SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Tohtori Doolittle

30 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Oletko koskaan miettinyt, mitä eläimet sanovat toisilleen? Mitä jos joku pystyisi todella ymmärtämään niitä? Tervetuloa kuuntelemaan tarinaa Tohtori Doolittlesta, lääkäristä, joka oppi puhumaan kaikkien eläinten kieltä. Hän ei hoitanut ihmisiä, vaan kissoja, koiria, lintuja ja jopa apinoita! Liity mukaan, kun tutkimme Tohtori Doolittlen elämää ja hänen uskomattomia seikkailujaan, jotka muuttivat hänen maailmansa ikiajoiksi. Valmistaudu matkaan Afrikkaan ja takaisin!

Lääkäri, joka ymmärtää eläimiä

Tohtori Doolittle asui pienessä Puddleby-nimisessä kylässä ja oli erikoinen lääkäri. Hän rakasti eläimiä niin paljon, että hänen kotinsa oli täynnä niitä! Siellä oli kultakaloja altaassa, valkoisia hiiriä pianossa, orava vaatekaapissa, ja aina paljon koiria, kissoja ja kyyhkyjä. Mutta tohtorin kaikkein paras ystävä oli papukaija nimeltä Polynesia. Polynesia oli todella vanha ja viisas, ja hän oli asunut tohtorin luona jo monta, monta vuotta. Eräänä päivänä Polynesia alkoi opettaa tohtorille eläinten kieliä! "Tiedätkö, Tohtori", Polynesia sanoi, "me eläimet puhumme keskenämme. Etkö haluaisi oppia ymmärtämään meitä?" Tohtori oli innostunut! Hän opetteli ensin linnun kieltä, sitten koirien haukunnat, ja pian hän ymmärsi jopa matelijoiden sihisevän puheen. Miten uskomatonta! Hän oppi, että eläimet voivat kertoa tohtorille itse, missä heitä kolottaa. Enää ei tarvinnut arvailla! Tämä teki Tohtori Doolittlesta parhaan eläinlääkärin koko maailmassa. Ihmiset eivät enää oikein uskaltaneet tulla hänen luokseen, kun odotushuone oli täynnä sirkuttavia ja haukkuvia potilaita. Mutta eläimet rakastivat häntä!

Uusi ura ja kutsu Afrikasta

Joten Tohtori Doolittle päätti, että ihmisten hoitaminen sai nyt jäädä. Hän oli nyt eläinten tohtori! Ja ah, kuinka onnellinen hän olikaan! Vaikka ihmiset saattoivat pitää hänen taloaan vähän omituisena – no, kukapa ei pitäisi, jos odotushuoneessa istuisi ankkoja ja koiria ja ehkä jopa pieniä hiiriä, jotka odottivat hoitoa? – Tohtori Doolittle tunsi vihdoin löytäneensä paikkansa maailmassa. Hän puhui eläinten kanssa tuntikausia, kuunteli heidän murheitaan ja auttoi heitä paranemaan kaikista vaivoista, pienistä nuhista suuriin särkyihin. Hänen talonsa oli täynnä onnellista sirkutusta, maukunaa, pientä ininää ja joskus jopa iloista possun röhkinää. Hänen mukanaan asui monia eläinkavereita, jotka auttoivat häntä arjen askareissa ja olivat samalla hänen parhaita ystäviään. Oli Polynesiana, fiksu papukaija, joka osasi puhua monta, monta kieltä, ja joka usein muistutti tohtoria tärkeistä asioista. Ja oli Jip, iloinen koira, jolla oli uskomattoman hyvä hajuaisti, ja joka auttoi etsimään kadonneita tavaroita ja jopa potilaiden piilopaikkoja. Ja sitten oli Gub-Gub, possu, joka rakasti ruokaa yli kaiken ja osasi maistella kaikkea herkkua. Mutta kaikkein tärkein oli ehkä Dab-Dab, ahkera ankka, joka hoiti tohtorin taloutta