SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Tuhkimo

15 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Kuvittele kenkä, joka muuttaa kohtalon. Tervetuloa kuulemaan tarinaa tytöstä, jonka elämä oli täynnä surua ja kurjuutta, mutta joka löysi tiensä onneen taianomaisen avun kautta. Miksi tuhkimo joutui nukkumaan takan ääressä, ja kuka auttoi häntä pukeutumaan juhliin? Tänään sukellamme Grimmin veljesten ajattomaan klassikkoon, Tuhkimoon. Selvitämme, miten hyvä sydän palkittiin ja pahuus sai ansionsa mukaan. Oletko valmis tähän lumoavaan matkaan?

Tuhkimo ja Hänen Uusi Perheensä

Kerran oli kaunis ja kiltti tyttö nimeltä Tuhkimo, joka asui onnellisesti isänsä ja rakkaan äitinsä kanssa. Mutta sitten, surullisesti, Tuhkimon äiti sairastui ja kuoli. Tuhkimo ja isä olivat kovin surullisia. Jonkin ajan kuluttua, isä ajatteli, että Tuhkimo tarvitsisi äidin ja hän meni uusiin naimisiin. Uudella vaimolla oli kaksi tytärtä, jotka olivat Tuhkimon ikäisiä. Aluksi kaikki näytti hyvältä, mutta pian paljastui, että äitipuoli ja sisarpuolet olivat hyvin ilkeitä ja kateellisia Tuhkimon kauneudelle ja ystävällisyydelle. Heti kun he olivat asettuneet taloon, Tuhkimon elämä muuttui. Hänen täytyi tehdä kaikki raskaimmat työt – pestä pyykkiä, siivota taloa, hakea vettä ja pitää tuli palamassa. Sisarpuolet sen sijaan saivat nukkua myöhään, pukeutua kauniisiin vaatteisiin ja vain leikkiä. Tuhkimo sai vain vanhat ja likaiset räsyvaatteet. Yöllä hänellä ei ollut omaa sänkyä, vaan hänen täytyi nukkua kylmässä takannurkassa, lähellä tuhkaa. Hän oli usein niin tuhkainen, että häntä alettiin kutsua Tuhkimoksi. Vaikka Tuhkimon elämä oli surullista, hän ei koskaan lakannut olemasta kiltti ja toivomasta parempaa huomista. Hänen ainoat ystävänsä olivat talon pienet hiiret ja linnut, joille hän uskalsi kuiskata toiveensa.

