SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Tom Sawyerin seikkailut

30 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Tervetuloa seikkailuun, jossa jokainen päivä on täynnä yllätyksiä ja jokainen nurkka kätkee salaisuuden! Kuvittele itsesi pikkukaupunkiin Mississippijoen varrelle, missä poikien mielikuvitus lentää ja pahantekijät piileskelevät varjoissa. Tässä Tom Sawyerin maailmassa tavallinen elämä on kaukana, ja ystävyys, uskollisuus sekä rohkeus punnitaan toden teolla. Liitymme Tomin ja hänen ystäviensä matkaan halki jännittävien tapahtumien, salaperäisten luolien ja uskomattomien löytöjen. Oletko valmis astumaan klassikon sivuille?

Tomin kommellukset ja aidan maalaus

Eräänä kauniina lauantaiaamuna, kun aurinko pilkisteli puiden takaa, pienen St. Petersburgin kaupungin kujilla, Tom Sawyerilla oli suuria suunnitelmia. Hän aikoi leikkiä ja tutkia! Mutta hänen tätinsä, Polly-täti, oli toista mieltä. "Tom, poikaseni!" täti huusi. "Tänään on aidan maalauspäivä!" Tomin suu loksahti auki. Maalata aita! Se oli tylsintä, mitä hän saattoi kuvitella. Hän huokaisi syvään, ajatellen ystäviään, jotka leikkisivät jo ulkona. Mutta Tom oli kekseliäs poika. Kun Ben Rogers, yksi hänen kavereistaan, käveli ohi ja teeskenteli laivaa, Tom sai loistavan idean. "Voi, Ben," Tom sanoi, "eihän tämä ole työtä, tämä on taidetta! Olen onnekas, kun saan maalata tämän upean aidan." Ben katsoi ihmeissään. Maalaaminenko muka olisi hauskaa? Tom antoi hänen kokeilla pienen palan. Ja pian muutkin pojat halusivat pensselin käteensä! Tom vain istui ja söi omenaa, kun aita sai uuden, hohtavan valkoisen värin. Ja parasta oli, että pojat antoivat Tomille lelujaan ja aarteitaan saadakseen pensselin!

