SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Tulukset

15 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Oletko koskaan miettinyt, mitä tapahtuisi, jos löytäisit jotain aivan tavallista, mutta joka kätkee sisäänsä valtavan salaisuuden? Jotain, mikä voisi muuttaa koko elämäsi? Tänään sukellamme Hans Christian Andersenin klassiseen satuun, Tulukset. Kuulemme tarinan köyhästä sotilaasta, joka kohtaa vanhan noidan, löytää taianomaiset tulukset ja kolme uskollista koiraa. Mutta tuoko taika onnea vai pulmia? Liity mukaan seikkailuun, jossa pelkkä tulenkipinä voi avata ovet uuteen kohtaloon.

Sotilaan onni

Olipa kerran sotilas, joka marssi takaisin kotiin sodasta. Hänellä oli vain vanha reppu ja sotilaspuku. Matkan varrella hän kohtasi vanhan, ilkeännäköisen noidan. Noita sanoi, "Hei sotilas, haluaisitko paljon rahaa? Minä voin auttaa sinua!" Sotilas oli yllättynyt, mutta utelias. Noita osoitti vanhaa, onttoa puuta. "Mene tuonne alas, siellä on kolme kamaria. Jokaisessa on koira ja rahaa! Minä haluan vain ne vanhat tulukset sieltä alhaalta." Sotilas kömpi puun sisään. Ensimmäisessä kammarissa oli koira, jolla oli silmät kuin teekupit, ja paljon kuparikolikoita! Toisessa kammarissa oli koira, jolla oli silmät kuin myllynkivet, ja hopeakolikoita! Kolmannessa kammarissa oli valtava koira, jolla oli silmät kuin tornit, ja kultaa! Sotilas täytti taskunsa kullalla, mutta muisti noidan haluamat tulukset. Hän löysi tulukset lattialta ja sujautti ne taskuunsa. Kun hän nousi puusta, noita kysyi heti, "Tulukset! Saitko ne?" Sotilas oli viisas. Hän sanoi, "En anna niitä, ennen kuin kerrot, mihin niitä tarvitset!" Noita ei halunnut kertoa salaisuuttaan. Sotilas päätti pitää tulukset ja käveli pois. Hänellä oli nyt paljon kultaa, ja mikä parasta, ne salaperäiset tulukset!

Prinsessan kaipuu

Sotilaan onni ei kestänyt ikuisesti. Hän eli leveästi, osti hienoja vaatteita ja söi parhaita herkkuja. Hänellä oli paljon ystäviä, jotka pitivät hänen seurastaan, koska hän oli niin antelias. Mutta, niin kuin usein käy, rahat alkoivat hupeta. Eräänä iltana, kun sotilas istui yksin ja mietti, mitä tekisi seuraavaksi, hän muisti ne noidan tulukset. "Mihin ihmeeseen ne oikein olivatkaan?" hän mietti ääneen. "Ja mikä oli se salaisuus, josta noita ei halunnut kertoa?" Hän otti tulukset taskustaan. Ne tuntuivat tavallisilta vanhoilta tuluksilta. Mutta sitten, uteliaisuus voitti! Hän iski tuluksia kerran. "KLING!" Ja mitä tapahtui? Yhtäkkiä hänen eteensä hyppäsi koira, jolla oli valtavat silmät, juuri niin suuret kuin teekupit! Koira katsoi sotilasta odottavasti ja sanoi, "Mitä sotilas toivoo? Olen palveluksessasi!" Sotilas oli niin yllättynyt, että hän vain tokaisi, "Tuo minulle lisää rahaa!" Ja samassa silmänräpäyksessä koira oli poissa, ja kohta takaisin, suussaan iso, kiiltävä pussi täynnä kultakolikoita! Sotilas nauroi ilosta. "Tämä on aivan uskomatonta!" hän