Kuningas Kutsuu Juhliin

Mutta eräänä kauniina aamuna tapahtui jotain todella ihmeellistä, jotain mikä sai pienen Tuhkimon sydämen sykähtämään toivosta. Kuninkaanlinnasta saapui sanansaattaja, komeasti pukeutuneena ja kädessään rullattu pergamentti. Hän ratsasti pitkin kylän teitä ja huusi kuuluvalla äänellä: "Kuulkaa, kuulkaa kaikki! Kuningas järjestää suuret tanssiaiset! Kaikki valtakunnan nuoret neidot ovat kutsuttuja! Prinsseistä komein etsii itselleen morsianta!" Tämä uutinen kiiri nopeasti kaikkialle, ja pian se saapui myös Tuhkimon talon oviaukolle. Voi sitä riemua, joka valtasi ilkeän äitipuolen ja hänen kaksi tytärtään, Helgan ja Gretan! He olivat heti aivan sekaisin jännityksestä. "Tanssiaiset!" huudahti Helga, taputtaen käsiään. "Minä löydän Prinsin!" "Ei, minä löydän hänet!" vastasi Greta nokka pystyssä. "Minä olen paljon kauniimpi ja sulokkaampi kuin sinä!" Äitipuoli vain hymyili itsekseen, jo kuvitellen toisen tyttäristään kruunattuna kuningattareksi. Tuhkimoa he eivät edes huomanneet. Tuhkimo kuunteli hiljaa, miten äitipuoli ja siskopuolet suunnittelivat pukujaan ja kampauksiaan. He juoksivat ympäri taloa, kokeilivat mekkoja ja naureskelivat. "Tämä silkki on liian harmaata", sanoi Helga. "Tarvitsen jotain paljon kimaltavampaa!" "Ja minä haluan timantteja hiuksiini!" lisäsi Greta. He puhuivat vain siitä, kuinka he olisivat kaikkein kauneimpia tanssiaisissa, kuinka he saisivat prinsseistä komeimman huomion. Tuhkimon sydän hypähti pienesti jokaisella sanalla. Hänkin unelmoi tanssiaisista. Ajatus kauniista puvuista, tanssimisesta ja naurusta sai hänen silmänsä loistamaan. "Voisinkohan minäkin mennä?" hän uskalsi kuiskata, niin hiljaa, että vain hiiret hänen jalkojensa juuressa kuulivat. Äitipuoli, kuultuaan Tuhkimon äänen, kääntyi hitaasti ja katsoi Tuhkimoa ylhäältä alas. "Sinäkö? Tanssiaisiin? Ha!" Hän purskahti nauruun, ja siskopuolensa liittyivät siihen. Heidän naurunsa oli kuin piikkejä, jotka pistelivät Tuhkimon sielua. "Katso nyt itseäsi, Tuhkimo! Sinun vaatteesi ovat repaleisia ja kasvosi ovat aina tuhkan peitossa. Et sinä voi mennä kuninkaanlinnaan tuollaisena!" "Mutta minä voisin siivota... ja löytää jonkun vanhan mekon..." Tuhkimo yritti sanoa, mutta äitipuoli keskeytti hänet. "Kuule nyt tarkkaan, Tuhkimo. Jos haluat edes ajatella tanssiaisia, sinun on ensin tehtävä minulle palvelus. Huomenna aamulla ennen auringonnousua sinun on eroteltava kaikki linssit ja herneet, jotka sekoitin tuhkaan. Ja sen jälkeen, sinun on pestävä kaikki talon ikkunat niin kirkkaiksi, että voit nähdä oman kuvasi niistä. Vasta sitten voimme harkita." Tuhkimo tiesi, että tämä oli mahdoton tehtävä. Linssit ja herneet olivat pieniä, ja äitipuoli oli sekoittanut ne tuhkaan niin huolellisesti, että niiden erottelu veisi