SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Tom Kissan tarina

15 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Oletko koskaan miettinyt, mitä tapahtuu, kun kolme pientä, ilkikurista kissanpentua yrittää käyttäytyä hienosti teekutsuilla? Tänään sukellamme Beatrix Potterin lumoavaan maailmaan ja tapaamme rouva Tabitha Twitchitin ja hänen lapsensa: Tomin, Moppetin ja Mittensin. Nämä kissanpennut saavat ylleen hienoimmat vaatteensa. Mutta pysyvätkö ne puhtaina ja ehjinä? Vai pääseekö kissamainen luonto valloilleen ja vaatteet saavatkin aivan uuden elämän odottamattomissa paikoissa? Valmistaudu tarinaan täynnä hassuttelua ja yllätyksiä. Tervetuloa Tom Kissan tarinaan!

Valmistautuminen teekutsuille

Rouva Tabitha Turkinväristys oli Tom Kissan äiti. Hän oli hyvin siisti ja hienostunut kissarouva, joka asui kauniissa talossa. Eräänä aurinkoisena iltapäivänä Rouva Tabithalla oli vieraita tulossa teekutsuille. Hän halusi, että hänen kolme kissanpentuaan – Tom Kissa, Pikku Kinttu ja Lörppö – näyttäisivät aivan täydellisiltä ja käyttäytyisivät kuin kunnon kissanpennut. "Tänään täytyy olla erityisen hienosti", Rouva Tabitha sanoi itselleen. "Ei saa olla yhtään kuratahraa tai ryppyä!" Hän kaivoi esiin pienet, kauniit vaatteet. Tom Kissalle oli vihreä puku pienine kultaisine nappeineen. Pikku Kintulle hän oli neulonut sinisen mekon, jossa oli pitsiä ja rusetti. Ja Lörpölle oli ihana, keltainen mekko, jossa oli pieniä kukkakuvioita. Rouva Tabitha harjasi ja siisti pentujaan, kunnes he kiilsivät. "Nyt, muistakaa", hän varoitti, "olkaa siivosti ja pysykää puhtaina, kunnes vieraat saapuvat. Minä valmistan sillä aikaa teetä ja herkkuja." Kissanpennut nyökkäilivät, mutta heidän silmistään välähti jo pientä uteliaisuutta... Mitä mahtaakaan tapahtua seuraavaksi?

