SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Tohtori Doolittle

30 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Kuvittele tohtori, joka osaa puhua eläimille. Ei vain ymmärtää niiden ääniä, vaan käydä oikeita keskusteluja! Tervetuloa mukaan matkalle Tohtori Doolittlen fantastiseen maailmaan. Hän on ystävällinen mies, joka rakastaa kaikkia olentoja, pienimmistä hiiristä suurimpiin norsuihin. Tässä jaksossa kuulemme, kuinka hän oppi eläinten kielet, ja millaisia uskomattomia seikkailuja hän koki auttaessaan sairaita apinoita kaukaisessa Afrikassa. Valmistaudu kuulemaan tarina ystävyydestä, rohkeudesta ja taikuudesta!

Tohtori Doolittlen elämä ja eläinystävät

Tohtori Doolittle, tuo kiltti mies, asui pienessä, viehättävässä Puddleby-on-the-Marsh -nimisessä kylässä, ja hänen talonsa oli aina täynnä eläimiä! Siellä tepasteli ankkoja, nuuhki koiria, kehräsi kissoja, ja puita pitkin kiipeili jopa pikkuinen apina. Aluksi tohtori oli ihan tavallinen lääkäri, joka hoiti ihmisiä, mutta sitten hänen elämässään tapahtui jotain aivan uskomatonta. Tohtorin vanha ja viisas papukaija, nimeltään Polynesia, oli seurannut häntä jo pitkään. Eräänä päivänä, Polynesia alkoi puhua tohtorille – ei vain matkia sanoja, vaan puhua oikeasti, ymmärrettävää kieltä! Se kertoi tohtorille, että eläimetkin voivat sairastua ja että ne tarvitsevat apua aivan kuten ihmiset. Polynesia, joka oli nähnyt maailmaa, alkoi opettaa tohtorille eläinten kieltä. Ensin hän oppi papukaijojen viserrykset ja liverrykset, sitten koirien haukun, kissojen naukun ja jopa pienten hiirten vikinän. Pian tohtori Doolittle ymmärsi jo kaikkia eläimiä! Hänestä tuli eläinten oma lääkäri. Ihmispotilaat alkoivat hiljalleen vähentyä, koska heidän mielestään oli vähän outoa, että heidän lääkärinsä jutusteli mieluummin eläinten kanssa. Mutta tohtori ei välittänyt. Hän rakasti eläimiä enemmän kuin mitään muuta, ja eläimet rakastivat häntä. Hänen maineensa levisi nopeasti jokaisen eläimen korviin, ja he tiesivät, että Tohtori Doolittle auttaisi aina, oli kyseessä sitten siipi murtunut lintu tai surullinen leijona.