kuin todellinen emäntä. Ajatelkaa – ankka, joka siivoaa, laittaa ruokaa ja pitää huolta kaikesta! Eipä sellaista usein näe! Nämä eläimet olivat tohtorille perhe. Mutta vaikka tohtorin sydän oli täynnä iloa ja elämää, hänen lompakkonsa oli valitettavasti melko tyhjä. Eläimet, nuo rakkaat potilaat, eivät oikein osanneet maksaa laskuja. Kukapa olisi opettanut oravalle, miten kolikko vaihtaa omistajaa? Tai linnulle, miten pankissa käydään ja rahaa nostetaan? Tohtori Doolittle käytti viimeisetkin rahansa ruokaan omille eläimilleen ja tietysti potilailleen sekä tarvittaviin lääkkeisiin, ja pian hänellä ei ollut enää juuri mitään. Hänen takkinsa alkoi repsottaa, ja hatussa oli reikä, ja hänen kenkiensä pohjat ohenivat. Mutta hän ei valittanut. Hän vain ajatteli, että eläinten auttaminen ja heidän hyvinvointinsa oli paljon, paljon tärkeämpää kuin uusi takki tai hienot kengät. Hän luotti siihen, että asiat järjestyisivät jotenkin. Yhtenä aurinkoisena aamuna, kun tohtori oli juuri keittämässä aamupuuroa Gub-Gubille ja Dab-Dab oli järjestämässä kyniä pöydälle, tapahtui jotain odottamatonta. Ikkunasta lensi sisään pörröinen pieni pääsky. Se oli matkustanut pitkän matkan, satoja ja tuhansia kilometrejä, ja sen höyhenet olivat pölystä ja seikkailuista likaiset. Pääsky laskeutui pöydälle, suoraan tohtorin nenän eteen, ja alkoi sitten sirkuttaa kiihkeästi, ikään kuin se olisi yrittänyt kertoa maailman tärkeintä uutista. Tohtori Doolittle kuunteli tarkkaan ja nyökkäili. Pääsky kertoi kauheista uutisista. Kaukana, kaukana, Afrikan viidakoissa oli puhjennut hirveä sairaus apinoiden keskuudessa. Apinat olivat sairaita, niin heikkoja, etteivät ne jaksaneet edes leikkiä tai etsiä ruokaa. Kukaan ei tiennyt, mitä tehdä, ja monet olivat jo nukkuneet pois. Jäljellä olevat olivat hyvin heikkoja ja pelokkaita. Pääsky oli lähetetty hakemaan apua – ja se oli tullut suoraan Tohtori Doolittlen luokse, koska kaikki eläimet tiesivät, että hän oli paras ja osasi auttaa. Polynesiana, papukaija, käänsi pääskyn sanomaa tohtorille varmistaakseen, että kaikki oli varmasti ymmärretty oikein. "Se sanoo, että sademetsät ovat täynnä itkeviä apinoita, tohtori! Ne tarvitsevat sinua! Ne ovat kuulleet sinun puhuvan eläinten kieltä ja tietävät sinun olevan heidän ainoa toivonsa!" Tohtori Doolittlen silmät laajenivat. Afrikka! Se oli niin kaukana, valtameren takana! Mutta hän ei voinut jättää apinoita pulaan. Hänen sydämensä sykkii apinoiden vuoksi. Miten hän voisi sanoa ei, kun apua tarvittiin niin kipeästi? Hän oli eläinten tohtori, ja eläimet kutsuivat apua. Se oli hänen velvollisuutensa. "Minun on mentävä", hän sanoi päättäväisesti, katsoen vuorotellen pääskyä ja Polynesianaa. "Minun on mentävä auttamaan heitä. Meidän on mentävä." Dab-Dab, ankka, sukelsi pöydän alle ja toi esiin vanhan matkalaukun kuin olisi odottanut tätä koko ikänsä. Jip-koira haukkui innoissaan ja heilutti häntäänsä niin vimmatusti, että se kaatoi pöydältä pienen kukan. Gub-Gub-possu ähkäisi mietteliäänä, varmaan pohtien, mahtaisikohan