Becky Thatcher ja Jacksonin saari

Tom oli todella tyytyväinen itseensä. Hän oli maalauttanut aidan ja saanut vieläpä aarteita! Hän pyöritteli omenaa kädessään ja käveli rennosti eteenpäin. Ja sitten hän näki hänet. Uusi tyttö! Ja tämä tyttö oli kaunein, mitä Tom oli koskaan nähnyt. Hänellä oli keltaiset hiukset, kuin aurinko itse, ja siniset silmät, jotka kimaltelivat kuin kaksi pientä järveä. Hänellä oli punainen rusetti tukassaan, ja valkoinen puku, joka lepattaen kulki hänen mukanaan. Tom tunsi sydämensä alkavan pomppia kuin pieni pallo. Hän halusi tehdä vaikutuksen. Mitä hän voisi tehdä? Hän alkoi hyppiä ja pomppia, esitellä taitojaan. Ehkä hän osaisi hypätä pikkukiven yli niin, ettei se edes tuntunut. Tai ehkä hän voisi tehdä kuperkeikan? Tyttö hymyili hänelle! Voi sentään, se oli kaunein hymy, mitä Tom oli koskaan nähnyt! Tom käveli tytön luo. ”Hei”, hän sanoi ujosti. Tyttö vastasi ”Hei”. Tom sai tietää, että tytön nimi oli Becky. Becky Thatcher. Se nimi oli kuin suloinen laulu Tomin korvissa. He alkoivat leikkiä yhdessä pihalla, katselivat kukkasia ja juoksivat perhosten perässä. Tom tunsi olevansa maailman onnellisin poika. Eräänä päivänä Tom ja Becky istuivat puun alla. Aurinko paistoi lämpimästi ja linnut lauloivat iloisesti. Tom katsoi Beckya silmiin. ”Haluaisitko sinä olla minun erityinen ystäväni, Becky?” hän kysyi. Becky nyökkäsi, ja hänen poskensa muuttuivat vadelmanpunaisiksi. Tomin sydän hypähti taas! Tom selitti, että jos he olivat erityisiä ystäviä, heidän pitäisi pitää toisistaan hyvää huolta ja olla aina ystävällisiä. Ja sitten heidän pitäisi mennä kihloihin! Becky kysyi mitä se tarkoitti. Tom sanoi, että se tarkoittaa, että he lupaavat olla ystäviä ikuisesti, ja sitten heidän pitää suudella toisiaan. Becky empi hetken, mutta sitten hän suuteli Tomia poskelle. Tom oli aivan mykistynyt. Hän tunsi, että koko maailma oli juuri tullut paljon kirkkaammaksi. Mutta sitten Tom teki virheen. Hän oli niin innoissaan, että hän lipsautti: ”Minä olen ollut kihloissa ennenkin. Amy Lawrence oli edellinen.” Beckyn silmät laajenivat. Hänen hymynsä katosi. ”Olitko sinä jo kihloissa?” hän kysyi, ja hänen äänensä oli pieni ja särkynyt. Tom yritti selittää, että se oli vain pieni, vanha juttu, ei mitään tärkeää. Mutta Becky oli jo ehtinyt loukkaantua. Hän nousi ylös ja juoksi pois, hänen pienet punaiset rusetit pomppivat hänen päässään. Tom huusi hänen peräänsä, mutta Becky ei kuunnellut. Tom tunsi itsensä kamalaksi. Miksi hän oli sanonut sen? Hän istui yksin puun alla, ja aurinkokin tuntui yhtäkkiä paljon kylmemmältä. ”Kukaan ei ymmärrä minua!” Tom ajatteli. ”Minä karkaan kotoa! Minusta tulee merirosvo! Sitten kaikki ovat pahoillaan, kun olen poissa!” Tom keksi, että hän ei voisi olla yksin merirosvo. Hän tarvitsisi ystäviä. Hän muisti parhaan ystävänsä Huckleberry Finnin, joka asui omissa oloissaan ja tiesi paljon jännittäviä asioita, ja myös Joe Harperin, toisen hyvän ystävänsä. He kolme olisivat täydellinen merirosvolauma! Tom juoksi tapaamaan Huckia ja Joea. Hän selitti