huudahti. Hän iski tuluksia toisen kerran. "KLING-KLING!" Silloin hänen eteensä ilmestyi toinen koira, jonka silmät olivat vieläkin suuremmat, kuin pienet pyöreät leivoslautaset! Tämäkin koira kysyi, mitä sotilas toivoi. Sotilas pyysi lisää kultaa, ja toinenkin koira toi heti perille ison säkin täynnä aarteita. Kolmannen kerran sotilas iski tuluksia. "KLING-KLING-KLING!" Ja kas kummaa, paikalle ilmestyi koira, jonka silmät olivat valtavat, niin suuret kuin pyöreät ruokapöydät! Se oli isoin ja mahtavin kaikista! Nämä koirat olivat siis tulusten salaisuus! Sotilas tajusi, että hän oli nyt todella rikas ja voimakas. cabinetryVaikka sotilaalla oli rahaa vaikka muille jakaa, hän tunsi silti jotain puuttuvan. Hän kuuli kaupungilla puheita kauniista prinsessasta, joka asui korkeassa linnan tornissa. Kukaan ei ollut nähnyt häntä vuosiin, sillä vanha ennustus sanoi, että prinsessa menisi naimisiin tavallisen sotilaan kanssa. Siksi kuningas ja kuningatar olivat lukinneet hänet pois kaikkien katseilta. Sotilas alkoi miettiä tätä prinsessaa. Miltä hän mahtoi näyttää? Oliko hän todella niin kaunis kuin huhuttiin? Hänen uteliaisuutensa kasvoi päivä päivältä. Eräänä yönä sotilas ei saanut unta. Hän halusi nähdä prinsessan. Niinpä hän otti tulukset käteensä ja iski niitä kerran. "KLING!" Suurimmat silmät omaava koira ilmestyi heti. "Hae minulle prinsessa", sotilas kuiskasi. "Hän asuu siellä korkeassa tornissa. Haluan nähdä hänet." Koira katsoi sotilasta hetken, heilautti häntäänsä ja katosi. Pian sen jälkeen se palasi, ja sen selässä nukkui prinsessa! Hän oli niin kaunis, kuin kukka keväällä. Sotilas ei voinut uskoa silmiään. Hän antoi prinsessalle pienen, hellän pusun poskelle ja pyysi koiraa viemään hänet takaisin torniin. Aamulla kuningatar huomasi prinsessan sängyn olleen hieman sekaisin, ja prinsessa näytti uneliaalta, ikään kuin hän olisi ollut jossain muualla. "Oletko käynyt jossain, kultaseni?" kuningatar kysyi. Prinsessa ravisti päätään ja sanoi, ettei muistanut mitään. Hän oli nähnyt vain unta. Kuningas ja kuningatar olivat huolissaan. He eivät voineet ymmärtää, mitä oli tapahtumassa. Niinpä kuningatar päätti, että vanha hovipalvelija, jolla oli terävät silmät, saisi vartioida prinsessan huonetta. Seuraavana yönä sotilas halusi nähdä prinsessan uudelleen. Hän iski tuluksia ja isoimmat silmät omaava koira ilmestyi. "Tuo prinsessa luokseni taas", sotilas käski. Koira lähti matkaan, ja pian se palasi prinsessan kanssa selässään. Tällä kertaa hovipalvelija oli hereillä ja näki kaiken! Hän seurasi koiraa salaa ja näki, kuinka se vei prinsessan talon luo. Kun koira ja prinsessa olivat sisällä, palvelija kaivoi taskustaan liitupalan ja piirsi suuren ristin sotilaan oven ulkopuolelle. "Nyt tiedämme, missä prinsessa käy!" hän ajatteli tyytyväisenä. Kun koira palasi takaisin sotilaan luo, se kertoi, mitä hovipalvelija oli tehnyt. "Ei