Matka Afrikkaan kutsuu

Niinpä, Tohtori Doolittlen talo Puddleby-on-the-Marshissa oli aina täynnä elämää. Aina kuului pientä rapinaa, siipien havinaa tai iloista haukuntaa. Eläimet tulivat ja menivät – koirat ontuen, kissat kehräten, puput varovasti nousemassa kuistille. Ja tohtori hoiti heitä kaikkia. Hän tiesi, mikä lääke auttoi siilin vatsakipuun ja miksi papukaija oli menettänyt värinsä. Hänen elämänsä oli onnellista ja täynnä ihmeellisiä keskusteluja. Mutta sitten, eräänä sateisena iltapäivänä, tapahtui jotain, mikä muutti kaiken. Taloon hiipi sisään kaukaisista maista tullut vieras. Se oli apina, Chee-Chee nimeltään. Chee-Chee oli kalpea ja surullinen. Hän kertoi Tohtori Doolittlelle hirveitä uutisia. Kaukaisessa Afrikassa oli puhjennut salaperäinen ja vaarallinen tauti, joka uhkasi tuhota kaikki apinat. Chee-Cheen silmät olivat täynnä kyyneliä, kun hän kuvaili, kuinka paljon hänen ystävänsä ja perheensä kärsivät. Tohtori Doolittle kuunteli tarkasti, ja hänen sydämensä täyttyi surusta. Hän oli lääkäri. Hänen oli autettava. Polynesia-papukaija, joka oli lentänyt Afrikasta Englantiin ja tunsi mantereen kuin omat siipensä, vahvisti Chee-Cheen tarinan. "Siellä on suuri hätä, tohtori!" Polynesia sanoi. "Apinat kuolevat, ja kukaan ei tiedä, mitä tehdä. Sinä olet ainoa, joka voi heitä auttaa. Sinä osaat eläinten kieltä, ja sinä osaat parantaa heidät!" Tohtori Doolittle tiesi, että edessä oli pitkä ja vaarallinen matka. Afrikka oli kaukana, meret olivat suuria, ja heillä oli vain vähän rahaa. Mutta hän ei voinut jättää apinoita pulaan. "Minun on mentävä", hän sanoi päättäväisesti. "Minun on mentävä auttamaan heitä. He ovat potilaitani, vaikka he asuvatkin kaukana." Kaikki hänen eläinystävänsä olivat heti valmiina lähtemään mukaan. Possu Gub-Gub, joka rakasti uusia makuelämyksiä, haukkui innoissaan. Koira Jip, uskollinen ja rohkea, heilutti häntäänsä. Pöllö Too-Too, joka oli hyvin viisas, nyökkäsi hyväksyvästi. Ankkamamma Dab-Dab alkoi pakata reppuaan. Ja tietenkin, Chee-Chee-apina halusi takaisin kotiin auttamaan omiaan. Mutta miten he matkaisivat? Tohtori Doolittlella ei ollut paljon rahaa. Vähitellen ihmispotilaat olivat unohtaneet hänen taitonsa, koska hän oli niin kiinnostunut eläimistä. Hänen talonsa oli vähän ränsistynyt, ja hänen lääketarvikkeensa olivat vähissä. Polynesia keksi ovelan suunnitelman. "Tohtori", hän sanoi, "sinun täytyy myydä talosi! Se on ainoa tapa saada tarpeeksi rahaa laivamatkaan ja lääkkeisiin." Tohtori Doolittlea suretti luopua rakkaasta kodistaan, jossa hän oli elänyt niin kauan eläinystäviensä kanssa. Mutta ajatus apinoista Afrikassa antoi hänelle voimaa. Hän tiesi, että talo oli vain tiiliseinä, mutta apinoiden elämä oli paljon tärkeämpää. Niinpä tohtori Doolittle laittoi talonsa myyntiin. Pian löytyi ostaja, ja sydän raskaana tohtori pakkasi tavaransa. Hän osti suuren laatikollisen lääkkeitä, paljon banaanikoreja Chee-Cheelle, koiran keksejä Jipille ja tietenkin paljon kaikkea muuta, mitä eläimet tarvitsisivat pitkällä matkalla. Loput rahansa hän käytti laivalipun ostamiseen. Laivan löytäminen ei ollut helppoa. Moni kapteeni ei halunnut laivaansa niin montaa eläintä. Mutta lopulta he löysivät pienen purjelaivan, jonka kapteeni suostui ottamaan heidät kyytiin. Laiva oli vanha ja rähjäinen, mutta se oli heidän ainoa toivonsa. Eräänä kauniina aamuna, Puddleby-on-the-Marshin kylä heräsi outoon näkyyn. Tohtori Doolittle ja koko hänen eläinseurueensa marssivat kohti satamaa. Possu Gub-Gub röhki iloisesti, Jip haukkui hyvästiksi jokaiselle vastaantulijalle, ja Polynesia-papukaija istui tohtorin olkapäällä laulaen iloista laulua. Dab-Dab-ankka käveli ylväästi perässä, ja Too-Too-pöllö tuijotti vakavana eteenpäin. Chee-Chee-apina hyppi innoissaan, koska hän tiesi, että pian he olisivat matkalla pelastamaan hänen perhettään. Kylän asukkaat katsoivat heitä ja samalla vähän hämmentyneinä. Minne he olivat menossa, kaikki ne eläimet ja tuo outo, ystävällinen tohtori? Mutta he tiesivät, että tohtori Doolittlella oli aina jokin tärkeä tehtävä, varsinkin kun oli kyse eläimistä. Ja niin, pieni purjelaiva nosti ankkurinsa ja irtautui laiturista. Se lähti kohti suurta ja tuntematonta merta, kohti Afrikkaa. Tohtori Doolittle seisoi kannella, tuuli puhalsi hänen hiuksiaan, ja hän katsoi kohti horisonttia. Hänen sydämensä oli täynnä toivoa ja pientä jännitystä. Edessä oli seikkailu, jollaista hän ei ollut koskaan kokenut. Ja hän ei ollut yksin. Kaikki hänen rakkaat eläinystävänsä olivat mukana, valmiina auttamaan häntä pelastamaan maailman apinat.