heille suunnitelmansa. ”Me karkaamme ja lähdemme Jacksonin saarelle!” hän julisti. ”Siellä meistä tulee rohkeita merirosvoja! Meillä on oma piilopaikka ja etsimme aarteita!” Huck ja Joe olivat heti mukana. Ajatus seikkailusta ja poissa olemisesta kotoa tuntui ihanalta! Niinpä eräänä kauniina iltana, kun kuukin jo kurkisti pilvien takaa, Tom, Huck ja Joe tapasivat salaa. He hiipivät alas joelle, jossa Tom oli piilottanut pienen veneen. He pakkasivat mukaan hieman ruokaa, kuten leipää ja paistettua kinkkua, ja onkivapansa, koska merirosvot tarvitsivat myös syödäkseen! He soutivat hiljaa virran yli kohti Jacksonin saarta. Jacksonin saari oli pieni, vehreä paratiisi keskellä jokea. Siellä kasvoi korkeita puita, ja rannalla oli pehmeää hiekkaa. Kun he pääsivät saarelle, he vetivät veneen piiloon pensaiden suojaan. He tunsivat olevansa todellisia tutkimusmatkailijoita ja merirosvoja. Yksin maailmassa, kaukana kaikista säännöistä ja aikuisista! He tekivät itselleen pienen leirin. He keräsivät risuja ja sytyttivät nuotion. Pieni tulen loimu heitti varjoja puihin, ja pimeä metsä tuntui jännittävältä, mutta ei pelottavalta. He istuivat nuotion ääressä, paistoivat kalaa, jonka Huck sai nopeasti narraattua, ja kertoivat toisilleen jännittäviä tarinoita. Tuuli suhisi puiden latvoissa, ja joen vesi liplatti pehmeästi. Päivät Jacksonin saarella kuluivat nopeasti. He heräsivät auringonnousun aikaan, kun linnut lauloivat kauneimpia laulujaan. He uivat joessa, leikkivät piilosta puiden ja pensaiden seassa, kiipeilivät kiviä ja etsivät piilotettuja aarteita. He kalastivat, ja illalla nuotion ääressä oli aina lämmin ja turvallinen olo. Heistä tuntui, että he olivat vapaita. Kukaan ei käskenyt heitä tekemään läksyjä tai maalaamaan aitaa. He olivat herroja omassa valtakunnassaan. Tom, Huck ja Joe olivat kunnon merirosvoja, joilla oli oma salainen piilopaikka! He nauroivat ja huusivat iloissaan. Yhtenä päivänä, kun he leikkivät rannalla, he huomasivat lauttoja ja veneitä liikkuvan joella. Jotkut ihmiset huusivat ja näyttivät surullisilta. Tom, Huck ja Joe piiloutuivat pensaiden taakse kuuntelemaan. Ja sitten he kuulivat jotain, joka sai heidät melkein pudottamaan kalavehkeensä. Ihmiset puhuivat ”kadonneista pojista”. He puhuivat Tom Sawyerista, Huckleberry Finnistä ja Joe Harperista. He luulivat, että pojat olivat hukkuneet jokeen! He olivat niin surullisia ja puhuivat jopa hautajaisista! Tom, Huck ja Joe katsoivat toisiaan. He eivät olleet hukkuneet! He olivat elossa ja terveinä, merirosvoja Jacksonin saarella! Tomilla välähti. ”Me voisimme...” hän aloitti. ”...palata takaisin omille hautajaisillemme! Kuvitelkaa sitä! Me olisimme sankareita!” Huck ja Joe olivat heti innoissaan. Ajatus oli aivan mahtava! He puhuivat pitkään ja hartaasti siitä, kuinka he palaisivat, aivan oikealla hetkellä, ja kuinka kaikki olisivat niin iloisia ja yllättyneitä. Tämä oli paras merirosvoseikkailu ikinä! He olivat valmiita palaamaan kotikyläänsä, mutta eivät vielä. Heidän suunnitelmansa oli paljon jännittävämpi!