hätää", sanoi sotilas. Hän käski koiraa juoksemaan ympäri kaupunkia ja piirtämään samanlaisen ristin KAIKKIIN oviin! Aamulla kuningas, kuningatar ja hovipalvelija lähtivät etsimään ristiä ovenpielestä. Mutta he olivat aivan ymmällään! Kaikissa kaupungin ovissa oli risti! He eivät enää tienneet, mihin taloon prinsessa oli mennyt. Kuningas oli hyvin vihainen. "Tämä ei voi jatkua!" hän jyrähti. Kuningatar oli neuvokas. "Minäpä tiedän mitä tehdä", hän sanoi. Hän ompeli prinsessan mekkoon pienen, pienen pussin, joka oli täynnä hienoa riisijauhoa. Jos prinsessa lähtisi taas yölliselle retkelleen, jauho varisisi maahan ja jättäisi selkeän jäljen. Sotilas ei tietenkään tiennyt tästä suunnitelmasta. Hän kaipasi prinsessaa niin paljon, että päätti nähdä hänet vielä kerran. Hän iski tuluksia kolmannen kerran. Koira ilmestyi ja toi prinsessan mukanaan. Koira ei huomannut pientä pussukkaa prinsessan mekossa. Jauho varisi maahan koko matkan prinsessan tornista sotilaan ovelle, jättäen pienen valkoisen polun. Kun koira oli tuonut prinsessan takaisin torniinsa, se palasi sotilaan luo. Sotilas ei tietenkään tiennyt, että hänen salaisuutensa oli juuri paljastumassa...

Vankeus ja taika

Kuningas ja kuningatar olivat raivoissaan! "Tämä on aivan liikaa!" kuningas jyrisi. "Kuka kehtaa viedä minun prinsessani? Vartijat! Heti paikalla!" Niinpä kuninkaalliset vartijat, pukeutuneina kiiltäviin haarniskoihin, saivat käskyn. Heidän tehtävänään oli seurata sitä pientä, valkoista polkua, jonka prinsessan hameesta varissut jauho oli jättänyt. Se oli kuin pieni lumipolku kesäyössä, joka johti suoraan sotilaan talon ovelle. Sotilas nukkui sikeästi omassa sängyssään, tietämättömänä mistään. Hän näki ehkä unia suurista koirista, jotka toivat hänelle prinsessan. Mutta sitten – PAM! Ovi lensi auki ja kovaääniset vartijat ryntäsivät sisään. "Sinä olet pidätetty!" yksi heistä huusi. Sotilas heräsi säikähtäneenä ja hieroi silmiään. "Mitä? Minäkö?" hän kysyi. "Etkö sinä ole se mies, joka on vienyt prinsessamme useampana yönä?" kysyi toinen vartija. Sotilas ei ehtinyt vastata, kun hänet jo otettiin kiinni ja talutettiin ulos. Ei auttanut itku eikä parku, ei edes pyytely. Hän oli pidätetty ja vietiin pois ilman selityksiä. Sotilas vietiin suoraan linnan pimeimpään ja kylmimpään vankityrmään. Se oli paikka, jossa aurinko ei koskaan paistanut ja ilma haisi märältä kiveltä. Kalterit olivat paksut ja ovi rautaa, niin raskas, että sitä ei voinut itse avata. Sotilas istui maassa, viluissaan ja surullisena. "Voi voi, mitä nyt tapahtuu?" hän mietti. "Enää ei ole suuria koiria tuomassa prinsessaa tai kultarahoja. Olen täällä ihan yksin, ja minua varmasti odottaa hirveä rangaistus." Hän yritti kurkistaa ulos pienestä, korkealla olevasta ikkunasta, mutta näki vain pätkän taivasta. Hänellä oli nälkä ja jano, ja mikä pahinta, hänellä oli hirveän ikävä prinsessaa, jota hän oli oppinut joka yö