Myrskyisä merimatka ja merirosvot

Niinpä tohtori Doolittle ja hänen kaikki ihmeelliset eläinystävänsä lähtivät matkaan suurella laivalla. Meri oli aluksi aivan tyyni ja kaunis, kuin sininen peili. Aurinko kimalteli aalloilla, ja linnut lentelivät kevyesti mastojen yllä. Tohtori Doolittle istui kannella ja luki kirjaa, samalla kun Jipp-koira haisteli merta uteliaana. Polynesia-papukaija istui tohtorin olkapäällä ja kommentoi kaikkea, mitä näki. ”Katsopas tuota kalaparvea, tohtori!” se kähisi. ”Ne uivat kuin pikkuruiset hopeiset helmet!” Dab-Dab-ankka oli tietysti tarkkana ja piti huolta, että kaikki oli laivalla järjestyksessä. Gub-Gub-possu tutkaili keittiötä toivoen löytävänsä jonkin herkullisen välipalan. Chee-Chee-apina puolestaan kiipeili mielissään köysissä, huojuen ja nauraen. Jokaisella eläimellä oli oma tärkeä tehtävänsä ja oma tapansa nauttia matkasta. He olivat onnellisia ja innoissaan, sillä edessä oli suuri seikkailu ja paljon uusia asioita koettavana. Mutta eräänä iltana taivas alkoi muuttua. Tummat pilvet kerääntyivät nopeasti, ja tuuli alkoi ulvoa. Meri, joka oli ollut niin rauhallinen, muuttui yhtäkkiä levottomaksi. Ensin aallot kasvoivat korkeammiksi, sitten vielä korkeammiksi, kunnes ne olivat jättimäisiä vesiseiniä. Laiva keikkui ja natisi joka puolelta, ja se tuntui nousevan korkealle taivaalle ja putoavan sitten alas syvään kuoppaan. Tohtori Doolittle tarttui ruoriin ja yritti pitää laivan oikeassa suunnassa. Eläimet olivat peloissaan. Jipp piiloutui tohtorin jalkojen juureen, ja Gub-Gub vinkui vähän. ”Ei hätää, ystävät,” tohtori sanoi rauhoittavasti, vaikka hänenkin sydämensä tykytti vähän kovempaa. ”Me selviämme tästä yhdessä.” Polynesia-papukaija lenteli tohtorin ympärillä ja huusi ohjeita korvaan. ”Ruoria oikealle, tohtori! Pidä kiinni!” Dab-Dab yritti pitää pienempiä tavaroita paikoillaan, ettei myrsky veisi niitä mukanaan. Tukku-pöllö, jolla oli vahva nokka, auttoi irrottamaan takertuneita köysiä, jotta masto pysyi pystyssä. Jopa pieni Chee-Chee-apina auttoi pitämällä kiinni irronneesta purjeesta. Kaikki tekivät parhaansa, ja vähitellen, hyvin hitaasti, myrsky alkoi laantua. Aamun tullen aurinko nousi jälleen, ja meri oli taas tyyntynyt. Mutta laiva oli kokenut kovia. Sen purjeet olivat repeilleet ja kylkiin oli tullut joitakin lommoja. Mutta mikä tärkeintä, kaikki olivat kunnossa ja turvassa. Tohtori Doolittle ja eläimet korjasivat yhdessä vahinkoja niin hyvin kuin osasivat. Heidän matkansa jatkui rauhallisemmissa vesissä, mutta he eivät ehtineet iloita rauhasta kauaa. Yhtenä iltapäivänä, kaukana horisontissa, Jipp-koira näki jotain. ”Hau! Hau!” Jipp haukkui kiihkeästi ja osoitti tassullaan. Siellä se oli – valtava, musta laiva, jonka purjeessa oli hirveä pääkallon kuva! Se oli merirosvojen laiva! Merirosvot olivat tunnettuja siitä, että heillä oli suuret hatut, silmälaput ja pitkät miekat, ja he ottivat joskus ihmisten laivoja omikseen. Tohtori Doolittle tiesi, että heidän oli oltava hyvin ovelia. Tohtori kokosi eläimet yhteen ja selitti heille tilanteen. ”Meidän täytyy saada merirosvot pelästymään pois,” hän sanoi. ”Mutta ilman, että kukaan loukkaantuu.” Hänellä oli nerokas suunnitelma. Kun merirosvojen laiva tuli aivan heidän viereensä ja heidän kapteeninsa huusi rumia sanoja, tohtori Doolittle antoi merkin. Silloin alkoi tapahtua! Jipp-koira ryntäsi laivan reunalle ja haukkui niin kovaa ja pelottavasti kuin vain osasi, hyppien ja muristen. Merirosvot olivat yllättyneitä, sillä he eivät olleet koskaan nähneet niin rohkeaa koiraa. Samaan aikaan Polynesia ja Dab-Dab lensivät suoraan merirosvojen päiden ympärille, nokkien heidän isoja hattujaan ja vedellen hiuksia. Merirosvot yrittivät huitoa niitä pois, mutta linnut olivat liian nopeita. Chee-Chee-apina kiipesi mastoon ja alkoi heitellä merirosvojen päälle kaikenlaista, mitä löysi – vanhoja köysiä, pähkinöitä ja jopa muutamia banaaneja, jotka osuivat totta kai merirosvojen hattuihin! Gub-Gub-possu puolestaan ryntäsi merirosvojen laivaan ja alkoi syödä kaikkia eväitä, mitä löysi. Hän oli niin nälkäinen, ettei huomannut mitään muuta. Merirosvot olivat täysin hämmentyneitä ja pelästyneitä. He eivät olleet koskaan kohdanneet tällaista vastarintaa! He olivat tottuneet varastamaan, mutta eivät tappelemaan lintujen, koirien ja apinoiden kanssa. He luulivat, että Doolittlen laiva oli jollain tavalla noiduttu. ”Apua! Tämä laiva on kirottu!” yksi merirosvo huusi. Toinen lisäsi: ”Nämä eläimet ovat hirveitä!” Pian kaikki merirosvot pakenivat takaisin omalle laivalleen, nostivat purjeet ja purjehtivat pois niin nopeasti kuin vain jaksoivat, eivätkä enää koskaan uskaltautuneet tohtori Doolittlen laivan lähelle. Tohtori ja hänen ystävänsä huokaisivat helpotuksesta ja juhlivat pientä voittoaan. He olivat osoittaneet, että ystävyydellä, nokkeluudella ja ripauksella eläinten apua voi voittaa suuretkin pahikset. Meri oli taas tyyni, ja heidän matkansa kohti Afrikkaa jatkui, täynnä jännittäviä tarinoita kerrottavana.

