli tullut jännittävä odotus! "Mitä me toivomme ensimmäisenä?" Robert kysyi, hänen silmänsä loistivat kuin kaksi pientä tähteä. "Meidän pitää toivoa jotain todella, todella hienoa!" Jane huudahti, hypähdellen innostuksesta. Anthea, joka oli aina se joukon varovaisin, mutisi: "Mutta mitä jos se menee pieleen? Entä jos toivomme jotain, mitä emme oikeasti haluakaan?" Mutta Peter, joka oli perheen vanhin ja aina valmis seikkailuun, ei kuunnellut varoituksia. "Minä tiedän! Me toivomme, että meillä on siivet ja me voimme lentää! Aivan kuin linnut!" Psammead mutisi jotain hiljaa itsekseen, katsellen lapsia pienillä, vanhoilla silmillään. Sitten se nyökkäsi hitaasti. "Hyvä on. Toiveenne on toteutettu. Mutta muistakaa tämä, pienet ihmiset: kaikki toiveet muuttuvat takaisin iltaruskon aikaan. Auringonlaskun mukana taika katoaa." Lapset eivät kuitenkaan kuunnelleet Psammeadin varoitusta tarpeeksi tarkasti. He olivat aivan liian tulevasta lennosta! Samassa hetkessä heidän selkäänsä alkoi kasvaa jotain! Ei se sattunut, ei lainkaan! Se tuntui pikemminkin hassulta, aivan kuin pienet nystyrät ensin, sitten ne kasvoivat ja kasvoivat... Kunnes siinä oli kaksi suurta, upeasti värjättyä siipeä, juuri sellaiset, joita Peter oli kuvitellut! Peterillä oli kirkkaansiniset, Robertilla oli vihreät, Janella vaaleanpunaiset ja Anthealla keltaiset siivet. Jokaisella oli oma, ainutlaatuinen värinsä! Pieni Lambikin sai pienet, valkoiset siivet selkäänsä! "Meillä on siivet!" Anthea huusi, ja hänen keltaiset siipensä levähtivät auki. Robert alkoi heiluttaa omiaan, ja he nousivat kevyesti ilmaan! Voi sitä iloa ja hämmästystä! He olivat aivan kuin keijukaisia, jotka olivat päässeet vapauteen! Huiskuttaen siipiään he tunsivat kevyen tuulen kantavan heitä ylöspäin, aina vain korkeammalle. Maailma avautui heidän allaan! Taivas oli heidän! He lensivät ensin puutarhan yllä, katselivat kukkia ja puita ylhäältä päin, kuin jättiläiset, jotka olivat heränneet henkiin. Heidän oma talonsa näytti ylhäältä katsottuna kuin pieneltä lelukodista! "Katso, tuolla on meidän talomme!" Jane kiljui. "Ja tuolla on äidin ruusupenkki, se näyttää ihan pieneltä matolta!" Peter johdatti heitä ylöspäin, aina vain korkeammalle, yli peltojen, joiden vehreä vihreä näyttikin ylhäältä tummemmalta, ja pienten metsien, jotka olivat kuin nukkekodin puita. He lensivät myös pienen joen ylitse, ja veden pinta kimalteli kuin tuhat timanttia. Maailma näytti niin erilaiselta ylhäältä käsin. Ihmiset olivat kuin pieniä, kiireisiä muurahaisia, jotka touhusivat omia juttujaan maan pinnalla. He eivät edes huomanneet lapsia, jotka lensivät pilvien seassa! Pilvet tuntuivat pehmeiltä ja pörröisiltä, kuin jättimäiset pumpulipallot, joiden läpi he saivat lentää. He tekivät ilmassa silmukoita ja kierroksia, nauroivat ja huusivat riemusta, heidän äänensä kaikui kevyesti tuulessa. Tämä oli paras toive ikinä! Mutta sitten Peter huomasi jotain. Aurinko, joka oli heidän noustessaan ollut korkealla taivaalla, alkoi hiljalleen painua horisonttiin. Se maalasi taivaan oranssin, punaisen ja violetin upeilla sävyillä, kuin jättiläismäinen taidemaalari olisi työskennellyt. "Muistatteko, mitä Psammead sanoi?" Anthea kysyi, hänen äänensä oli hieman tärisevä. "Toiveet muuttuvat takaisin iltaruskon aikaan! Auringonlaskun mukana taika katoaa!" Robert vilkaisi aurinkoa. Se oli jo puoliksi kadonnut horisontin taakse. "Voi ei! Meidän on päästävä takaisin! Nyt heti!" Mutta he olivat lentäneet kauas, paljon kauemmas kuin olivat kuvitelleet innostuksissaan! Heidän kotinsa näytti enää pieneltä, pikkuruiselta pisteeltä kaukana, kaukana horisontissa. He alkoivat lentää takaisin, siivet iskivät ilmaa kiireesti. Heidän pienet sydämensä jyskivät rinnassa. Mutta aurinko laski nopeasti, nopeammin kuin he olivat odottaneet. Joka sekunti se vajosi syvemmälle, vieden mukanaan valon ja lämmön. Taivas alkoi muuttua tummemmaksi, sinisestä violetiksi, sitten syvän tummaksi. He tunsivat siipiensä muuttuvan raskaammiksi, aivan kuin taika olisi alkanut hiipua pois. Ne eivät enää tuntuneet niin kevyiltä ja tehokkailta. "Minä en jaksa enää!" Jane nyyhkytti, pienet kyyneleet vierivät hänen poskilleen. Hänen vaaleanpunaiset siipensä lepattivat heikommin. He olivat juuri ja juuri pääsemässä puutarhansa ylle, kun viimeinen, heikko auringonsäde katosi kokonaan näkyvistä. Yhtäkkiä, aivan kuin