SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Tunturin kadonnut joulutähti

60 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Introduction

Tiesitkö, että kaukana Lapin tuntureilla asuu pörröisiä pikkutonttuja, joiden tärkein tehtävä on pitää huolta joulun taianomaisesta tähdestä? Eräänä kylmänä joulukuun aamuna heidän maailmansa kuitenkin mullistui. Tähti, joka loisti kirkkaana tunturin huipulla, oli kadonnut! Ilman sitä joulu ei voisi tulla. Kuka oli ottanut sen, ja miksi? Lähde jännittävään seikkailuun pienen, urhean tontun kanssa, joka uhmaa lumimyrskyjä ja salaperäisiä polkuja pelastaakseen joulun.

Pikku Tonttu Tapsa herää

Miten jännittävää! Tunturin joulutähti oli kadonnut, ja seikkailu odotti. Mutta kuka voisi pelastaa joulun? Ehkä joku pieni, mutta rohkea tonttu. Kaukana ylhäällä, pienen pienen mökin ikkunasta pilkisti hento valo. Siellä nukkui Pikku Tonttu Tapsa, peittonsa alla, uneksien makeisista ja lumileikeistä. Hänen pyöreät poskensa olivat punaiset ja nenänsä värähti kevyesti unen rytmissä. Aamuaurinko ei ollut vielä noussut, mutta jokin tuntui olevan vialla. Tapsa tunsi sen unissaankin. Yleensä aamuisin tonttupajassa kuului jo iloista puheensorinaa ja pienten vasaroiden kilinää, kun tontut valmistelivat joululahjoja. Mutta nyt oli hiljaista, todella hiljaista. Vain tuuli ujelsi hiljaa pienten ikkunaruutujen läpi. Tapsa avasi unisena silmänsä. Hän venytteli pieniä käsiään ja jalkojaan, haukotteli ison haukotuksen, niin ison että melkein nielaisi oman nenänsä. Hän hyppäsi alas sängystään, joka oli tehty pehmeistä sammalista ja kääriytyi villasukkiinsa. Missä olivat kaikki? Tapsa kurkisti ovesta ulos. Yleensä ensi töikseen hän vilkaisi tunturin huipulle, sinne missä Joulun Taikatähti loisti. Sen kirkas valo oli merkki siitä, että kaikki oli hyvin ja joulu oli tulossa. Mutta tänään... Tapsan pienet silmät laajenivat hämmästyksestä. Siinä, missä tähden olisi pitänyt loistaa kirkkaana ja kauniina, oli nyt vain tyhjä, pimeä kohta. Tunturin huippu oli aivan pimeä! Ei tähteä, ei hohtoa, ei mitään. Tapsan sydän alkoi hakata nopeasti, kuin pieni rumpu. Missä se tähti oli? Se oli joulun symboli, se antoi taikaa kaikille tontuille ja ihmisille. Ilman sitä joulu ei voisi olla sama. Se oli todella huolestuttavaa! Pikku Tapsa ei ollut iso tonttu, itse asiassa hän oli yksi pienimmistä. Mutta hänellä oli valtavan suuri sydän ja paljon rohkeutta. Hän ei voinut vain seisoa paikoillaan ja odottaa, että joku muu löytäisi tähden. Ei! Joulun täytyi pelastua! Tapsa tunsi kutsun vatsassaan, pienen tontun seikkailukutsun. Hän tiesi, että hänen täytyi lähteä etsimään Joulun Taikatähteä. Hänen poskensa punoittivat innostuksesta ja päättäväisyydestä. Hän puki nopeasti ylleen lämpimimmän villapaitansa, jonka isoäiti oli kutonut, ja pani päähänsä terävän, punaisen tonttulakkinsa. Reppuunsa hän sujautti evääksi muutaman kuivatun marjan ja pienen, kiiltävän kompassin, jonka oli saanut isältään. Kompassi ei ehkä näyttäisi tähteä, mutta se auttaisi häntä löytämään perille, minne tahansa hän menisikin. Tapsa nappasi vielä taskulamppunsa ja katsoi ulos. Lumimaisema näytti kutsuvalta, mutta myös täynnä salaisuuksia. "Tunturin tähti, minä löydän sinut!" hän kuiskasi päättäväisesti, astuessaan ulos mökistään lumiseen aamuun. Seikkailu odotti aivan nurkan takana.

Matka alkaa lumisessa metsässä

Pikku Tonttu Tapsa astui ulos mökistään. Tuore lumi narskui ihanasti hänen pienten saappaidensa alla. Taivas oli yhä vaaleanpunainen, ja puiden oksilla kimmelsivät tuhannet pienet jäähelmet kuin timantit. Kylmä, raikas ilma pörrähdytti Tapsan nenää, ja hän hengitti syvään. Hän oli pukeutunut lämpimään punaiseen takkiinsa, vihreisiin housuihinsa ja tietenkin hänen luotettavaan pipoonsa, jossa oli pitkä, valkoinen tupsu. Hän tunsi olonsa todella valmiiksi tähän suureen seikkailuun. Vaikka tuntuikin jännittävältä lähteä tuntemattomaan, hänen sydämensä oli täynnä lämmintä tunnetta. Hän tiesi, että hänen oli pelastettava joulu, ja se antoi hänelle valtavasti rohkeutta.