näkemään ja josta oli tullut hänelle tärkeä. Päivät kuluivat hitaasti. Sotilas menetti toivonsa ja tunsi itsensä hyvin, hyvin pieneksi ja avuttomaksi. Kunnes yhtenä päivänä, kun hän oli etsinyt taskustaan murusia, toivoen löytävänsä edes pienen leivänpalasen, hänen sormensa osuivat johonkin kovaan ja kylmään. Mikä se olikaan? Hän veti sen esiin varovasti. Se oli vanha tulukset, jonka noita oli antanut hänelle! Ne, joiden avulla hän oli saanut kaikki ne kultarahat! "Voi, miten saatoinkaan unohtaa!" hän huudahti hiljaa, melkein kuiskaten. "Kenties näistä on vielä apua! Ehkä kaikki ei olekaan menetetty!" Sotilas, vaikka kädet vähän tärisivät jännityksestä, otti tulukset käteensä. Hän muisti, mitä noita oli sanonut. Yksi isku, ja pienin koira tulisi. Hän iski tuluskiveä kerran, ja kivistä sinkosi pieniä, kirkkaita kipinöitä. KRAK! Ja saman tien, kuin taianomaisesti, ilmestyi hänen eteensä suuri koira, jolla oli jättimäiset silmät! Ne olivat niin isot, kuin kaksi pyöreää lautasta! Koira istui siinä, kieli ulkona, ja katsoi sotilasta odottavasti, heiluttaen häntäänsä niin, että koko tyrmä tuntui tärisevän. "Voi, sinä tulit!" sotilas huudahti helpottuneena. "Minä tarvitsen apuasi! Olen vangittuna täällä!" Mutta sotilas ei ollut vielä aivan varma, mitä tehdä. Hän iski tuluskiveä toisen kerran. KRAK-KRAK! Ja silloin, vieläkin suurempi koira ilmestyi! Tämän silmät olivat niin valtavat, kuin kaksi suurta myllynkiveä! Se katsoi sotilasta lempeästi ja haukahdi pehmeästi. Sotilas ymmärsi, että jokaisella iskulla tuli uusi, yhä suurempi koira. Hän iski vielä kerran, KRAK-KRAK-KRAK! Ja silloin, ilmestyi kolmas koira, jonka silmät olivat niin jättimäiset, kuin kaksi isoa tornia! Ne olivat niin valtavat, että ne täyttivät melkein koko vankityrmän. Kaikki kolme koiraa istuivat nyt sotilaan edessä, katsoen häntä tarkkaavaisesti ja odottaen hänen käskyjään. Ne olivat valmiina mihin tahansa. Sotilas tunsi suuren ilon ja helpotuksen purkautuvan. Hän ei ollutkaan yksin! Hänellä oli ystäviä, taianomaisia ystäviä! "Rakkaat ystäväni," hän sanoi koirille, jotka olivat nyt hänen ainoa toivonsa. "Minut on vangittu syyttä. Minä haluaisin nähdä prinsessan! Voisitteko te viedä hänet minulle jälleen, jotta voimme jutella ja selvittää tämän sotkun?" Pienin koira nuolaisi iloisesti sotilaan kättä, ja suurin koira nyökkäsi valtavalla päällään. Koirat olivat valmiita tottelemaan. Sotilas tunsi sydämessään, että kaikki kääntyisi vielä hyväksi. Hän ei enää ollut surullinen vanki, vaan taianomainen herra, jolla oli uskollisia ystäviä. Hän tiesi, että pian hän näkisi jälleen rakkaan prinsessansa ja kenties, kenties he voisivat olla yhdessä ikuisesti. Mutta ensin, piti keksiä, miten päästä ulos tästä pimeästä vankityrmästä! Koira, jolla oli lautasen kokoiset silmät, katsoi sotilasta ja haukahdi hiljaa, ikään kuin se sanoisi: "Ei hätää, me hoidamme tämän! Annat vain käskyn!"