Omat hautajaiset ja paluu sankareina

Pojat olivat siis Jacksonin saarella, aivan varmoja siitä, että heidän suunnitelmansa oli paras ja jännittävin koko maailmassa. He olivat päättäneet tehdä jotain, mitä kukaan ei olisi osannut odottaa, ja heidän mielestään se oli aivan loistava idea. Mutta mitä tapahtui sillä aikaa siellä kotikylässä, missä heidän perheensä ja ystävänsä asuivat? Voi, siellä oltiin kyllä hyvin, hyvin huolissaan! He eivät tienneet, että pojat olivat vain piilossa ja valmistelemassa suurta paluutaan. Kuinka jännittävää! Kukaan ei osannut aavistaa! Ohhoh! Tulee melkoinen yllätys! Pysy kuulolla! Ja kuuntele, mitä tapahtui seuraavaksi. Shh... se on salaisuus!

Hautausmaan salaisuus ja verivala

Tom ja Huckleberry, tai kuten ystävät heitä kutsuivat, Huck, olivat palanneet takaisin kotikyläänsä seikkailuistaan Jacksonin saarella. He olivat olleet poissa pitkään, ja heidän oma hautajaisensa olivat juuri olleet! Se oli ollut suuri yllätys kaikille, ja Tom oli jopa nähnyt oman hautajaispuheensa. Mutta nyt he olivat taas täällä, ja vaikka he olivatkin hetken aikaa sankareita, heidän mielensä oli jo uusissa salaisuuksissa ja mysteereissä. Tässä maailmassa oli vielä niin paljon löydettävää! Heidän pienen kylänsä ulkopuolella oli koko suuri maailma täynnä ihmeitä. Ja joskus, ihan lähelläkin, saattoi löytyä jotain aivan uskomatonta. Tom uskoi tähän. Hän etsi seikkailua joka kulman takaa. Tiedättekö, Tomin päässä oli jo pitkään pyörinyt yksi ajatus, yksi paikka, joka kiehtoi häntä enemmän kuin mikään muu. Se oli paikka, josta kerrottiin vanhoja ja jännittäviä tarinoita. Se oli vanha hautausmaa, kylän laidalla, jossa nukkui monia vuosikymmeniä sitten eläneitä ihmisiä. Tomin mielessä se oli enemmän kuin vain hautausmaa. Se oli paikka, jossa salaisuudet kuiskailevat tuulen mukana. Ja ehkä, ehkä siellä saattoi nähdä jotain erityistä... jännittävää. "Huck", Tom kuiskasi eräänä iltana, kun aurinko oli juuri laskenut ja tähdet olivat alkaneet tuikkia taivaalla kuin pienet timantit. "Tiedätkö mitä? Sanotaan, että juuri keskiyöllä, kun kuu on korkeimmillaan, hautausmaalla saattaa nähdä... haamuja!" Huckin silmät pyöristyivät. Hän mietti hetken. "Haamuja? Oletko tosissasi, Tom?" "Täysin!" Tom vastasi, äänessään pientä uhmaa ja jännitystä. "Ja minusta tuntuu, että meidän pitäisi mennä sinne katsomaan. Eikö olisi jännittävää nähdä oikea haamu? Tai edes jotain mysteeristä?" Huck epäröi hetken. Hautausmaa kuulosti vähän pelottavalta, mutta toisaalta, Tomin kanssa kaikki oli aina niin seikkailun täyteistä. Hän ei halunnut jättää Tomia yksin sellaiseen paikkaan. "No... jos sinä tulet, minäkin tulen", Huck sanoi lopulta, hieman vapisevalla äänellä. "Mutta meidän täytyy olla todella varovaisia." Niinpä he tekivät suunnitelman. He tapasivat keskiyöllä. Se oli todella pimeää, ja vain kuunvalosta ja tähtien kaukaisesta loisteesta oli apua. He hiipivät varovasti pitkin pientä polkua, joka johti hautausmaalle. Jokainen risahdus ja tuulen humina sai heidät säpsähtämään. He kuvittelivat, että pensaiden takana saattaisi olla joku, tai että jokin vanha puu kurottaisi oksiaan kohti heitä. Heidän mielikuvituksensa laukkasi. Kun he saapuivat hautausmaan portille, he seisahtuivat. Koko paikka tuntui olevan täynnä salaisuuksia. Vanhat kivet olivat sammalen peitossa, ja puiden varjot tanssivat maassa kuin omat pienet haamunsa. Tom ja Huck livahtivat sisään ja piiloutuivat ison, vanhan puun taakse, josta he näkivät suurimman