Pörrö-oravan salainen reitti

Tapsa otti syvään henkeä ja astui metsän syliin. Lumi narskui iloisesti Tapsan pienten saappaiden alla. Se oli syvää ja pehmeää, kuin valkoinen peitto, joka oli levitetty koko maailman ylle. Auringon säteet, jotka siivilöityivät puiden oksien välistä, saivat lumikiteet kimaltelemaan kuin tuhannet pienet timantit. Jokainen askel oli kuin seikkailu. Tapsa katsoi ylöspäin kohti korkeita kuusia, joiden oksat notkuivat lumen painosta. Ne olivat kuin nukkuvia jättiläisiä, joilla oli valkoiset hatut päässään. Ilma oli raikas ja kirpeä, ja se tuntui poskilla kuin hellä silitys. Vaikka joulutähden katoaminen painoi mieltä, Tapsa ei voinut olla ihastelematta ympärillään olevaa kauneutta. Tämä oli hänen kotimetsänsä, täynnä salaisuuksia ja ihmeitä. Yhtäkkiä Tapsa kuuli pienen, iloisen sirkutuksen ja rapinaa jostakin läheltä. Hän pysähtyi ja katseli ympärilleen. Tuolla! Vanhan, paksun kuusen rungolla vilisti pieni, pörröinen olento. Se oli Pörrö-orava, tunnettu metsän vikkelimpänä pikku apulaisena. Pörröllä oli suuri, tuuhea häntä, joka heilui iloisesti sen kiivetessä ylöspäin. Sen posket olivat pullollaan pähkinöitä, ja sen silmät olivat kuin kaksi mustaa helmeä, täynnä uteliaisuutta. Pörrö vilkutti pientä tassuaan Tapsalle. "Hei, Pörrö!" Tapsa huudahti iloisena. "Oletko nähnyt mitään erikoista tänään? Tunturin joulutähti on kadonnut!" Pörrö-orava pudotti yhden pähkinän, joka pomppasi pehmeään lumeen. Se sirkutti ja heilautti häntäänsä, ikään kuin se ymmärtäisi kaiken. Sitten Pörrö nyökkäsi ja teki pieniä hyppyjä puun rungolla, kutsuen Tapsaa lähemmäs. "Tarkoitatko, että tiedät jotain?" Tapsa kysyi toiveikkaana. Hän tiesi, että metsän eläimet tunsivat metsän salaisuudet paljon paremmin kuin kukaan tonttu. Ne näkivät ja kuulivat kaiken. Pörrö-orava kipitti alas puun rungolta ja hyppäsi Tapsan saappaan kärjelle. Sitten se teki pienen, salaperäisen eleen tassullaan, osoittaen syvemmälle metsään, kohti tiheämpää puustoa, jonne aurinko ei aivan yltänyt. Pörrö sirkutti taas, tällä kertaa hieman pidemmän selityksen tapaan. "Onko sinulla jokin salainen reitti?" Tapsa kysyi silmät suurina. "Reitti, jota pitkin pääsisimme nopeammin eteenpäin? Etsin tähteä, ja aika on kortilla!" Pörrö nyökkäsi vauhdikkaasti ja lähti sitten kipittämään edeltä, katsellen välillä olkansa yli varmistaakseen, että Tapsa seurasi. Tapsa lähti Pörrön perään, tunteessaan pienen toivonsäteen syttyvän sydämessään. Ehkä tämä pieni orava voisi auttaa. Pörrö-orava johti Tapsan paikkaan, jota Tapsa ei ollut koskaan aiemmin huomannut. Se oli aivan vanhan, kaatuneen puun juurakon vieressä. Juurakko oli valtava ja peittynyt paksun lumikerroksen alle, mutta sen alta näkyi pieni, pimeä aukko. "Tännekö?" Tapsa kysyi hieman epäröiden. Aukko näytti pieneltä ja pimeältä, mutta Pörrön silmissä oli lupaus seikkailusta. Pörrö pujahti aukosta sisään ja katosi hetkeksi. Sitten sen pörröinen pää ilmestyi takaisin, ja se sirkutti kutsuvasti. Tapsa otti rohkeutta ja alkoi ryömiä perässä. Lumi oli kylmää ja pehmeää, mutta aukon sisällä oli yllättävän tilavaa. Se oli kuin pieni, lumesta tehty tunneli! Tunnelissa oli pimeää, mutta Pörrö-orava oli edellä, ja Tapsa saattoi kuulla sen pienten tassujen rapinaa. He ryömivät eteenpäin. Tapsa tunsi puun juurien nipistelevän hieman hänen pipoaan, kun hän pujottautui ahtaista kohdista. Tunnelin seinät kimaltelivat jääkristalleista, ja jos Tapsa siristi silmiään, hän näki pienten jääkukien muotoja. Ne olivat kuin taianomaisia lasimaalauksia. Pörrö-orava oli todellakin keksinyt oivan reitin! Se oli lyhyempi ja suojaisampi kuin kävellä syvässä lumessa avoimella maalla. Tapsa ajatteli, miten ihanaa oli, että metsässä oli niin paljon auttavaisia ystäviä. Tunturin joulutähti oli tärkeä kaikille, ei vain tontuille. Se valaisi kaikkien elämää, antoi toivoa ja toi joulumielen. Siksi Pörrö-oravakin halusi auttaa. Yhdessä he olivat vahvempia. He ryömivät ja ryömivät, Tapsan pienet polvet olivat jo hieman väsyneet, mutta hän ei antanut periksi. Hän visualisoi mielessään joulutähden kirkasta loistetta ja tunsi uutta voimaa. Pörrö-orava pysähtyi välillä odottamaan ja sirkutti sitten, ikään kuin sanoisi: "Melkein perillä, Tapsa, melkein perillä!" Lopulta heidän edessään alkoi näkyä valoa. Se oli pieni, kirkas piste, joka suureni askel askeleelta. Tapsa ryömi viimeiset senttimetrit ja nousi sitten ylös. Hän oli jälleen ulkona, mutta maisema oli muuttunut. He olivat tulleet ulos metsän tiheimmältä kohdalta, ja edessä avautui lumipeitteinen aukea. Mutta mikä tärkeintä, aukean toisella puolella Tapsa näki jotakin, mikä sai hänen sydämensä tykyttämään nopeammin. Siinä oli jäätynyt puro, joka kiemurteli hopeisena nauhana lumisen maiseman halki. Ja puron keskellä, jäätyneen pinnan alla, oli jotakin, joka kimalteli heikosti. Se ei ollut tähti, ei vielä, mutta se oli selvästi jotain tärkeää. Ja puron toisella puolella, korkealla rinteellä, Tapsa näki tutun näköisiä kuusen oksia, joiden lomasta pilkotti jotain punaista. Pörrö-orava nousi Tapsan olkapäälle ja sirkutti iloisesti. Se oli tehnyt tehtävänsä. Se oli johdattanut Tapsan eteenpäin, paljon nopeammin kuin Tapsa olisi yksin osannut. Tapsa taputti hellästi Pörrön pörröistä selkää. "Kiitos, Pörrö, olet todellinen sankari!" Tapsa sanoi lämpimästi. Pörrö-orava nyökkäsi tyytyväisenä, vilautti vielä kerran pörröistä häntäänsä ja kipitti sitten takaisin metsän uumeniin, ehkä etsimään lisää pähkinöitä. Se oli hoitanut osuutensa seikkailusta. Tapsa seisoi lumisella aukiolla, katsoen eteenpäin. Nyt hän tiesi, että hänen oli ylitettävä tämä jäätynyt puro. Mutta miten? Jää näytti liukkaalta ja paksulta, mutta siinä oli myös jotain outoa. Jotain, mikä odotti häntä. Hän otti syvään henkeä, ja antoi pienen jännittävän tunteen tulla sisäänsä. Hän oli valmis seuraavaan haasteeseen. Joulutähti oli ehkä kadonnut, mutta Tapsa oli askeleen lähempänä sen löytämistä. Hän tiesi sen, ja se antoi hänelle uutta voimaa. Edessä oli jäätynyt puro, ja sen arvoitus oli ratkaistava.

