SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Viidakkokirja

30 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto: Mowgli, susien kasvatti

Kuvittele pieni vauva, yksin ja eksyksissä, syvällä villissä viidakossa. Tämä ei ole mikä tahansa vauva, vaan Mowgli, ihmislapsi, jonka kohtalona on kasvaa susien parissa. Miten hän selvisi? Kuka opetti hänelle viidakon ikivanhat lait? Ja mitä tapahtuu, kun pelottava tiikeri Shere Khan päättää haluavansa ihmispennun itselleen? Tänään matkaamme unohtumattoman tarinan ytimeen, missä eläimet puhuvat ja poika löytää perheensä villin luonnon keskeltä.

Susilauman suoja ja Mowglin lapsuus

Niinpä, pikkuruinen Mowgli löysi perheensä – ei ihmisten, vaan susien joukosta! Eräänä iltana, kun Isäsusi ja Emäsusi olivat pesässään, he kuulivat outoa ääntä. Pensaikosta kurkisti pieni, ruskea nyytti. Se oli ihmislapsi, Mowgli! Emäsusi, jonka nimi oli Raksha, katsoi pientä poikaa hellästi. Hän tunsi heti suuren rakkauden ja päätti, että tämä "ihmispentu" kuuluu heidän laumaansa. Isäsusi oli samaa mieltä. Mutta lauman oli hyväksyttävä uusi tulokas. Niinpä Isäsusi vei Mowglin Akelan, lauman vanhan ja viisaan johtajan, eteen. Lauma kokoontui neuvonpitoon. Shere Khan uhkasi edelleen, ja hän vaati Mowglia omakseen. Mutta Baloo, vanha ruskeakarhu, ja Bagheera, musta pantteri, puhuivat Mowglin puolesta. He sanoivat, että tämä pieni poika toisi onnea laumalle. Ja niin tapahtui! Mowgli kasvoi susilauman keskellä, oppien viidakon kaikki salaisuudet. Hän leikki susisisarustensa kanssa, oppi kuuntelemaan tuulen huminaa ja ymmärtämään jokaisen eläimen ääntä. Hän oli onnellinen viidakon lapsi.