Afrikassa olla hyviä herkkupaloja, joita maistella matkan varrella. Mutta sitten tohtori huokaisi syvään. "Mutta kuinka me matkustaisimme sinne? Afrikka on valtavan kaukana! Tarvitsemme laivan! Ja rahaa, jotta voimme hankkia laivan ja kaiken tarvittavan matkaa varten. Meillä ei ole rahaa, eihän?" Polynesiana lensi tohtorin olkapäälle. "Älä huoli siitä, tohtori! Minulla on idea! Afrikassa on apinoita, jotka ovat hyvin rikkaita! Ne maksavat sinulle, kun olet parantanut heidät!" Tohtori Doolittle mietti hetken. Voisiko se olla totta? Rikkaita apinoita? No, jos eläimet pystyivät maksamaan, se olisi loistavaa! Se tarkoittaisi, että hän voisi ostaa tarvittavat lääkkeet ja matkatavarat. Mutta mistä saataisiin rahat sinne matkaamista varten? Sitten Polynesiana muisti jotain. "Tohtori! Muistatko sen vanhan laivurin, joka jätti sinulle testamentissaan pienen perinnön? Sanoin sinulle siitä jo silloin, mutta et kuunnellut! Olet aina niin kiireinen!" Tohtori Doolittle muisti! Vanhalla laivurilla, jonka hän oli parantanut kauan sitten, oli ollut tapana jättää pieni summa rahaa kiitokseksi. Ja tohtori oli unohtanut koko asian! Se oli juuri tarpeeksi rahaa pieneen laivaan ja matkaan. Mikä onni! Rahaa, jota hän ei edes tiennyt olevansa! Juuri sopiva summa pelastamaan apinat! Niinpä, Tohtori Doolittle alkoi valmistautua suureen seikkailuun. Hän pakkasi lääkkeitä, siteitä ja kaikki tarvittavat työkalut. Hänen eläinystävänsä auttoivat häntä mielellään. Dab-Dab pakasi ruokaa ja huolehti, että kaikki oli järjestyksessä, Gub-Gub tarkisti, että herkkuja oli tarpeeksi, ja Jip-koira haisteli kaikki laukut varmistaen, ettei sinne jäänyt mitään pientä yllätystä. Polynesiana antoi vinkkejä Afrikan säästä ja siitä, miten siellä pärjää ja mitä kieliä kannattaisi harjoitella. Valmistelut olivat valtavat. Talo oli yhtäkkiä täynnä touhua ja tohinaa, kaikenlaisia laukkuja ja paketteja. Tohtori Doolittle tiesi, että edessä oli pitkä ja jännittävä matka. Mutta hän oli valmis. Hän oli valmis auttamaan ystäviään, apinoita, jotka odottivat kaukana Afrikassa. Hän oli nyt Tohtori Doolittle, eläinten ystävä ja pelastaja! Ja näin, Tohtori Doolittle, yhdessä uskollisen eläinperheensä kanssa, valmistautui jättämään pienen talonsa Puddleby-on-the-Marshissa taakseen ja lähtemään kohti suurta, tuntematonta Afrikkaa.

Matka kohti tuntematonta

Ja niin, eräänä kauniina aamuna, aurinko paistoi kirkkaana Puddleby-on-the-Marshin ylle. Mutta tohtorin talo oli hiljainen. Kaikki oli pakattu. Tohtori Doolittle, Papua-papukaija Polynesia olkapäällään, koira Jip hyppien jalkojen juuressa, ankka Dab-Dab hieman hermostuneena, ja possu Gub-Gub norkoilemassa herkkuja toivoen, olivat valmiina lähtöön. He jättivät jäähyväiset kaikille ystävilleen kylässä. Naapurit vilkuttivat nenäliinoillaan, ja lapset huusivat iloisesti 'Hyvästi, tohtori! Tule pian takaisin!' He matkasivat ensin junalla suureen satamakaupunkiin. Voi, millainen näky se olikin! Valtavia laivoja, jotka olivat kuin kelluvia taloja, seisoivat rivissä