Pako ja saapuminen Afrikkaan

Meri oli taas tyyni, ja tohtori Doolittlen ja hänen ystäviensä matka kohti Afrikkaa jatkui. Aurinko paistoi kirkkaana päivisin, ja yöt olivat täynnä tuikkivia tähtiä, aivan kuin taivaankansi olisi sirotellut timantteja mustalle sametille. Laiva lipui eteenpäin tasaisesti, ja jokainen aalto keinutti heitä lempeästi eteenpäin kohti tuntematonta mannerta. Merirosvot olivat poissa mielestä, ja kaikki odottivat innolla, mitä Afrikka toisi tullessaan. Varsinkin apina, Tsi-Tsi, pomppi kannella ja katseli horisonttiin tavalla, joka sai tohtorin hymyilemään. Se oli kuin hän jo aavistaisi jotain!\n\nPäivät kuluivat, ja laivan ympärillä alkoi näkyä uudenlaisia asioita. Vedessä hyppelehti lentokaloja, joiden hopeiset suomut kimaltelivat auringonvalossa. Ne näyttivät leikkisiltä vesipisaroilta, jotka hetken aikaa päättivät lentää. Taivaalla kaarsi uusia, värikkäitä lintuja, joita Polynesialla, tohtorin papukaijalla, oli hauskaa matkia. Ne olivat paljon eksoottisempia kuin Englannin varpuset! Ilma muuttui lämpimämmäksi ja tuoksui erilaiselta. Se oli täynnä maan, kukkien ja sademetsän lupausta, vaikka maata ei vielä näkynytkään.\n\nEräänä kauniina aamuna, kun aurinko vasta nousi ja maalasi taivaan vaaleanpunaisilla ja oransseilla sävyillä, tohtori seisoi kannella yhdessä ystäviensä kanssa. He olivat tarkkailleet horisonttia jo pitkään. Silloin Gub-Gub-possu huudahti innoissaan: ”Maata! Maata!” Ja totta vieköön, siellä se oli! Kaukana edessä, paksun sumun verhoamana, kohosi jotain tummaa ja suurta. Se oli Afrikka! Kaikki eläimet alkoivat riemastua, hypellä ja juosta ympäriinsä. Jopa vakavamielinen krokotiili heilutti häntäänsä hyväksyvästi.\n\nLaiva lähestyi rantaa hitaasti, ja sumu alkoi hälvetä. Edessä avautui näky, joka sai tohtorin haukkomaan henkeään. Rannat olivat täynnä korkeita, vihreitä puita, joiden latvat ulottuivat pilviin. Hiekka oli kullanruskeaa ja sileää, ja aallot huuhtoivat sitä kevyesti. Ilmassa kaikuivat outojen lintujen laulut ja muiden eläinten äänet, joita he eivät olleet koskaan ennen kuulleet. Se oli kuin olisi astunut suoraan satukirjaan!\n\nTohtori Doolittle antoi käskyn laskea ankkurin. Sitten hän kääntyi ystäviensä puoleen. ”Olemme perillä, rakkaat ystävät,” hän sanoi, ”olemme saapuneet Afrikkaan!” Hän ja eläimet laskeutuivat varovasti pieneen veneeseen ja soutivat kohti rantaa. Jokainen airoveto toi heitä lähemmäs tätä ihmeellistä uutta maailmaa. Kun vene osui hiekkaan, he hyppäsivät innokkaina maihin. Ensikosketus Afrikan maahan tuntui pehmeältä ja lämpimältä heidän tassujensa ja jalkojensa alla.\n\nHe olivat saapuneet paikkaan, jota he olivat matkanneet niin pitkään. Ranta oli täynnä värikkäitä simpukankuoria ja erikoisia kasveja. Lähellä kasvoi outo puu, jonka oksilla keikkui värikkäitä hedelmiä, ja sen juurella leikki pieni, utelias apinanpoikanen. Se katsoi heitä suurilla silmillään, aivan kuin olisi odottanut heitä. Tohtori Doolittle kumartui ja tervehti apinaa ystävällisesti, eläinten kielellä tietenkin. Apinanpoikanen vastasi piipittämällä iloisesti.\n\nPolynesia, joka oli lennähtänyt heti puuhun, alkoi jo jutella muiden lintujen kanssa. Ne sirkuttelivat ja visertivät innoissaan, kertoen varmasti kaiken uusista vieraistaan. Jip, tohtorin koira, nuuhki maata ja haisteli kaikkia uusia tuoksuja. Se oli aivan kuin hän olisi löytänyt maailman suurimman ja parhaimman seikkailupuiston! Kaikkialla oli jotain uutta ja jännittävää tutkittavaa. Tohtori Doolittle tiesi, että heidän todellinen seikkailunsa oli vasta alkamassa täällä, Afrikan sydämessä.