taikaiskusta, heidän siipensä katosivat! Ei enää mitään! Lapset alkoivat pudota! "Apuva! Apuvaaaaa!" he huusivat ilmassa. Onneksi he olivat juuri talon takana olevan suuren, pehmeän heinäpaalin yllä, jonka talonmies oli jättänyt sinne! He laskeutuivat siihen, pehmeästi kuin höyhenet pörröiselle patjalle! He makasivat siinä hetken, sydämet hakaten. He olivat turvassa, mutta myös aivan uuvuksissa ja vähän pelästyneitä. Lambikin, joka oli nukkunut sikeästi Peterin sylissä koko lennon ajan, heräsi ja alkoi hymyillä. Hän ei ollut huomannut mitään, tai sitten hänellä oli vain ollut lentounia. "Se oli seikkailu", Robert sanoi henkeään haukkoen, hieroen samalla kylkeään. "Mutta myös vähän pelottava", Jane lisäsi, hänen äänessään oli vieläkin pientä värinää. "Olisimme voineet satuttaa itsemme!" Peter nousi ylös ja taputti pölyt vaatteistaan. "Me unohdimme Psammeadin varoituksen. Meidän täytyy todella kuunnella, mitä se sanoo. Emme saa toivoa mitään, mikä veisi meidät liian kauas kotoa iltaisin." Anthea nyökkäsi. "Ja meidän täytyy miettiä tarkemmin, mitä me toivomme. Tällä kertaa kaikki meni hyvin, mutta mitä jos emme olisi laskeutuneet pehmeälle heinäpaalille? Mitä jos olisimme olleet joen yllä?" He kävelivät takaisin taloon, miettien päivän tapahtumia. Heidän mielensä oli täynnä lentämisen ihmettä ja lähes tapahtunutta katastrofia. Tämä oli oppitunti, jonka he muistaisivat! He tiesivät, että Psammeadin taika oli upeaa, mutta sen kanssa piti olla varovainen. Yksi asia oli varma: seuraava toive olisi paljon, paljon harkitumpi! Mitäköhän he seuraavaksi keksivät?

Rikkauden haasteet

Aurinko paistoi taas, ja lapset istuivat pihan nurmikolla, miettien seuraavaa toivettaan. He olivat oppineet lentävien siipien kanssa, että toivomisen kanssa piti olla erittäin tarkkana. "Mitä me oikein toivomme?" kysyi Anthea, sormi poskella. "Jotain hyvää, mutta ei mitään, mistä tulee kauhea sotku, kuten lentämisestä tuli." Robert hypähti ylös. "Tiedän! Meidän pitäisi toivoa rahaa! Paljon, paljon rahaa!" Hänen silmänsä loistivat ajatellessaan kaikkia niitä asioita, joita rahalla voisi ostaa. Jane kiljaisi. "Kyllä! Sitten voimme ostaa mitä vain haluamme! Karkkia, leluja, uusia kirjoja – niin monta kuin vain jaksamme kantaa!" Cyril nyökkäsi. "Ja minä voisin ostaa sen uuden jalkapallon, josta olen haaveillut. Ja ehkä Pääskysen, meidän koiran, voisin viedä ostamaan uuden, hienon luun! Tai jopa kaksi luuta!" Liisa vain toivoi, että saisi syödä niin paljon mansikoita kuin halusi, suoraan puutarhasta. Hän ei välittänyt rahasta, vain mansikoista. He kääntyivät Psammeadin puoleen, joka makoili hiekassa, silmät puoliksi kiinni. Hiekkamuna haukotteli ja kysyi: "Rahaa siis? Aivan. Millaisia rahoja?" "Kultaa!" Robert huusi, ennen kuin kukaan ehti miettiä. "Kultakolikoita! Miljoona kultakolikkoa!" Hän kuvitteli itsensä kultakolikoiden kuninkaana. Psammead kohautti olkapäitään, niin paljon kuin hiekkamuna vain voi. Se aloitti tavallisen tanssinsa, pyörähti ja venyi, ja sen karvoista lennähti taas hiekkaa joka puolelle. Ilma tärisi, ja vanhan puutarhan tuuli pyöri pienten lasten ympärillä. Ja, pihan keskelle ilmestyi valtava, kiiltävä kasa kultakolikoita. Ne kimmelsivät auringossa kuin pienen, keltaisen joen vesi. Kolikot olivat niin monia, että ne ulottuivat melkein puiden juurille asti! Lapset katsoivat toisiaan. Se oli uskomatonta! He olivat rikkaita! "Vau!" huudahti Jane, ja juoksi heti kasan luo. Hän yritti ottaa niitä käteensä, mutta kolikot olivat niin painavia ja niin liukkaita. Niitä oli vaikea pitää kiinni. "Nämä ovat painavia!" "Ne ovat ihania!" Anthea sanoi. "Mutta mitä me teemme näin monella? Emme me voi pitää näitä täällä!" Siinäpä se olikin. Mitä he tekisivät miljoonalla kultakolikolla? He yrittivät piilottaa niitä. He yusasivat niitä puiden alle, kukkapenkkeihin ja jopa vanhaan koppiin. Mutta niitä oli aivan liikaa! Ne pursuivat joka paikasta, ja pihamaa näytti jättiläismäiseltä aarrekätköltä. "Eikä ne sovi taskuun!" valitti Robert, yrittäessään tunkea kourallista kolikoita housujensa taskuihin. Ne vain pullistelivat ja tuntuivat putoavan heti pois, tehden hassun kilisevän äänen. He päättivät kokeilla ostaa jotain. Robert, rohkeimpana, valitsi muutaman kiiltävimmän kolikon ja suuntasi kylän kauppaan. Hänen mielessään oli jo pitkä lista karkeista. Vanha kauppias, herra Jenkins, katsoi häntä