Jäätyneen puron arvoitus

Pikku Tonttu Tapsa seisoi nyt jäätyneen puron rannalla. Se oli leveämpi kuin hän oli kuvitellut, ja sen pinta oli peittynyt paksulla, kimaltelevalla jäällä. Aurinko heijastui jäästä sadoin pienin, tanssivin tähdin, jotka saivat puron näyttämään valtavalta, hopeiselta peililtä. Puron reunoilla kasvoi kuuraan peittyneitä pajuja ja pensaita, jotka kurottivat oksiaan jään ylle kuin uteliaat pikku kätöset. Miten kaunis paikka! Mutta myös hyvin, hyvin liukas. Tapsa tunsi pienen jännityksen vatsassaan. Joulutähden etsiminen oli yhä jännittävämpää jokaisen uuden haasteen myötä. Hän oli valmis, mutta tämä näytti vaikeammalta kuin mikään aikaisempi. Hän otti pienen askeleen puron reunaa kohti. Hänen tontunsaappaansa olivat paksupohjaiset, mutta silti hän tunsi, kuinka varovaisesti hänen piti liikkua. Jää oli kuin lasia, ja sen alla puro odotti hiljaisena, peitettynä. Mitä puron syvyyksissä mahtoi olla? Entä jos jää ei kestäisikään? Tämä oli todellinen arvoitus, joka oli ratkaistava. Miten hän voisi ylittää tämän kiiltävän ja lumoavan, mutta samalla uhkaavan, esteen? Se oli kysymys, joka pyöri Tapsan pienessä tonttupäässä. Hän kokeili varovasti toisella jalallaan jään pintaa. Se oli todella, todella liukas! Vaikka Tapsalla oli parhaat talvisaappaat, hän pelkäsi liukastuvansa ja kaatuvansa. Ja jos hän kaatuisi, entä jos jää särkyisi? Entä jos jään alla oli kylmää vettä? Joulutähden etsiminen oli tärkein asia maailmassa, mutta Tapsa ei halunnut kastella saappaitaan, tai vielä pahempaa, vilustua! Tupsuhattu painui syvemmälle hänen silmilleen, kun hän mietti parasta tapaa edetä. Hän katseli ympärilleen. Jään pinnalla näkyi omituisia, pieniä kuvioita, aivan kuin joku olisi piirtänyt niitä sormellaan. Ne eivät olleet lumihiutaleita tai jääkiteitä, vaan jotain muuta, jotain selvästi tarkoituksellista. Ne näyttivät melkein kirjaimilta, mutta liian pieniltä ja oudoilta tontun luettavaksi. Mitä ne mahtoivat tarkoittaa? Oliko puro todella aivan hiljaa, vai kuului jään alta jotain pientä, kaukaisempaa ääntä? Tapsa kumartui lähemmäs ja yritti nähdä paremmin. Jään alla näytti uinuvan salaisuus. Yhtäkkiä Tapsa kuuli pienen, nopean rapinaäänen. Se tuli aivan jalkojen juuresta, lumisen pensaan takaa. Sieltä kurkisti esiin pieni, harmaa olento, jolla oli pitkä, terävä kuono ja vilkkaat, tummat silmät. Se oli vesipäästäinen, jonka Tapsa tunsi nimeltä Vesse. Vesse oli puron vartija, ja hän tunsi puron jokaisen kolosen ja kiven, jokaisen virran ja kuplankin salaisuuden. Hän asui aivan puron reunalla ja tiesi kaiken sen taianomaisista ominaisuuksista. Vesse katseli Tapsaa uteliaana. Hän oli tottunut näkemään tonttuja ja muita metsän asukkaita, mutta harvoin näin mietteliäinä ja pulassa puron äärellä. Vesse hyppäsi ketterästi lähemmäs Tapsaa, niin että tonttu kuuli hänen pienen, kimeän äänensä.

Kettu Kertun valaiseva vihje

Pieni tonttu, miksi olet niin huolissasi? Vesse kysyi, silmät kiiltäen uteliaisuudesta. Hänen pörröinen turkkinsa oli märkä, mutta hän ei tuntunut huomaavan sitä. Onko jokin suuri murhe painamassa mieltäsi täällä lumisessa metsässä? Olen nähnyt sinun pyörivän täällä puron äärellä jo tovin, ja näytät todella mietteliäältä.

Revontulten tanssin luola

Pikku Tapsa nyökkäsi surullisena. Hän huokaisi syvään, ja pieni höyrypilvi levisi pakkasilmaan. ”Niin on, Kerttu-kettu”, Tapsa vastasi ääni hieman värähdellen. ”Tunturin laelta on kadonnut joulun taianomainen tähti. Se, joka valaisee koko joulun ajan ja tuo iloa kaikkialle. Ilman sitä, Kerttu, ei ole joulua. Joulupukki ei voi lähteä matkaan, eikä lahjoja voi jakaa. Minun täytyy löytää se tähti, ennen kuin on liian myöhäistä. Olen jo matkannut pitkän matkan, kulkenut Pörrö-oravan salaisen reitin ja ylittänyt jäätyneen puron, mutta tähti on yhä kateissa. Tuntuu siltä, että minulla on suuri huoli kannettavanani, ja en tiedä mihin seuraavaksi menisin.” Tapsa nosti katseensa Kerttuun, ja hänen pienissä silmissään oli selvästi nähtävissä avun tarve. Hän luotti Kerttuun, vaikka he olivatkin juuri tavanneet. Ketun ystävällinen olemus sai Tapsan tuntemaan olonsa turvalliseksi.Kerttu kuunteli tarkkaan, kallistaen päätään puolelta toiselle. Hänen terävät korvansa sieppasivat jokaisen Tapsan sanan, ja hänen uteliaat silmänsä tutkivat tontun surullista ilmettä. ”Hmm, kadonnut joulutähti, sanot”, Kerttu mutisi sitten mietteliäänä. Hänen pörröinen häntänsä heilui hitaasti lumen pinnalla. ”Sellainen on todellakin suuri murhe. Mutta minulla saattaa olla joitakin tietoja, jotka voisivat auttaa sinua, Tapsa-tonttu. Olen vanha kettu, ja olen asunut näillä tuntureilla jo monen monta talvea. Olen nähnyt monia outoja asioita, ja kuullut monia tarinoita, jotka muut eläimet ovat jo unohtaneet.”Kerttu istahti lumeen, nuolaisi huuliaan ja katsoi Tapsaa syvälle silmiin. ”Tämä on tarina paikasta, jonne revontulet usein laskeutuvat tanssimaan”, hän aloitti salaperäisesti. ”Paikasta, jota kutsumme Revontulten tanssin luolaksi. Sanotaan, että tuolla luolassa on vanhaa taikaa, ja että joskus harvoin, kun revontulet ovat kaikkein