Apinaepidemia ja Jolliginkin kuningas

Eivätkä he joutuneet odottamaan kauan. Jo muutaman päivän kuluttua, kun he olivat vaeltaneet tiheän viidakon halki, he huomasivat jotain outoa. Puissa ei näkynyt yhtä paljon iloisesti kiipeileviä apinoita kuin he olivat odottaneet. Sen sijaan he kuulivat vaimeaa yskää ja näkivät muutaman apinan istuvan surullisen näköisenä oksilla, päät riipuksissa. 'Voi ei', sanoi tohtori Doolittle. 'Täällä ei ole kaikki hyvin.' Polynesia, viisas papukaija, joka oli lentänyt edellä tiedustelemassa, laskeutui tohtorin olkapäälle. 'Tohtori', se sanoi, 'minä kuulin apinoiden puhuvan. Täällä on levinnyt outo sairaus. Apinat ovat hyvin, hyvin sairaita.' Tohtori Doolittle ei epäröinyt hetkeäkään. Hän tarttui lääkärinlaukkuunsa ja pyysi Polynesiaa viemään hänet sairaimpien apinoiden luo. Hän puhui apinoiden kanssa pitkään ja tarkasti, kysellen heidän oireistaan ja siitä, mitä he olivat syöneet. Apinoilta kesti hetken tottua tohtoriin, mutta kun he huomasivat hänen ystävällisyytensä ja kuinka hyvin hän ymmärsi heidän kieltään, he luottivat häneen. Pian tohtori tiesi, että kyseessä oli apinaepidemia, joka teki apinoista väsyneitä ja sai heidän nuhansa juoksemaan. Se ei ollut tappava sairaus, mutta se oli erittäin ikävä ja sai apinat tuntemaan olonsa todella kurjaksi. Tohtori Doolittle ryhtyi heti töihin. Hän pyysi Jippä, koiraa, ja Too-Tooda, pöllöä, auttamaan häntä etsimään tiettyjä kasveja ja yrttejä viidakosta. Gub-Gub, sika, joka oli tunnettu erinomaisesta hajuaististaan, löysi maasta juuria, joita tohtori tarvitsi. Papukaija Polynesia taas lennätti viestejä ja neuvoja kauemmas, niille apinoille, jotka olivat piilossa syvemmällä metsässä. Pian tohtorin ympärillä oli pieni telttaleiri, jossa hän valmisti kuumejuomia ja yskänlääkkeitä viidakon kasveista. Hän opetti apinoille, miten niitä tuli ottaa, ja hoiti heitä lempeästi päivästä toiseen. Hän jopa lauloi heille rauhoittavia lauluja, kun heidän oli vaikea nukkua. Päivät kuluivat, ja vähitellen apinat alkoivat toipua. Ensin yksi, sitten toinen, ja pian koko apinayhteisö oli paranemassa. Heidän kurjuutensa muuttui iloksi ja nauruksi. Apinoista tuli tohtorin suurimpia ystäviä. He kiipeilivät tohtorin olkapäillä, jakoivat hänelle herkullisia viidakon hedelmiä ja tekivät hauskoja temppuja. Eräänä päivänä, kun kaikki apinat olivat jo melkein täysin terveitä ja viidakko kaikui taas heidän iloisesta metelistään, apinoiden vanhin ja viisain yksilö, jolla oli pitkä valkoinen parta, tuli tohtorin luo. 'Suuri Tohtori Doolittle', vanha apina sanoi, 'olet pelastanut meidät. Olet ollut meille paljon enemmän kuin pelkkä lääkäri. Olet ollut ystävä ja pelastaja. Mutta meillä on vielä yksi ongelma. Meidän kuninkaamme, Jolliginkin kuningas, on sairas. Hän ei ole sairas kuten me, mutta hän on hyvin, hyvin surullinen. Haluaisitko tulla tapaamaan häntä?' Tohtori Doolittle oli tietenkin valmis auttamaan. Seuraavana aamuna hän, Polynesia, Jip ja Gub-Gub seurasivat vanhaa apinaa syvemmälle viidakkoon. He matkasivat läpi uskomattoman tiheän kasvillisuuden, ohittaen valtavia kukkia ja kuunnellen eksoottisten lintujen laulua. Se oli kuin astuisi suoraan satukirjaan! Lopulta he saapuivat aukealle paikalle, jossa seisoi outo, mutta kaunis rakennelma – Jolliginkin apinakuninkaan palatsi. Se oli rakennettu valtavista puunrungoista ja koristeltu värikkäillä köynnöksillä ja kukilla. Kuningas itse istui valtaistuimella, joka oli tehty valtavasta, sammaleisesta kivestä. Hän oli suurikokoinen apina, jolla oli yllään hieno lehdistä ja sulista tehty kruunu. Kuningas näytti todellakin surulliselta. Hän ei ollut hymyillyt pitkään aikaan. Kun hän näki Tohtori Doolittlen ja kuuli vanhan apinan kertovan tohtorin hyvyydestä ja taidoista, hän huokaisi syvään. 'Tervetuloa, Tohtori Doolittle', sanoi kuningas, hänen äänensä oli matala ja mietteliäs. 'Minä tiedän, että olet parantanut kansani. Mutta minun suruni ei ole sairaus, jonka lääke voi parantaa.' Tohtori Doolittle istuutui kuninkaan eteen. 'Kerro minulle, ystäväni', hän sanoi, 'mikä sinua painaa? Ehkä voin auttaa, vaikka minulla ei olisikaan siihen pilleriä tai juomaa.' Kuningas katsoi maahan. 'Minä olen yksinäinen', hän myönsi. 'Minä olen kuningas, ja minulla on paljon alamaisia, mutta minä en ymmärrä kaikkia. En ymmärrä lintuja, en ymmärrä käärmeitä, enkä ymmärrä edes kaikkia pikkuruisia hyönteisiä, jotka elävät minun valtakunnassani. Minä haluaisin oppia. Minä haluaisin ymmärtää kaikkia. Mutta minä en osaa heidän kieliään. Ja kun minä en ymmärrä, minä tunnen itseni yksinäiseksi.' Tohtori Doolittle katsoi kuningasta ja hymyili. Hän tiesi tarkalleen, miltä kuninkaasta tuntui. Hänellä oli ollut sama toive, kauan sitten, ja siksi hän oli oppinut eläinten kieliä. 'Minä voin auttaa sinua siinä!' tohtori sanoi. 'Minä voin opettaa sinulle joitakin perusasioita, ja voin auttaa sinua ymmärtämään valtakuntasi eläimiä paremmin. Ei, minulla ei ole pilleriä yksinäisyyteen, mutta minulla on lahja, jonka haluaisin jakaa kanssasi – ymmärryksen lahja.' Kuninkaan silmät levisivät. 'Todellako?' hän kysyi. 'Voisitko todella tehdä sen? Voisitko opettaa minua ymmärtämään?' 'Tietenkin', tohtori vastasi. Ja niin he aloittivat. Tohtori Doolittle opetti kuningasta kuuntelemaan tarkasti, ja hän selitti, mitä eri äänet tarkoittivat. Hän opetti kuninkaalle lintujen laulujen salaisuuksia ja pienten muurahaisten kiireisten viestien merkitystä. Kuninkaan suru haihtui kuin aamusumu auringossa. Hän oli innoissaan! Hän nauroi ja iloitsi, ja halusi oppia kaiken. 'Tämä on paras lahja, jonka olen koskaan saanut!' kuningas huudahti. 'Sinun täytyy jäädä! Et voi lähteä! Sinun täytyy jäädä tänne ja olla minun ystäväni ja opettajani ikuisesti!' Tohtori Doolittle hymyili, mutta hänen sydämessään oli pieni huolen poikanen. Hän oli auttanut kuningasta, mutta nyt kuningas ei halunnut antaa heidän enää lähteä. Miten he pääsisivät takaisin kotiin Puddlebyyn? Tämä oli uusi, odottamaton haaste Afrikan viidakossa.