Kuninkaalliset häät

Sotilas hymyili koiralle. "Oi, ystäväni, oletpa sinä taitava! Minä todella tarvitsen apua." Koira heilutti häntäänsä niin, että sen lautasen kokoiset silmät melkein hytkyivät. Se näytti odottavan käskyä. "No niin", sotilas sanoi, "ensin, minun pitäisi päästä ulos tästä vankilasta." Koira hypähti pystyyn, venytteli valtavia raajojaan ja katsoi oveen. Se raapi tassullaan lattiaa, ja sitten, aivan kuin taikaiskusta, vankilan oven lukot napsahtivat auki! Kuka olisi uskonut, että koira osaisi avata oven! Sotilas hätkähti. "Vau! Oletpa sinä todella ihmeellinen koira!" Koira haukahti iloisesti ja viittoi päällään sotilasta seuraamaan. He hiipivät hiljaa ulos vankilasta, varoen herättämästä vartijoita. Kun he olivat turvallisesti vankilan muurien ulkopuolella, sotilas huokaisi helpotuksesta. "Kiitos, rakas ystäväni. Nyt minun täytyy miettiä, mitä teen seuraavaksi." Hänellä oli yhä tulukset taskussaan. Hän muisti prinsessan, jolla oli niin kauniit, siniset silmät. Hän halusi nähdä hänet uudelleen. Sillä välin linnassa kuningas ja kuningatar olivat yhä aivan ymmällään. "Miten tämä on mahdollista?" kuningas mutisi. "Prinsessa vain katoaa ja palaa takaisin, eikä muista mitään! Onko hänellä unissakävelyä vai onko joku taika asialla?" Kuningatar huokasi. "Minä vain haluan, että tyttäremme on turvassa ja onnellinen." He olivat kieltäneet prinsessaa enää ikinä poistumasta linnasta. Prinsessa istui omassa huoneessaan, ikkunan ääressä, ja katseli ulos taivaalle. Hän tunsi olonsa surulliseksi. Hän ei tiennyt miksi, mutta hänellä oli kova ikävä jotain, mitä hän ei osannut nimetä. Hänen mielessään oli haalea muisto jostain jännittävästä, jostain kauniista, ja jostain sotilaasta. Voisiko se olla totta? Takaisin kaupungissa sotilas oli keksinyt suunnitelman. "Minun täytyy nähdä prinsessa!" hän ajatteli. Hän otti tulukset esiin ja iski kiveä. POKS! Ja siinä se oli – koira, jolla oli lautasen kokoiset silmät. "Mitä minä voin tehdä sinulle, herra?" koira kysyi ystävällisesti. "Minun täytyy tavata prinsessa", sotilas sanoi. "Voisitko tuoda hänet tänne? Varo vain, ettei kukaan näe sinua." Koira nyökkäsi ja sitten – se oli jo poissa, nopeampi kuin tuuli! Linnassa prinsessa oli juuri nukahtamassa, kun hän kuuli pientä raapimista ikkunassa. Hän nousi ylös ja kurkisti ulos. Siellä se oli! Valtava koira, jolla oli lautasen kokoiset silmät, vilkutti hänelle hännällään! Prinsessa ei pelännyt. Jostain syystä, tämä koira tuntui hänestä aivan tutulta ja turvalliselta. Koira katsoi häntä lempeästi ja näytti kutsuvan häntä mukaansa. Prinsessa mietti hetken. Vaikka kuningas ja kuningatar olivat kieltäneet häntä, hän tunsi vastustamatonta vetoa lähteä koiran matkaan. Aivan kuin unessa, hän astui ikkunasta ulos ja hyppäsi koiran selkään. Koira laukkasi pehmeästi ja nopeasti kaupungin halki, ja hetkessä he olivat sotilaan luona. Sotilas oli niin iloinen nähdessään prinsessan! "Prinsessa!" hän huudahti. "Olet täällä!" Prinsessa