kirkkaimmillaan, ne jättävät jälkeensä hohtavan rippeen. Voi olla, että jos joulutähti on kadottanut hohteensa, se on etsinyt tiensä paikkaan, jossa se voisi saada takaisin loisteensa. En tiedä, onko tähti siellä, mutta se on paras vinkki, mitä minulla on antaa. Uskon, että sinun kannattaa tarkistaa se paikka, Tapsa. Vaikka tähden loiste ei siellä olisikaan, sieltä saattaa löytyä jokin toinen vihje, jokin pieni merkki, joka johdattaa sinua lähemmäksi tähden jäljille.”Tapsan silmät levisivät suuriksi. Revontulten tanssin luola! Se kuulosti uskomattoman jännittävältä ja toiveikkaalta. ”Minne minun pitää mennä, Kerttu?” Tapsa kysyi heti, unohtaen hetkeksi väsymyksensä. ”Olen valmis lähtemään heti!”Kerttu hymyili vienosti. ”Seuraa minua, pikku tonttu”, hän sanoi ja nousi ketterästi ylös. ”Matka ei ole kovin pitkä, mutta polku on haastava. Meidän täytyy kulkea halki paksun lumipeitteen ja kiivetä muutaman jyrkän mäen ylitse. Muista pitää silmät auki ja korvat höröllä, sillä tunturi on täynnä salaisuuksia.”Kerttu lähti kulkemaan edellä. Tapsa seurasi tiiviisti, hänen pienet jalkansa upposivat syvälle pehmeään lumeen jokaisella askeleella. Kerttu-kettu sen sijaan liikkui kevyesti ja sulavasti, melkein kuin hän liukuisi lumen pinnalla. Hänen pörröinen häntänsä pyyhki lumen pintaa kuin harja, jättäen jälkeensä selvän reitin. He kulkivat ohi vanhojen, paksun lumipeitteen alla kumartuneiden puiden. Puiden oksat olivat kuin valkoisia käsivarsia, jotka kurkottelivat kohti harmaata taivasta. Ilma oli kylmä ja raikas, ja jokaisella uloshengityksellä Tapsan suusta nousi pieni höyrypilvi, joka katosi nopeasti tuulen mukana.Ympärillä oli hiljaista, vain lumen narske Tapsan jalkojen alla ja Kertun kevyet askeleet rikkoivat rauhan. Silloin tällöin he kuulivat kaukaa jonkin tuntemattoman linnun kutsuhuudon tai tuulen ujelluksen tunturien huipuilla. Tapsa tunsi jännitystä rinnassaan. Ajatus revontulista ja niiden tanssista luolassa sai hänen mielikuvituksensa laukkaamaan. Millainen paikka se mahtaisi olla? Oliko se täynnä hohtavia kristalleja, vai ehkä vanhoja, unohdettuja taikoja? Hän kuvitteli seinillä loistavan tuhansia värejä, jotka tanssisivat hitaasti ja hypnoottisesti.Matka eteni. He ohittivat suuria, lumipeitteisiä kiviä, jotka näyttivät nukkuvilta jättiläisiltä. Tapsa joutui ponnistelemaan pitääkseen Kertun vauhdissa, mutta ajatus kadonneesta tähdestä ja joulun pelastamisesta antoi hänelle voimaa. Hän tiesi, että hänen täytyi olla rohkea ja jatkaa eteenpäin, vaikka jännitys vähän vatsanpohjassa kutittelikin. ”Olemme melkein perillä”, Kerttu sanoi lopulta, pysähtyen jyrkän, lumisen rinteen juurelle. ”Tuon rinteen takana, piilossa korkeiden kivien ja puiden seassa, on luolan sisäänkäynti. Se on melko hyvin piilotettu, jotta kaikki eivät löytäisi sinne.”Tapsa katsoi ylöspäin. Rinteessä oli paksu lumipeite, ja se näytti vaikealta kiivetä. Mutta sitten hän näki Kertun nousevan ylös vaivattomasti, tassut löysivät tukea lumen alta. Tapsa otti syvän henkäyksen ja alkoi kiivetä. Hänen pienet lapionsa auttoivat häntä eteenpäin, ja hän ponnisteli kaikin voimin. Kun he olivat päässeet rinteen yli, Tapsa huomasi heti sen, mitä Kerttu oli sanonut. Piilossa puiden ja suurien kivipaasien takana oli pimeä aukko. Se oli Revontulten tanssin luolan sisäänkäynti. Se ei näyttänyt lainkaan juhlalliselta tai taianomaiselta ulkopuolelta, vain tavalliselta, pimeältä luolalta. Mutta kun he astuivat sisään, Tapsan sydän hyppäsi innostuksesta.Luolan sisällä oli pimeää, mutta sitten Tapsa huomasi jotain uskomatonta. Luolan seinät eivät olleet vain tavallista kiveä. Niiden pinnassa oli heikko, mutta selvä hohto. Se oli kuin tuhannet pienet, värikkäät tähdet olisivat jääneet kiinni luolan seiniin. Hohto liikkui hitaasti, muodostaen aaltoilevia kuvioita, aivan kuten revontulet tanssivat yötaivaalla. Vihreää, sinistä, violettia ja vaaleanpunaista valoa aaltoili seinillä, lattialla ja katossa, valaisten luolan pehmeällä, unenomaisella valolla. Se oli kaunista, henkeäsalpaavaa! ”Tämä on Revontulten tanssin luola”, Kerttu kuiskasi Tapsan vieressä, hänen äänensä oli täynnä kunnioitusta. ”Eikö olekin upea näky?”Tapsa ei pystynyt vastaamaan, hän oli aivan mykistynyt. Hän käveli syvemmälle luolaan, hänen silmänsä yrittivät imeä itseensä joka ikisen värin ja jokaisen hohtavan yksityiskohdan. Ilma luolassa oli viileää, mutta ei kylmää, ja siinä leijui vieno, puhtaan lumen ja ehkä jopa vanhan taian tuoksu. Luolan keskellä oli pieni, sileä kivi. Se hohti hieman kirkkaammin kuin muut paikat luolassa, aivan kuin se olisi imeä itseensä revontulten taikaa. Tapsa lähestyi sitä varovasti. Kiven pinnalla oli pieni, ohut, melkein näkymätön halkeama. Ja halkeaman sisällä, syvällä kiven uumenissa, heikko, mutta toivonpilkahduksen lailla sykkivä valo odotti. Se oli aivan kuin pienen, särkyneen tähden säde. Särkynyt säde. Se ei ollut koko tähti, mutta se oli todiste siitä, että tähti oli ollut täällä, Revontulten tanssin luolassa. ”Katso, Kerttu!” Tapsa kuiskasi, osoittaen kiveä. ”Se on tähden säde! Se on särkynyt!”