päiviä. Ja talon ikkunoita oli paljon. Hän tunsi kyyneleiden nousevan silmiin, mutta hän nyökkäsi. Hän halusi niin kovasti mennä tanssiaisiin, että hän oli valmis yrittämään mitä tahansa. Seuraavana aamuna, jo ennen kuin aurinko nousi, Tuhkimo istui takan ääressä. Edessään hänellä oli suuri astia, täynnä tuhkaa ja siihen sekoitettuja linssejä ja herneitä. Hän huokaisi syvään. Miten hän ikinä saisi tämän valmiiksi? Silloin, aivan kuin taikuudesta, pieniä siivekkäitä ystäviä ilmestyi paikalle. Ne olivat Tuhkimon rakkaat linnut ja hiiret, jotka olivat kuulleet hänen huokauksensa ja nähneet hänen surunsa. Ne hyppivät astian reunalle, pienet silmät täynnä päättäväisyyttä. "Älä murehdi, Tuhkimo!" siritti pieni varpunen. "Me autamme sinua!" "Naps, naps, naps!" hiiret sanoivat, ja alkoivat nopeasti poimia linssejä ja herneitä tuhkasta, asettaen ne siististi erillisiin kasoihin. Ne olivat niin nopeita, että Tuhkimo tuskin ehti silmiään räpäyttää. Ne työskentelivät pienillä jaloillaan ja nokillaan, ja astia tyhjeni nopeasti. Pian kaikki linssit ja herneet olivat eroteltuina, odottamassa omissa pinoissaan. Tuhkimo hymyili ensi kertaa pitkään aikaan. "Kiitos, kiitos teille, rakkaat ystäväni!" hän kuiskasi ja halasi pientä hiirtä. Hän alkoi pestä ikkunoita niin reippaasti kuin suinkin. Hän lauloi pientä laulua, kun hän hankasi likaa pois lasista. Ikkunat alkoivat kirkastua, ja aurinko, joka oli noussut taivaalle, heijastui niistä kauniisti. Kun äitipuoli ja siskopuolet heräsivät, he hieraisivat silmiään. Linssit ja herneet olivat siististi eroteltuina, ja ikkunat kiilsivät kuin uudet. "Mutta... mutta miten sinä tämän teit?" äitipuoli mutisi, hänen kasvoillaan näkyi hämmästystä ja myös ärsyyntymistä. Tuhkimo hymyili ja sanoi: "Tein sen, kuten pyysitte." Äitipuoli ei voinut uskoa silmiään. Hän oli varma, että Tuhkimo ei onnistuisi. Silloin hän päätti olla vieläkin julmempi. "Hyvä on, mutta sinulla ei ole pukua! Eikä kenkiä! Et voi mennä tanssiaisiin ilman asiallista asua!" Hän sanoi tämän niin nopeasti, ettei Tuhkimo ehtinyt edes vastata. "Ja muista, Tuhkimo, vaikka kaikki olisikin valmista, sinun paikkasi on takan ääressä, ei tanssisalissa!" Siskopuolensa nauroivat jälleen. "Ja kuka edes haluaisi tanssia tuollaisen tuhkatytön kanssa!" Helga sanoi. "Tanssiaiset ovat vain meille, Tuhkimo!" Greta lisäsi. He kääntyivät ja marssivat pois, jättäen Tuhkimon yksin. Tuhkimo seisoi jälleen takanurkkauksessa, katsellen ikkunoista ulos, missä aurinko paistoi ja linnut lauloivat. Hänen sydämensä oli raskas. Hän oli tehnyt kaiken, mitä häneltä oli pyydetty, mutta silti se ei ollut tarpeeksi. Voisiko hän koskaan päästä pois tästä surusta? Voisiko hän nähdä maailmaa talon ulkopuolella? Hän puristi pieniä käsiään. Ehkä joku päivä. Ehkä.