satamassa. Tohtori Doolittle oli järjestänyt itselleen ja eläinystävilleen paikan eräältä laivalta, joka oli matkalla kauas, Afrikan rannikolle. Laiva oli vanha, mutta tukeva, ja sen nimi oli 'Minerva'. Tohtori ja hänen eläimensä astuivat laivaan, etsien mukavan paikan, missä he voisivat matkustaa turvallisesti. Pöllö Too-Too oli jo edeltänyt heitä, valmiina antamaan neuvoja reitistä ja säästä. Hän oli todellinen merenkulkija-pöllö! Merimatka oli pitkä ja täynnä uusia kokemuksia. Ensimmäisinä päivinä kaikki olivat hieman merisairaita. Etenkin Gub-Gub-possu. Hän vinkui ja valitti, että merenkulku ei ollut ollenkaan hänen juttunsa. Mutta Polynesia-papukaija, joka oli nähnyt maailmaa jo paljon, lohdutti heitä. 'Kohta olette kaikki tottuneet', se sanoi, 'ja sitten voimme taas kertoa juttuja ja nauraa!' Pian he tottuivat keinumiseen ja laivan ääniin. Päivät kuluivat. Tohtori Doolittle luki kirjoja ja tutki karttoja. Jip-koira haisteli tuulia ja etsi uusia tuoksuja mereltä. Dab-Dab-ankka pyysi kapteenilta luvan uida laivan vieressä aina kun se oli turvallista. Ja Gub-Gub-possu löysi aina jostain jotain hyvää syötävää, mikä sai sen taas iloiseksi. Mutta sitten, eräänä iltana, taivas meni yhtäkkiä mustaksi. Tuuli alkoi yltyä. Meri muuttui myrskyisäksi. Laiva alkoi keikkua ja natista. 'Myrsky on tulossa!' huusi kapteeni. Tohtori Doolittle keräsi kaikki eläinystävänsä yhteen ja rauhoitteli heitä. 'Ei hätää, rakkaani', hän sanoi, 'olemme turvassa. Pysykää vain tiukasti kiinni.' Aallot löivät laivan kylkiin valtavalla voimalla. Salamaniskut valaisivat pimeää taivasta. Ukkonen jyrisi kuin jättiläinen, joka tapaili rumpujaan. Se oli pelottavaa. Mutta tohtorin rauhallisuus tarttui eläimiin, ja he pitivät toisistaan kiinni. Kun myrsky laantui, aurinko nousi taas. Meri oli tyyni, mutta laiva oli ajautunut kauas reitiltään. Kapteeni oli huolissaan. 'Olemme eksyneet', hän sanoi tohtorille. 'En tiedä, missä olemme.' Voi, miten ikävä uutinen! Tohtori Doolittle tiesi, että Afrikka oli valtava manner, ja heidän oli löydettävä oikea paikka, missä Chee-Chee odotti. Silloin pöllö Too-Too, joka oli ollut hiljaa myrskyn ajan, avasi silmänsä. 'Älkää huoliko, kapteeni', se sanoi, 'tiedän tarkan sijaintimme. Olen kuunnellut merivirtoja ja tuulia. Jos käännymme itään ja sitten hieman etelään, olemme perillä muutamassa päivässä.' Kaikki olivat ihmeissään! Ja niin he tekivät. Kapteeni luotti Tohtori Doolittlen eläinystävään, pöllöön, joka osasi lukea merta paremmin kuin yksikään ihminen. Päivät kuluivat, ja eläimet alkoivat jo kyllästyä merenkulkuun. Gub-Gub haaveili tuoreista hedelmistä, ja Jip-koira juoksemisesta maalla. Sitten, eräänä kirkkaana aamuna, Polynesia-papukaija huusi, 'Maata! Maata näkyvissä!' Kaikki ryntäsivät laivan reunalle. Kaukana horisontissa näkyi vihreää ja ruskeaa – Afrikan rannikko! Vihdoinkin! He olivat selvinneet pitkästä ja seikkailullisesta matkasta. Afrikka odotti heitä, täynnä tuntemattomia ääniä, tuoksuja ja ennen kaikkea, uusia ystäviä, joita auttaa.