Tähden särkynyt säde

Katso, Kerttu! ” Tapsa kuiskasi, osoittaen kiveä. ”Se on tähden säde! Se on särkynyt! Kerttu astui lähemmäs ja katsoi Tapsan osoittamaa kiveä. Aivan oikein! Siinä se oli, osa joulutähden kadonneesta kirkkaudesta. Mutta se ei enää loistanut iloisesti ja säihkyvästi, kuten tähden säteen kuuluisi. Sen sijaan se makasi siinä himmeänä, melkein värittömänä, kuin pieni unohdettu lasinpala. Sen pinta oli särkynyt, ja siitä näytti irronneen pieniä, teräviä palasia, jotka sirottelivat ympäri kiven pintaa. Tapsan sydämessä nipisti. Miten joulun tähti voisi loistaa ilman yhtä sen säteistä? Miten joulu voisi olla täydellinen, jos sen kirkkaus puuttui? ”Voi ei”, Kerttu huokaisi, sen pörröinen häntä painui hieman alas. ”Se on todella särkynyt. Niin kuin joku olisi pudottanut sen tai lyönyt sen rikki voimakkaasti.” Tapsa kumartui varovasti ja ojensi pienen kätensä kohti särkynyttä sädettä. Se oli viileä, melkein kylmä, toisin kuin tähden säteen lämmin ja kutsuva hehku, jonka Tapsa kuvitteli. Varovasti hän kosketti yhtä pientä irronnutta palaa. Se oli sileä ja kiiltävä, mutta sen sisällä ei ollut sitä tuttua joulun taikaa, sitä pientä valoa, joka tanssi ja kimalteli niin eläväisesti. ”Miten me voimme korjata tämän?” Tapsa kysyi Kertulta, hänen pienet silmänsä täynnä huolta. ”Joulu ei voi tulla, jos tähden säteet ovat rikki. Ei Joulupukki löydä tietään, jos tähti ei opasta häntä.” Kerttu pohti hetken, sen pää kallellaan. ”Tähden säteet ovat täynnä taikaa, Tapsa. Ne eivät ole tavallista lasia tai kiveä. Ne on tehty joulun ilosta ja toivosta, jokaisen lapsen unelmista. Ehkä siksi ne särkyvät, jos ilo katoaa tai toivo hiipuu maailmasta.” ”Katoaa?” Tapsa toisti. ”Mutta kenen ilo ja toivo?” ”En tiedä”, Kerttu myönsi. ”Mutta tiedän, että ne voi korjata vain suurella rakkaudella ja yhteisellä tahdolla. Ei ne teipillä tai liimalla kiinni pysy, vaan tarvitaan paljon syvempää taikaa.” Tapsa istui särkynyttä sädettä katsellen. Hän mietti kaikkia niitä joululauluja, joita tähden alla laulettiin, kaikkia joululahjoja, joita joulutähti valaisi. Hän mietti kaikkia niitä lapsia, jotka odottivat joulua, ja jotka luottivat siihen, että joulutähti opastaa Joulupukin heidän kotiinsa. Jos tähti oli rikki, miten Joulupukki löytäisi perille? Miten kaikki ne lahjat ehtisivät ajoissa oikeisiin paikkoihin? Se oli valtava vastuu. Yhtäkkiä Tapsa sai idean. ”Kerttu! Muistatko ne revontulet, jotka tanssivat siellä yläpuolellamme luolassa? Ne olivat täynnä värejä ja taikaa! Ehkä ne voivat auttaa meitä korjaamaan tämän säteen! Niissä oli niin paljon energiaa ja valoa, ne olisivat täydellisiä apulaisia.” Kertun silmät syttyivät. ”Hyvä idea, Tapsa! Revontulet ovat taivaan omaa joulutaikaa! Ne ovat täynnä pohjoisen mysteeriä ja voimaa, jota harva ihminen tai tonttu pääsee kokemaan näin läheltä. Niiden valo on niin elävää, niin jatkuvasti muuttuvaa. Ne voivat olla avain tähän arvoitukseen. Mennään katsomaan, jos ne osaavat auttaa meitä. Ne ovat täynnä väriä ja valoa, ehkä ne voivat ‘liimata’ tämän säteen takaisin yhteen omalla, maagisella taiallaan!” Tapsa otti varovasti särkyneen säteen sirpaleet pienen reppunsa sisään. Hän tiesi, että jokainen pienikin pala oli tärkeä, jotta tähti voisi jälleen loistaa koko kirkkaudellaan. Hän keräsi kaikki palaset tarkasti, jotta yksikään hiukkanen ei jäisi taakse, ja ne kimaltelivat himmeästi repun pohjalla, kuin muistuttaen kadonneesta joulun ihmeestä. Kerttu hypähti Tapsan olkapäälle ja pörrötti turkkiaan innokkaana. ”Kiirehditään, Tapsa!” Kerttu sanoi innostuneesti. ”Jouluaatto lähestyy, eikä meillä ole paljon aikaa hukattavaksi. Jokainen hetki on tärkeä, kun tähden taikaa yritetään pelastaa. Kuvittele, miltä lapsista tuntuisi, jos joulu ei tulisikaan, tai jos Joulupukki eksyisi pimeässä yössä ilman tähden valoa! Se olisi valtava suru kaikille maailmassa.” He lähtivät luolasta takaisin kohti paikkaa, jossa revontulet olivat tanssineet niin kauniisti. Tapsa tunsi pientä toivon kipinää sydämessään. Voisiko se todella olla niin, että revontulet auttaisivat heitä? Voisiko niiden lumoava valo todella korjata jotain niin arvokasta ja rikkinäistä kuin tähden säteen? Matka takaisin oli täynnä odotusta. Lumi narskui heidän jalkojensa alla, ja kylmä tuuli puhalsi heidän poskiaan vasten, mutta heidän mielessään oli vain yksi ajatus: tähden säteen korjaaminen. He ohittivat samat lumiset puut ja jäätyneet purot, jotka olivat heitä matkalla luolaan ihastuttaneet. Mutta nyt heidän askeleensa olivat päättäväisempiä ja heidän katseensa keskittyneempiä kuin koskaan ennen. Lopulta he saapuivat takaisin siihen avoimeen paikkaan, missä revontulet olivat tanssineet. Mutta nyt taivas oli tyhjä. Ei ollut värejä, ei tanssia, ei taianomaista hehkua. Vain pimeä yötaivas ja kaukaiset tähdet, jotka näyttivät niin pieniltä ja kaukaisilta, eivätkä tarjonneet mitään apua. Tapsa tunsi pettymyksen aallon pyyhkäisevän yli. ”Ei! Mihin ne menivät? Ne olivat täällä äsken! Ne olivat niin kauniita ja niin voimakkaita! Olemmeko me myöhästyneet? Onko tähden säde tuomittu olemaan ikuisesti rikki?” Kerttu loikkasi maahan Tapsan olkapäältä. ”Odota, Tapsa. Revontulet eivät ole paikallaan pysyviä. Ne ovat kuin tanssivia henkiä, jotka liikkuvat ja muuttuvat jatkuvasti. Ne ovat ehkä vain siirtyneet toiseen paikkaan. Tai ne odottavat jotain erityistä.” Tapsa istuutui lumihankeen ja otti repustaan särkyneen säteen palaset. Hän asetti ne varovasti lumelle, toivoen, että ne jotenkin maagisesti korjautuisivat itsestään. Mutta ne vain makasivat siinä himmeinä ja elottomina, muistuttaen heitä tehtävän vaikeudesta ja siitä, kuinka paljon heidän täytyisi vielä tehdä. ”Miten me löydämme ne uudelleen?” Tapsa kysyi. ”Tunturi on suuri, ja revontulet voivat olla missä vain! Mistä me tiedämme, mihin suuntaan lähteä?” Kerttu nuuhkaisi ilmaa ja katseli ympärilleen tarkkaavaisesti. ”Revontulet reagoivat tunteisiin, Tapsa. Ne ovat herkkiä ilolle, toivolle ja rakkaudelle. Ehkä meidän täytyy kutsua ne takaisin. Mutta miten? Mikä saa revontulet tanssimaan? Mikä saa ne syttymään uudelleen niin kirkkaasti?” Yhtäkkiä Kertun katse osui vanhaan, paksun lumivaipan peittämään puuhun. Puun juurella oli pieni, lumesta juuri ja juuri erottuva kolo. Se näytti aivan siltä, kuin joku olisi kerran piilottanut sinne jotain todella tärkeää. ”Katso, Tapsa!” Kerttu sanoi, osoittaen tassullaan. ”Mikä tuo on? Voisiko siinä olla jokin vihje tai vastaus, jota etsimme? Miksi joku piilottaisi jotain tuonne, aivan revontulten tanssipaikalle?” Tapsa nousi ylös ja käveli puun luo. Hän kurkisti koloon. Se oli pimeä ja kylmä, mutta jotain kimalteli sen syvyydessä heikosti. Hän työnsi pienen kätensä varovasti sisään ja tunsi jotain sileää ja pyöreää. Hän veti sen ulos. Se oli pieni, läpikuultava kivi, joka hehkui heikosti sinivihreällä valolla. Se oli kuin pieni, miniatyyri revontuli itse, vangittuna kiven sisään. ”Mikä tämä on?” Tapsa ihmetteli. ”Se näyttää... se näyttää elävältä! Kuin pieni pala revontulia olisi jäänyt kiinni tähän kiveen ikuisesti.” Kerttu nuuhkaisi kiveä. ”Se on Revontulikivi! Olen kuullut vanhojen tonttujen tarinoita, että nämä kivet ovat revontulten sieluja. Ne voivat näyttää tien revontulten luo, jos osaa pyytää kauniisti ja sydämellään, täynnä joulun toivoa.” Tapsa puristi kiveä kädessään. Se tuntui lämpimältä ja tärisi hieman. Kiven heikko valo valaisi särkyneen säteen palasia, ja Tapsa huomasi, että ne alkoivat kimallella hieman kirkkaammin. Vaikka ne olivatkin rikki, ne reagoivat Revontulikiven taikaan. Se oli pieni toivon pilkahdus pimeässä yössä, aivan kuin joulun ihme olisi jo alkanut. ”Miten me pyydämme sitä kauniisti?” Tapsa kysyi Kertulta. ”Miten voin näyttää sydämeni sille?” Kerttu katsoi Tapsaa syvälle silmiin. ”Ei sanoilla, Tapsa. Vaan sydämellä. Sinun täytyy tuntea se joulun ilo ja toivo, jota tähti edustaa. Sinun täytyy muistaa kaikki ne kauniit asiat, joita joulu tuo tullessaan, jokaisen pienen lahjan ja hymyn. Ja sinun täytyy haluta korjata se tähti niin paljon, että se tunne säteilee sinusta ulos. Revontulet kuuntelevat sydäntä, eivät korvia tai äänekkäitä sanoja.” Tapsa sulki silmänsä. Hän ajatteli kaikkia ihania joulumuistoja: piparkakkujen tuoksua, kuusen koristelua, lahjojen avaamista ja perheen kanssa yhdessäoloa. Hän ajatteli Joulupukkia ja hänen porojensa kilinää, lumen peittämiä maisemia ja lasten iloisia nauruja. Hän ajatteli sitä erityistä tunnetta, kun jouluaatto saapuu ja koko maailma tuntuu hetken olevan täynnä taikaa ja rakkautta. Hän tunsi pienen, lämpimän tunteen kasvavan rinnassaan, leviävän joka puolelle. Sitten hän avasi silmänsä. Revontulikivi hänen kädessään hehkui nyt kirkkaammin, ja sen valo syttyi voimakkaammin kuin koskaan ennen. Se alkoi tanssia ilmassa, vetäen Tapsaa ja Kerttua syvemmälle tunturin lumiseen yöhön. Se oli kuin pieni, elävä lyhty, joka näytti heille tietä. Ja kaukana horisontissa, aivan puurajan yläpuolella, taivas alkoi jälleen hehkua. Ensin heikosti vihreänä, sitten sinisenä ja purppuranvärisenä. Revontulet olivat palaamassa! Ne vastasivat Tapsan sydämen kutsuun, joulun toivoon! ”Katso, Tapsa!” Kerttu huudahti riemukkaasti. ”Se on Revontulten tanssi! Ne ovat tulossa takaisin! Sinä teit sen! Sinun joulun toivosi kutsui ne luoksemme!” Revontulet nousivat hitaasti, ensin ohuina nauhoina, sitten leveinä, aaltoilevina verhoina, jotka täyttivät koko taivaan. Ne tanssivat hiljaisuudessa, värit loistaen ja muuttaen muotoaan. Ne olivat niin kauniita, niin lumoavia, että Tapsa ja Kerttu seisoivat vain ja katselivat niitä ihmeissään. Tapsa tunsi, että nyt oli heidän tilaisuutensa. Nyt oli aika yrittää korjata tähden särkynyt säde. Hän puristi Revontulikiveä kädessään ja katsoi Revontulten tanssia. Hän tiesi, että seikkailu oli vasta alkamassa, ja että heidän täytyisi käyttää kaikkea rohkeuttaan ja taikaansa pelastaakseen joulun. Heidän oli saatava säde jälleen eheäksi ja valoisaksi, jotta joulutähti voisi palata tunturin laelle ja valaista koko maailmaa joulun ilolla ja rakkaudella.