Salaperäinen Prinsessa ja Kultainen Kenkä

Tuhkimo oli taas yksin kotona, katseli ikkunasta, kun hänen ilkeä äitipuolensa ja sisarpuolensa lähtivät hulppeisiin tanssiaisiin Kuninkaanlinnaan. Hänen mielensä oli täynnä surua. Voisiko hän koskaan nähdä maailmaa talon ulkopuolella? Hän puristi pieniä käsiään. Ehkä joku päivä. Ehkä. Tuhkimo meni äitinsä haudan luo, pähkinäpuun alle. Kyyneleet vierivät hänen poskiaan pitkin, ja hän pyysi apua, niin kuin oli monesti ennenkin tehnyt. Yhtäkkiä, aivan puun latvasta, laskeutui alas pieni, valkoinen lintu. Se oli kaunis ja sen silmät kimaltelivat lempeästi. "Mitä sinä toivot, Tuhkimo-kulta?" se visersi suloisesti. Tuhkimo katsoi lintua, yllättyneenä mutta toiveikkaana. "Voi, rakas lintu", hän sanoi, "niin kovasti haluaisin päästä tanssiaisiin! Mutta minulla ei ole kaunista mekkoa, eikä edes kenkiä." Lintunen pyörähti puunoksalla ja visersi iloisesti. "Älä huoli, pikku ystävä! Sulje silmäsi ja toivo." Tuhkimo sulki silmänsä, ja kun hän avasi ne uudelleen, hänen yllään oli upea, hohtava mekko, joka oli kuin kudottu tähdistä! Ja hänen jaloissaan kimaltelivat pienet, kauniit kultaiset kengät. Ne olivat niin kevyet, että Tuhkimo tuskin tunsi niitä jaloissaan. Mekko oli taivaansininen ja kimalteli hopeisilla langoilla, aivan kuin pimeän taivaan tähdet. Se oli kauniimpi kuin mikään, mitä hän oli koskaan kuvitellut. "Mutta miten pääsen sinne?" Tuhkimo kysyi, ja lintu sanoi: "Katso taaksesi!" Ja siellä odotti pieni, kaunis vaunu, jonka edessä oli kaksi lumivalkoista hevosta. "Sinun täytyy kuitenkin palata kotiin ennen keskiyötä", lintu varoitti, "muuten taika katoaa!" Tuhkimo kiitti lintua sydämensä pohjasta, hyppäsi vaunuun ja lähti ajamaan kohti Kuninkaanlinnaa. Hän oli niin innoissaan, että hänen sydämensä melkein hypähti rinnasta. Linnan valot näkyivät jo kaukaa! Kun Tuhkimo saapui linnan portille, kaikki käänsivät katseensa häneen. Kukaan ei ollut koskaan nähnyt niin kaunista neitoa. Hän oli kuin unesta. Jopa ilkeä äitipuoli ja sisarpuolet tuijottivat suu auki, mutta he eivät tunnistaneet Tuhkimoa. He ajattelivat, että hän oli jokin kaukainen prinsessa. Nuori Prinssi, joka oli aiemmin ollut hieman kyllästynyt juhliin, näki Tuhkimon ja hänen sydämensä pamppahti. Hän käveli suoraan Tuhkimon luo, kumarsi syvään ja pyysi häntä tanssiin. Tuhkimo nyökkäsi ujosti, ja niin he tanssivat. He tanssivat yhdessä koko illan. Prinssi ei halunnut tanssia kenenkään muun kanssa. Hän oli lumoutunut Tuhkimon kauneudesta ja ystävällisyydestä. Hän kysyi Tuhkimon nimeä ja mistä hän oli kotoisin, mutta Tuhkimo vain hymyili salaperäisesti. Mutta sitten kello alkoi lyödä kymmentä. Tuhkimo muisti linnun varoituksen. Hän nyökkäsi Prinssille, irrottautui hänen kädestään ja livahti nopeasti ulos tanssisalista. Prinssi yritti seurata