silmälasiensa yli. "Ja mitä nämä ovat, poikaseni?" hän kysyi, pitäen kolikkoa sormiensa välissä. Kolikko oli outo, vanhanaikainen ja aivan liian kirkas. "Nuo eivät ole tämän maan rahaa, Robert. Oletko varma, että olet löytänyt nämä rehellisesti?" Herra Jenkinsin ääni oli täynnä epäluuloa. Robert yritti selittää taikaa ja Psammeadia, mutta herra Jenkins vain pudisteli päätään. "Mene nyt kotiin, poikaseni. Ja älä tuo minulle enää näitä outoja metalleja." Robert palasi kotiin, ja lapset kokoontuivat. Kultakolikkokasa näytti nyt valtavalta, eikä lainkaan niin hauskalta kuin aluksi. Sen sijaan, että he olisivat tunteneet iloa, he tunsivat vain ahdistusta. "Meitä luullaan varkaiksi!" Anthea huudahti. "Eikä meillä ole mitään syötävää, vaikka meillä onkin kaikki tämä kulta! Se ei ole edes oikeaa rahaa täällä!" Liisa kysyi, saako hän nyt ne mansikat vai ei. Kulta ei auttanut häntä lainkaan. Aika kului, ja aurinko alkoi laskea horisonttiin. Oranssi valo maalasi taivaan, ja lapset muistivat edellisen kerran, kuinka Psammeadin taika katosi auringonlaskun aikaan. "Mitä jos kolikot jäävät tänne?" kysyi Jane, ja hänen äänensä oli. "Mitä jos ne eivät katoa? Meillä on silloin valtava kasa laittomia rahoja keskellä pihaa! Me joudumme pulaan!" Mutta aivan kuten edelliselläkin kerralla, kun viimeinen auringonsäde katosi puiden taakse, alkoi tapahtua jotain ihmeellistä. Kultakolikot alkoivat kadota. Ne eivät liuenneet maahan tai lentäneet taivaalle. Ne vain muuttuivat hiekanjyviksi ja katosivat sitten ilmaan, aivan kuin ne olisivat olleet vain unelma. Lapset katselivat hiljaa, kuinka valtava kultakasa kutistui ja kutistui, kunnes jäljellä oli vain kuiva hiekkalaikku, jossa Psammead oli makoillut. Se oli tyhjä, aivan kuin kultakolikoita ei olisi koskaan ollutkaan. He. "Huh!" sanoi Cyril. "Se oli kyllä melkoinen seikkailu, mutta en minä taida enää kaivata niin paljon rahaa. Se oli vain hankalaa." Anthea nyökkäsi. "Taika voi olla vaikeaa. Ei ole helppoa keksiä, mitä oikeasti haluaa, ja mitä se sitten tuo tullessaan. Rikkaus ei ratkaise kaikkia ongelmia, se voi luoda uusia." Robert sanoi: "Ehkä meidän pitäisi toivoa jotain... yksinkertaisempaa. Jotain, mistä on oikeasti iloa, ilman näin suuria ongelmia." He tiesivät nyt, että rikkaus ei aina tuonut onnea. Joskus se toi vain paljon päänvaivaa. Ja olihan se totta, että karkit ja lelut tuntuivat makeammilta, kun ne oli ansainnut itse. Mitähän he seuraavaksi keksivät? Ehkä jotain, mikä ei aiheuttaisi niin paljon harmaita hiuksia?

Jättiläinen ja linna

Lasten edelliset toiveet rahasta ja makeisista olivat aiheuttaneet enemmänkin harmaita hiuksia. He olivat oppineet, että kaikki, mikä kimalteli, ei ollut aina pelkkää iloa. Mitähän he siis seuraavaksi toivoisivat? Kenties jotakin, mikä olisi vain silkkaa hauskanpitoa, ilman sen kummempia kommelluksia? Eräänä aurinkoisena iltapäivänä lapset olivat jälleen Psammeadin luona, hiekkakuopan reunalla. Cyril huokaisi syvään. ”Minusta tuntuu, että kaikki toiveemme ovat olleet vähän… hankalia. En haluaisi enää yhtään ongelmaa, en ainakaan tänään.” Anthea nyökkäsi. ”Niin, mutta mitä sitten toivoisimme? Jotain suurta ja ihmeellistä, mutta kilttiä? Jotain, mistä voisi olla vain iloa?” Jane innostui ja hypähti pystyyn. ”Minä tiedän! Toivoisimme linnan! Oikean, suuren linnan, jossa voimme leikkiä prinsessoja ja ritareita! Voi, kuinka ihanaa se olisi!” Robert katseli ympärilleen. ”Linnan? Mutta minne se mahtuisi? Ja kuka sen sitten siivoaisi? Ehkä se olisi liiankin iso pelkkään leikkimiseen.” Psammead, joka oli kuunnellut heitä hiekan joukosta, alkoi venytellä silmiään. ”Hmpf”, se mutisi ja pörhisti viiksiään. ”Linnan te siis haluatte? Ja jotain… suurta?” Lapset eivät ehtineet juuri muuta sanoa, kunnes Psammead pörhisti itsensä nopeasti, ja toive oli esitetty. Maassa alkoi kuulua kumeaa jyrinää, aivan kuin maa itse huokailisi. Maa tärisi kevyesti, ja heidän silmiensä edessä, sinne, missä hetki sitten oli ollut vain nurmikkoa ja muutamia puita, alkoi nousta valtava rakennelma. Se oli kuin satukirjasta revitty kuva: korkea ja harmaa linna, jolla oli paljon torneja ja sakaristoja. Sen muurit olivat paksuja, ja siellä täällä näkyi pieniä, salaperäisiä ikkunoita. Lapset tuijottivat suu auki. ”Se… se on oikea linna!” Jane huudahti, hänen äänensä täynnä puhdasta iloa. Mutta linna ei ollut ainoa yllätys, joka