Ystävien yhteinen taika

Tapsa katsoi Pörröä ja Kerttua. Heidän silmissään paloi sama päättäväisyys. He olivat tässä yhdessä, ystävinä. Revontulikivi tuntui Tapsan kädessä lämpimältä ja elävältä. Mutta miten he voisivat käyttää sen voimaa korjaamaan särkyneen säteen? Tähti oli niin kaunis, mutta sen yksi säde oli poikki, kuin pieni särö timantissa. Ilman sitä tähti ei voisi loistaa täydellä voimallaan. He olivat syvällä Revontulten tanssin luolassa, ja edessä heillä oli suuri haaste. Joulutähden kaunein osa oli särkynyt, ja heidän oli korjattava se ennen kuin joulu saapuisi. Aikaa ei ollut hukattavaksi, ja heidän oli keksittävä ratkaisu nopeasti. He olivat jo matkanneet pitkän matkan, nähneet monia ihmeitä ja selvinneet monista vaikeuksista, ja nyt oli aika käyttää kaikkea oppimaansa. Revontulikiven taika oli heidän käsissään, mutta miten he sen herättäisivät? Miten he saisivat sen puhumaan tähden kanssa, parantamaan sen haavan? Se oli suuri kysymys, joka leijui ilmassa. Kuinka pieni tonttu, orava ja kettu voisivat tehdä jotain niin suurta? Vastaus oli heidän ystävyydessään.