häntä, mutta Tuhkimo oli jo kadonnut yöhön. Prinssi oli aivan häkeltynyt. Kuka oli tämä salaperäinen prinsessa? Seuraavana iltana Kuningas piti taas tanssiaiset. Tuhkimo meni jälleen äitinsä haudalle, ja valkoinen lintu toi hänelle vieläkin kauniimman mekon ja kengät. Tällä kertaa hänen mekkonsa oli hopeinen, ja se kimalteli vieläkin enemmän. Kengät olivat samoin kultaa, mutta ne tuntuivat tanssivan hänen jaloissaan melkein itsestään. Hän lupasi itselleen palata ajoissa. Juhlasalissa kaikki olivat jälleen ihastuksissaan. Prinssi juoksi heti Tuhkimon luo ja pyysi häntä tanssiin. He tanssivat ja nauroivat, ja Prinssi rakastui yhä syvemmin tähän tuntemattomaan kauneuteen. Hän kysyi taas, kuka hän oli, mutta Tuhkimo vain pudisti päätään ja hymyili. Yhtäkkiä kello löi yksitoista! Tuhkimo muisti varoituksen ja juoksi taas ulos. Prinssi yritti pitää häntä kiinni, mutta Tuhkimo oli kuin tuulenhenkäys, niin nopea. Prinssi oli nyt entistä päättäväisempi saada selville, kuka tämä salaperäinen prinsessa oli. Kolmantena iltana Tuhkimo palasi taas puun luo. Tällä kertaa lintu antoi hänelle mekon, joka oli kuin puhdasta kultaa, ja kengät, jotka olivat niin upeat, että ne näyttivät hehkuvan valoa. Ne olivat todellakin kultaiset kengät, ei vain kullansävyiset. Tuhkimo näytti nyt aivan oikealta kuningattarelta. Prinssi oli odottanut Tuhkimoa innolla. Heti kun hän näki Tuhkimon, hän riensi hänen luokseen. "Et saa paeta minua tänä iltana", Prinssi sanoi, ja he tanssivat intohimoisesti. Prinssi oli rakastunut. Hän tiesi, että hänen oli saatava selville Tuhkimon nimi ja koti. Hänellä oli suunnitelma. Prinssi oli käskenyt palvelijoidensa levittää tervaa linnan portaikkoon. Hän toivoi, että salaperäinen prinsessa tarttuisi siihen jaloistaan, jotta hän voisi saada kiinni tämän. Tanssiessaan Tuhkimo ei huomannut ajan kulumista. Vasta kun kello alkoi lyödä keskiyötä, hän havahtui. Taika oli katoamassa! Hän ryntäsi ulos tanssisalista ja alas portaita niin nopeasti kuin vain pystyi. Mutta Prinssin ansa toimi! Tuhkimon toinen kultainen kenkä takertui tervaan portaikossa. Hän yritti kiskoa sitä irti, mutta se oli tiukasti kiinni. Ajan loppuessa Tuhkimon oli pakko jättää kenkä taakseen. Hän juoksi pakoon, toinen jalka paljaana, taianomaisen mekon rapistessa ja muuttuessa takaisin vanhoiksi rääsyiksi. Vaunu katosi savuna ilmaan. Hän ehti juuri ja juuri kotiin, ennen kuin viimeinenkin taian rippeet katosivat. Hän oli taas Tuhkimo, pienenä ja surullisena. Mutta hänellä oli toinen kultainen kenkä. Prinssi sen sijaan löysi portaikosta pienen, kimaltelevan kultaisen kengän. Se oli niin kaunis ja niin pieni, että hän tiesi sen kuuluvan vain yhdelle tytölle. Hän piti kenkää kädessään ja sanoi: "Tämän kengän avulla minä löydän sinut, kaunis prinsessani. Minä löydän sinut!"