heidän toiveestaan syntyi. Samaan aikaan, kun linna ilmestyi, maasta nousi toinenkin asia. Tämä oli valtava, ihan valtava. Se oli jättiläinen! Mutta ei mikään pelottava jättiläinen, ei suinkaan. Tämä jättiläinen oli ystävällisen näköinen, vaikka olikin niin suuri, että sen pää ylettyi lähes korkeimman tornin tasalle. Sen vaatteet olivat ruskeat ja yksinkertaiset, ja sen silmät olivat suuret ja lempeät. Jättiläinen katseli ympärilleen hämmentyneenä. Se raaputti päätään, mikä kuulosti lasten korvissa kuin tuulen humina puiden latvoissa. ”Ohhoh”, se mutisi, ja sen ääni oli kuin syvä ukkosen jyrinä kaukaisuudessa. ”Minne minä nyt jouduin?” Lapset olivat ensin hämmentyneitä ja hieman peloissaan tämän valtavan olennon edessä. Mutta jättiläinen näytti niin ystävälliseltä ja eksyneeltä, ettei sitä voinut pelätä kauaa. ”Hei!” Cyril huusi, mutta hänen äänensä hukkui melkein tuulen huminaan, jonka jättiläisen liike aiheutti. Jättiläinen kumartui alas, niin että lapset näkivät sen valtavat, mutta kiltit silmät aivan lähietäisyydeltä. Se nuuhkaisi kevyesti. ”Pieniä ihmisiä”, se sanoi, ääni yhä syvä mutta pehmeä. ”Oletteko te leikkimässä tässä minun uuden kotini edustalla?” Linna siis kuului jättiläiselle! Lapset tajusivat, että Psammead oli jälleen tulkinnut toiveen todella laajasti. He toivoivat linnan, ja kenties jättiläinen oli Psammeadin mielestä osa sitä ”suurta ja ihmeellistä” toivetta. Jättiläinen tuntui haluavan olla ystävällinen ja leikkiä lasten kanssa. Mutta ongelmana oli sen valtava koko. Se asteli varomattomasti ja meinasi tallata Janen hiekkalinnan, jonka hän oli innokkaasti rakentanut linnan edustalle. Kun se yritti poimia pienen kukan Anthean hiuksista lahjaksi, sen jättisormi oli melkein Anthean pään kokoinen! Ja kun se naurahti, linnunpoikaset pelästyivät ja lensivät pakoon piiloon puiden latvoihin. Robert yritti selittää jättiläiselle, että he olivat liian pieniä leikkimään yhdessä niin, että kaikki pysyisivät ehjinä. ”Sinä olet liian suuri!” hän huusi, ääntään ylittäen jättiläisen lempeän huokauksen. ”Etkä sinä mahdu leikkimään meidän kanssa kunnolla!” Jättiläinen näytti surulliselta. Sen suuret silmät muuttuivat apeiksi. ”Olen pahoillani”, se mutisi. ”En tarkoita pahaa. Minä vain… olen tällainen. En osaa olla pieni.” Lapset miettivät, mitä tehdä. Olihan hauskaa, että heillä oli linna ja jopa jättiläinen, mutta leikkiminen oli vaikeaa ja jopa hieman vaarallista. Ja eihän linna ollut ihan sellainen, että he olisivat voineet asua siinä. Se oli liian suuri, ja tuntui, että se oli enemmän jättiläisen koti kuin heidän leikkipaikkansa. Cyril sai idean. ”Psammead!” hän huusi. ”Voitko sinä… tehdä jättiläisestä pienemmän? Tai… tehdä linnasta meidän kokoisen?” Psammead kuuli, pörhisti itsensä ja… ei tapahtunut mitään! ”Ai niin”, Robert muisti. ”Yksi toive päivässä! Olemme jo toivoneet linnan ja jättiläisen.” Lapset yrittivät parhaansa mukaan viettää aikaa linnassa ja jättiläisen seurassa. He kiipeilivät linnan muureilla, mikä oli heistä hauskaa, mutta jättiläinen ei voinut heitä siinä auttaa. Se istui maassa ja katseli heitä lempeästi, välillä hihitellen pehmeästi, kun he juoksivat ja nauroivat. Iltapäivä kului nopeasti, ja aurinko alkoi laskea taivaanrannan taakse, maalaten taivaan oranssin ja violetin sävyillä. Juuri kun viimeinen auringonsäde katosi, lapset tunsivat jälleen kerran sen oudon tunteen, kun toive oli loppumassa. Linna alkoi himmetä, sen muurit muuttuivat läpikuultaviksi. Jättiläinen, joka oli juuri nostamassa isoa puunrunkoa leluksi, näytti hämmentyneeltä. ”Mitä nyt tapahtuu?” se kysyi, ja sen ääni tuntui jo kaukaisemmalta. Sitten, pienenä tuhahduksena, linna ja jättiläinen olivat poissa. Tila, jossa ne olivat olleet, oli taas vain nurmikkoa ja muutamia puita. Lapset istuivat hiljaa. He olivat vähän pettyneitä, mutta myös helpottuneita. ”Se oli kyllä iso”, Anthea sanoi. ”Mutta vähän liiankin iso”, Robert lisäsi. ”Ja jättiläinen oli kiltti, mutta… vähän kömpelö.” Jane hymyili. ”Se oli silti ihanaa! Olen leikkinyt linnassa!” Cyril mietti. ”Ehkä seuraavaksi meidän pitäisi toivoa jotain, joka sopii meille paremmin. Jotain, joka ei ole niin valtava.” Psammead, joka oli taas nukkumassa hiekan joukossa, ei sanonut mitään. Mutta lapset tiesivät, että sen korvat olivat tarkkana. Mitä seuraava päivä toisikaan tullessaan? Kenties jotain vielä yllättävämpää?

