SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Vakaa tinasotamies

15 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Mitä jos joku, joka on syntynyt hieman erilaiseksi, löytääkin elämänsä suurimman rakkauden? Ja mitä jos se rakkaus vie hänet uskomattomalle, vaaralliselle matkalle? Tänään sukellamme yhteen rakastetuimmista klassikkosaduista. Kuulemme tarinan pienestä, yhden jalan tinasotilaasta, jonka sydän sykkii kauniille paperiballerinalle. Valmistaudu kuulemaan H.C. Andersenin ajaton kertomus vakaasta tinasotilaasta, joka kohtaa kohtalonsa pelottomasti. Tervetuloa mukaan!

Tinasotilaan synty ja ensi-ihastus

Eräänä päivänä pieni poika sai syntymäpäivälahjaksi jotain todella ihanaa! Upean laatikon, joka oli täynnä kimaltavia, kiiltäviä tinasotilaita. Niitä oli kokonaista kaksikymmentäviisi. Kaikki seisoivat ryhdikkäästi rivissä, valmiina seikkailuihin. Jokainen sotilas oli aivan samanlainen, paitsi yksi. Tällä yhdellä urhealla sotilaalla oli vain yksi jalka! Kaikilla muilla oli kaksi, mutta hänelle ei ollut riittänyt tarpeeksi tinaa valimon uunista. Se teki hänestä erityisen. Vaikka tinasotilaalla oli vain yksi jalka, hän seisoi silti yhtä vakaasti kuin muutkin. Hän katsoi ympärilleen ja näki pöydällä kauniin linnan. Sen ikkunassa tanssi herttainen paperinen tanssijatar. Hänelläkin oli vain yksi jalka, aivan kuin tinasotilaalla! Tosiasiassa hän seisoi toinen jalka piilossa niin taitavasti, ettei sitä huomannut. Mutta tinasotilas luuli, että tanssijatar oli aivan kuten hän itse – vakaa ja yksijalkainen. Tinasotilas rakastui heti. Hän ajatteli, että tämä kaunis tanssijatar olisi hänelle täydellinen kumppani. Ja niin alkoi heidän tarinansa.