osan hautausmaasta. He odottivat ja odottivat. Keskiyö lähestyi. Tomin ja Huckin sydämet löivät kovaa, kuin rumpu konsanaan. Ja sitten... he kuulivat jotain. Askeleita! Ei, se ei ollut haamu. Se oli useampi ihminen. Kolme miestä käveli kohti hautausmaan vanhaa osaa. He kantoivat lapioita ja jotain isoa kankaan alle kätkettyä. "Keitä nuo ovat?" Huck kuiskasi, melkein hengittämättä. "Shh!" Tom kuiskasi takaisin. Miehet saapuivat erään vanhan haudan luo. Tom ja Huck tunsivat heidät: siinä olivat kylän tohtori Robinson, ja sitten kaksi miestä, joita kutsuttiin Injun Joe ja Muff Potter. Injun Joe oli tunnettu siitä, että hän oli vähän arvaamaton ja pelottava. Muff Potter oli yleensä ystävällinen, mutta hän viihtyi usein Injun Joen seurassa. Miksi he olivat täällä? Ja miksi he kaivoivat maata? Pojat jännittivät piilopaikassaan. He näkivät, kun miehet alkoivat kaivaa. Ei hautoja, vaan maata haudan vierestä. Ehkä he etsivät aarretta? Tohtori Robinson näytti olevan innokas, hän ohjeisti muita. Yhtäkkiä, miesten välille syntyi riita. Äänet alkoivat nousta. Injun Joe ja tohtori Robinson kiistelivät jostain. Muff Potter näytti olevan hämmentynyt ja pelokas. Tilanne kiristyi. Ja sitten, tapahtui jotain kamalaa. Injun Joe, joka oli usein nopea ja ovela, tarttui Muff Potterin lapioon. Tohtori Robinson oli kääntynyt pois hetkeksi. Injun Joe heilautti lapiotaan! Tohtori kaatui maahan ja löi päänsä kiveen. Hän makasi siinä liikkumattomana. Tom ja Huck olivat täysin kauhuissaan. Heidän silmänsä olivat suuret kuin teekupit. He olivat nähneet kaiken. Injun Joe katsoi tohtorin ruumista, sitten nopeasti Muff Potteriin, joka oli juuri heräämässä hämmennyksestä ja oli hieman päihtynyt. Injun Joe laittoi lapion nopeasti Muff Potterin käteen ja huusi: "Sinä teit sen, Muff! Sinä tapoit hänet!" Muff Potter, joka oli vielä hieman tokkurassa, katsoi lapiota kädessään ja sitten kuollutta tohtoria. Hän ei muistanut mitä oli tapahtunut. Hän uskoi Injun Joeta! Hän näytti niin surulliselta ja hämmentyneeltä. Tom ja Huck eivät uskaltaneet enää jäädä. Heidän jalkansa veivät heidät karkuun niin nopeasti kuin vain pystyivät. He juoksivat halki hautausmaan, metsän läpi, peläten jokaista varjoa ja ääntä. Heidän sydämensä hakkaavat rinnassa kuin linnun siivet. Kun he vihdoin pääsivät turvallisesti takaisin kylään, he piiloutuivat vanhaan, hylättyyn latoon. He olivat kalpeita ja hengästyneitä. "Meidän on pakko... luvata... ettemme kerro kenellekään", Tom sai sanottua. "Kyllä", Huck nyökkäsi, "ei kenellekään. Injun Joe... hän voisi tehdä meille pahaa." He löysivät vanhan luudan varren, josta he ottivat pienen, terävän tikun. Ja sitten, aivan kuten vanhoissa tarinoissa, he tekivät "salaisen lupauksen". He painoivat sormeaan yhteen, ja vannoivat. Sitten he sanoivat yhdessä, melkein kuiskaten: "Me emme kerro kenellekään, ennen kuin jompikumpi meistä on kuollut." He eivät halunneet kenenkään, varsinkaan Injun Joen, saavan tietää, että he olivat nähneet kaiken. Se oli hirveä salaisuus, joka painoi heidän sydämiään. He olivat nähneet jotain, mitä kenenkään ei olisi pitänyt nähdä. Ja nyt he olivat luvanneet olla hiljaa. Mutta voiko niin suurta salaisuutta pitää ikuisesti? Mitä mahtoi tapahtua Muff Potterille? Entä Injun Joelle? Ja miten Tom ja Huck voisivat elää tämän suuren salaisuuden kanssa? Pysy kuulolla, sillä Tom Sawyerin seikkailut ovat vasta alussa, ja tämä salaisuus tulee vielä vaikuttamaan moneen asiaan. Shh... se on yhä salaisuus.