Tähti takaisin tunturin laelle

Tapsa, Pörrö ja Kerttu katsoivat toisiaan. Heidän silmänsä olivat kirkkaat ja täynnä toivoa. Juuri niin! Ystävyys! Se oli ollut koko ajan heidän mukanaan, lämmittäen heidän matkaansa ja antaen heille voimaa. Se oli vahvempi kuin jäätävä tuuli, kirkkaampi kuin tuhannet kynttilät, ja nyt he tiesivät, että se oli myös parantavampaa kuin yksikään yrtti tai loitsu. Se oli aitoa, puhdasta taikaa, joka asui heidän sydämissään, kun he olivat yhdessä. Hei tunne. Se oli taikaa, jolla he voisivat auttaa tähteä. "Meidän täytyy antaa sille meidän ystävyytemme lämpöä", Tapsa kuiskasi. Hänen pieni sydämensä pamppaili jännityksestä. "Meidän ilomme siitä, että olemme löytäneet sen. Meidän toivomme joulun puolesta. Meidän välittämisemme toisistamme." Pörrö orava nyökkäsi niin innokkaasti, että sen hapsuhäntä heilahti puolelta toiselle. "Kyllä! Yhdessä olemme vahvempia! Meidän täytyy pitää siitä kiinni, ja näyttää sille, että se ei ole yksin!" Kerttu kettu työnsi nenänsä eteenpäin ja nuuhkaisi tähden särkynyttä sädettä. Se tunsi pienen, kylmän kosketuksen. "Tunnen sen. Se kaipaa lämpöä, kaipaa ystävyyden lohtua. Annetaan sille kaikki, mitä meillä on." Niin he tekivät. Tapsa asetti pienen, puisen sormensa varovasti tähden rikkoutuneen säteen halkeaman kohdalle. Hän sulki silmänsä ja kuvitteli kaikki seikkailut, jotka he olivat yhdessä kokeneet, ja kaiken sen ilon, jonka he olivat jakaneet. Pörrö orava asetti pehmeän, pienen käpälänsä Tapsan sormen viereen, sen pieni sydän täynnä rakkautta ystäviään ja joulua kohtaan. Ja Kerttu kettu painautui lämpimällä kuonollaan varovasti tähden rikkoutuneeseen kohtaan, sen silmät tuikkivat lempeästi. He pitivät kaikki yhdessä kiinni tähdestä, keskittäen kaiken hyvän, mitä heissä oli. Ja sitten tapahtui jotain aivan uskomatonta! Heidän käsistään ja tassuistaan alkoi virrata lämmintä, kultaista valoa. Se oli kuin pienet, näkymättömät purot olisivat virranneet heistä suoraan tähden särkyneeseen säteeseen. Valo ei ollut kirkas ja sokaiseva, vaan lempeä ja lohduttava. Se tuntui kuin tuhannet pienet, lämpimät kädet olisivat silittäneet tähteä, parantaen sitä rakkaudella ja ystävyydellä. Se oli lohdullista ja parantavaa. Tapsa tunsi pienen kihelmöinnin sormissaan, Pörrö tuntui kuin pörröinen turkki olisi lämmennyt entisestään, ja Kertun kuono tuntui suorastaan hehkuvan. Säde alkoi hehkua! Ensin himmeästi, kuin pienen lampun valo. Sitten se kirkastui, ja kirkastui, ja kirkastui, kunnes se loisti yhtä voimakkaasti kuin kaikki muutkin tähden säteet. Halki, syvä halkeama, joka oli särkenyt tähden, alkoi parantua! Se oli kuin näkymätön, taianomainen lanka olisi ommellut sen umpeen. Hienovarainen, valoisa nauha kiemurteli halkeaman yli, kunnes se oli poissa kokonaan! Ei jälkeäkään siitä, että tähti olisi koskaan ollut rikki. Kun halkeama umpeutui, kuului aivan pieni, helisevä ääni, kuin tuhannet jääkiteet olisivat kilisseet yhdessä. Se oli tähden kiitos, sen ilo siitä, että se oli taas ehjä. Tähti värähti iloisesti ja sinkosi sitten kirkkaan, iloisen säteen ylös revontulten tanssin täyttämään luolaan. Se hehkui nyt koko voimallaan, kirkkaampana kuin koskaan ennen! Sen valo täytti luolan jokaisen nurkan, karkottaen kaikki varjot ja saaden jääkiteet kimmeltämään tuhatkertaisesti kaikissa sateenkaaren väreissä. Se oli upea, loistava, täydellinen joulutähti jälleen! Joulun taika oli palannut, kirkkaampana ja voimakkaampana kuin koskaan. Tapsa henkäisi syvään ja avasi silmänsä. Hän ei ollut uskoa näkemäänsä. "Se on parantunut! Se on parantunut kokonaan! Me teimme sen! Me onnistuimme!" Hänen äänensä oli täynnä riemua ja onnea. Pörrö orava hyppeli Tapsan olkapäälle ja antoi pienen iloisen puraisun hänen korvaansa. "Jihuu! Joulun tähti on taas ehjä! Tämä on paras päivä ikinä!" Sen tupsuhäntä vatkasi niin nopeasti, että se näytti melkein sumealta. Kerttu kettu istui tyytyväisenä alas, heiluttaen häntäänsä niin vauhdikkaasti, että lumi pöllysi sen ympärillä. Sen silmät tuikkivat ilosta ja ylpeydestä. "Joulun taika on palannut, ystäväni. Ja meidän ystävyytemme ansiosta." Mutta nyt heillä oli vielä yksi, erittäin tärkeä tehtävä. Miten he saisivat tähden takaisin tunturin laelle? Se oli suuri ja säihkyvä, ja vaikka he olivat parantaneet sen, se oli yhä valtava joulutähti! Ja tunturin laelle oli vielä pitkä, jyrkkä matka. Aivan kuin tähti olisi kuullut heidän ajatuksensa, se alkoi nousta hitaasti ylös. Se leijui kevyesti ilmassa, kirkkaana ja majesteettisena, kuin oma pieni aurinko. Sen valo ohjasi heitä lempeästi. "Se näyttää meille tien!" Tapsa huudahti. "Se haluaa palata kotiin! Se tietää, minne sen pitää mennä!" Ja niin he seurasivat. Tähti leijui edellä, sen lukemattomat säteet loistivat kuin pienet taskulamput pimeässä luolassa. Se näytti heille parhaan reitin ulos, ohjasi heidät ohitse terävien kivien ja jäisten kolojen. Se oli kuin tähti itse olisi heidän opas, tanssien kevyesti ilmassa ja näyttäen heille tien kohti vapautta ja tunturin huippua. He kulkivat peräkkäin, Tapsa edellä, sitten Pörrö ja viimeisenä Kerttu. Jokaisen askeleen myötä he tunsivat, kuinka joulun ilo ja toivo kasvoivat heidän sisällään. Tähti oli palannut! Ja nyt he veisivät sen sinne, minne se kuului, tunturin laelle, loistamaan kaikkien nähtäville. Luolan suulta lumiset maisemat avautuivat taas heidän eteensä. Oli pimeää, mutta tähden valo teki koko reitistä kirkkaan ja selkeän. Tunturin rinteet olivat jyrkät ja lumiset, mutta joulutähti leijui tasaisesti ylöspäin, vetäen heitä mukaansa. Se oli kuin näkymätön voima olisi nostanut heitäkin, auttaen heitä kiipeämään. Matka luolasta tunturin laelle oli täynnä pientä jännitystä ja odotusta. Jokainen askel oli askel lähemmäs joulua. Tapsa kuvitteli mielessään kaikki tontut, jotka olivat huolissaan, ja hymyili. Pian hekin näkisivät tähden. Pörrö orava kiipeili ketterästi kivien ja juurien yli, sen pienet tassut löysivät tukevan otteen jopa liukkaasta lumesta. Kerttu kettu hiihti pehmeästi syvässä lumessa, sen turkki hehkui kauniisti tähden valossa, kuin hopealanka olisi piirretty pimeyteen. Ja Tapsa tonttu, pieni mutta sisukas, puski eteenpäin, sen pienet jalat tuntuivat vahvemmilta kuin koskaan. Hän tiesi, että hänen ystävänsä olivat hänen tukenaan. Lumi narskui iloisesti heidän jalkojensa alla, ja kylmä tuuli puhalsi heidän kasvoilleen, mutta se ei haitannut heitä lainkaan. Heidän sydämensä olivat täynnä lämpöä ja odotusta. He olivat niin lähellä! Joka kerta, kun he katsoivat ylöspäin, he näkivät tähden loistavan yhä kirkkaammin, kuin se olisi antanut heille lisää voimaa ja toivoa jokaisella askeleella. Se oli kuin se olisi kertonut heille: "Kiitos, kiitos, kiitos!" Vihdoin, pitkän ja puuskuttavan kiipeämisen jälkeen, he saapuivat tunturin laelle. Maa oli tasainen ja avara, ja siinä oli syvä painauma, juuri oikean kokoinen joulutähdelle. Se oli paikka, josta tähti oli pudonnut, ja johon se nyt kuului. Tunturin laella, kun tähti laskeutui paikalleen, tuntui kuin koko maa olisi huokaissut helpotuksesta. Pakkanen hellitti hetkeksi, ja jopa tuuli laantui, antaen tähden valon loistaa esteettä. Se oli kuin maailma olisi pidättänyt hengitystään odottaessaan tätä hetkeä. Tähti leijui ylös, yhä korkeammalle, kuin se olisi halunnut ottaa pienen ylimääräisen hypyn ennen laskeutumista. Sitten se alkoi hitaasti, lempeästi laskeutua kohti tuttua painaumaa. Se oli kuin se olisi löytänyt kotinsa, paikkansa, johon se kuului kaikkien nähtäville. Tapsa, Pörrö ja Kerttu seisoivat hiljaa, kun tähti asettui paikalleen. Se sopi täydellisesti, kuin olisi tehty juuri sitä varten. Valoisa, kaunis ja nyt taas täysin ehjä. Heti kun tähti oli tukevasti paikallaan, sen valo räjähti taivaalle! Se ei ollut enää vain paikallaan loistava tähti, vaan se säteili satoja ja tuhansia värejä, jotka tanssivat ja kimmelsivät pimeässä yössä. Koko tunturi kylpi tässä taianomaisessa valossa. Lumi hohti kultaisena, hopeisena ja taivaansinisenä. Puut olivat kuin koristeltu tuhansilla pienillä, kimaltavilla joulupalloilla. Se oli upeampi kuin he olivat koskaan osanneet kuvitella. Kaukana näkyi, kuinka muidenkin tunturien huiput alkoivat myös hehkua heikosti, kuin ne olisivat saaneet osansa tästä suuresta joulun taikuudesta. Koko maisema muuttui! Se oli kuin joulun henki olisi palannut, leviten jokaisen lumikiteen ja jokaisen kuusen oksan kautta. Valo levittyi yli laaksojen, yli järvien ja metsien. Se tavoitti pienimmätkin mökit ja syrjäisimmätkin kuusikot. Jokainen eläin, joka nukkui pesässään, tunsi pienen lämpimän värähtelyn ja tiesi, että joulu oli tulossa. Jopa kuuhun asti näkyi se kirkkaus, kuin jättiläismäinen joulukoriste olisi syttynyt maapallolla. Tähden valo oli niin kirkas, niin kaunis, että se sai koko pohjoisen taivaan hehkumaan. Se oli merkki. Kirkas ja selkeä merkki kaikille. Merkki siitä, että joulu oli pelastettu. Merkki siitä, että ystävyys ja hyvä tahto olivat voittaneet kaikki esteet. Tapsa purskahti iloiseen nauruun. Hän pyörähti ympäri, katsellen kaikkialle, sen pienet joulukengät hipoen lunta. "Katsokaa! Katsokaa tätä kaikkea! Joulu on täällä! Joulun taika on palannut, ja se on upeampi kuin koskaan!" Hänen sydämensä melkein puhkesi onnesta. Pörrö orava hyppeli Tapsan olkapäälle ja antoi jälleen pienen iloisen puraisun hänen korvaansa. "Me teimme sen! Me kolme! Yhdessä! Tämä on paras joululahja ikinä!" Kerttu kettu heilutti häntäänsä niin kovaa, että lumi pöllysi sen ympärillä kuin pieni tanssiva pilvi. Sen silmät olivat täynnä onnea ja se katsoi vuoroin tähteä, vuoroin ystäviään. Tämän parempaa joulua ei voisi toivoa. He olivat pelastaneet joulun.