Intiaanit ja vauva

Aamu koitti jälleen, kirkkaana ja kesäisenä. Linnut lauloivat, ja aurinko lämmitti mukavasti. Lapset, Kirsi, Riku, Jane ja Antti, heräsivät innoissaan. Eilinen päivä oli ollut täynnä jättiläisiä ja hienoja linnoja, mutta nyt ne olivat poissa, aivan kuin unta vain. ”Mitä me tänään toivottaisimme?” kysyi Kirsi, joka oli aina täynnä uusia ideoita. Riku mutristi suutaan. ”Minä olen lukenut monta kirjaa villistä lännestä ja intiaaneista. Ne olisivat jännittäviä! Heillä on sulkia päässä ja he tekevät salaperäisiä kuvioita kasvoihinsa!” Jane rypisti otsaansa. ”Mutta eihän meidän puutarhaan voi tulla intiaaneja! Miten he edes mahtuisivat sinne?” Antti, joka oli nuorin ja usein hiljaisin, innostui. ”Intiaaneja! Intiaaneja! Toivotaan intiaaneja!” He juoksivat hiekkakuopalle, jossa Psammead, hiekkatiiviö, yleensä nukkui. ”Herätys, Psammead!” huusi Riku. Psammead venytteli laiskasti. Sen silmät räpsähtivät auki. ”Mitä te nyt haluatte?” se ähisi. ”Enkö minä juuri saanut pienen nokkaunet?” ”Me haluamme intiaaneja!” huusi Antti. Kirsi selitti. ”Psammead rakas, voisitko toivoa meille intiaaneja? Sellaisia ystävällisiä, jotka leikkisivät kanssamme. Ei sellaisia pelottavia, jotka tekevät sotatanssia.” Psammead puisteli päätään. ”Toive kuin toive. Mutta muistakaa, kaikki toiveet ovat vaarallisia. Minä olen vain toiveentäyttäjä, en huolenpitäjä.” Ja niin, Psammead pullistui ja teki taikatemppunsa. Hiekkamyrsky pyörähti kuopasta, ja kun se laantui, puutarha oli muuttunut. Ei, puutarha oli edelleen puutarha, mutta nyt siellä oli intiaaneja! Heitä oli kymmenkunta, ja he olivat pukeutuneet värikkäisiin sulkiin ja nahkavaatteisiin. Heidän kasvonsa oli maalattu hauskoilla kuvioilla, ja heillä oli pieniä leikkijousia ja nuolia käsissään. He eivät näyttäneet pelottavilta, vaan oikeastaan aika hassuilta ja ystävällisiltä. ”Hurraa!” huusi Antti ja juoksi heti yhden intiaanin luo, joka antoi hänelle pienen höyhenen. Intiaanit alkoivat heti leikkiä. He juoksivat ympäriinsä, tekivät leikkinuotion ja esittivät hauskoja tansseja. Lapset olivat innoissaan! Tämä oli paljon hauskempaa kuin yksin leikkiminen. Mutta sitten alkoi tulla ongelmia. Intiaanit olivat aika äänekkäitä. Heidän sotahuutonsa, vaikka ne olivatkin leikillisiä, kaikuivat pitkin puutarhaa. He alkoivat myös kaivaa maata pienten leikkitelttojen pohjia varten, mikä ei ollut hyväksi äidin kukkapenkeille. Ja sitten oli Lammikko. Perheen pienin, vauva, jota kutsuttiin Lammikoksi, koska hän oli niin pehmeä ja pieni kuin lammas. Hän oli ollut mukana leikeissä omassa vaunuissaan, mutta nyt intiaanien meteli alkoi olla hänelle liikaa. Hän alkoi itkeä, kovaa ja surullisesti. Kirsi juoksi hänen luokseen. ”Voi Lammikko-parka! Intiaanit ovat liian äänekkäitä.” Riku yritti hyssyttää vauvaa, mutta Lammikko vain itki entistä kovemmin. ”Voi kunpa Lammikko olisi isompi!” Jane huokaisi. ”Jos hän olisi isompi, hän ymmärtäisi, että intiaanit vain leikkivät, eikä itkisi niin paljon!” Kirsi ja Riku katsoivat Janea kauhuissaan. ”Jane! Mitä sinä sanoit?” Mutta oli jo liian myöhäistä. Psammead, joka oli juuri heräämässä torkuistaan, oli kuullut Janen toiveen. Se pullistui jälleen, ja hiekka alkoi pyöriä, mutta tällä kertaa se ei pyörinyt kuopassa. Se pyöri Lammikon ympärillä! Hetkessä, vauvan vaunut kaatuivat, ja Lammikon tilalla seisoi iso, vahva poika! Hän oli kuin Kirsin, Rikun, Janen ja Antin isoveli, mutta hänen silmissään oli edelleen se sama pieni, ymmärtämätön vauvan katse. Hänellä oli yllään vain vauvan vaatteet, jotka olivat nyt aivan liian pieniä ja repsottivat kaikkialla. ”Apua!” Kirsi huusi. ”Mitä me teimme?” Riku tuijotti uutta ”isoveljeään”. Tämä uusi, iso Lammikko alkoi heti tehdä vauvan asioita. Hän tarttui lähimpään kukkapenkkiin ja alkoi kaivaa sitä sormillaan, aivan kuin olisi tehnyt hiekkalaatikolla. Sitten hän löysi kukan ja yritti laittaa sen suuhunsa, aivan kuin olisi ollut pieni vauva maistelemassa kaikkea. Intiaanit olivat hiljentyneet. He katsoivat tätä outoa, jättimäistä vauvaa silmät pyöreinä. Jotkut jopa näyttivät vähän pelokkailta. ”Hän on aivan liian iso!” Jane itki. ”Ja hän käyttäytyy kuin vauva! Mitä me teemme, jos äiti ja isä näkevät hänet?” Antti, joka oli aluksi ollut innoissaan intiaaneista, oli nyt