Oikeudenkäynti ja sankarillinen todistus

Muistattehan sen salaisuuden, jonka Tom ja Huck jakoivat? Sen pelottavan illan hautausmaalla, kun he näkivät jotain sellaista, mitä ei olisi pitänyt nähdä. Se salaisuus painoi Tomin mieltä kuin suuri, harmaa kivi. Päivät kuluivat, mutta Tom ei saanut mielenrauhaa. Jokaisena yönä, kun hän sulki silmänsä, hän näki sen pelottavan miehen, Injun Joen, ja kuuli hänen uhkaavat sanansa. Tomin uni oli levotonta, ja hän heräsi usein pelokkaana, sydän jyskytellen. Täti Polly oli huolissaan Tomista ja yritti lohduttaa häntä lämpimillä halauksilla ja hyvällä ruoalla, mutta Tom ei voinut paljastaa totuutta kenellekään. Salaisuus oli liian suuri ja pelottava. Se piti hänen pienen mielensä vangittuna. Vaikka Tom yritti leikkiä ja pitää hauskaa ystäviensä kanssa, salaisuus varjosti kaikkea. Hän tunsi olonsa syylliseksi ja levottomaksi koko ajan. Muff Potteria, sitä kilttiä vanhaa miestä, josta Tom piti kovasti, pidettiin syyllisenä kauheaan tekoon. Kaikki kaupungissa olivat surullisia ja puhuivat siitä, kuinka Muff-parka oli tehnyt niin pahan asian. Mutta Tom ja Huck tiesivät totuuden. Heidän sydämensä muljahtelivat pelosta ja syyllisyydestä. Miten he voisivat antaa viattoman miehen joutua vankilaan tai jopa pahempaa, kun he tiesivät, kuka todellinen syyllinen oli? Se oli hirveä taakka pienille pojille. Tom yritti olla ajattelematta asiaa. Hän leikki ystäviensä kanssa, hyppeli kivien yli ja kuvitteli olevansa suuri intiaanipäällikkö. Mutta joka kerta, kun hän näki Muff Potterin – usein kaltereiden takana – Tomin sisällä väänsi. Hän näki, kuinka surullinen Muff Potter oli, kuinka hänen silmänsä olivat täynnä toivotonta odotusta. Tom alkoi nähdä painajaisia. Hän huusi unissaan ja heräsi kylmänä hikisenä, kun Injun Joe ja hänen uhkaava katseensa ilmestyivät uniin. Täti Polly oli huolissaan Tomista. Hän antoi Tomille kaikenlaisia lääkkeitä ja lohdutti häntä, mutta Tom ei voinut kertoa totuutta. Kuinka vaikeaa se olikaan, kun niin iso salaisuus painoi pientä mieltä. Lopulta koitti se päivä, jota kaikki pelkäsivät: oikeudenkäynti. Koko kaupunki kokoontui oikeussaliin. Ihmiset istuivat penkeillä hiljaisina ja jännittyneinä. Salissa oli vakava tunnelma, melkein kuin pilvet olisivat painuneet alas katon ylle. Tuomari setä istui korkealla penkillään, ja Muff Potter istui siellä, niin kalpeana ja peloissaan. Hän näytti niin yksinäiseltä ja surulliselta. Tom ja Huck olivat myös siellä, piiloutuneina väkijoukkoon, sydämet hakaten kuin pienet rummut. He puristivat toistensa käsiä. Syyttäjä aloitti puheensa, ja kaikki tuntuivat olevan varmoja Muff Potterin syyllisyydestä. Todistajat kertoivat, mitä he olivat nähneet tai luulleet nähneensä. Jokaisen sanan myötä Muff Potterin toivo tuntui hupenevan. Tom tunsi, kuinka hänen rintansa puristui kasaan. Eikö kukaan aikonut auttaa Muffia? Eikö kukaan tiennyt totuutta? Mutta hehän tiesivät! Hän ja Huck! Ja Injun Joe istui myös siellä, katsellen kaikkia tyynenä, mutta Tomin mielestä hänen silmissään vilkkui jotain kylmää ja pahaa. Yhtäkkiä, aivan yllättäen, Tom tunsi, että hän ei voinut enää kestää sitä. Hän ei voinut antaa viattoman miehen joutua vankilaan tai jopa pahempaa! Hänen sydämensä löi niin lujaa, että tuntui kuin se haluaisi hypätä ulos rinnasta. Pelko Injun Joea kohtaan oli valtava, mutta oikeudentunto oli vielä suurempi. Hän katsoi Muff Potteria, joka tuijotti maahan, aivan luovuttaneena. Silloin Tom teki päätöksensä. Hän tiesi, että hänen oli puhuttava. Tom nousi ylös. Koko salin katseet kääntyivät häneen. Pieni poika, niin pelokkaana mutta niin päättäväisenä. Tomin ääni oli aluksi vain kuiskaus, mutta tuomari setä pyysi häntä puhumaan kovempaa. Tom kertoi kaiken. Hän kertoi siitä, miten hän ja Huck olivat olleet hautausmaalla keskellä yötä. Hän kertoi, miten he olivat piiloutuneet puiden taakse ja nähneet, mitä oli tapahtunut. Hän kertoi, kuka todella oli tehnyt sen kauhean teon. Hän katsoi suoraan Injun Joen silmiin, kun hän paljasti totuuden. Salissa oli aivan hiljaista, niin hiljaista, että olisi kuullut nuppineulan putoavan. Sitten alkoi kuulua kuiskeita, ja ihmiset alkoivat kohista. He eivät voineet uskoa korviaan! Tom oli niin rohkea! Hän oli paljastanut suuren salaisuuden! Injun Joen kasvot muuttuivat. Se kylmä ilme katosi, ja tilalle tuli viha ja pelko. Hän oli jäänyt kiinni! Yhtäkkiä, kun kaikki katsoivat Tomia ja kuuntelivat hänen rohkeaa todistustaan, Injun Joe hyppäsi ylös! Hän oli kuin villieläin häkissä. Kukaan ei ehtinyt tehdä mitään! Hän ryntäsi salin ovelle ja pakeni ulos. Ihmiset huusivat ja yrittivät pysäyttää häntä, mutta hän oli jo poissa, juosten nopeasti kuin tuuli. Hän katosi yöhön, pakoon oikeudenmukaisuutta. Muff Potter vapautettiin heti! Kaikki olivat niin iloisia ja helpottuneita. Muff Potter halasi Tomia ja kiitti häntä sydämensä pohjasta. Tom oli nyt kaupungin sankari! Lapset ja aikuiset hurrasivat ja kantoivat häntä olkapäillään. Tom hymyili, mutta hänen sydämessään oli yhä pieni, kutkuttava pelko. Injun Joe oli vapaalla jalalla. Ja hän tiesi, että Tom oli paljastanut hänet. Se ei ollut vielä loppu. Tom oli tehnyt oikein, ja hän oli ylpeä rohkeudestaan. Mutta Injun Joe oli nyt pakoileva ja vaarallinen. Mitä tapahtuisi seuraavaksi? Minne Injun Joe menisi? Ja voisiko Tom koskaan olla todella turvassa, kun niin vaarallinen mies oli vapaana? Näihin kysymyksiin vastataan Tom Sawyerin seikkailujen seuraavassa osassa.