Ovela pako ja Pushmi-Pullyu

Tohtori Doolittle istui suuren, varjoisan puun alla ja huokaili syvään. Hänen ympärillään hyppeli ja lauloi iloisia apinoita, mutta tohtorin mielellä oli suuri huoli. Jolliginkin kuningas oli ollut iloinen avusta, jonka tohtori oli antanut apinoille, mutta nyt kuningas ei halunnut päästää heitä lähtemään kotiin. Miten he pääsisivät takaisin Puddlebyyn, Englantiin? "Miksi sinä olet niin surullinen, tohtori?" kysyi Polynesia-papukaija, joka istui tohtorin olkapäällä. "Onko sinulla vatsakipuja vai oletko vain unohtanut laulun sanat?" Tohtori Doolittle hymyili heikosti. "Ei, Polynesia, minulla ei ole vatsakipuja. Minua vain huolestuttaa, miten pääsemme pois täältä. Kuningas ei anna meidän lähteä." Polynesia taputti siipeään tohtorin poskea vasten. "Älä huoli, tohtori. Eläimet ovat aina keksineet keinon päästä pinteestä. Minä lupaan sinulle, että löydämme ratkaisun." Niin alkoi suuri suunnittelukokous. Kaikki tohtorin eläinystävät kerääntyivät yhteen – Dab-Dab-ankka, Jip-koira, Chee-Chee-apina, Tu-Tu-pöllö ja jopa pieni Gub-Gub-possu. He mutisivat ja visersivät, haukkuivat ja sirkuttivat. Jokaisella oli oma ajatuksensa siitä, miten he voisivat karata kuninkaan valtakunnasta. "Voisimme kaivaa tunnelin!" ehdotti Gub-Gub innokkaasti. "Porsaat ovat hyviä kaivamaan!" "Ei, ei," sanoi Tu-Tu-pöllö, "se kestäisi liian kauan. Ja mitä jos se sortuisi?" "Voisimme lentää!" huudahti Dab-Dab, "Minä voisin kantaa tohtoria selässäni!" "Minä olen vähän liian painava ankan kannettavaksi," tohtori sanoi naurahtaen. Lopulta Chee-Chee, apinoiden päällikkö, astui esiin. Hän oli asunut näissä viidakoissa koko elämänsä ja tunsi kaikki polut ja salaiset paikat. "Minulla on ajatus, tohtori," Chee-Chee sanoi. "Kuninkaan sotilaat ovat hyviä vartioimaan pääporttia, mutta he eivät ole niin tarkkoja viidakon reunalla. Voisimme kaivaa pienen tunnelin metsän puolelle, juuri vartijoiden näkymättömiin." Polynesia kirkui ilosta. "Nerokasta! Ja minä voisin huijata vartijoita! Osaan matkia kuninkaan ääntä täydellisesti!" Jip-koira nyökkäsi hyväksyvästi. "Ja minä voisin haistaa, jos joku lähestyy." Niin he alkoivat työstää suunnitelmaa. Yöllä, kun kaikki nukkuivat, tohtori Doolittle ja eläimet hiipivät kuninkaan puutarhan reunaan. Gub-Gub ja muut possut alkoivat kaivaa maata kärsillään ja jaloillaan. Hiekka ja multa lensivät. Jip piti vahtia, ja Polynesia istui puussa, valmiina huijaamaan. Muutamassa tunnissa he olivat saaneet aikaan pienen, kapean tunnelin, juuri ja juuri niin suuren, että tohtori Doolittle mahtui siitä ryömimään. "Nyt, tohtori," Polynesia kuiskasi, "minä hoidan vartijat. Kun kuulet minun huutavan kuninkaan äänellä, aloita ryömiminen!" Hetken kuluttua kuului ääni, joka kaikui läpi yön. "Vartijat! Tulkaa tänne heti! On tapahtunut jotain tärkeää palatsin toisella puolella!" Ääni kuulosti täsmälleen Jolliginkin kuninkaalta! Vartijat, hämmentyneinä ja uteliaina, juoksivat heti äänen suuntaan. Tämä oli heidän tilaisuutensa! Tohtori Doolittle ryömi tunnelista ulos viidakon pimeyteen, seuranaan kaikki uskolliset eläinystävänsä. He olivat vapaat! He juoksivat niin nopeasti kuin pystyivät, kunnes olivat turvallisesti kaukana kuninkaan valtakunnasta. He matkustivat syvemmälle Afrikan viidakkoon. Aurinko paistoi kuumasti, ja ympärillä kaikui eksoottisten lintujen laulu. Päivien ajan he vaelsivat, kunnes eräänä iltapäivänä he saapuivat erikoiselle, tiheälle alueelle, jonne auringonvalo tuskin ylsi. "Mitä ihmettä täällä on?" ihmetteli tohtori Doolittle. Yhtäkkiä he näkivät jotain uskomatonta. Puiden lomassa käveli olento, jolla oli kaksi päätä! Se oli kuin kaksi pientä antilooppia, jotka olivat kasvaneet yhteen keskeltä, mutta kummallakin oli oma kaulansa ja päänsä. Toinen pää katsoi eteenpäin ja toinen taaksepäin. Sen turkki oli kullanhohtoinen, ja sillä oli pitkät, kierteiset sarvet. Eläimet pysähtyivät ja tuijottivat hiljaa. Jip-koira murisi hiljaa, mutta tohtori Doolittle tiesi heti, että tämä ei ollut vaarallinen otus. Hän oli lukenut sellaisista Afrikan viidakoita koskevista vanhoista kirjoista. "Se on Pushmi-Pullyu!" tohtori huudahti. "Olen kuullut niistä, mutta en koskaan uskonut näkeväni sellaista! Ne ovat hyvin harvinaisia ja ujoja." Pushmi-Pullyu, niin kuin tohtori oli sen nimennyt, oli tosiaan ujo. Se katseli heitä kummallakin päällään, vuorotellen eteen ja taakse, valmiina pakenemaan. "Älä pelkää, ystävä," tohtori sanoi, lähestyen sitä hitaasti. "Emme aio tehdä sinulle pahaa." Polynesia käänsi tohtorin sanat eläimen kielelle, ja Pushmi-Pullyun päät nyökkäsivät arasti. Tohtori kysyi, miksi se oli niin surullisen ja yksinäisen näköinen. Pushmi-Pullyu kertoi, että se oli viimeinen lajistaan. Kaikki muut olivat joutuneet metsästäjien saaliiksi, koska ne olivat niin erikoisia. Se oli aina pelännyt ja piilotellut. Se halusi nähdä maailmaa, mutta se ei uskaltanut poistua piilostaan. Tohtori Doolittle sai loistavan ajatuksen. "Haluaisitko sinä tulla kanssamme Puddlebyyhyn, Englantiin?" hän kysyi. "Voisin pitää sinusta hyvää huolta. Saisit uuden kodin, ja sinun ei tarvitsisi enää pelätä." Pushmi-Pullyun kaksi päät katsoivat toisiaan ja sitten tohtoria. Ne pohtivat hetken. Elämä metsässä oli pelottavaa ja yksinäistä. Ajatus uudesta kodista ja ystävistä kuulosti houkuttelevalta. Lopulta Pushmi-Pullyun molemmat päät nyökkäsivät. Se suostui tulemaan tohtorin mukaan! Eläimet huusivat ilosta ja onnittelivat uutta ystäväänsä. "Mutta miten me saamme sen kuljetettua?" kysyi Gub-Gub. "Se on melko suuri eläin!" "Älkää huoliko," sanoi tohtori Doolittle. "Me keksimme kyllä. Tärkeintä on, että olemme löytäneet näin upean olennon, joka ansaitsee turvallisen kodin." Niin alkoi uusi vaihe heidän matkallaan. Tohtori Doolittle, hänen vanhat ystävänsä ja uusi, ainutlaatuinen Pushmi-Pullyu jatkoivat matkaansa Afrikan viidakon halki, kohti rannikkoa. Heidän sydämensä olivat täynnä toivoa, vaikka he tiesivätkin, että edessä olisi vielä pitkä ja haastava paluumatka kotiin. Mutta Pushmi-Pullyun kanssa he olivat valmiina mihin tahansa seikkailuun.