Viidakon lait ja opettajat

Mowgli oli todellakin onnellinen viidakon lapsi. Hän juoksi ja hyppi metsän tiheikössä, kiipeili puissa kuin apina ja uiskenteli virroissa kuin pieni saukko. Mutta viidakko oli täynnä paitsi hauskoja leikkejä, myös tärkeitä oppitunteja. Kuka sitten opetti Mowglille kaiken, mitä viidakossa tarvitsi tietää? Hänellä oli kaksi aivan ihanaa ja viisasta opettajaa. Ensimmäinen oli suuri, karvainen ja joskus hieman unelias karhu, Baloo. Baloo oli viidakon Lakikirjan vartija. Hän tunsi jokaisen säännön ja jokaisen viidakon salaisuuden. Baloo opetti Mowglille kaiken, mitä viidakon Laista tarvitsi tietää. Viidakon Laki ei ollut vain joukko tiukkoja sääntöjä, vaan se oli tapa elää. Se oli tapa kunnioittaa kaikkia metsän asukkaita, ymmärtää heidän tarpeitaan ja elää yhdessä sopusoinnussa. Baloo opetti Mowglille, että jokaisella eläimellä oli oma paikkansa ja oma tehtävänsä. Hän opetti, että piti aina olla kohtelias, varsinkin vanhempia ja viisaampia eläimiä kohtaan. Mowgli oppi, miten tervehtiä vesipuhvelia joen rannalla ja miten pyytää lupaa puuhun kiipeämiseen siltä laiskalta pythonilta, joka nukkui sen oksalla. Hän oppi, että metsä antoi ruokaa ja suojaa, mutta että sitä piti kunnioittaa ja siitä piti pitää huolta. Baloon opit olivat kuin lämpimiä halauksia, täynnä viisautta ja lempeyttä. Baloo opetti Mowglille myös metsän ääniä. Jokaisella linnulla oli oma laulunsa, jokaisella tuulen suhinalla oma tarinansa. Mowgli oppi, mitä kuiskaus tarkoitti, kun puussa asuva haukka varoitti vaarasta. Hän oppi, miten kauriin pako kertoi, että joku oli tulossa. Hän oppi, miten erottaa nälkäisen suden ulvonta iloisesta susisisarusten leikkilaulusta. Nyt Mowgli osasi kuunnella viidakon kieltä, ja se oli kuin hänelle olisi avautunut aivan uusi maailma! Toinen Mowglin opettaja oli musta pantteri Bagheera. Bagheera oli hoikka, nopea ja uskomattoman ketterä. Jos Baloo opetti Mowglille viidakon sielua, Bagheera opetti hänelle sen kehoa. Bagheera näytti Mowglille, miten liikuttiin hiljaa metsän pohjalla, niin hiljaa, ettei edes pudonnut lehti räsähtänyt jalkojen alla. Hän opetti miten kiipeiltiin puissa kuin salama, hypittiin oksalta toiselle ja tartuttiin tiukasti kiinni köynnöksiin. Bagheera opetti Mowglille tasapainon taidon, miten pysyä pystyssä kapeimmallakin oksalla ja miten ylittää syviä rotkoja yhdellä notkealla hypyllä. Hän opetti Mowglille, miten piilouduttiin niin, ettei edes terävänäköisin kotka huomannut häntä. Bagheera oli tiukempi opettaja kuin Baloo, mutta hän oli myös äärimmäisen rakastava ja huolehtiva. Hän halusi, että Mowgli oli turvassa ja osasi puolustaa itseään, jos vaara uinui jossain. Ja sitten oli se tärkeä asia, jonka Baloo opetti Mowglille aivan erityisesti: Viidakon Mestarisana. Se oli taikasana, jolla Mowgli saattoi puhua jokaiselle eläimelle, oli se sitten käärme, apina tai vaikka jänis. Jos Mowgli kohtasi vaikkapa joukon uteliaita apinoita, hän saattoi sanoa heille Mestarisanan, ja ne ymmärsivät heti, että Mowgli oli ystävä. Se oli kuin hänellä olisi ollut avain jokaisen eläimen sydämeen. Joka päivä Mowgli oppi jotain uutta. Hän oppi, miten makeimmat hunajakennot löytyivät puun kolosta. Hän oppi, miten purosta sai juotua ilman, että kasteli turhan paljon. Hän oppi, että myrkyllisimmät marjat olivat usein kaikkein kauneimman värisiä, ja siksi niitä piti varoa. Hän oppi, mitä tehdä, jos joutui vahingossa ärsyttämään ärtyisää villisikaa tai jos näki viidakon vaarallisimman pedon silmät tuikkimassa pimeässä. Mutta näistä vaaroista Mowgli oppi selviämään. Viidakon Laki ja sen opettajat, Baloo ja Bagheera, tekivät Mowglista viisaan ja taitavan. Hän oli oppinut elämään osana viidakkoa, kunnioittaen sen kaikkia asukkaita ja ymmärtäen sen salaisuudet. Mowgli ei enää ollut vain pieni ihmislapsi, vaan hän oli viidakon oma poika, ja hän oli valmis kohtaamaan kaikki seikkailut, joita viidakko hänelle tarjosi. Mutta hän ei tiennyt, että eräs suuri ja vaarallinen seikkailu odotti jo aivan kulman takana.