hiljaa ja piiloutui Kirsin selän taakse. Iso Lammikko alkoi vähän ajan päästä itkeä. Mutta nyt se ei ollut pienen vauvan itkua, vaan ison pojan itkua, joka kaikui koko puutarhassa. Se oli melkein kuin jättiläisen itkua. Hän alkoi sitten kävellä, tai oikeammin, hoippua ympäriinsä. Hän kaatoi vesikannun, kompastui puutarhatuoliin ja melkein murskasi äidin ruusupuskan. Lapset yrittivät saada hänet kiinni, mutta hän oli niin iso ja vahva, että he eivät pystyneet. Hän vain jatkoi vauvan touhujaan isossa vartalossaan. Hän näytti kyllä todella surulliselta ja hämmentyneeltä. ”Meidän on saatava hänet takaisin vauvaksi!” Kirsi sanoi. ”Mutta miten?” Riku kysyi. ”Psammead sanoi, että toiveet kestävät vain auringonlaskuun saakka. Mutta tämä ei ole sellainen toive, joka vain katoaa!” Hänellä oli oikeassa. Intiaanit alkoivat jo himmetä ja kadota, kun aurinko alkoi laskea lännessä. Yksi kerrallaan heistä tuli läpikuultaviksi ja sitten he hävisivät kokonaan, aivan kuin olisivat olleet savua. Mutta iso Lammikko ei kadonnut. Hän oli yhä siinä, itkien ja sotkien puutarhaa. Auringonlasku lähestyi nopeasti. Pian äiti ja isä tulisivat kotiin. Miten he selittäisivät tämän jättiläisvauvan? Ja mikä tärkeintä, miten he saisivat oman pienen Lammikkonsa takaisin? Lapset tunsivat suuren möykyn vatsassaan. Tänään he olivat toivoneet vähän liikaa.

Vauvan seikkailu

Lapset seisoivat tuijottaen sitä valtavaa möykkyä, joka oli vielä hetki sitten ollut heidän pieni veljensä, Lammikko. Miten he olivatkaan toivoneet niin hölmön toiveen? Nyt Lammikko oli jättiläinen! Hän mönki ympäriinsä kuin valtava, utelias hiekkakakku, ja hänen pienet "guguu"-äänensä kaikuivat nyt valtavina, tömisevinä murahduksina. Hän oli suurempi kuin navetta, suurempi kuin talo! Ja hän oli edelleen vauva. Robert oli ensimmäinen, joka sai sanan suustaan. "Mitä me nyt teemme? Hän rikkoo kaiken!" hän huudahti, osoittaen Lammikon suurta jalkaa, joka oli juuri kaatanut puutarhapenkin kumoon. Penkki hajosi sadoiksi palasiksi. Cyril lisäsi, "Entä jos joku näkee hänet? He pelästyvät kuoliaaksi!" Jane alkoi itkeä hiljaa. "Minä haluan meidän pienen Lammikkomme takaisin!" Anthea, aina kaikista järkevin, yritti rauhoitella heitä. "Me emme voi tehdä mitään ennen auringonlaskua. Hiekkakeiju on poissa siihen asti. Meidän on vain pidettävä hänet turvassa, kunnes voimme toivoa hänet takaisin pieneksi." Mutta miten pidät turvassa vauvaa, joka oli suurempi kuin iso kuorma-auto? Se oli todellinen haaste! Jättiläisvauva, autuaan tietämättömänä heidän ahdingostaan, oli elämänsä seikkailussa. Hän mönki ulos puutarhasta, pitäen iloisia "guguu"-ääniä. Hänen kätensä olivat kuin pieniä pöytiä, ja hänen jalkansa kuin valtavia tyynyjä. Hän kurkotti kohti suurta omenapuuta, luullen sitä leluksi, ja melkein tempaisi sen irti maasta! "Lammikko, ei!" Robert huusi, mutta vauva oli liian kaukana ja liian suuri kuullakseen. Lammikko jatkoi seikkailuaan. Hän näki kanat kanalassa. Hän luuli niitä pörröisiksi, liikkuviksi leluiksi. Hän nosti varovasti yhden kanan, joka rääkyi kauhuissaan, ja yritti paijata sitä. Lapset haukkoivat henkeään. "Hän murskaa sen!" Jane kiljui. Anthea, Cyril ja Robert juoksivat vauvaa kohti, yrittäen saada kanan pois hänen käsistään. Se oli taistelua. Vauva ei tarkoittanut mitään pahaa, mutta hänen hellät taputuksensa olivat pienelle kanalle kuin valtavia tömähdyksiä. Lopulta Cyril onnistui harhauttamaan vauvan löytämällään kiiltävällä napilla. Vauva pudotti kanan, joka ryntäsi pakoon, ja keskittyi nappiin, laittaen sen suuhunsa. "Ei, Lammikko, älä syö sitä!" Robert yritti kaivaa sen ulos. Tämä oli paljon vaikeampaa kuin napin saaminen normaalin kokoisen vauvan suusta. Se oli kuin yrittäisi kaivaa timanttia kivestä! Yhtäkkiä, läheiseltä pellolta näki viljelijä jättiläisvauvan. Hän pysähtyi, suu auki. "Mitä ihmettä...?" hän mutisi. Lapset jähmettyivät. Heidän oli piilotettava vauva! "Nopeasti, navetan taakse!" Anthea kuiskasi. Mutta miten piilotat vauvan, joka on navetan kokoinen? Se oli mahdotonta! Jättiläisvauva, nähdessään viljelijän, luuli tätä uudeksi leikkikaveriksi. Hän alkoi ryömiä kohti viljelijää, kurkuttaen iloisesti. Viljelijä, kauhuissaan, pudotti työkalunsa ja juoksi nopeammin kuin koskaan elämässään. Lapset purskahtivat