Vaarallinen matka viemärissä

Tinasotilas seisoi vakaasti pöydällä, katse kauniiseen tanssijattareen naulittuna. Hän unelmoi heidän yhteisestä tulevaisuudestaan, siitä, miten he leikkisivät ja eläisivät yhdessä. Hänestä tanssijatar oli maailman kaunein olento, ja hän toivoi salaa, että tanssijatar tuntisi samoin. Mutta eihän tinasotilas voinut tietää, että maailma oli täynnä yllätyksiä – niin hyviä kuin huonojakin. Ja juuri sinä hetkenä, kun hän syvimmin unelmoi, tapahtui jotain täysin odottamatonta. Yhtäkkiä, avoinna ollut ikkuna pamahti auki. Ehkä syynä oli tuulenpuuska, joka pääsi puskemaan ikkunaa sisään, ehkä utelias lintu, joka lensi liian lähelle ja tökkäsi ikkunankarmiin. Joka tapauksessa, pieni tinasotilas, joka oli unohtanut varoa ja oli haltioissaan tanssijattaresta, horjahti. Ja sitten… voi ei! Hän putosi. Putoaminen oli nopea ja suora. Pöydältä alas lattialle, ja sieltä suoraan ikkunan ulkopuolelle, pimeään ja vieraaseen maailmaan. Klonk! Hän putosi maahan, aivan kadulle, suoraan kiveyksen rakoon. Tinasotilas makasi siinä, kyljellään, vähän pölyisenä mutta yhä urheana. Hän oli shokissa, hänen päänsä pyöri. Mutta hänen mielessään oli vain tanssijatar. Oliko hän nähnyt? Toivottavasti ei! Mitä hän nyt tekisi? Hän oli yksin, kaukana omasta kodistaan ja kaukana kauniista tanssijattaresta. Maailma näytti niin erilaiselta täältä alhaalta, kivenkolosta. Pilvet lipuivat yläpuolella, ja ohikulkijoiden jalkineet olivat valtavia kuin talot. Onneksi ei kauaa kulunut, kun kaksi pientä poikaa huomasi hänet. Nämä pojat olivat juuri tulleet koulusta, reppu selässä ja mieli täynnä leikkihaluja. ”Katso!” huudahti toinen pojista, joka oli nimeltään Eetu. ”Tinasotilas! Ja se on yksijalkainen! Tällainen tinasotilas on tosi harvinainen, tiedätkö?” Toinen poika, Onni, nyökkäsi innoissaan. ”Tehdään sille vene! Paperivene! Sitten se voi purjehtia! Varmasti se haluaa seikkailla!” Ja niin pojat, jotka olivat täynnä mielikuvitusta ja hyvää mieltä, taittoivat isosta paperiarkista pienen, mutta vahvan veneen. Se oli taitavasti tehty, kevyesti kelluva mestariteos. He asettivat tinasotilaan varovasti veneen kyytiin. Veneen pohjalle he laittoivat pienen kiven, jotta vene pysyisi vakaana eikä kaatuisi helposti. Tinasotilas seisoi jälleen vakaasti, paperivenen kapteenina. Hän ei tiennyt minne matka johtaisi, mutta hän oli valmis. Sitten alkoi todellinen seikkailu! Pojat laskivat veneen varovasti vesiojaan. Vettä virtasi siinä paljon, sillä juuri oli satanut kevyt kesäsade ja kadut olivat märät. Pieni paperivene lipui kevyesti veden mukana, ensin hiljaa, sitten yhä nopeammin. Tinasotilas ei sanonut sanaakaan. Hän oli vakaa ja urhea, aivan kuten kunnon sotilaan kuuluikin olla. Hän katsoi suoraan eteenpäin, miettien, minne tämä odottamaton matka hänet veisi. Hän toivoi salaa, että matka johtaisi takaisin kotiin, tanssijattaren luo. Paperivene kiisi eteenpäin, ohittaen puiden lehtiä ja pikkukiviä, jotka olivat joutuneet mukaan vesivirtaan. Se keinui ja keikkui, välillä törmäten ojan reunuksiin, mutta tinasotilas pysyi vakaana. Hän ei antanut periksi, ei huutanut apua, vaikka jännittikin vähän. Hän oli sotilas! Ja sotilaat eivät pelkää, he kohtaavat kaikki haasteet urheasti. Vesioja vei kohti pientä aukkoa. Se oli viemärin suu! Pimeä ja pelottavan näköinen aukko maan alla. Tinasotilas tunsi pienen kylmän väreen kulkevan selkäpiitään pitkin. Hän oli menossa tuntemattomaan! Mutta hän piti päänsä pystyssä, vakaasti eteenpäin. Vene liukui pimeyteen. Viemärin sisällä oli pimeää ja kosteaa, ja ilmassa leijaili outoja hajuja. Vesi kohisi ja virtasi, sen ääni kaikuu pimeydessä. Vene törmäili välillä seinämiin, välillä pyörähteli ympäri, mutta jatkoi matkaansa eteenpäin virran mukana. Tinasotilas tunsi olevansa aivan yksin tässä valtavassa, pimeässä tunnelissa, mutta hän muisti tanssijattaren ja se antoi hänelle yhä enemmän rohkeutta. Hän ei voinut antaa periksi. Yhtäkkiä, pimeydestä ilmestyi jotain! Kaksi kirkasta, ilkeän näköistä silmää tuijotti häntä. Se oli valtava rotta! Sen viikset värisivät ja sen hampaat olivat pitkät ja terävät, valmiina puremaan. Rotta ui veneen eteen ja näytti todella vihaiselta. ”Seis!” rotta kiljui terävästi. ”Onko sinulla passi? Et voi mennä tästä ilman passia! Tämä on minun valtakuntaani! Kuka sinä oikein