Shere Khanin varjo ja Punainen kukka

Mowgli oli siis viidakon oma poika, valmiina seikkailuihin. Mutta kuten susiäiti Raksha oli aikoinaan pelännyt, vaara vaani yhä pimeissä varjoissa. Se vaara kantoi nimeä Shere Khan, suuri ja julma tiikeri, jonka sydän oli täynnä pahaa tahtoa Mowglia kohtaan. Hän ei ollut unohtanut sitä päivää, jolloin pieni, peloton ihmislapsi oli uhmannut häntä. Shere Khan ei pitänyt siitä, että susilauma oli suojellut Mowglia. Hän ajatteli, että viidakko kuului hänelle, ja hän halusi olla kuningas. Hän toivoi salaa, että Mowgli katoaisi jäljettömiin. Mutta Mowgli oli yhä täällä, ja Shere Khanin viha kasvoi. Hän päätti toimia. Hän oli ovela tiikeri, ja tiesi, että suora hyökkäys ei toimisi. Hänen täytyi turvautua juoniin. Hänellä oli mielessään ilkeä suunnitelma. Hän odotti oikeaa hetkeä. Hän oli kärsivällinen saalistaja. Hän oli paha tiikeri. Hän oli Shere Khan. Ja hän halusi Mowglin. Hän hiipi yhä lähemmäs. Hän odotti. Ja odotti. Odotti. Ja sitten hän aloitti. Hän aloitti kuiskuttelun. Hienovaraisesti. Ilkeästi. Varjoista. Susien korviin. Paha tiikeri. Shere Khan. Susien korviin. Hän hiipi. Päivä toisensa jälkeen Shere Khan hiipi yhä lähemmäs susilauman reviiriä. Hän ei uskaltanut hyökätä avoimesti, sillä Akelan johtama lauma oli liian vahva. Sen sijaan Shere Khan alkoi käyttää oveluutta. Hän kuiskutteli nuorempien susien korviin ilkeitä sanoja Mowglista. "Mikä tämä ihmislapsi on teidän joukossanne?" hän saattoi murista. "Hän ei osaa metsästää kuin susi, eikä hänellä ole turkkia pitämään häntä lämpimänä. Hän on heikko, ja hän tuo teille vain harmia." Jotkut nuoret, tyhmät sudet kuuntelivat Shere Khanin puheita, ja heidän mielensä alkoivat täyttyä epäilyksistä. Vanha, viisas Akela ja jalo Bagheera huomasivat tämän. He tiesivät, että Shere Khan yritti hajottaa laumaa ja kääntää sudet Mowglia vastaan. "Mowgli on meidän!" murahti Akela jokaiselle, joka epäili. "Hän on oppinut Viidakon Lait paremmin kuin monet teistä! Hän on lapseni!" Bagheera taas sähähti uhkaavasti, kun Shere Khanin varjo lähestyi liian lähelle. Mowgli tunsi tämän kaiken. Vaikka hän ei nähnyt Shere Khania usein, hän tunsi ilman värisevän jännityksestä, kun tiikeri oli lähistöllä. Hän kuuli kuiskaukset, hän näki Shere Khanin ilkeän katseen. Toisinaan Mowgli mietti, miksi Shere Khan vihasi häntä niin paljon. Hän ei ollut tehnyt mitään pahaa. Aika kului, ja vanha Akela alkoi heikentyä. Hänen ikenensä kuluivat, ja hän ei enää ollut yhtä nopea ja vahva kuin nuorena. Shere Khan odotti tätä hetkeä. Hän tiesi, että Akelan heikkeneminen oli hänen tilaisuutensa. Susilauma alkoi huolestua Akelan puolesta, ja Shere Khan käytti tätä hyväkseen. Hän kasasi ympärilleen joukon nuoria, kokemattomia susia, jotka olivat helppoja pettää. Hän sai heidät uskomaan, että Mowgli oli syy heidän ongelmiinsa. Eräänä päivänä, kun Akela oli epäonnistunut metsästyksessä ja lauma oli nälkäinen, Shere Khan astui esiin. Hän seisoi kalliolla, turkki kiiltäen auringossa, ja hänen silmänsä loistivat pahuutta. "Nyt on aika!" hän karjui. "Tämä ihmislapsi ei kuulu joukkoomme! Hän on vienyt Akelan voiman! Luovuttakaa hänet minulle, tai minä otan hänet itse!" Koko susilauma oli jännittynyt. Monet nuoret sudet nyökkäilivät Shere Khanin puheille. Bagheera ja Baloo asettuivat Mowglin eteen valmiina puolustamaan häntä. Mutta Mowgli, hän ei pelännyt. Hän muisti Bagheeran sanat. Jotakin, mitä ihmiset käyttivät, voisi suojella häntä. "Punainen kukka", Bagheera oli kuiskannut hänen korvaansa. "Se ei ole oikea kukka, vaan se on se kuuma, kirkas ja tanssiva asia, jota ihmiset käyttävät. Se syö puuta ja jättää jälkeensä vain tuhkan. Kaikki eläimet pelkäävät sitä, jopa Shere Khan." Mowgli oli jo aiemmin hiipinyt ihmisten kylien lähelle ja nähnyt heidän käyttävän tätä Punaista kukkaa. Hän oli nähnyt sen tanssivan ja hehkuvan pimeässä, ja se oli näyttänyt sekä kauniilta että pelottavalta. Mowgli oli ottanut Bagheeran sanat sydämeensä. Hän oli rohkeasti hiipinyt lähemmäs ihmisten asutuksia ja eräänä yönä, kun kaikki nukkuivat, hän oli hivuttautunut todella, todella lähelle nuotiota. Hän näki pienen, punaisen hehkuvan hiilen, joka tanssi ja tuoksui savulta. Se tuntui jännittävältä ja hieman pelottavalta. Hän keräsi kaiken rohkeutensa, otti pienen, tyhjän saviruukun, jonka oli löytänyt polulta, ja kaivoi siihen varovasti muutaman hehkuvan hiilenpalasen. Se tuntui kuumalta, mutta hän piti otteensa. Hän palasi takaisin metsään, saviruukku kainalossaan, ja piteli sitä kuin kallisarvoisinta aarretta. Nyt, kun Shere Khan uhkasi häntä ja koko laumaa, oli Punaisten kukkien aika. Mowgli nosti saviruukun, jossa Punainen kukka nyt roihusi entistä kirkkaammin. Hän oli lisännyt sinne kuivia lehtiä ja oksia, ja liekit nuolivat ilmaa hurjasti. Yksi isku kiveä vasten, ja kipinät lensivät! Savu nousi, ja kuuma hehku levisi ilmaan. Shere Khan ja häntä tukeneet sudet perääntyivät pelosta. Heidän silmänsä olivat suuret ja kauhistuneet. He eivät olleet koskaan nähneet sellaista voimaa! Tuo ihmissusipoika oli tuonut mukanaan jotain, mitä he eivät ymmärtäneet, jotain, mitä he pelkäsivät yli kaiken. Mowgli tunsi voiman. Hän tajusi, että vaikka hän oli pieni, hänellä oli nyt jotain, mitä edes viidakon mahtavin tiikeri ei uskaltanut lähestyä. Hän käänsi Punaista kukkaa Shere Khania kohti, ja tiikeri murahti kauhusta ja perääntyi. "Mene pois, Shere Khan!" Mowgli huusi. "Tämä on minun paikkani! Minä kuulun tänne!" Shere Khan perääntyi ulvoen ja häntä tukeneet sudet katosivat varjoihin. Mowgli oli voittanut tämän erän, mutta hän tiesi, että Shere Khan ei luovuttaisi helpolla. Tämä oli vasta alkua.