Kotiinpaluu ja uusi maine

Aika kului, ja tohtori Doolittlen seurue jatkoi matkaansa Afrikan halki, kohti rannikkoa. Jokainen päivä oli uusi seikkailu, täynnä viidakon ääniä ja outoja tuoksuja. Heidän mukanaan kulki ainutlaatuinen Pushmi-Pullyu, joka oli ystävällinen ja utelias. Sen kaksi päätä katselivat maailmaa vuorotellen, joskus yhteen suuntaan, joskus taas toiseen, kuin se ei saisi tarpeekseen kaikesta näkemästään. Vaikka matka oli pitkä ja jalkoja kolotti, he olivat onnellisia. He olivat paenneet ahneen kuninkaan kynsistä ja nyt heillä oli matkassaan jotain aivan, aivan ainutlaatuista. Eräänä aurinkoisena päivänä he saapuivat vihdoin meren rantaan. Voi, miten he kaipasivatkaan laivaa, joka veisi heidät takaisin tuttuun, vihreään Englantiin! Mutta heillä oli suuri pulma. Miten he saisivat rahaa laivamatkaan? Tohtori Doolittlella ei ollut enää lainkaan rahaa jäljellä, ei edes yhtä penniä. Hän pyysi neuvoa eläinystäviltään. Silloin Chee-Chee-apina, aina niin ovela ja kekseliäs, sai loistavan idean. "Tohtori!" se huudahti, hyppien iloisesti. "Pushmi-Pullyu on niin erikoinen! Kukaan ei ole koskaan nähnyt sen kaltaista eläintä! Ihmiset varmasti maksaisivat nähdäkseen sen!" Tohtori Doolittle mietti asiaa. Hän ei ollut koskaan pitänyt ajatuksesta näyttää ystäväänsä sirkuksen eläimenä, mutta he olivat todellisessa pulassa. He tarvitsivat rahaa kipeästi. Hän kääntyi Pushmi-Pullyun puoleen ja selitti tilanteen. Pushmi-Pullyu, joka oli sydämeltään aina valmis auttamaan, nyökkäsi molemmilla päillään. Se ymmärsi. "Jos se auttaa sinua ja ystäviäni, niin teen sen mielelläni", se sanoi. Niinpä tohtori Doolittle järjesti pienen näytöksen eräässä rannikkokaupungissa. Hän pystytti pienen teltan torille ja kutsui ihmisiä katsomaan maailman ihmeellisintä eläintä. Ja voi, miten ihmisiä virtasikaan paikalle! He olivat haltioissaan nähdessään eläimen, jolla oli kaksi päätä ja joka käveli niin sulavasti, kuin tanssien. Lapset kiljuivat ihastuksesta, ja aikuiset hieroivat silmiään varmistuakseen, että he todella näkivät oikein. He maksoivat mielellään pienen summan päästäkseen katsomaan tätä ainutlaatuista olentoa. Muutamassa päivässä tohtori Doolittle oli kerännyt tarpeeksi rahaa. Hän vuokrasi pienen, mutta vankan laivan, joka oli tarpeeksi suuri kuljettamaan hänet ja kaikki hänen eläinystävänsä. Laivamatka takaisin kotiin oli paljon rauhallisempi ja miellyttävämpi kuin tulo. Meri oli tyyni ja aurinko paistoi lämpimästi. He saivat nukkua levollisesti ja syödä vatsansa täyteen joka päivä. Polynesialla ja Gub-Gubilla oli mukavaa, kun heidän ei tarvinnut huolehtia merirosvoista tai myrskyistä. Pitkän merimatkan jälkeen, eräänä kauniina aamuna, he alkoivat vihdoin nähdä Englannin rannikon tuttuja, vihreitä kukkuloita kohoavan horisontissa. Sydämet täyttyivät ilosta ja odotuksesta. Kotona! Voi, miten ihanaa olikaan nähdä tuttuja maisemia! Laiva saapui Puddleby-on-the-Marshin pieneen, kodikkaaseen satamaan. Voi, miten John Dolittle oli kaivannutkaan kotiaan, omaa pientä taloaan ja puutarhaansa! Ja eläimet myös! Ne hyppivät ja kurnuttivat ja haukkuivat ilosta, kun ne astuivat tutulle maaperälle. Jip-koira haisteli innoissaan kaikki tutut tuoksut, ja Polynesia-papukaija lensi pienen kierroksen satamalaiturin yllä, ennen kuin laskeutui tohtorin olkapäälle. Pushmi-Pullyu oli hieman hämmästynyt kaikista uusista näkymistä ja äänistä, mutta se luotti tohtoriin täysin ja seurasi tätä uskollisesti. Uutinen tohtori Doolittlen