Vangittuna Jolliginkin maassa

Kaukana horisontissa näkyi vihreää ja ruskeaa – Afrikan rannikko! Vihdoinkin! He olivat selvinneet pitkästä ja seikkailullisesta matkasta. Afrikka odotti heitä, täynnä tuntemattomia ääniä, tuoksuja ja ennen kaikkea, uusia ystäviä, joita auttaa. Tohtori Doolittle ja hänen eläinystävänsä astuivat innoissaan maihin. Miten upea paikka Afrikka olikaan! Siellä kasvoi korkeita puita, joissa lauloi eksoottisia lintuja. Ilma tuoksui erilaiselta kuin Englannissa, täynnä kukkien ja sademetsän raikkaita tuoksuja. Pikkukoira Jippikin haisteli uusia, jännittäviä tuoksuja innokkaasti, ja Papukaija Polynesia huusi iloisena, ”Olemme perillä! Olemme perillä!” He kävelivät syvemmälle viidakkoon, ja pian heidän eteensä avautui pieni kylä. Kylän asukkaat, jotka olivat Jolliginki-kansaa, katselivat heitä uteliaasti. He eivät olleet koskaan nähneet Tohtorin kaltaista miestä tai hänen puhuvia eläimiään. Aluksi he olivat hieman yllättyneitä ja ehkä vähän pelokkaitakin. Tohtori yritti hymyillä ja tervehtiä heitä ystävällisesti, mutta Jolliginkit eivät ymmärtäneet hänen sanojaan. Papukaija Polynesia, joka osasi monta kieltä, yritti puhua heidän kieltään. Mutta Jolliginki-kansa ei ollut tottunut näkemään puhuvia lintuja. He olivat sitä mieltä, että nämä oudot vieraat olivat tulleet heidän maahansa ehkä pahat mielessä. He kokoontuivat Tohtorin ja eläinten ympärille. Tohtori Doolittle huomasi, että heidän ilmeensä muuttuivat ystävällisestä epäileviksi. Mitä nyt tapahtuisi? Kylän päällikkö astui esiin. Hän oli vanha ja viisas mies, mutta hänkin katsoi Tohtoria ja hänen joukkoaan tiukasti. Eläimet alkoivat hieman pelätä. Pieni sika Possu rääkäisi hiljaa, ja apina Tupu piiloutui Tohtorin takana. Tohtori yritti rauhoitella heitä. ”Älkää pelätkö, ystäväni”, hän kuiskasi. ”Kaikki järjestyy.” Mutta sitten Jolliginki-kansan soturit astuivat esiin. He eivät olleet ilkeitä, mutta heillä oli tehtävä. He olivat nähneet monia muukalaisia, jotka olivat tuoneet ongelmia heidän mailleen. He ottivat Tohtorin ja kaikki hänen eläinystävänsä kiinni. He eivät tehneet pahaa, mutta he veivät heidät mukanaan. Tohtori Doolittle ja hänen ystävänsä olivat nyt vankeja. Heidät vietiin syvälle viidakkoon, piilotettuun paikkaan. Se oli suuri, pimeä luola, joka tuntui kylmältä ja kostealta. Sisällä oli paljon tilaa, mutta se ei ollut mukava paikka elää. Luolan suuaukko suljettiin raskaalla kivellä, ja Tohtori ja hänen eläimensä olivat nyt ansassa. Pieni Possu itki hiljaa. Pöllö Tötterö pudisti päätään surullisena. Kukaan ei tiennyt, miksi heidät oli vangittu tai mitä heille tapahtuisi seuraavaksi. Tohtori Doolittle istui alas, eläimet hänen ympärillään. Hän silitti Jippiä ja yritti ajatella. ”Miksi he tekivät tämän?” hän kysyi itseltään. ”Emmekö me tulleet auttamaan?” Papukaija Polynesia, joka oli aina fiksu, sanoi Tohtorille: ”He pelkäävät, Tohtori. He eivät ymmärrä, kuka sinä olet ja miksi me olemme täällä. He luulevat, että olemme vaarallisia.” Tohtori nyökkäsi. ”Se