Apinaheimo ja yllättävä pelastus

Mowgli jatkoi elämäänsä viidakossa, oppien ja kasvaen. Susilauma, Baloo ja Bagheera pitivät hänestä hyvää huolta. Hän oppi puiden kieliä, kukkien salaisuuksia ja miten virtaava vesi laulaa. Jokainen päivä oli uusi seikkailu. Mutta viidakossa oli myös heimo, jota kaikki muut eläimet välttelivät. He olivat apinoita, ilkikurisia Bandar-logeja. Bandar-logit olivat levottomia, meluisia ja heillä ei ollut omia lakeja. He tekivät mitä halusivat, hyppivät puusta puuhun, kisasivat oksilla ja heittelivät toisiaan hedelmillä. Muut viidakon asukkaat pitivät heitä tyhminä ja epäluotettavina. Heillä ei ollut johtajaa, ei sääntöjä, vain loputonta leikkiä ja keppostelua. Baloo ja Bagheera olivat opettaneet Mowglille, että apinoita piti varoa. ”Heillä ei ole sydäntä, Mowgli,” Baloo oli sanonut. ”Heillä ei ole muistia,” Bagheera oli lisännyt. Mutta Mowgli oli pieni poika, ja apinoiden loputon energia ja leikki näyttivät niin kutsuvilta. Eräänä päivänä, kun Mowgli oli hieman kauempana Baloon ja Bagheeran katseilta, apinaparvi huomasi hänet. He eivät olleet koskaan nähneet ihmispoikaa näin läheltä. Mowgli näytti heistä hauskalta, ja he halusivat oppia häneltä kaikenlaisia ihmisten temppuja. ”Tule leikkimään kanssamme!” apinat huusivat. ”Meillä ei ole tylsää koskaan! Tule, tule!” Mowgli epäröi. Hän muisti Baloon ja Bagheeran varoitukset. Mutta apinoiden kutsu oli niin vastustamaton. He lupasivat näyttää hänelle viidakon korkeimmat puut, paikat joissa marjat olivat makeimpia ja missä kukat tuoksuivat kauneimmin. Mowgli ajatteli, että ehkä vain hetken, ihan pienen hetken. Hän astui hieman lähemmäs. Ja sitten, se tapahtui nopeasti! Apinoita vilisi joka puolelta! Ennen kuin Mowgli ehti tajuta, mitä oli tapahtumassa, kymmenet pienet, karvaiset kädet nappasivat hänet syliinsä. ”Nyt hän on meidän!” he kiljuivat riemusta. ”Opeta meille asioita! Opeta meitä rakentamaan suojia ja tekemään tulta!” Mowgli roikkui ylösalaisin erään apinan käsivarsilla, sitten toisen. He syöksyivät hurjaa vauhtia viidakon puiden latvustossa, hyppien puusta puuhun, heiluen köynnöksissä. ”Apua! Auttakaa!” Mowgli huusi, mutta hänen äänensä hukkui apinoiden kirkumiseen ja nauruun. Hän oli peloissaan, kaukana ystävistään. Hän tiesi tehneensä virheen. Hän kaipasi Baloon lempeitä käpäliä ja Bagheeran viisaita silmiä. Samalla aikaa, viidakossa alempana, Baloo ja Bagheera olivat huomanneet Mowglin kadonneen. ”Mowgli! Mowgli!” Baloo karjui, hänen syvä äänensä kaikui puiden välistä. Ei vastausta. ”Missä hän on?” Bagheera kysyi huolestuneena, hänen silmänsä haravoivat metsää. He alkoivat etsiä, nuuskien maata ja katsellen puiden latvustoihin. Pian he kuulivat ylhäältä tuttua meteliä. Apinoiden kirkumista ja... pienen pojan hätähuutoja! ”Bandar-logit!” Baloo jyrähti. ”Ne ilkikuriset otukset ovat vieneet poikamme!” ”Tiesin, että näin käy vielä joskus,” Bagheera sanoi surullisena. ”Mowgli on utelias, ja apinat ovat ovelia. Mutta miten me saamme hänet takaisin? Ne ovat niin nopeita ja niitä on niin paljon.” Baloo mietti hetken. ”On vain yksi, jota apinat pelkäävät,” hän sanoi. ”Vain yksi, joka saa ne hiljaiseksi.” ”Kaa,” Bagheera kuiskasi. Käärme Kaa. Kaa oli vanha, valtava pyton, viidakon pelätyin ja viisain käärme. Hän oli hiljainen ja salaperäinen, ja hänen hypnoottiset silmänsä saivat jopa apinat jähmettymään pelosta. ”Meidän on pyydettävä Kaalta