Pikku Kissanten ilkikurisuus

Rouva Tabitha oli tuskin ehtinyt kääntää selkänsä, kun Tom Kissa, Moppet ja Mitens – nuo kolme vilkasta kissanpentua – alkoivat heti tutkia uusia, jäykkiä asujaan. Tomin yllä oli hieno, sininen puku, jossa oli messinkinapit ja kaunis tasku. Moppetilla ja Mitensillä oli aivan uudet, keltaiset ja punaiset mekot, joiden helmat hulmuivat kevyesti. Heillä oli myös valkoiset esiliinat ja pienet, suloiset hatut, jotka oli koristeltu nauhoilla ja rusetilla. Oi, miten hienoilta he näyttivätkään! Mutta hienot vaatteet eivät olleet lainkaan mukavat. Tom tunsi pukunsa puristavan joka paikasta, eikä hän päässyt kunnolla kiipeämään tai hyppimään. Moppet ja Mitens taas pyörittelivät päätään, kun heidän hattunsa tuntuivat valuvan silmille. He olivat tottuneet juoksemaan ja leikkimään vapaasti, ilman minkäänlaisia haitallisia kangaskappaleita. "Minä en pidä tästä", mutisi Tom Kissa, yrittäen rapsuttaa itseään takkinsa alta. Se oli mahdotonta! "Tämä puku on ihan liian tiukka!" "Minunkin mekkoni tuntuu oudolta", sanoi Moppet, heiluttaen pientä tassuaan kohti helmaansa. "En voi hyppiä kunnolla." "Ja tämä hattu kutittaa korviani", lisäsi Mitens, yrittäen pudistaa pientä hattuaan pois. Hetken he seisoivat paikoillaan, katsellen toisiaan suurilla, uteliailla silmillään. Rouva Tabithan varoitus "olkaa siivosti" kaikuu ehkä vielä heidän korvissaan, mutta kissa-pennun sydän kaipasi seikkailua enemmän kuin puhtaita vaatteita. Ulkona oli niin houkutteleva päivä! Aurinko paistoi, ja puutarhasta kuului lintujen sirkutusta. "Mennäänkö ulos hetkeksi?" Tom Kissa ehdotti, vaikka tiesi äitinsä sanoneen, että heidän pitäisi odottaa sisällä. "Vain pieni hetki, ihan lyhyt piipahdus." Moppet ja Mitens nyökkäilivät innoissaan. He avasivat hiljaa oven ja hipsivät ulos puutarhaan. Siellä odotti heitä tuttu mutta nyt paljon jännittävämpi maailma. Ensin he yrittivät olla varovaisia. Tom Kissa käveli ryhdikkäästi, pitäen yllään sinistä pukuansa kuin olisi ollut juhlatunnelmissa. Moppet ja Mitens taas yrittivät olla tahraamatta mekkojaan, kiertäen lätäköitä ja varoen mutaa. Mutta pian se kävi tylsäksi. Kuka jaksaa olla varovainen, kun on kissa-pentu ja koko maailma odottaa leikkiä? Tom Kissa näki korkean kivimuurin. Se oli vanha tuttu kiipeilypaikka, ja yleensä hän hyppäsi sinne kevyesti. Nyt kuitenkin hänen tiukka takkinsa ja jäykät housunsa tuntuivat estävän jokaista liikettä. "Minä nousen tuonne ylös!" hän päätti, unohtaen äitinsä