McDougalin luolan seikkailu

Kaikki kylän lapset olivat aivan innoissaan! He olivat menossa viettämään koko päivää ulkona, piknikille ja tutkimaan jännittävää luolaa! Tämä ei ollut mikä tahansa luola, vaan McDougalin luola! Siellä oli kerrottu olevan loputtomasti käytäviä ja salaisia huoneita, täynnä kimaltelevia kiviä ja outoja varjoja. Tom oli tietysti ensimmäisten joukossa, ja mikä parasta, Becky Thatcher oli myös mukana. He pitivät tiukasti toisiaan kädestä. Tämä oli heidän suuri seikkailunsa! Ja Tomin täytyi näyttää Beckylle, kuinka rohkea hän todella oli. Niin he astelivatkin sisään pimeyteen muiden lasten mukana. Sisällä luola oli täynnä ihmeitä! Kimaltelevia kiviä, jotka näyttivät piilotetuilta jalokiviltä, ja outoja muotoja, jotka roikkuivat katosta kuin jättimäiset jääpuikot. Ne olivat stalaktiitteja. Ja lattialta nousi niiden ystäviä, stalagmiitteja, jotka yrittivät kurkotella niitä. Lapset nauroivat ja huusivat innoissaan, kun he juoksivat ympäriinsä pienissä ryhmissä. He piirsivät seiniin nimensä ja leikkivät piilosta. Tom ja Becky olivat aluksi muiden lasten kanssa, mutta sitten he halusivat löytää oman salaisen käytävänsä. Vain heille kahdelle! He kääntyivät vasemmalle, sitten oikealle, sitten taas vasemmalle, syvemmälle luolan uumeniin. Heillä oli mukanaan vain narunpätkä, jolla he yrittivät merkitä reittiään, mutta pian heidän pieni narunsa loppui, ja he unohtivat mihin olivat menossa. He huomasivat, että he olivat yhä syvemmällä luolassa ja että muiden lasten äänet olivat kaikonneet. Tom ja Becky olivat yksin. Becky alkoi nyyhkyttää hiljaa.