apua,” Baloo sanoi päättäväisesti. Se oli vaarallinen tehtävä, sillä Kaa oli myös peto, mutta heillä ei ollut muuta vaihtoehtoa. Baloo ja Bagheera lähtivät etsimään Kaa’ta. He löysivät hänet lepäämästä auringossa, hänen valtava ruumiinsa kiertyneenä vanhan puun ympärille. ”Oi, Kaa, viisas Kaa,” Baloo aloitti. ”Meillä on suuri ongelma.” Kaa nosti hitaasti päätään, hänen silmänsä tuijottivat heitä. ”Ongelma? Minulla ei ole ongelmia, vain ateria mielessä.” Bagheera astui esiin. ”Bandar-logit ovat vieneet Mowglin, ihmispoikamme. Tiedämme, että sinä olet ainoa, joka pystyy auttamaan meitä.” Kaa siristi silmiään. ”Apinat? Ne ovat vain kurittomia metelöitsijöitä. Miksi minun pitäisi auttaa?” ”Ne ovat myös maukkaita,” Baloo sanoi, yrittäen houkutella Kaa’ta. ”Ja ne ovat häiritseviä. Eikö olisi mukavaa, jos ne olisivat hiljaa?” Kaa mietti hetken. Ajatus hiljaisista apinoista ja ehkä muutamasta helposta ateriasta miellytti häntä. ”Hyvä on,” hän sanoi lopulta. ”Näytän teille tien. Mutta teidän on pidettävä lupauksenne.” Niin kolmikko lähti liikkeelle, Kaa edellä, liukuen äänettömästi viidakon pohjalla. Baloo ja Bagheera seurasivat perässä, heidän sydämensä täynnä toivoa. Apinat olivat vieneet Mowglin vanhoihin, raunioituneisiin kaupungin jäänteisiin, joita kutsuttiin ”Kylmiksi Piilopaikoiksi”. Se oli paikka, jossa vanhat temppelit olivat murtuneet ja puiden juuret tunkeutuivat kivien väleistä. Kun he saapuivat paikalle, Kylmät Piilopaikat olivat täynnä apinoiden meteliä. Mowgli oli istumassa korkealla tornin huipulla, surullisena ja yksin. Apinat tanssivat ja hypiskelivät ympärillä, yrittäen jäljitellä Mowglin liikkeitä ja puhua ihmisten kieltä. ”He ovat täällä!” Baloo murisi. ”Ja he ovat saaneet poikamme vaaraan!” Sitten Kaa alkoi toimia. Hän liukui esiin varjoista ja alkoi kääntyä hitaasti ja hypnoottisesti. Hänen silmänsä kiinnittyivät apinoihin. Apinat, jotka olivat niin meluisia ja levottomia hetki sitten, alkoivat yksi toisensa jälkeen jähmettyä paikoilleen. Heidän silmänsä laajenivat pelosta. Heidän kiljunsa vaimeni, kun Kaa'n katse kietoutui heihin. Kaa alkoi laulaa vanhaa, käärmeiden laulua, joka oli täynnä taikaa ja vanhaa viidakon valtaa. Se ei ollut laulu, jonka sanat olisi ymmärtänyt, mutta sen ääni tuntui tunkeutuvan jokaisen eläimen sisimpään. Apinat olivat täysin lumoutuneita, kykenemättömiä liikkumaan tai edes ajattelemaan. Baloo ja Bagheera ryntäsivät esiin. He alkoivat taistella niitä apinoita vastaan, jotka vielä yrittivät vastustaa tai paeta. Baloo iski mahtavilla tassuillaan, ja Bagheera syöksyi salamannopeasti, hänen terävät kyntensä olivat tehokkaat. He pelastivat Mowglin apinoiden kynsistä ja nostivat hänet turvaan. Mowgli oli helpottunut. Hän juoksi Baloon turvalliseen syliin ja tunsi Bagheeran nuolaisevan poskeaan. ”Kiitos, kiitos,” hän kuiskasi. ”Olen niin pahoillani. En enää koskaan mene apinoiden luo.” Kaa lopetti laulunsa. Apinat olivat hajallaan, osa paenneet kauas, osa vielä jähmettyneinä pelosta. Ne eivät enää koskaan uskaltaisi häiritä Mowglia tai hänen ystäviään. Mowgli oli oppinut tärkeän läksyn. Vaikka apinoiden leikki ja vapaus tuntuivat houkuttelevilta, todellinen turva ja rakkaus löytyivät hänen perheestään – Baloon, Bagheeran ja susilauman luota. Hän ymmärsi, että säännöt ja rakkaus olivat tärkeämpiä kuin loputon leikki ilman päämäärää. Hän oli taas kotona, turvassa ja viisaampana kuin ennen.