Kengän Sovitus ja Onnellinen Loppu

Prinssi oli sanansa mittainen mies. Hän ei tuhlannut hetkeäkään. Aivan aamunkoitteessa, kun aurinko vasta maalasi taivaanrantaa vaaleanpunaisin sävyin, hän aloitti etsintänsä. Hän piti kultaista kenkää visusti kädessään, ja hänen sydämessään paloi toivo. Hän matkasi halki koko kuningaskunnan, kylästä kylään, linnasta torpalle. Jokaisessa talossa, jokaisen oven takana, hän toivoi löytävänsä sen tytön, jonka jalkaan tämä pieni kenkä sopisi täydellisesti. Monet nuoret naiset olivat innoissaan, kun kuulivat prinssin saapumisesta. He harjasivat hiuksiaan, puvustivat itsensä parhaimpiinsa ja toivoivat, että juuri heidän jalkansa olisi se oikea. Mutta ei. Kenkä oli liian pieni yhdelle, liian leveä toiselle, liian lyhyt kolmannelle. Se ei sopinut kenenkään jalkaan niin kuin se olisi pitänyt. Prinssi alkoi tuntea pientä pettymystä, mutta ei antanut periksi. Hän muisti tanssiaisten taian ja tytön lempeät silmät. Hän tiesi, että jossain odotti se oikea. Lopulta prinssi saapui Tuhkimon kotiin. Siellä asuivat ilkeä äitipuoli ja hänen kaksi tytärtään, Helmi ja Kielo. Kun he näkivät prinssin lähestyvän, heidän silmänsä leimahtivat ilosta ja ahneudesta. ”Prinssi! Prinssi on täällä!” he huusivat toisilleen. Äitipuoli hääti Tuhkimon piiloon keittiöön, sillä hän ei halunnut prinssin näkevän Tuhkimon rähjäisiä vaatteita. ”Ei, ei, hän on liian ruma ja kurja! Prinssi ei saa nähdä häntä!” hän mutisi. Prinssi astui sisään ja selitti asiansa. ”Olen tullut etsimään tyttöä, jonka jalkaan tämä kultainen kenkä sopii. Kuka tahansa hän onkin, hänestä tulee morsiameni ja kuningaskunnan seuraava prinsessa.” Helmi ja Kielo tönivät toisiaan eteenpäin. Kumpikin halusi olla ensimmäinen. Helmi istahti alas, ja äitipuoli ojensi hänelle kengän. Helmi yritti kaikin voimin tunkea jalkaansa kenkään. Hän puristi, väänsi ja ähisi. ”Voi, se on hieman tiukka, mutta kyllä se mahtuu!” hän sanoi, mutta jalka oli aivan liian iso. Äitipuoli huusi: ”Paina, paina vain! Kyllä se menee!” Mutta vaikka Helmi kuinka yritti, kantapää ei mahtunut sisään. Kenkä ei voinut mahtua. Helmen naama oli punainen ja hän ähisi kuin pieni possu. Sitten oli Kielon vuoro. Hänellä oli hieman pienempi jalka, ja hän uskoi vahvasti, että kenkä sopisi juuri hänelle. ”Minun jalkani on paljon sirompi kuin Helmen!” hän kehui. Hän työnsi varpaansa kenkään, mutta sitten törmäsi samaan ongelmaan. Kantapää ei mahtunut. Äitipuoli toi veitsen. ”Leikkaa varpaasi irti, rakas lapseni! Vähän kipua on sen arvoista, jos pääset prinsessaksi!” hän sanoi. Kielo melkein suostui, mutta prinssi sanoi: ”Ei! Ei saa satuttaa itseään! Kengän on sovittava luonnostaan, ilman väkivaltaa.” Prinssi oli jo aikeissa lähteä, kun hän kysyi: ”Onko täällä todella kaikki talon nuoret naiset? Olen kuullut, että teillä asuu vielä kolmas tyttö.” Äitipuoli nyökkäsi vastentahtoisesti. ”Voi, hän on vain Tuhkimo, minun palvelijani. Hän on liian likainen ja rähjäinen ollakseen prinssin nähtävillä.” Mutta prinssi oli sinnikäs. ”Hänenkin on yritettävä”, hän sanoi. Niinpä Tuhkimo kutsuttiin keittiöstä esiin. Hän astui ujosti esiin, yllään vanhat, risaiset vaatteensa, kasvot nokiset ja hiukset takussa. Helmi ja Kielo nauroivat. ”Ha-ha-haa! Tuo likainen tyttökö prinsessaksi? Ei ikinä!” Äitipuoli vain pudisteli päätään. Mutta prinssi katsoi Tuhkimoa. Vaikka Tuhkimo oli kurjan näköinen, hänen silmissään oli sama lempeys ja surumielinen kauneus, jonka hän oli nähnyt tanssiaisten salaperäisellä tytöllä. Tuhkimo istahti ja nosti jalkansa. Hän ei ollut uskoa silmiään, kun kenkä liukui hänen jalkaansa aivan vaivattomasti. Se sopi täydellisesti! Se oli kuin se olisi valettu hänen jalkaansa! Helmi ja Kielo kalpenivat. Äitipuoli tuijotti suu auki. Samassa Tuhkimon olkapäälle laskeutui pieni valkoinen kyyhkynen. Se nokki kevyesti hänen hiuksiaan, ja samassa Tuhkimon vanhat rähjäiset vaatteet muuttuivat takaisin tanssiaisten upeaksi, kultaiseksi puvuksi! Hänen hiuksensa kihartuivat kauniisti, ja hänen ylleen ilmestyi kimalteleva tiara. Hän säteili kauneutta, aivan kuten tanssiaisissa. Prinssi katsoi häntä ja tiesi heti. ”Sinä olet se! Minun kaunis prinsessani! Minä löysin sinut!” Prinssi ei antanut enää Tuhkimon mennä. Hän nosti Tuhkimon syliinsä ja vei hänet mukaansa takaisin linnaan. Matkalla linnanjuhliin he kertoivat toisilleen kaiken. Tuhkimo kertoi elämästään äitipuolen ja sisarpuolien luona, ja prinssi kertoi, kuinka hän oli etsinyt Tuhkimoa niin innokkaasti. Koko kuningaskunta juhli, kun prinssi ja Tuhkimo astuivat alttarille. He menivät naimisiin ja elivät onnellisina elämänsä loppuun asti linnassa, yhdessä ja rakastettuina. Ja Helmi ja Kielo? No, he eivät enää koskaan kiusanneet ketään. Tuhkimo antoi heille anteeksi ja toivoi, että hekin löytäisivät joskus onnen. Mutta heidän onnensa oli paljon pienempi ja hiljaisempi kuin Tuhkimon ja prinssin suuri rakkaustarina. Näin pienestä kultaisesta kengästä alkoi suuri ja kaunis rakkaustarina.

Lopetus

Kiitos, kun olit mukana Tuhkimon lumoavassa seikkailussa ja kuuntelit tarinaa pienestä kultaisesta kengästä. Toivottavasti pidit tästä taianomaisesta matkasta! Jos sinulla on palautetta tai haluat jakaa omia mielikuvituksellisia tarinoitasi, kerrothan meille Sonacastilla. Muista, että maailma on täynnä ihmeitä, ja sinäkin voit keksiä omia suuria seikkailuja! Nähdään taas seuraavassa satumaisessa hetkessä. Heippa!

Lisää tarinoita