olet, yksijalkainen tunkeilija?” Tinasotilas ei sanonut mitään. Hän vain seisoi vakaana, katse suoraan rottaa kohti. Hänellä ei tietenkään ollut passia, eikä hän osannut puhua rotalle. Mutta hän ei pelännyt. Hän oli tinasotilas! Rotta oli yllättynyt tinasotilaan tyyneydestä. ”Eikö sinulla ole edes reppua eväineen? Oletko joku luvaton tunkeilija, joka yrittää salaa matkustaa viemäriverkoston läpi?” se sähisi. Rotta yritti jopa hyppiä veneeseen! Mutta vesi kuitenkin virtasi niin nopeasti, ja ennen kuin rotta ehti tehdä mitään, vene pyörähti nopeasti nurkan taakse ja rotta jäi taakse huutamaan jotain uhkauksia ja valituksia. Tinasotilas huokaisi helpotuksesta. Se oli ollut pelottavaa! Mutta hän oli selvinnyt. Matka jatkui ja jatkui. Välillä vesi virtasi niin nopeasti, että vene pyöri hurjasti ympyrää, välillä se taas lipui hitaasti eteenpäin. Välillä oli aivan pimeää, eikä tinasotilas nähnyt mitään. Hän kuvitteli kuulevansa kaikenlaisia ääniä – vesi lorisi, tippui, kohisi, ja ehkä siellä oli muita olentoja, jotka piilottelivat pimeässä? Mutta tinasotilas ei antanut pelon ottaa valtaa. Hän oli päättänyt olla urhea loppuun asti, missä tahansa hän ikinä olisikaan. Sitten tuli toinen, vieläkin jännittävämpi paikka. Vesi virtasi alas kuin pieni vesiputous! Se oli todellinen jyrkänne vedessä. Paperivene sukelsi alas, keinahti hurjasti, tuntui melkein, että se hajoaisi palasiksi, mutta sitten se jatkoi matkaansa. Tinasotilas pysyi yhä pystyssä, vaikka se olikin ollut hurja ja märkä kyyti. Hän tunsi olonsa todella seikkailunhaluiseksi. Tämä oli paljon jännittävämpää kuin pöydällä seisominen! Lopulta, pitkän ja pimeän matkan jälkeen, tuli valoa. Valo tuli ylhäältä, ja vesi rauhoittui. Vene lipui ulos viemäristä, suureen, avoimeen veteen. Se oli joki! tai oikeammin kanava, joka kiemurteli kaupungin läpi. Kanavan pinta kimalteli auringossa. Tinasotilas huokaisi syvään. Hän oli selvinnyt! Hän oli vapaa viemärin pimeydestä! Mutta seikkailu ei ollut vielä ohi. Vaikka hän oli päässyt pois pimeästä viemäristä, uusi vaara odotti. Kanavan vesi oli täynnä kaloja. Ja yksi niistä, suuri ja ahne hauki, uiskenteli juuri siinä, mihin tinasotilaan vene oli lipumassa. Hauella oli valtava nälkä, ja sen vatsa kurni. Hauki näki veneen. Sillä oli nälkä. Ja mikäpä olisikaan parempi välipala kuin pieni paperivene, jossa seisoi jotain metallista ja kiiltävää? Se näytti herkulliselta! Hauki avasi suuren suunsa. Se oli valtava! Vene ja tinasotilas humpsahtivat suoraan kalan vatsaan. Voi sentään, mikä kohtalo! Pimeys ympäröi tinasotilasta uudelleen. Tällä kertaa se oli kosteaa ja limaista, ja hauen vatsan sisällä tuoksui voimakkaasti kalalle. Tinasotilas ei pystynyt näkemään mitään. Hän tunsi, miten hauki uiskenteli ympäriinsä, teki syöksyjä ja käännöksiä, mutta hän ei voinut tehdä mitään. Hän oli jälleen kerran vankina, toisen olennon sisällä. Hän ajatteli tanssijatarta. Oliko hän yhä kotona? Oliko hän huomannut, että tinasotilas oli kadonnut? Tinasotilas toivoi, että joku löytäisi hänet. Hän toivoi, että hänen matkansa päättyisi pian, ja että se päättyisi onnellisesti – takaisin tanssijattaren luo. Aika kului hitaasti hauen vatsassa. Tinasotilas odotti. Hän oli vakaa ja kärsivällinen, kuten aina. Hän ei tiennyt, kuinka kauan hän joutuisi olemaan siellä, tai mitä hänelle tapahtuisi seuraavaksi. Hän vain odotti, toivo silmät kiinni. Sitten yhtäkkiä tapahtui jotain. Hauki alkoi heilua ja riuhtoa hurjasti. Se tunsi jotain terävää ja pistävää! Oi ei! Se oli kalastuskoukku! Kalastaja oli heittänyt verkkonsa tai ongen juuri siihen kohtaan, missä hauki uiskenteli. Hauki taisteli, yritti paeta, mutta kalastaja oli vahvempi. Hauki oli jäänyt kiinni! Pian hauki vedettiin ylös vedestä. Se sätki ja hyppi, pyristeli vastaan, mutta turhaan. Se oli saatu kiinni. Tinasotilas tunsi tärinää ja sitten ilmankin. Hän oli yhä hauen sisällä, mutta nyt hän oli kuivalla maalla! Mitä ihmettä seuraavaksi tapahtuisi? Kalastaja vei hauen kotiin. Ja arvatkaa mitä? Se oli juuri se sama koti, josta tinasotilas oli pudonnut! Sama talo, sama keittiö! Kohta kalastajan vaimo alkaisi perata kalaa illalliseksi. Tinasotilas makasi hauen sisällä, odottaen kohtaloaan. Hänen matkansa oli ollut todella, todella uskomaton, mutta nyt hän oli palannut takaisin. Mutta oliko hän turvassa?