hermostuneeseen nauruun. "Hän luuli viljelijää leluksi!" Cyril kikatti. Voi Lammikko sentään! Mutta vaara ei ollut ohi. Vauva oli edelleen valtava, ja aurinko oli vielä korkealla taivaalla. Heidän edessään oli tunteja. He yrittivät johdattaa vauvan takaisin puutarhaan, mutta se oli kuin yrittäisi ohjata erittäin suurta, erittäin onnellista pilveä. Vauva näki lammen ja päätti, että se näytti valtavalta kylpyammeelta. Hän yritti istua siihen, roiskien vettä kaikkialle ja muuttaen puutarhan mutaiseksi sotkuksi. "Voi, Lammikko!" Jane huokaisi. He onnistuivat lopulta saamaan hänet makaamaan suurelle pellolle, toivoen hänen nukahtavan. He peittivät hänet vanhoilla pressuilla ja lehdillä, jolloin hän näytti hyvin oudolta kukkulalta. "Meidän on vain odotettava," Robert sanoi uupuneena. "Ja varmistettava, ettei kukaan näe meidän kukkulamme liikkuvan," Anthea lisäsi. Se oli heidän elämänsä pisin iltapäivä. Jokainen lehtien kahina, jokainen etäinen ääni, sai heidän sydämensä hakkaamaan. He vuorotellen vahtivat jättiläistä, nukkuvaa vauvaa, rukoillen auringonlaskua. Kun ensimmäiset oranssit säteet lopulta koskettivat horisonttia, valaisten oudon kukkulan, joka oli heidän veljensä, lapset huokaisivat yhteisen helpotuksen huokauksen. "Hän tulee," Cyril kuiskasi, osoittaen hiekkaista olentoa, joka ilmestyi hitaasti. Hiekkakeiju oli palannut! "Ole kiltti, Hiekkakeiju," Anthea aneli, "tee meidän vauvastamme taas pieni!" Hiekkakeiju räpsytti silmävarsiaan. "Niinkö, ette sitten nauttineet isosta vauvasta?" se rähisi. "Ei, ei! Hän aiheutti niin paljon ongelmia!" Robert huudahti. "Ja hän melkein söi napin!" Jane lisäsi. "Ja hän pelästytti viljelijän!" Cyril huudahti. Hiekkakeiju huokaisi, hiekkainen ääni. "No niin. Toive on toive. Mutta muistakaa, toiveet ovat oikukkaita asioita." Se heilautti korviaan, ja outo hohto kulki jättiläisvauvan yli. Hitaasti, hitaasti, vauva alkoi kutistua. Pressut ja lehdet putosivat pois, kun hänestä tuli yhä pienempi ja pienempi, kunnes hän oli taas heidän pieni, tavallinen Lammikkonsa, nukkumassa sikeästi keskellä peltoa. Lapset ryntäsivät hänen luokseen, halaten häntä tiukasti. Hän oli pieni, pehmeä ja täysin normaali. "Emme enää koskaan toivo, että hän olisi iso," Anthea lupasi. "Emme koskaan," muut yhtyivät. He tiesivät, että toiveet olivat hauskoja, mutta ne saattoivat olla myös todella, todella hankalia. Heidän oli oltava paljon varovaisempia seuraavalla kerralla.

Jäähyväiset Psammeadille

Kesäpäivät kuluivat nopeasti, kuin pienet pilvenhattarat sinisellä taivaalla. Cyril, Anthea, Robert, Jane ja Lamb olivat kokeneet jo monta uskomatonta seikkailua. He olivat oppineet, että toiveiden kanssa piti olla todella, todella tarkkana. Jokainen toive oli tuonut mukanaan jotain odottamatonta – välillä hauskaa, välillä vähän pelottavaakin. Nyt oli elokuun viimeinen päivä. Aurinko paistoi vielä lämpimästi, mutta ilmassa oli jo aavistus lähestyvästä syksystä. Lehdet puiden oksilla alkoivat saada kauniin punaisia ja keltaisia sävyjä. "Tänään on viimeinen päivä!" Cyril huudahti aamulla, kun he söivät puuroa keittiössä. "Viimeinen päivä mitä?" Jane kysyi suu täynnä. "Viimeinen päivä, jolloin Psammead voi toteuttaa toiveita! Muistakaa! Se sanoi, että sen taika toimii vain kesällä, ja elokuu on päättymässä," Cyril selitti. Kaikki lapset katsoivat toisiaan. Heillä oli siis vielä yksi toive jäljellä. Yksi viimeinen toive. Mitä he toivoisivat? Tällä kertaa heidän oli pakko olla todella viisaita. He miettivät koko aamupäivän. He pohtivat jättimäisiä kakkuja, lentäviä mattoja ja vaikka mitä, mutta kaikki tuntuivat jotenkin vaarallisilta tai hankalilta. He eivät enää halunneet mitään, mikä tekisi heidän elämästään aivan sekaisin. "Toivoisimpa, että äiti ja isä olisivat täällä," Lamb sanoi yhtäkkiä, pienenä ja viattomana. Hän oli jo ikävöinyt vanhempiaan paljon. Kaikki pysähtyivät. Se oli täydellinen toive! Ei mitään vaarallista, ei mitään, mikä muuttuisi jättimäiseksi tai tekisi heistä näkymättömiä väärään aikaan. Vain äiti ja isä takaisin kotiin. He olivat olleet poissa niin kauan, ja talo tuntui ilman heitä vähän tyhjältä. "Niin! Se on se paras toive!" Anthea huudahti. "Äiti ja isä takaisin!" Niinpä he ryntäsivät hiekka-montun luo. Psammead, hiekkamonsteri, oli jo