Kaksi maailmaa: viidakko ja ihmiset

Mowgli oli oppinut paljon viidakosta. Hän osasi puhua eläinten kieltä, ymmärsi puiden kuiskaukset ja jokien laulun. Jokaista lehteä ja kiveä, jokaista virtaavaa puroa ja kiipeilevää liaania hän piti ystävänään. Mutta yksi asia teki hänestä erilaisen kuin kukaan muu viidakossa: hän oli ihminen. Tai ainakin niin Bagheera ja Baloo olivat hänelle niin monta kertaa selittäneet. Mowgli oli kasvanut susien pentuna, juossut susiveljiensä kanssa ja oppinut metsästämään kuin he. Kuitenkin hänen ihonsa oli sileä, eikä hänellä ollut lämmittävää turkkia. Hän käveli kahdella jalalla, vankasti ja nopeasti, toisin kuin useimmat viidakon asukit neljällä tassulla. Vaikka hän kuului syvästi viidakkoon, oli hänessä jotain aivan ainutlaatuista. Jotain, mikä yhdisti hänet siihen mystiseen maailmaan, josta hänen mentorinsa olivat joskus varoittaneet.

Viimeinen taistelu Shere Khania vastaan

Mowgli tunsi viidakon jokaisen lehden ja jokaisen eläimen äänen. Mutta Shere Khan, tuo ilkeä tiikeri, ei ollut unohtanut Mowglia. Päinvastoin. Shere Khanin ääni kaikui yhä useammin viidakossa, ja hänen uhkansa Mowglia kohtaan kasvoivat. Tiikeri halusi näyttää, kuka oli viidakon todellinen johtaja, ja hän vihasi sitä, että ihmissusi, kuten hän Mowglia kutsui, eli susien joukossa. Shere Khan saapui usein Vesilähteelle, paikkaan, jossa eläimet kokoontuivat juomaan, ja yritti kääntää muut eläimet Mowglia vastaan. 'Miksi te susilauma suojelette tuota karvatonta otusta?' hän murisi. 'Hän ei kuulu tänne! Hän on vaarallinen!'