on totta, Polynesia. Mutta kuinka selitämme heille? Ja kuinka pääsemme täältä pois auttamaan sairaita apinoita?” Hän katsoi ympärilleen pimeässä luolassa. Hän tiesi, että hänen oli keksittävä suunnitelma. Hänen eläinystävänsä luottivat häneen. Hän puhui eläimilleen. ”Meidän täytyy pysyä rauhallisina. Emme saa pelätä. Meidän täytyy ajatella yhdessä. Te, jotka osaatte lentää, voitte ehkä kurkistaa ulos ja kertoa, mitä tapahtuu. Te, jotka osaatte kaivaa, voitteko löytää toisen tien ulos?” Mutta luolan suuaukko oli tiukasti suljettu, ja se oli syvällä maassa. Ulos kurkistaminen tai kaivaminen ei ollut helppoa. Eläimet olivat surullisia ja hieman pettyneitä. Mutta he eivät luovuttaneet. He tiesivät, että heidän Tohtorinsa oli kekseliäs. Yhtäkkiä he kuulivat ääniä luolan ulkopuolelta. Jolliginki-kansan vartijat olivat siellä. He puhuivat toisilleen, mutta Tohtori ei ymmärtänyt heidän kieltään. Eläimet kuuntelivat tarkasti. Pöllö Tötterö, jolla oli erinomainen kuulo, kääntyi Tohtorin puoleen. ”He sanovat”, Tötterö kuiskasi, ”että meidän kohtalomme päätetään aamulla. He eivät tiedä, mitä tehdä meidän kanssamme.” Tohtori Doolittle ymmärsi. He olivat vankeina, mutta heitä ei ollut unohdettu. Heidän kohtalonsa oli epävarma, mutta ainakin he saisivat ehkä tilaisuuden selittää itsensä. Toivo pilkahti pimeydessä. Mutta miten hän saisi Jolliginkit uskomaan, että he olivat täällä auttamassa, eikä tuomassa harmia? Yksi asia oli varma: hänen oli keksittävä jotakin. Ja pian.

Apinoita auttamassa

Tohtori Doolittle istui Jolliginkien vankina, syvällä viidakossa. Häntä harmitti. Miten hän voisi auttaa sairaita apinoita, jos hän oli itse lukkojen takana? Miten hän voisi selittää ystävällisen tarkoituksensa, kun kukaan ei ymmärtänyt hänen kieltään? Toivo oli jo hiipumassa, kunnes hän kuuli tutun äänen. Se oli Polynesia-papukaija, joka oli onnistunut lentämään pienestä ikkunasta ulos ja takaisin. Se oli kuunnellut Jolliginkien puhetta tarkasti. ”He luulevat, että olette vakoilijoita”, sanoi Polynesia. ”Ja että olette tulleet varastamaan heidän aarteensa.” Tohtori Doolittle huokaisi. ”Minun on pakko puhua heidän johtajansa kanssa”, hän sanoi. ”Minun täytyy kertoa heille totuus.” Mutta miten? Juuri silloin, vankilan ulkopuolelta kantautui korviin outo ääni. Se oli apinan valitus, täynnä tuskaa ja surua. ”Se on sairas apina!” tohtori huudahti. ”Minun on autettava sitä!” Tämä tauti oli vaivannut apinoita pitkään. Se sai ne tuntemaan olonsa heikoksi ja väsyneeksi, eikä niillä ollut voimia leikkiä tai etsiä ruokaa. Myös Jolliginkien lapset olivat sairastuneet apinoiden mukana, ja siksi johtaja oli niin huolissaan. Jolliginkien johtaja, uhkaavan näköinen mies isolla höyhenkruunulla, tuli katsomaan, mikä oli hätänä. Hän näki tohtori Doolittlen katsovan huolestuneena ulos ikkunasta. Polynesia lensi nopeasti johtajan olkapäälle. ”Tämä valkoinen mies”, se sirkutti Jolliginkien kielellä, ”ei ole täällä varastamassa. Hän on lääkäri. Hän voi auttaa sairaita apinoita, joita