Aarteen jäljillä ja Injun Joen kohtalo

Tom katsoi Beckya, jonka pienet hartiat nykivät. Tom tiesi, että hänen oli oltava vahva. Hän muisti, kuinka tätä oli aina sanonut, että seikkailuissa pitää olla rohkea ja kekseliäs. Hän otti Beckyn kädestä kiinni ja sanoi lempeästi: ”Älä pelkää, Becky. Me löydämme kyllä tien ulos. Minä olen kanssasi.” Tom yritti hymyillä, vaikka hänenkin sydämensä pamppaili rinnassa kuin pieni lintu. He istuivat hetken pimeässä, ja Tom mietti kuumeisesti. Hän muisti, että hänellä oli taskussaan kaksi pientä kakkupalaa ja muutama pala kynttilää, jotka hän oli ottanut mukaan evääksi. Ne olivat nyt heidän ainoa toivonsa. Tom sytytti kynttilänpätkän. Sen pieni liekki valaisi aavemaisesti luolan seiniä, jotka olivat täynnä kiemurtelevia kuvioita ja roikkuvia tippukiviä. Ne näyttivät aivan kuin jättiläisten jäätyneiltä sormilta. He söivät kakkupalat hitaasti, jakaen ne tasan, ja se antoi heille hieman voimia ja toivoa. Aika kului, ja he yrittivät huutaa apua, mutta heidän äänensä kaikuivat vain tyhjyydessä. Luola tuntui olevan ääretön ja loputon sokkelo. Tom ei antanut periksi. Hän alkoi tutkia luolan käytäviä varovasti, kynttilä kädessään, aina palaten Beckyn luo tarkistamaan, että tämä oli kunnossa. Yksi kerta, kun Tom oli seikkailulla yksin, hän näki jotain, mikä sai hänen verensä hyytymään. Vähän matkan päässä, syvemmällä luolassa, hän näki tutun hahmon. Se oli Injun Joe! Injun Joe oli luolassa, ja hänellä oli mukanaan vanha arkku! Tom piiloutui nopeasti, hänen sydämensä tykytti kiihkeästi. Hän oli nähnyt Injun Joen ja se oli varmasti se sama arkku, josta tämä ja Muff Potterin kanssa olivat puhuneet hautausmaalla. Siinä oli varmasti aarre! Mutta Tomin oli ensin saatava Becky turvaan. Hän hiipi takaisin Beckyn luo, mutta ei kertonut tälle Injun Joen näkemisestä. Hän ei halunnut pelotella Beckya enempää. He olivat olleet luolassa jo useita päiviä. Heidän kynttilänsä oli melkein loppuun palanut, ja heidän toivonsa alkoi hiipua. Becky nyyhkytti yhä useammin. Sitten, yhtenä iltapäivänä, kun Tom oli etsinyt uutta uloskäyntiä, hän näki pienen, pienen valonsäteen! Se oli toivoa! Se tuli pienestä aukosta luolan katossa, aivan kuin taivaan silmä olisi kurkistanut heidän luokseen. Tom huusi riemusta ja juoksi Beckyn luo. He ryömivät yhdessä tuota valoa kohti, ja lopulta pääsivät ulos pienestä raosta, joka vei alas joen rantaan. He olivat vapaat! Kun he palasivat takaisin St. Petersburgiin, koko kylä oli haltioissaan. Ihmiset olivat etsineet heitä päiviä ja öitä, ja kaikki olivat olleet jo huolissaan pahimmasta. Kylän asukkaat juoksivat heitä vastaan, halasivat heitä ja itkivät ilosta. Tom ja Becky olivat sankareita! He olivat selvinneet luolan pimeydestä ja päässeet takaisin kotiin! Muutamaa päivää myöhemmin Tom kuuli uutisia, jotka saivat hänen sydämensä taas jyskyttämään. Tuomari Thatcher, Beckyn isä, oli määrännyt McDougalin luolan sisäänkäynnin suljettavaksi suurilla rautaportilla ja lukolla, jotta kukaan ei enää eksyisi sinne. Kun Tom kuuli tämän, hän muisti Injun Joen, jonka hän oli nähnyt luolassa. Hänelle tuli kylmä hiki. Injun Joe oli edelleen luolassa! Tom juoksi heti kertomaan tuomarille, mutta oli jo liian myöhäistä. Luola oli suljettu. Muutaman päivän kuluttua luolan rautaportin edestä löytyi Injun Joen ruumis. Hän oli yrittänyt päästä ulos, mutta oli menehtynyt nälkään ja janoon. Injun Joen synkkä matka oli päättynyt. Kun Injun Joen uhka oli poissa, Tom ja Huck tunsivat olonsa turvallisemmaksi kuin koskaan. Mutta Tomin mielessä pyöri yhä yksi asia: Injun Joen arkku luolassa! Aarre! Tom kertoi Huckille, mitä oli nähnyt. Huck oli heti valmiina seikkailuun. He päättivät mennä takaisin luolaan, mutta tällä kertaa eri reittiä. He tiesivät, että oli olemassa toinen, salainen sisäänkäynti, jonka vain harvat tunsivat. Tom ja Huck eivät halunneet, että kukaan muu löytäisi aarretta ennen heitä. He hiipivät salaa luolan toiselle sisäänkäynnille. Se oli piilossa tiheän pensaikon takana. Sisällä oli pimeää ja hiljaista. Heillä oli mukanaan pieni lamppu ja lapio. He ryömivät varovasti käytäviä pitkin, kunnes Tom tunnisti paikan, jossa hän oli nähnyt Injun Joen arkkunsa kanssa. Siinä se oli! Vanha, puinen arkku, piilotettuna pienen kivenkolon taakse. Heidän sydämensä hakkasivat rinnassa, kun he raivasivat kiviä ja kaivoivat maata. Lopulta he saivat arkun esiin. Se oli painava ja sen pinta oli likainen ja sammalen peitossa. Kun he avasivat arkun, heidän silmänsä pyöristyivät! Arkku oli täynnä kultakolikoita, hopeakolikoita ja kimaltelevia jalokiviä! Se oli uskomaton aarre! Ne olivat kaikki Injun Joen ryöstösaaliita vuosien varrelta. Pojat alkoivat hypellä ja huutaa riemusta. He olivat löytäneet aarteen! He olivat rikkaita! He piilottivat arkun takaisin ja lähtivät hakemaan kottikärryjä, jotta he saisivat aarteen ulos luolasta. Se oli niin painava, ettei sitä jaksanut kantaa. Tom ja Huck olivat maailman onnellisimpia poikia. He olivat löytäneet uskomattoman aarteen ja heistä oli tullut kaupungin rikkaimmat ja kuuluisimmat pojat.

Lopetus

Ja niin Tom ja Huck elivät onnellisina, täynnä uusia tarinoita kerrottavaksi. Kiitos, että olit mukana tässä jännittävässä seikkailussa! Toivottavasti nautit tarinasta. Jos sinulla on palautetta tai haluat jakaa ajatuksesi, kerro Sonacastille. Muista, että oma mielikuvituksesi on aarreaitta täynnä loputtomia tarinoita. Ehkä sinäkin löydät oman aarteesi tai keksit oman uuden seikkailun. Nähdään taas seuraavassa seikkailussa!

Lisää tarinoita