Paluu ihmisten pariin

Mowgli oli voittanut Shere Khanin, pahan tiikerin, joka oli uhannut häntä niin kauan. Mutta vaikka Shere Khan oli poissa, jotain oli muuttunut. Viidakon eläimet katsoivat Mowglia nyt eri tavalla. Hän oli kasvanut isoksi ja vahvaksi, ja hänellä oli taitoja, joita yhdelläkään eläimellä ei ollut. Hän osasi sytyttää tulen, 'Punaisen kukan', kuten eläimet sitä kutsuivat, ja hän oli todistanut olevansa rohkeampi kuin kukaan. Hän oli ihminen, ja se oli tärkeää. Vanha Akela, viisas susilauman johtaja, kutsui Mowglin luokseen. 'Mowgli', Akela aloitti, 'olet kasvanut täällä meidän kanssamme. Olet ollut yksi meistä. Mutta olet myös ihminen.' Mowgli katsoi Akelaa suurilla silmillään, ymmärtämättä aivan, mitä vanha susi tarkoitti. Hän ei tuntenut olevansa ihminen. Hän oli susi! 'Olet voittanut Shere Khanin', Akela jatkoi. 'Se oli rohkea teko. Mutta sinun paikkasi ei ole enää täällä, keskellä viidakkoa, susien joukossa.' Mowglin sydämessä kirpaisi. Eikö hän kuulunutkaan enää tänne? Oliko hän tehnyt jotain väärin? 'Miksi, Akela?' hän kysyi. 'Olenko tehnyt jotain pahaa?' 'Et, pieni veljeni', Akela vastasi. 'Olet ollut hyvä ja uskollinen susi. Mutta sinun on palattava oman laumasi luo. Ihmisten luo.' Tämä oli suuri ja pelottava ajatus. Mowgli oli aina ajatellut itseään sudena, Baloon oppilaana ja Bagheeran ystävänä. Hän ei ollut koskaan tuntenut yhtään ihmistä. Mitä he olisivat? Ovatko he ystävällisiä? Ymmärtäisivätkö he häntä? Niinpä tuli aika hyvästellä. Se oli surullisin hetki, jonka Mowgli oli koskaan kokenut. Hän halasi Baloota, vanhaa ruskeaa karhua, joka oli opettanut hänelle viidakon lait. 'Muista, Mowgli, aina kun tarvitset ystävää, Baloo on täällä', Baloo murisi ja nuoli Mowglin hiuksia. 'Viidakko muistaa sinut, pieni karhunpoikaseni.' Bagheera, musta pantteri, joka oli ollut hänelle kuin iso, suojeleva veli, hieroi päätään Mowglin kylkeä vasten. 'Ole varovainen, pieni miesveli', Bagheera sanoi. 'Ihmisten maailma on erilainen. Siellä on omat vaaransa. Mutta älä unohda koskaan viidakon oppeja. Ne suojelevat sinua.' Ja sitten oli susilauma. Mowglin emosusi nuoli hänen kasvojaan, ja hänen susisisaruksensa tuuppivat häntä leikillisesti. He eivät halunneet hänen lähtevän. Kukaan ei halunnut. Mutta he kaikki tiesivät, että Akelan sanat olivat totta. Mowglin paikka oli ihmisten keskuudessa. Mowgli lähti liikkeelle. Hän käveli viidakon polkuja, katsoen jokaista puuta ja kasvia, jokaista puroa ja kiveä ikään kuin hyvästellen niitä. Hän kuuli tuttujen lintujen laulavan ja apinoiden huutavan kauempana. Hän näki tuttujen eläinten katseita, jotka tuntuivat sanovan hyvästi. Viidakko jäi taakse. Lopulta hän tuli viidakon reunalle. Siellä, puiden takana, hän näki jotain uutta. Savua nousi taivaalle, ja hän kuuli ääniä, jotka eivät olleet eläinten ääniä. Se oli ihmisten kylä. Hän oli utelias, mutta myös hieman peloissaan. Hän oli alasti, likainen ja karvainen, aivan kuten viidakon poika. Hän hiipi lähemmäs, piiloutuen pensaiden taakse. Hän näki ihmisiä, jotka olivat pukeutuneet värikkäisiin vaatteisiin. Lapset juoksivat ja leikkivät, ja naiset kantoivat vettä purosta. Se oli täysin erilainen maailma kuin minkä hän tunsi. Yhtäkkiä, pieni lapsi huomasi hänet. Lapsi kiljui, ja ihmiset kääntyivät katsomaan. Mowgli pelästyi ja yritti paeta, mutta sitten hän näki ystävälliset silmät. Eräs nainen, nimeltään Messua, oli tullut lähemmäs. Hän ei pelännyt. Hän katsoi Mowglia ja näki pienen pojan, joka oli eksynyt. 