hymyili. "Sotilas! Minä muistan sinut! Olen niin iloinen, että näen sinut uudelleen!" He juttelivat pitkään ja nauroivat paljon. Mutta sitten koira muistutti heitä. "Teidän on parasta palata takaisin linnaan, ennen kuin aamu koittaa." Niinpä prinsessa hyppäsi takaisin koiran selkään, ja koira vei hänet takaisin linnaan yhtä nopeasti kuin oli tuonutkin. Prinsessa palasi huoneeseensa juuri ennen auringonnousua, ja kukaan ei ollut huomannut mitään. Tämä toistui muutaman kerran. Sotilas ja prinsessa tapasivat salaa koiran avulla. Mutta sitten, eräänä aamuna, kuningas ja kuningatar olivat todella vihaisia. "Tämä on aivan liikaa!" kuningas raivosi. "Prinsessa katoaa joka yö! Meidän on pakko saada selville, kuka tai mikä hänet vie!" Niinpä kuningatar keksi ovelan suunnitelman. Hän laittoi pienen pussin täynnä jauhoja prinsessan taskuun. "Kun prinsessa katoaa", kuningatar sanoi, "jauhot valuvat hänen perässään ja näyttävät meille, minne hän menee!" Sotilas iski taas tuluksia. POKS! Ensimmäinen koira ilmestyi. "Hae prinsessa!" Koira nyökkäsi ja lähti matkaan. Se vei prinsessan taas sotilaan luo. Prinsessa ei huomannut pientä jauhopolkua, jonka hän jätti jälkeensä koiran selässä. Kun he palasivat linnaan, jauhot olivat jättäneet jäljen aina prinsessan ikkunan alta sotilaan talon ovelle asti! Seuraavana aamuna vartijat löysivät jauhopolun ja seurasivat sitä suoraan sotilaan talolle. He ryntäsivät sisään ja pidättivät sotilaan. "Sinä olet se, joka on vienyt prinsessamme!" kuningas karjui. "Tästä sinua odottaa ankara rangaistus! Sinut teloitetaan huomenna!" Sotilas vietiin takaisin vankilaan, ja tällä kertaa vartijat olivat erityisen varovaisia. He veivät häneltä pois kaiken, myös hänen tuluksensa! Sotilas istui sellissään, surullisempana kuin koskaan. "Nyt minä olen pulassa", hän ajatteli. "Minulla ei ole tuluksia, eikä siis koiriakaan auttamassa." Hän näki ikkunasta pienen pojan, joka leikki ulkona. "Poika!" sotilas huusi. "Voisitko tehdä minulle palveluksen? Juokse tulisen nopeasti vanhaan taloon tuolla kadun varrella. Siellä on muurahaisten pesä. Minä asuin siellä ennen. Kerro koiralleni, että minä tarvitsen tulukset. Lupaan sinulle säkin kultaa!" Poika oli jännittynyt ajatuksesta auttaa sotilasta ja saada kultaa. Hän juoksi niin lujaa kuin jalat kantoivat. Seuraavana päivänä oli teloituksen aika. Kansa oli kerääntynyt torille katsomaan, ja kuningas ja kuningatar istuivat korokkeella. Sotilas tuotiin esiin, hänen kätensä olivat sidottuina. Hän oli kalpea, mutta piti päänsä pystyssä. Juuri kun pyöveli nosti miekkansa, sotilas huusi: "Yksi viimeinen toivomus! Antakaa minun polttaa yksi viimeinen piipputupakan pesällinen!" Kuningas mietti hetken. "No, miksipä ei. Se on pieni toivomus." Eräs vartija toi sotilaalle piipputupakan ja myös hänen vanhat tuluksensa, jotka oli löydetty hänen talostaan. Vartija ei tiennyt, että nämä tulukset olivat taikatulukset! Sotilaan sydän pomppi ilosta! Hän otti tulukset käteensä ja löi kiveen. POKS! Ja