paluusta ja hänen ihmeellisestä uudesta ystävästään levisi nopeasti Puddlebyssä ja sitä ympäröivissä kylissä. Ihmiset olivat suunnattoman uteliaita. He olivat kuulleet tarinoita tohtorin uskomattomasta Afrikan-matkasta, ja nyt heillä oli tilaisuus nähdä todiste omin silmin. Pushmi-Pullyu oli jotain, mitä kukaan ei ollut koskaan nähnyt – elävä olento, jolla oli kaksi päätä! Tohtori Doolittle järjesti jälleen pienen näytöksen, tällä kertaa omassa, vehreässä puutarhassaan. Hän asetti pienen kyltin portille, jossa luki, että pienellä maksulla pääsi katsomaan maailman ainoaa Pushmi-Pullyua. Ihmisiä virtasi paikalle kaukaa ja läheltä, he jonottivat kadulla nähdäkseen tämän ihmeen. He tulivat katsomaan tätä mystistä olentoa, jolla oli kaksi päätä, kummassakin pitkä, kapea kaula ja pehmeä, samettinen turkki. Kun Pushmi-Pullyu käveli ympäriinsä niin elegantisti ja rauhallisesti, kuin se olisi syntynyt tähän tarkoitukseen, väki huokaili ihastuksesta ja taputti käsiään. Ja niin, tohtori Doolittlelle alkoi virrata rahaa, paljon rahaa. Hänen kassansa täyttyivät nopeasti. Hän ei halunnut rikastua tällä tavalla, mutta hän tiesi, että tämä raha oli tarpeen, jotta hän voisi toteuttaa unelmansa. Hän osti lisää ruokaa kaikille eläimilleen, rakensi niille uusia, mukavia koteja ja hankki kaiken, mitä ne tarvitsivat – lämpimiä peittoja, leluja, ja jopa pienen uima-altaan Gub-Gub-possulle. Hän pystyi nyt auttamaan entistä useampia sairaita ja loukkaantuneita eläimiä, jotka tuotiin hänen luokseen. Hänen talonsa takapihasta tuli oikea eläinten turvapaikka, täynnä iloa ja elämää, ja kaikkialta kuului onnellisten eläinten ääniä. Tohtorin maine kasvoi nopeasti ja levisi tuulen lailla. Ihmiset eivät enää pitäneet häntä vain pienen kylän omituisena eläinlääkärinä. Ei suinkaan! Hänestä oli tullut kuuluisa! Sanat hänen uskomattomasta kyvystään puhua eläinten kanssa levisivät ympäri maata, ja jopa ulkomaille. Ihmiset alkoivat tuoda sairaita lemmikkejään hänelle kauempaakin, ja jokainen eläin sai parasta mahdollista hoitoa ja ymmärrystä. Mutta tohtori Doolittle ei koskaan unohtanut, mistä hän oli kotoisin tai ketä varten hän oli olemassa. Hän oli edelleen ystävällinen, vaatimaton mies, joka rakasti eläimiä enemmän kuin mitään muuta. Raha ja maine antoivat hänelle vain enemmän mahdollisuuksia auttaa eläimiä ja tehdä maailmasta paremman paikan niille. Pushmi-Pullyu oli onnellinen. Se oli tyytyväinen, että saattoi auttaa tohtoria ja hänen muita eläinystäviään. Sen lempeät silmät säteilivät tyytyväisyyttä. Se asui nyt mukavasti tohtorin suuressa puutarhassa, syöden herkullista ruohoa ja lehtiä, ja leikkien muiden eläinten kanssa. Tohtori Doolittlen elämä oli muuttunut täysin. Afrikan-matka oli ollut vaikea ja täynnä vaaroja, mutta se oli tuonut hänelle jotain aivan uutta – kyvyn todella auttaa eläimiä ja elää täysillä. Hän istui usein iltaisin takapihallaan, kuunnellen eläinten juttelua ja katsellen tähtiä. Hän oli onnellinen. Hän tiesi, että oli tehnyt oikean valinnan.

Lopetus

Hän tiesi, että oli tehnyt oikean valinnan. Ja niin, Tohtori Doolittle jatkoi seikkailujaan, aina valmiina auttamaan apua tarvitsevia eläimiä. Kiitos, että olit mukana tässä ihmeellisessä tarinassa! Toivottavasti nautit siitä ja sait inspiraatiota keksiä omia tarinoita puhuvista eläimistä. Muista antaa mielikuvituksen lentää! Kerro Sonacastsille, jos sinulla on palautetta tästä seikkailusta. Toivottavasti tapaamme taas pian uudessa tarinassa!

Lisää tarinoita