varoitukset. Hän otti vauhtia ja hyppäsi. Hän pääsi muurin päälle, mutta samalla hänen sininen takkinsa venähti ja nappi irtoasi poksahtaen! Housunsa puolestaan takertuivat terävään kivenreunaan ja repesivät pienestä kohdasta. Tom Kissa istui muurilla, hieman hämillään. Hänen hienot vaatteensa olivat jo kärsineet! Samaan aikaan Moppet ja Mitens olivat löytäneet ruusupensaan. Sen tuoksu oli ihana, mutta siinä oli myös teräviä piikkejä. "Katsokaa, mikä perhonen!" huudahti Moppet, ja molemmat yrittivät tavoittaa värikästä siivekästä olentoa. He ryntäsivät pensaaseen, ja samassa heidän valkoiset esiliinansa tarttuivat piikkeihin. Reps! Niistä tuli heti repeämiä, ja hatut putosivat maahan pyörien, keräten mukaansa pientä roskaa ja multaa. Moppetin keltainen mekko sai suuren mutatahran, kun hän kaatui pehmeään kukkapenkkiin yrittäessään tavoittaa perhosta. Mitensin punainen mekko puolestaan tarttui risuun ja siihen ilmestyi pitkä, ruma raita. Heidän pienet kenkänsä olivat jo aivan kurassa, ja heidän käpälänsä täynnä multaa. Nyt he katselivat toisiaan. Heidän hienot vaatteensa olivat tahrattuja, ryppyisiä ja revenneitä. Eivät ne enää olleet siistit. Eivätkä ne todellakaan olleet mukavat leikkiä. "Näitä ei voi enää pitää", Tom Kissa totesi, katsoen likaista takkiaan. "Äiti suuttuu, jos näemme näin." Moppet ja Mitens olivat samaa mieltä. Leikki houkutteli enemmän kuin jäykät ja nyt jo rumat vaatteet. Ja he tiesivät, että rouva Tabitha olisi hyvin pettynyt. Mutta samalla heidän mielessään välähti ajatus: entä jos he ottaisivat nämä vaatteet pois? Silloinhan he voisivat leikkiä vapaasti, ja kenties he löytäisivät jostain uudet, puhtaat vaatteet ennen kuin äiti huomaa mitään? Niinpä, ilman sen kummempaa mietintää, Tom Kissa aloitti. Hän riisui tiukan takkinsa ja heitti sen nurmikolle. Sitten hän veti housunsa pois. Moppet ja Mitens seurasivat perässä, riisuen rypistyneet mekkonsa, esiliinansa ja hatunsa. Pian puutarhan nurmikolla oli kasa hienoja, mutta nyt aivan tuhottuja juhlavaatteita. Kissanpennut olivat vapautuneita! Ilman painavia kankaita he pystyivät juoksemaan, kiipeilemään ja leikkimään juuri niin kuin kissanpentujen kuuluikin. He jahtasivat toisiaan puutarhassa, hyppivät pusikoihin ja rullasivat nurmikolla. He olivat täynnä energiaa. Heillä oli niin hauskaa, että he unohtivat täysin, että heidän äitinsä vieraat olisivat pian tulossa. Ja mikä tärkeämpää, he unohtivat täysin jättämänsä vaatekasan... aivan puutarhan keskelle.