'Kuka olet, lapsi?' Messua kysyi. Mowgli ei ymmärtänyt sanoakaan. Hän oli tottunut eläinten kieleen, ei ihmisten. Messua toi Mowglille ruokaa ja vettä. Mowgli söi nälkäisenä, vaikka ihmisten ruoka maistuikin oudolta. Hän ei ollut koskaan syönyt leipää tai maistanut suolattua ruokaa. Kaikki oli uutta ja erilaista. Messua otti Mowglin kotiinsa. Hän antoi Mowglille vaatteita, jotka tuntuivat aluksi hassuilta ja epämukavilta. Mowgli yritti repiä ne pois, aivan kuin hän olisi yrittänyt ravistella turkkiaan. Mutta Messua opetti häntä varovasti. Messua ja hänen miehensä olivat menettäneet oman poikansa vuosia sitten. He tunsivat heti, että Mowgli oli heidän. He opettivat Mowglille ihmisten tapoja. He opettivat häntä puhumaan ihmisten kieltä. Se oli vaikeaa aluksi. Mowgli murisi ja karjui enemmän kuin puhui. Mutta vähitellen, sana sanalta, hän alkoi ymmärtää. Hän oppi kutsumaan Messua 'äidiksi' ja hänen miestään 'isäksi'. Yöt olivat vaikeimpia. Mowgli nukkui pehmeässä sängyssä, mutta hänen mielensä vaelsi viidakkoon. Hän kuvitteli Baloon murisevan vieressään tai Bagheeran hiipivän puiden varjoissa. Hän ikävöi susilaumansa laulua kuunvalossa. Hän ikävöi viidakon tuoksuja ja ääniä. Päivisin hän oppi uusia asioita. Hän oppi käyttämään työkaluja ja viljelemään maata. Hän oppi pelaamaan lasten kanssa ja nauramaan heidän kanssaan. Ihmisten maailmassa oli paljon ihmeellisiä asioita. Oli puhetta ja lauluja, oli tarinoita ja leikkejä, joita viidakko ei tuntenut. Mutta syvällä sydämessään Mowgli oli yhä viidakon poika. Hän juoksi nopeammin kuin kukaan lapsista, ja hän näki ja kuuli asioita, joita muut eivät huomanneet. Hänellä oli viidakon vaistot, jotka auttoivat häntä selviytymään. Ja aina silloin tällöin, hän hiipi kylästä ulos, aivan viidakon reunalle. Hän seisoi hiljaa puiden katveessa ja kuunteli. Hän kuunteli tuulen huminaa puiden latvoissa, lintujen viserrystä, pienten eläinten rapinaa. Hän tiesi, että viidakko oli siellä. Hänen vanhat ystävänsä olivat siellä. Ja vaikka hän oli nyt ihmisten maailmassa, osa hänestä kuului aina viidakkoon. Mowgli oli löytänyt uuden kodin, uuden perheen. Hän oppi, että maailmassa oli monia erilaisia tapoja elää, ja että jokaisessa paikassa oli omat ilonsa ja haasteensa. Hän oli poika, joka oli kasvanut susien kanssa, mutta nyt hän oli myös poika, joka oppi olemaan ihminen. Ja tämä oli vasta hänen uuden seikkailunsa alku.

Lopetus

Toivottavasti nautit tästä seikkailusta Viidakkokirjassa! Kiitos, kun kuuntelit ja annoit mielikuvituksesi lentää kanssamme. Ajattelepa, kuinka monta jännittävää asiaa on vielä löydettävänä tässä suuressa maailmassa! Kenties juuri sinä keksitkin seuraavan aivan oman tarinasi, jossa eläimet puhuvat ja taika on totta? Kerrothan Sonacastsille, jos sinulla on palautetta tai omia upeita ideoita. Nähdään pian uusien seikkailujen parissa!

Lisää tarinoita