Paluumatka ja kohtalokas loppu

Kalastajan vaimo tarttui suureen, kiiltävään haukeen. 'No niin, tänään meillä on herkullinen illallinen', hän mumisi itselleen. Hän asetti kalan leikkuulaudalle ja alkoi varovasti puhdistaa sitä. Lapset leikkivät viereisessä huoneessa, mutta heidän korviinsa kantautui pian ihastunut huudahdus! 'Voi hyvä tavaton! Mitä tämä on?' Vaimo oli leikannut hauen vatsan auki, ja sieltä... sieltä pilkisti jotain pientä ja metallista. Se oli tutun näköinen. Hän otti pienen esineen sormiensa väliin ja pyöritteli sitä. 'Eihän tämä voi olla! Tämä on meidän kadonnut tinasotilaamme!' Hän huudahti ääneen, ja hänen äänensä kaikui keittiössä. 'Lapset! Tulkaa tänne! Katsokaa mitä löysin!' Kuin tuulen lailla lapset juoksivat keittiöön. Heidän silmänsä pyöristyivät, kun he näkivät tinasotilaan äidin kädessä. 'Tinasotilas! Se on palannut!' pienin poika huudahti ja hyppelehti ilosta. 'Mutta miten se päätyi kalan sisään?' kysyi vanhempi sisko yllättyneenä. Äiti hymyili. 'Se on pitkä tarina, rakkaani, ja luulen, että meidän sotilaallamme on siitä paljon kerrottavaa. Mutta ensin, annetaan sen levätä.' Tinasotilas tunsi olevansa taas turvassa. Hän oli ollut pimeässä ja kylmässä, hauen vatsassa, ja sitä ennen viemärissä ja veneessä. Nyt hän oli takaisin tutussa, lämpimässä keittiössä. Äiti pyyhki hänet puhtaaksi ja asetti hänet pöydälle, suoraan lelukaupan upeiden leikkilinnojen eteen. Ja siinä, aivan siinä, missä hän oli ollut ennenkin, seisoi hänen kaunis paperibalettitanssijansa. Tinasotilaan pieni tinasydän tuntui pakahtuvan onnesta. Hän katsoi balettitanssijaa, ja balettitanssija katsoi häntä. He eivät voineet puhua, mutta heidän katseensa kertoivat kaiken. 'Olet tullut takaisin', balettitanssijan silmät tuntuivat sanovan. 'Olen', vastasi tinasotilaan katse. Se oli ihana, hiljainen jälleennäkeminen. Kaikki oli taas hyvin, ja tinasotilas tunsi olevansa onnellisempi kuin koskaan. Päivät kuluivat. Tinasotilas ja balettitanssija seisoivat pöydällä, onnellisina ja yhdessä. He katselivat maailmaa lelukaupan linnasta, kuuntelivat lasten naurua ja seikkailivat mielikuvituksissaan. Kaikki oli hyvin. He olivat taas siellä, missä kuuluivatkin, yhdessä muiden lelujen kanssa, keskellä elämää ja leikkejä. Heidän pieni maailmansa tuntui täydelliseltä. Mutta joskus kohtalo on arvaamaton. Eräänä iltana, kun lapset leikkivät olivat iloisia ja vauhdikkaita, pienin poika juoksi ohi pöydän. Hän oli innoissaan uudesta puujunastaan ja huiskautti kättään hieman liian reippaasti. Hänen kätensä osui vahingossa tinasotilaaseen. Tinasotilas menetti tasapainonsa. Hän horjahti, kaatui ja putosi pöydältä. Ei pöydälle, ei lattialle. Ei edes matolle. Hän putosi suoraan olohuoneen avoimeen takkaan. Takassa paloi iloinen, lämmin tuli, mutta tinasotilaalle se oli vaarallinen paikka. Kipinät sinkoilivat ja puut rätisivät, ja kuumuus oli hirveä. Tinasotilas tunsi kuumuuden heti. Lieskat nuolivat hänen tinajalkojaan, ja hän alkoi sulaa. Hän yritti pysyä vahvana, pitää ryhtinsä, aivan kuten kunnon tinasotilaan kuuluu. Hän ei itkenyt, ei valittanut. Hän vain katsoi ylöspäin, kohti pöytää, kohti balettitanssijaa. Hän halusi nähdä hänet viimeisen kerran. Ja siinä, korkealla, balettitanssija