Vaatteiden katoaminen ja Ankkalampi

Pian sen jälkeen, rouva Kissa, jonka koko nimi oli rouva Tabitha Twitchet, tuli ulos puutarhaan. Hänellä oli mielessään tarkistaa, olivatko hänen kolme pientä, vähän villiä pentuaan valmiina iltapäivän teekutsuille. Hän oli niin ylpeä vaatteista, jotka oli heille tehnyt, ja toivoi, että he olisivat nyt nätisti ja puhtaina. Mutta kun hän astui ovesta ulos ja katsoi puutarhaan, hänen ilmeensä muuttui! Hänen kauniissa kukkapenkissään ei ollutkaan nättejä, puhtaita kissanpentuja. Sen sijaan, siellä oli hirveä sotku! Kaikkialla leijaili valkoisia höyheniä kuin lunta kesällä, ja irtonaisia rusetinpalasia lojui siellä täällä kuin pieniä, värikkäitä karkkeja. Ja sitten hän näki sen, tai pikemminkin, *ei* nähnyt sitä. Missä olivat kaikkien ne Tomin, Mittensin ja Moppetin hienot asut? Puutarhapenkin vieressä oli vain muutama vaatekappale, vähän likaisena, ryppyisenä ja höyhenten peittämänä. Ne olivat vain jäänteitä juhla-asuista. Hän tiesi heti, että tähän sotkuun oli pakko liittyä hänen omat, tuhmat lapsensa. Missä ihmeessä kaikki ne kauniit, uudet vaatteet olivat kadonneet? Hän oli valmistanut ne niin huolellisesti, ommellut jokaisen napin ja silittänyt jokaisen rypyn. Se oli ollut pitkä ja vaivalloinen urakka, ja nyt ne olivat poissa! Voi, nämä lapset! Tämä ei todellakaan ollut ensimmäinen kerta, kun hänen pienet tuholaisensa olivat aiheuttaneet tällaista harmia. Hän alkoi etsiä. Hän kurkisteli isojen syreenipensaiden taakse, tarkasti korkeiden orapihlaja-aitojen juuret, katsoi puiden, kuten vanhan omenapuun, alle ja jopa tarkisti ison kukkapenkin jokaisen nurkan – sen, joka oli täynnä kirkkaita unikoita ja samettikukkia. Ei mitään! Vaatteet olivat kadonneet jäljettömiin. Hän mietti mielessään, olisiko kova tuuli sittenkin vienyt ne? Mutta ei, sää oli ollut tyyni ja lämmin, ei ollut edes pientä tuulenpuuskaa, joka olisi voinut lennättää kaikki nämä asut. Vai oliko joku pieni metsäneläin, kuten jänis tai orava, sittenkin ottanut ne? Mutta miksi? Ja mihin eläimet tarvitsisivat pienen kissan paidan tai housut? Se oli todella mysteeri, joka sai rouva Tabithan kulmakarvat kohoamaan ja hampaat kiristymään hieman. Vieraat olisivat täällä aivan pian! Ja Tom, Mittens ja Moppet olivat yhä ilman vaatteita! Sillä välin, rouva Tabithan puutarhan toisessa päässä oli pieni, kimalteleva ankkalampi. Se oli paikka, jossa asui joukko hauskoja, vähän hassuja ankkoja. Ne olivat tunnettuja siitä, että ne olivat aina hieman uteliaita ja valmiita mihin tahansa seikkailuun, etenkin jos se sisälsi jotain uutta ja kiinnostavaa. Lammen pinnalla ne olivat juuri äsken uiskennelleet rauhallisesti, nokkineet pientä ruohoa ja sukellelleet veden alle etsiessään maukkaita herkkupaloja. Niiden nimet olivat Reijo, Reino ja Risto. He olivat kaikki hyvin uteliaita ankkoja, jotka aina etsivät jotain uutta. Ja juuri tänään he olivat löytäneet jotain todella, todella uutta! Yhtäkkiä, Reijo-ankka näki jotain kiiltävää ja värikästä nurmikolla, aivan lammen rannalla. Se oli jotain, mitä ei yleensä puutarhan laidalla näkynyt! Hän räpytteli silmiään ja uiskenteli nopeasti lähemmäs. Mitä ihmettä? Siinä oli kasa outoja, pehmeitä ja todella värikkäitä asioita! Ne näyttivät aivan kuin pieniltä, omituisilta kukilta tai ehkä jopa pieniltä purjeilta tai viitoilta, jotka oli tehty kauniista kankaista. Hän oli täysin hämmästynyt! Hän kaakatti innostuneesti ja kutsui veljensä, Reinon ja Riston, paikalle. 