niin ilmestyi koira, jolla oli lautasen kokoiset silmät! POKS, POKS! Ja niin ilmestyi koira, jolla oli myllynkiven kokoiset silmät! POKS, POKS, POKS! Ja niin ilmestyi koira, jolla oli pyörän kokoiset silmät! Kolme valtavaa koiraa seisoi nyt sotilaan edessä, jokainen valmiina tottelemaan hänen käskyjään. Kansa huokaisi ja kiljui kauhusta. Vartijat putosivat polvilleen. Kuningas ja kuningatar olivat kauhuissaan! "Nyt!" sotilas huusi koirille. "Estäkää heitä teloittamasta minua! Ja viekää kuningas ja kuningatar pois täältä!" Kolme koiraa hyökkäsi esiin. Lautasen kokoiset silmät syöksyivät vartijoiden kimppuun, myllynkiven kokoiset silmät ryntäsivät kuninkaan ja kuningattaren luo, ja pyörän kokoiset silmät pitivät koko joukkoa kurissa. Koira, jolla oli myllynkiven kokoiset silmät, nappasi kuninkaan ja kuningattaren suuhunsa ja juoksi heidän kanssaan kauas, kauas pois! Ne eivät tehneet heille pahaa, mutta veivät heidät vain turvallisen matkan päähän, jotta he eivät voisi enää tehdä pahaa sotilaalle. Kansa oli aivan hämmästynyt. He eivät olleet koskaan nähneet mitään tällaista! Nyt he ajattelivat: "Tämä sotilas on sankari! Hänellä on tällaisia taikakoiria! Ja prinsessa tuntuu pitävän hänestä!" Yksi kansanjoukosta huusi: "Sotilaan pitäisi olla kuningas! Ja prinsessan pitäisi mennä naimisiin hänen kanssaan!" Toinen huusi: "Kyllä! Sotilas kuninkaaksi! Prinsessa kuningattareksi!" Ja niin kaikki alkoivat huutaa yhdessä: "Sotilas kuninkaaksi! Prinsessa kuningattareksi!" Jopa koirat haukkuivat ja heiluttivat häntäänsä, ikään kuin ne olisivat täysin samaa mieltä. Sotilas katsoi ympärilleen. Hän ei ollut koskaan kuvitellut tällaista. Hänestä tulisi kuningas! Ja hän saisi prinsessan puolisokseen! Prinsessa oli tullut paikalle katsomaan teloitusta, mutta nyt hänen kasvonsa loistivat ilosta! Hän juoksi sotilaan luo ja halasi tätä. Niinpä, ei aikaakaan, kun pidettiin suuret, iloiset häät. Sotilas pukeutui hienoimpaan pukuun, ja prinsessalla oli päällään kaunein, valkoinen häämekko, joka oli koristeltu tuhansilla timanteilla, jotka kimaltelivat kuin kastehelmet auringossa. Koko kaupunki juhli! Oli musiikkia, tanssia ja herkullista ruokaa. Jopa kolme taikakoiraa olivat paikalla, syöden valtavia kakkuviipaleita ja heiluttaen onnellisesti häntiään. Sotilaasta tuli uusi kuningas, ja prinsessasta tuli hänen kuningattarensa. He hallitsivat viisaasti ja oikeudenmukaisesti, ja he elivät elämänsä loppuun asti onnellisina yhdessä. Ja tiedättekö mitä? Kolme taikakoiraa olivat aina heidän parhaita ystäviään, valmiina auttamaan, jos heitä tarvittiin. Mutta heitä tarvittiin harvoin, sillä kaikki oli hyvin.

Lopetus

Kiitos, että kuuntelit tarinaa Tulusista! Toivottavasti se lämmitti mieltäsi. Jos sinulla on ajatuksia tai toiveita, kerro niistä Sonacastsille. Muistathan, että oma mielikuvituksesi on täynnä ihmeellisiä seikkailuja – voit luoda niitä itsekin! Nyt on aika lepoon tai uusiin leikkeihin. Toivottavasti tapaamme taas pian!

Lisää tarinoita