siellä, makaamassa laiskasti, sen silmät siristyivät auringonpaisteessa. Se näytti vähän väsyneeltä, aivan kuin kesä olisi uuvuttanut senkin. "Meillä on yksi viimeinen toive," Cyril sanoi kunnioittavasti. Psammead nyökkäsi hitaasti. "Niin, niin. Viimeinen toive tälle kesälle. Mitä te lapset haluatte tällä kertaa?" Sen ääni oli jo hieman käheä. "Me toivomme," Robert aloitti, "että äiti ja isä tulisivat kotiin heti, heti tänään!" Psammead nyökkäsi uudelleen. "Se on teidän toiveenne. Niin olkoon. Mutta muistakaa, jokainen taika loppuu aikanaan." Ja niin se pudisti itsestään hiekkaa, venytti pitkät hiekkaiset kätensä ja katosi hiekkaan, jättäen jälkeensä vain pienen kuopan. Lapset odottivat. Eihän heidän vanhempiensa pitänyt tulla kotiin vielä moneen päivään! Mitä tapahtuisi? Tulisivatko he paikalle jostain taianomaisesti? He menivät takaisin taloon odottamaan, sydämet täynnä toivoa ja jännitystä. Ja arvatkaa mitä? Ei mennyt kauan, kun he kuulivat jotain! Tien päästä kuului tutun auton moottorin ääni. Voisiko se olla? Voisiko Psammeadin taika olla näin nopea ja tehokas? Auto pysähtyi pihan eteen, ja sieltä nousi kaksi tuttua hahmoa. Äiti ja isä! He olivat todellakin täällä! Lapset ryntäsivät heitä vastaan, halaten ja suudellen. Vanhemmat olivat hämmästyneitä nähdessään lapset niin iloisina ja innoissaan. "Mitä ihmettä? Miksi olette täällä?" Isä kysyi, nauraen lasten innokkuudelle. "Meidän ei pitänyt tulla vasta ylihuomenna!" "Me toivoimme teitä kotiin!" Lamb huudahti iloisena. Äiti ja isä hymyilivät, ajatellen, että lapset olivat vain niin innoissaan heidän paluustaan, että heidän pikkusiskonsa oli mennyt sekaisin päivissä. He eivät tietenkään tienneet mitään Psammeadista ja sen taikavoimista. Lapset pitivät salaisuuden visusti sisällään. Se oli heidän oma, ihana seikkailunsa. Loppupäivä oli täynnä iloa ja jälleennäkemisen riemua. Äiti ja isä kertoivat omasta matkastaan, ja lapset kertoivat kesän seikkailuista, jättäen Psammeadin osuuden pois. Seuraava päivä valkeni, ja ilma oli jo selvästi syksyisempi. Puiden lehdet olivat saaneet entistä syvempiä sävyjä, ja aamuisin maa oli vähän kostea kasteesta. Lapset leikkivät pihalla, mutta heidän mielessään oli jotain surullista. He kävivät katsomassa hiekka-monttua. Psammead ei ollut siellä. He kaivoivat ja kaivoivat, mutta hiekkamonsteria ei näkynyt. Se oli mennyt. Se oli mennyt nukkumaan talveksi, niin kuin se oli sanonutkin. Vasta ensi kesänä se heräisi ehkä taas. Ja he tiesivät, että ensi kesänä he olisivat jo kasvaneet vähän isommaksi. Ehkä he olisivat jo liian isoja Psammeadin taikuudelle? Anthea istui hiekan reunalle ja huokaisi. "Minä tulen ikävöimään sitä. Vaikka se tekikin välillä niin hassuja juttuja." "Niin minäkin," Robert sanoi. "Mutta me opimme paljon. Olen nyt paljon parempi toivomaan asioita." Cyril nauroi. "Niin, opimme, että jos toivot jotain, sinun täytyy olla todella, todella tarkka sanamuodoissasi! Ja että joskus paras toive on se, joka on jo sydämessäsi." Jane mietti. "Minä toivon, etten olisi ollut niin itsekäs sen kakun kanssa." Lamb vain hymyili. Hänelle kesä oli ollut pelkkää taikaa ja uusien asioiden ihmettelyä. He palasivat taloon, tuntien olonsa haikeaksi, mutta myös kiitolliseksi. Heillä oli ollut kesä, jollaista kenelläkään muulla ei ollut. Kesä täynnä taikaa, seikkailuja ja yllättäviä käänteitä. He olivat oppineet paljon ystävyydestä, vastuusta ja siitä, että elämän suuret seikkailut voivat löytyä ihan nurkan takaa, jos vain osaa katsoa oikein. Vaikka Psammead oli poissa, sen taika jäi elämään lasten mieliin. Se oli opettanut heille, että mielikuvitus on voimakas asia, ja että maailma on täynnä ihmeitä, jos vain uskaltaa niitä etsiä. Ja he tiesivät, että tämä kesä oli vain yksi monista seikkailuista, joita elämä toisi tullessaan. He olivat valmiita. Aivan valmiita.

Lopetus

Ja niin päättyy meidänkin tarinamme tällä kertaa, mutta älä huoli! Seikkailuja on aina lisää. Kiitos, että olit mukana Viisi lasta ja se -tarinassa. Toivottavasti sinäkin keksit pian oman taianomaisen matkan tai puhuvan eläimen. Muista, että mielikuvituksesi on aivan valtava! Jos sinulla on palautetta tai haluat kertoa omista unelmista, anna Sonacastsin tietää. Nähdään taas pian uudessa seikkailussa! Hei hei!

Lisää tarinoita