'Kaak, kaak! Katsokaa tätä aaretta!' Reijo sanoi, heiluttaen siipiään niin, että veden pisarat lentelivät. Reino ja Risto uiskentelivat kiireesti paikalle, ja heidän keltaiset silmänsä pyöristyivät yllätyksestä. He eivät olleet koskaan nähneet mitään vastaavaa. He katselivat vaatteita – Tomin pientä sinistä takkia, Mittensin kauniita punaisia housuja, Moppetin valkoisia paitoja ja sieviä, värikkäitä rusetteja, jotka oli ripoteltu ympäriinsä – ja miettivät, mitä ihmettä näillä voisi tehdä. Ankat kun eivät yleensä käytä vaatteita, ainakaan näin hienoja! 'Nämä olisivat varmasti hauskoja hattuja!' Reino-ankka sanoi, ja yritti sovittaa pientä paitaa päähänsä. Se ei tietenkään pysynyt kovin hyvin. 'Tai ehkä viittoja! Olemme supersankariankkoja, ja tarvitsemme viittoja lennellessämme!' Risto-ankka lisäsi, ja yritti pukea housuja siipiensä ympärille. Ne olivat aivan liian isot, mutta hän ei antanut sen haitata. Pian he alkoivat kokeilla niitä ylleen, jokainen omalla, hassulla tavallaan. Tomin pienet nappihousut sopivat täydellisesti Reijon jalkoihin, kunhan hän vähän venytti niitä. Ne tuntuivat oudoilta, mutta myös jännittäviltä! Mittensin kaunis punainen takki oli juuri sopiva Ristolle viitaksi, kun hän vain pujotti päänsä siitä läpi. Ja Moppetin valkoinen paita, se oli täydellinen hattu Reinolle, kun hän vähän taittoi sitä ja painoi sitä nokallaan. He näyttivät todella hassuilta ja tuntuivat todella ylpeiltä uusista asuistaan! Samaan aikaan, rouva Tabitha oli etsinyt vaatteita jo hyvän tovin. Hänen kärsivällisyytensä alkoi olla koetuksella, ja hänen hännänpäänsä nyki hermostuneesti edestakaisin. 'Missä ihmeessä ne ovat? Vieraat ovat kohta jo ovella, ja minulla ei ole kolmea puettavaa kissanpentua!' hän mutisi itsekseen, pyyhkien hikeä otsaltaan. Silloin hän kuuli kovaa, iloista kaakatusta lammen suunnasta. Se ei ollut tavallista, rauhallista ankan kaakatusta. Tämä oli riemukasta, melkein ilkikurista kaakatusta. 'Mitä kummaa se nyt on?' hän kysyi itseltään, kääntyen lammen puoleen. Hän käveli nopeasti lammen rantaa kohti, ja mitä lähemmäs hän pääsi, sitä kovemmaksi nauru ja kaakatus muuttuivat. Ja sitten hän näki sen. Hän pysähtyi kuin seinään lyötynä. Siinä uiskenteli kolme ankkaa – Reijo, Reino ja Risto – mutta ne eivät olleet ihan tavallisia ankkoja. Ne olivat pukeutuneet! Ne uiskentelivat ylpeinä ja iloisina ympäri lampea, aivan kuin vaatteet olisivat olleet heidän omiaan, kuin ne olisivat järjestäneet oman muotinäytöksensä. Tomin siniset nappihousut roikkuivat Reijon takapuolesta kuin pienet purjeet, täynnä tuulta. Ne olivat aivan liian isot, ja Reijo näytti huvittavalta yrittäessään uida. Mittensin kaunis, raidallinen paita oli Reinolla päässä kuin hassu hattu, ja se peitti toisen silmän. Ja Moppetin pienet, punaiset nauhakengät olivat Riston nokassa, aivan kuin ne olisivat olleet hienot silmälasit! Rouva Tabitha ei voinut uskoa silmiään. Hän tunsi kuinka hänestä alkoi nousta pieni, kuuma savu, aivan kuin kiehuvasta teepannusta, joka oli unohtunut liedelle. Hänen turkkinsa pörröttyi ja hänen viiksensä värähtelivät. 'Te tuhmat, ryökäleankat!' hän huusi, hänen äänensä kaikui yli lammen. 'Antakaa heti takaisin lasteni vaatteet! Mitä te luulette tekevänne?' Mutta ankat vain jatkoivat uiskenteluaan, teeskennellen, etteivät ne kuulleet. Ne kaakattivat iloisesti ja heiluttelivat siipiään, nauttien täysin siemauksin uudesta asustaan ja rouva Tabithan harmista. Ne näyttivät todella nauttivan uudesta muotioikusta ja siitä, että ne saivat rouva Tabithan niin vihaiseksi! Mitä rouva Tabitha tekisi nyt? Miten hän saisi vaatteet takaisin ennen vieraiden tuloa?