Joulun iloinen juhla

Kun joulutähti loisti jälleen tunturin laella, valo levittäytyi nopeasti yli koko metsän. Se ei ollut vain tavallista valoa, vaan lämmintä, kultaista ja kimaltelevaa valoa, joka sai jokaisen lumikiteen tanssimaan ja hohtamaan. Tupsu-orava hyppeli ilosta puun oksalla, sen pieni sydän täynnä riemua. Kerttu-kettu pyörähti ympäri ja ympäri, sen silmät sädehtivät kuin kaksi pientä tähteä. Jopa metsän syvimmästä kolkasta kuulsi nyt valoa, ja jokaiseen pimeään nurkkaan hiipi riemukas joulumieli. Linnutkin alkoivat visertää unestaan heräten, vaikka oli jo myöhä ilta. Ne olivat niin innoissaan, että joulu oli pelastettu! Taivas tunturin yllä oli syvän sininen, mutta tähden valo sai sen näyttämään kuin se olisi koristeltu tuhansilla pienillä timanteilla. Metsä oli herännyt eloon aivan uudella tavalla. Jokainen oksa ja pensas tuntui säteilevän samaa iloa. Jopa syvällä maan alla, pienissä koloissaan, jotkut eläimet torkkuivat hymyillen, aistien taian. Kaikki oli täynnä odotusta ja riemua. Jokainen metsän asukas tunsi heti, että joulu oli todella tullut takaisin. Tähden taianomainen loiste kertoi kaikille, että nyt oli aika iloita ja juhlia, unohtaa huolet ja nauttia yhdessäolosta. Se lupasi lämpöä ja onnea jokaiselle. Pian tunturin juurella alkoi kuulua pientä vipinää ja rapinaa. Pieniä uteliaita nenäkkäitä kurkisteli puiden takaa, ja jokainen alkoi uskaltautua lähemmäs valoa, joka kutsui heitä kuin lämmin halaus. Peurat, pupujussit, siilit ja jopa uniset karhut, jotka olivat hetken heränneet talviunestaan, kerääntyivät yhteen. Kaikki halusivat nähdä joulutähden ja tietenkin kiittää pientä tonttu Tapsaa hänen rohkeudestaan. Siinä oli suuri joukko erilaisia eläimiä, jotka yleensä pysyivät omissa piireissään, mutta nyt he olivat kaikki iloisesti koolla, yhdessä, joulun taian yhdistäminä. Ilmassa tuntui jännittävää odotusta, aivan kuin suuri yllätys olisi juuri paljastumassa. Jokainen oli valmis juhlaan. Pikku Tapsa seisoi ylpeänä, mutta hieman ujona, ystäviensä Pörrö-oravan ja Kerttu-ketun vieressä. Hän ei ollut koskaan kuvitellut, että niin moni metsän eläin tulisi kiittämään häntä. Mutta nyt he olivat siinä, kaikki yhdessä, ja heidän silmänsä olivat täynnä kiitollisuutta ja joulun taikaa. Metsän tontut olivat sillä välin jo järjestäneet suuren juhlapöydän valkoisen lumipeitteen päälle. Siinä oli herkullista joulupuuroa, jossa oli iso voisilmä keskellä, höyryävän kuumaa ja niin kermaista, että sen tuoksu sai jokaisen vatsan kurnimaan iloisesti. Oli myös makeita piparkakkuja, jotka tuoksuivat kanelilta, inkivääriltä ja neilikalta, ja niiden koristeina oli värikkäitä sokerikuorrutteita ja pieniä hopeisia nonparelleja, jotka kimaltelivat tähden valossa. Punaiset puolukkamehut kimaltelivat lasikipoissa kuin rubiinit, ja niitä oli niin paljon, että jokainen sai juoda sydämensä kyllyydestä. Jokaisella eläimellä oli oma pikku kuppi tai lautanen, ja he istuutuvat lumipeitteisille kannoille ja kiville, odottaen juhlan alkua. Ilmassa leijui jo juhlatunnelmaa, ja kaikilla oli pieniä, iloisia hymyjä kasvoillaan, jotka saivat heidän poskensa punoittamaan pakkasesta ja onnesta. Juhla alkoi iloisilla joululauluilla. Metsän eläimet lauloivat yhdessä, vaikka jokainen vähän omalla äänellään. Oravat tirskuttivat korkealta ja hilpeästi, ketut lauloivat vähän käheästi, mutta sydämellisesti, ja jänikset taputtivat pienillä, pehmeillä tassuillaan rytmiä maahan. Se oli ihanan iloista ja hauskaa, ja Tapsa tunsi sydämessään lämpimän tunteen levittäytyvän rinnassaan. Tämä oli paras joulu ikinä! Joulupuurolla oli niin herkullinen maku, että jokainen söi kaksi, jopa kolmekin annosta, ja piparkakut sulivat suuhun kuin makeat unelmat, jättäen jälkeensä ihanan maun. Kaikki nauttivat ruoasta ja toistensa seurasta, ja ilo oli käsin kosketeltavaa. Pieniä lahjojakin jaettiin. Pupujussit olivat keränneet kauniita, kiiltäviä käpyjä, jotka oli koristeltu pienillä, jäisillä helmillä, jotka kimmelsivät kuin jalokivet. Siilit olivat löytäneet kirkkaanpunaisia, makeita marjoja ja pujottaneet ne kauniiksi nauhoiksi, joita saattoi pitää kaulassaan tai koristella niillä puun oksia. Jopa Tapsa sai Pörrö-oravalta pienen, täydellisen tammenterhon, joka oli koristeltu kimaltavalla lumihangella ja sitonut sen punaiseen silkkinauhaan. Jokainen lahja oli tehty rakkaudella ja ajatuksella, ja ne tuntuivat paljon arvokkaammilta kuin kaupan hyllyltä ostetut. Jokainen eläin halasi Tapsaa ja kiitti häntä rohkeudesta.

Outro

Ja niin Tapsa-jänis ja kaikki metsän eläimet tunturilla saivatkin nauttia maailman kirkkaimmasta joulutähdestä. Eikö ollutkin hurjan jännittävä seikkailu täynnä yllätyksiä ja ystävyyttä? Kiitos todella paljon kun olit mukanamme etsimässä kadonnutta joulutähteä ja auttamassa Tapsaa. Toivottavasti sinäkin keksit omia ihmeellisiä tarinoita ja seikkailuja! Muista kertoa Sonacastsille, jos sinulla on palautetta ja toiveita. Palaamme pian uusien ja vielä jännittävimpien seikkailujen pariin. Nähdään taas ja iloista mieltä!

Lisää tarinoita