seisoi yhä, yhdellä jalalla, kädet ojennettuina, aivan kuin hän olisi tanssinut. Tinasotilas näki hänen kuvan, sen kauniin, pienen tytön, jonka hän oli ensi kerran nähnyt ja rakastanut. Kuumuus koveni. Tinasotilaan värit haalistuivat, ja hänen tinavartalonsa alkoi vääntyä. Hänestä tuli pienempi ja muodottomampi. Yhtäkkiä, aivan kuin taivaasta, oven alta sujahti pieni tuulenpuuska. Se oli niin kevyt, niin hiljainen, että kukaan ei huomannut sitä. Mutta se oli tarpeeksi voimakas heilauttamaan jotain pöydällä. Se nappasi mukaansa balettitanssijan. Tuuli pyöräytti hänet ilmaan, kuin tanssien viimeisen tanssin, ja kantoi hänet suoraan takkaan. Aivan tinasotilaan viereen. Balettitanssija oli paperia, ja paperi palaa nopeasti. Hän leimahti liekeissä. Yksi hetki hän oli siinä, kauniina ja täynnä elämää, seuraava hetki hän oli tuhkaa. Mutta ennen kuin hän katosi kokonaan, tinasotilas näki hänen hymyilevän. Aivan kuin hän olisi halunnut olla juuri siinä, rakkaansa vierellä, loppuun asti. Se oli kaunis, mutta samalla niin surullinen hetki. Tinasotilaan pieni tinasydän oli jo melkein sulanut, mutta viimeisellä hetkellä hän tunsi pienen nykäyksen. Se oli balettitanssijan pieni, palanut kultainen kimalle, joka oli tarttunut hänen rintaansa. He olivat yhdessä, jopa tässä viimeisessä, kuumassa hetkessä. Heidän rakkauteensa ei voinut tuli sammuttaa. Aamu sarasti seuraavana päivänä. Aurinko kurkisti verhojen raoista ja valaisi olohuoneen. Tuli takassa oli sammunut, jäljellä oli vain hiiltyneitä puita ja tuhkaa. Kun siivooja tuli puhdistamaan takkaa, hän löysi jotain pientä ja kiiltävää tuhkan joukosta. Hän kaapi tuhkaa syrjään ja poimi esineen. Se oli pieni, tinasta valettu, ja se oli sydämen muotoinen. Se oli tinasotilaan sydän, ainoa asia, joka oli jäänyt jäljelle hänestä. Ja sen vierestä, aivan sen vierestä, hän löysi pienen, mustuneen paperipalan. Se oli pyöreä, kuin pieni tähti, ja siinä oli yhä nähtävissä pieni, kultainen kimalle. Se oli balettitanssijan viimeinen merkki. Ne kaksi pientä muistoa olivat kaikki, mitä oli jäljellä. Tinasotilaan rohkeasta matkasta, hänen paluustaan ja hänen rakkaudestaan. Ne olivat tarina uskollisuudesta ja siitä, miten rakkaus voi kestää kaiken, jopa tulen. Se ei ollut loppu, vaan uusi alku tarinalle, joka kerrottaisiin eteenpäin. Vaikka heidän tarinansa päättyi näin, se ei ollut surullinen. Ei lainkaan. Se oli tarina kahdesta pienestä sielusta, jotka löysivät toisensa, menettivät toisensa ja löysivät toisensa uudelleen, viimeisessä, ikuisessa hetkessä. Heidän muistonsa jäi elämään. Ja ehkäpä, joskus, pieni tuulenhenkäys kantaa heidän tarinaansa uusille kuulijoille, jotka voivat oppia uskollisuudesta ja rakkaudesta, jotka eivät koskaan kuole.

Lopetus

Kiitos sydämestäni, että olit mukana kuuntelemassa Vakaata tinasotamiestä! Toivottavasti tämä lumoava seikkailu ilahdutti sinua ja sytytti mielikuvituksesi. Muista, että maailma on täynnä ihmeellisiä tarinoita, ja voit luoda omia, aivan uusia seikkailuja vaikka joka päivä! Mitä sinun mielikuvituksesi keksiikään seuraavaksi? Jos sinulla on ajatuksia tai toiveita, kerro ihmeessä Sonacastsille – me rakastamme kuulla teiltä! Palataan pian taas uusien, jännittävien tarinoiden pariin.

Lisää tarinoita