te pelkäätte niin paljon.” Johtaja tuijotti tohtoria epäluuloisena. ”Miksi hän auttaisi meidän apinoitamme?” hän murisi. ”Hän on vanki.” Tohtori Doolittle tiesi, että tämä oli hänen ainoa tilaisuutensa. ”Sanokaa johtajalle”, tohtori sanoi Polynesiille, ”että minä en pelkää apinoiden tautia. Minä tiedän, miten sitä hoidetaan. Jos päästätte minut vapaaksi, minä paranen heidät kaikki.” Jolliginkien johtaja mietti pitkään. Hän katsoi sairasta apinaa, joka makasi maassa ja vapisi. Hän tiesi, että moni hänen heimonsa jäsen oli myös sairastunut apinoiden mukana. Lopulta hän nyökkäsi. ”Antakaa hänelle mahdollisuus”, hän sanoi. ”Mutta jos hän huijaa meitä, hän saa katua sitä.” Niin tohtori Doolittle vapautettiin. Hän otti pienen laukkunsa täynnä lääkkeitä ja aloitti työnsä. Ensin hän meni sairaimman apinan luo. Se oli pieni, ruskea apina, jolla oli surulliset silmät. Tohtori puhui apinalle sen omalla kielellä. ”Mikä sinua vaivaa, ystäväni?” ”Minua särkee joka paikkaan”, apina vastasi heikosti. ”Ja minun on niin kylmä.” Tohtori Doolittle tutki apinan tarkasti. Hän antoi sille pienen lusikallisen nestemäistä lääkettä, joka maistui hunajalta ja eukalyptukselta. Sitten hän käski apinan levätä. Päivien ajan tohtori Doolittle työskenteli uupumatta. Hän hoiti apinoita yksi kerrallaan, antoi niille lääkettä ja lohdutti niitä. Hän ei vain antanut lääkettä. Hän jutteli apinoiden kanssa, rauhoitteli niitä ja kertoi niille hauskoja tarinoita elämästä Englannissa. Hän jopa lauloi niille vanhoja merimieslauluja, ja vaikka apinat eivät ymmärtäneet sanoja, ne tuntuivat pitävän rytmistä. Hänen eläinystävänsä auttoivat häntä: koira Jip toi vettä, ankka Dab-Dab järjesti ruokaa ja possu Gub-Gub piti huolta pienimmistä apinapennuista. Jolliginkit seurasivat tohtorin työtä aluksi epäluuloisesti. Mutta kun he näkivät, miten apinat alkoivat päivä päivältä voida paremmin, heidän asenteensa muuttui. Päivä toisensa jälkeen viidakosta alkoi kuulua iloisempia ääniä. Aluksi vain heikkoja vinkauksia, sitten pirteitä sirkutuksia ja lopulta reipasta apinoiden kiljumista ja hypintää puissa. Jolliginkien kylä hiljeni usein, kun kaikki kuuntelivat, miten tohtori Doolittlen taika toimi. Ensimmäinen apina, jota tohtori oli hoitanut, hyppäsi yhtenä aamuna puun oksalle ja alkoi iloisesti kurnuttaa. Se ei ollut enää sairas! Pian muutkin apinat seurasivat perässä, leikkien ja kiipeillen. Jolliginkien johtaja, joka oli ollut niin ankara ja epäilevä, käveli tohtorin luo. Hänen kasvonsa olivat nyt täynnä hymyä. Hän ojensi tohtorille kauniin höyhenkaulakorun lahjaksi. ”Olet suuri parantaja, tohtori Doolittle”, hän sanoi. ”Me olemme sinulle ikuisesti kiitollisia. Pyydämme anteeksi, että pidimme sinua vankina.” Tohtori Doolittle otti lahjan vastaan ja nyökkäsi. ”Ei haittaa”, hän sanoi ystävällisesti. ”Tärkeintä on, että apinat ovat nyt terveitä. Ja minä olen iloinen saadessani auttaa.” Nyt hän oli vapaa, ja apinat olivat terveitä. Se oli kaiken sen matkanteon ja vankilassa olon arvoista.