Ankkalampien paraati ja rouva Tabithan harmitus

Rouva Tabithan harmitus kasvoi jokaisella kaakatuksella. Hän katseli, kuinka kolme ankkalampea, Jemima Puddle-duck, Rebeccah Puddle-duck ja Pussy-cat, marssivat ylpeinä pitkin puutarhapolkua. Kuvittele, ihan kuin ne olisivat olleet juhlakulkueessa! Jemimalla oli yllään Tom Kissan pieni takki, jonka nappi oli jo irronnut, ja hänen siipensä pilkistivät hassusti hihoista. Rebeccahilla oli Mitenin housut, jotka olivat niin suuret ja löysät, että ne laahasivat maata ja keräsivät kaikki lehdet mukaansa. Ja Pussy-cat, voi, hänellä oli Tittenin pikkuruiset, keltaiset kengät, jotka olivat ihan liian pienet! Ne vain juuri ja juuri pysyivät hänen leveiden räpyläjalkojensa päällä. Ne olivat niin hauska näky! Ankat kaakattivat iloisesti, niinkuin ne olisivat voittaneet jonkun kilpailun. Ne marssivat eteenpäin, ylpeinä ja pöyhkeinä, pitkin pensasaitojen reunaa, sitten takaisin olohuoneen ikkunan ohitse. Ne vilkuilivat sisään, aivan kuin ne olisivat halunneet nähdä, kuinka rouva Tabitha reagoi. Ja kyllä hän reagoi! Rouva Tabithan silmät olivat pyöreät kuin lautaset, ja hänen turkkinsa pörröttyi aivan kuin hän olisi nähnyt aaveen! "Voi, voi, voi!" hän huokaisi, "Mitä minä nyt teen? Vieraat tulevat ihan kohta, ja minun pikku kissoillani ei ole mitään päälle pantavaa! Ja nämä röyhkeät ankat! Minun ihanat, uudet vaatteeni!" Rouva Tabitha ryntäsi ulos ovesta, päättäen saada vaatteet takaisin hinnalla millä hyvänsä. Hän yritti ottaa kiinni Jemima Puddle-duckista, mutta Jemima loikki nopeasti sivuun, kaakattaen nenäkkäästi. Sitten rouva Tabitha yritti siepata Mitenin housut Rebeccah Puddle-duckin päältä, mutta Rebeccah aloitti sellaisen lennon, että housut vain heiluivat ja lepattivat tuulessa! Pussy-cat taas, hän hyppeli ja tanssahteli keltaisissa kengissään, niin että rouva Tabitha vain pyöri paikoillaan. Ankat olivat paljon nopeampia ja liukkaampia kuin rouva Tabitha osasi odottaa. Ne olivat tottuneet luikertelemaan pensaiden ja kukkien lomitse. Ne juoksivat kukkamaiden läpi, niin että rouva Tabithan hienot tossut sotkeentuivat mutaan. Ne sukelsivat syvemmälle ja syvemmälle puutarhan pensaikkoon, josta niitä oli lähes mahdotonta saada kiinni. Rouva Tabitha huohotti ja ähisi, hänen pörröinen häntänsä heilui edestakaisin vihaisesti. Hän yritti houkutella niitä takaisin, "Tule, tule, pienet ankat! Antakaa takkini takaisin! Minä annan teille herkullisia leivänmuruja!" Mutta ankat vain kaakattivat entistä kovempaa ja näyttivät pilkkaa rouva Tabithalle. Ne näyttivät todella nauttivan tästä leikistä, vaikka rouva Tabithasta se ei ollut yhtään hauskaa! Rouva Tabitha juoksi ja juoksi, kunnes hän oli ihan poikki. Hän pysähtyi omenapuun alle, hengitti syvään ja katsoi ankkoja, jotka nyt marssivat ylväästi kohti puutarhan perällä olevaa pientä lampea. Siellä ne olivat, kuin pieni, naurava armeija, joka oli varastanut rouva Tabithan tärkeimmät aarteet. Hän tajusi, ettei hän saisi vaatteita enää takaisin. Ei ainakaan ennen kuin vieraat tulisivat. Miten hän voisi selittää tämän kaikki herra Drake Padda-analle ja rouva Kuopus-hiirelle? Heidän lapsensa olisivat pukeutuneet niin hienosti, ja hänen omat lapsensa olivat rikkoneet kaikki uudet vaatteensa ja nyt ne olivat kadonneet ankkojen matkassa! Rouva Tabitha seisoi siinä, kädet lanteilla, ja hänen korvansa olivat painuneet alaspäin. Hän katsoi, kuinka ankat sukelsivat lampeen, kaikkien pikku kissan vaatteiden kanssa. Voi ei! Mitä hän nyt tekisi? Teekutsujen alkuun oli enää vain hetkiä. Hän kuuli jo oven kolkutuksen. Se olivat varmasti vieraat! Hän tiesi, ettei voinut enää odottaa. Hän juoksi takaisin sisälle, miettien kuumeisesti, miten hän pelastaisi teekutsut ja selittäisi Tom Kissan, Mitenin ja Tittenin ilkikurisuuden. Hänellä ei ollut aavistustakaan, että ankat olisivat kohta tulossa takaisin. Mutta eivät vaatteet mukanaan. Vaan ihan muuta! Mitä sinä luulet, mitä rouva Tabitha keksi? Ja mitä ankat aikovat seuraavaksi?

Lopetus

Ja mitä ankat aikovat seuraavaksi? Se jää ehkä sinun mielikuvituksesi varaan! Kiitos, että kuuntelit Tom Kissan tarinaa tänään. Toivottavasti se oli hauska ja jännittävä seikkailu. Jos sinulla tai vanhemmillasi on palautetta, Sonacasts kuulee siitä mielellään. Muista, että voit keksiä omia tarinoita ja seikkailuja milloin vain! Maailma on täynnä ihmeitä. Nähdään taas seuraavassa seikkailussa!

Lisää tarinoita