Työn hedelmät ja Pushmi-Pullyu

Apinoiden ilo ja kiitollisuus olivat valtavat. Ne hyppivät ja kiipeilivät tohtori Doolittlen ympärillä, valloillaan riemusta. Enää ei ollut surua, ei yskää, ei väsymystä – vain puhdasta, tarttuvaa iloa. Tohtori Doolittle puolestaan oli tyytyväinen, sydämessään lämmin tunne siitä, että oli saanut auttaa. Hän oli tullut kaukaa, nähnyt paljon vaivaa, ja ollut jopa vankilassa, mutta kaikki se oli ollut sen arvoista. Hän oli pelastanut kokonaisen apinalauman! Ja sehän oli ihanaa. Mutta apinat eivät olleet tottuneet vain saamaan. Ne halusivat ehdottomasti kiittää tohtoria jollakin tavalla. Ne neuvottelivat keskenään pitkään ja hartaasti, kuiskien ja viittoen oksilla. Jokainen halusi antaa parhaansa. Yksi tarjosi tohtorille kauniin höyhenen, toinen mehukkaan hedelmän, kolmas kiiltävän kiven. Mutta tohtori Doolittle vain hymyili ja sanoi, ettei hän tarvinnut mitään muuta kuin heidän ystävyyttään ja sitä, että he olivat terveitä. Se oli hänelle jo suurin palkinto. Mutta apinat eivät luovuttaneet. Lopulta lauman vanhin ja viisain apina, jolla oli paljon ryppyjä otsallaan ja viisaus silmissään, astui esiin. Se katseli tohtori Doolittleä pitkään ja mietteliäästi. Sitten se alkoi puhua kaikille muille apinoille pitkän puheen, josta tohtori ymmärsi vain pätkiä, vaikka osasikin apinoiden kieltä. Hän kuuli sanoja kuten ”harvinainen”, ”erityinen” ja ”auttaa tohtoria”. Muut apinat nyökyttelivät ja huusivat innoissaan. Näytti siltä, että niillä oli suunnitelma! Tämä suunnitelma oli aivan uskomaton. Apinat halusivat antaa tohtorille lahjan, joka oli niin ainutlaatuinen, ettei sellaista ollut koko maailmassa. Ne puhuivat olennosta nimeltä Pushmi-Pullyu. ”Pushmi-Pullyu”, tohtori toisti ihmeissään. ”Mikä se sellainen on?” Vanha apina selitti, että Pushmi-Pullyu oli Afrikan harvinaisin ja ujoin eläin. Se oli kuin pieni, siro peura, mutta sillä oli kaksi päätä! Ja mikä ihmeellisintä, sillä ei ollut lainkaan takaosaa. Toinen pää oli siinä, missä toisilla eläimillä on häntä, ja toinen siinä, missä toisilla eläimillä on pää. Se oli siis eläin, joka oli kahdesta päästä kiinni, ja se saattoi liikkua mihin tahansa suuntaan ilman, että sen tarvitsi kääntyä. Kuvittelepa sitä! Jos se halusi mennä eteenpäin, toinen pää työnsi ja toinen veti. Jos se halusi mennä taaksepäin, osat vaihtoivat tehtävää. Se oli kuin pieni, elävä veturi, mutta ilman raiteita. Pushmi-Pullyut olivat hyvin vaikeita löytää, koska ne olivat niin ujoja ja ne elivät syvällä viidakon kätköissä. Ne pelkäsivät ihmisiä enemmän kuin mitään muuta. Koska niillä oli kaksi päätä, ne saattoivat nähdä molempiin suuntiin yhtä aikaa, joten niitä oli todella vaikea yllättää. Tohtori Doolittle oli kuullut niistä huhuja, mutta ei ollut koskaan uskonut niiden olevan totta. Nyt apinat kertoivat, että ne tiesivät, missä yksi sellainen piileskeli. Ja miksi apinat halusivat antaa tohtorille niin harvinaisen lahjan? No, ne ajattelivat, että tohtori oli käyttänyt kaikki rahansa laivan ja matkan ostamiseen. Hän oli köyhtynyt pelastaessaan heitä. Joten he halusivat antaa hänelle jotain, jolla hän voisi ansaita rahaa takaisin. Pushmi-Pullyu olisi aivan ainutlaatuinen nähtävyys, ja ihmiset maksaisivat varmasti paljon nähdäkseen sellaisen. Se olisi tohtori Doolittlen pelastusrengas! Tohtori Doolittle oli ensin hieman epäileväinen. Hän ei ollut varma, halusiko hän viedä villieläintä kotiin ja näyttää sitä ihmisille. Se tuntui vähän oudolta. Mutta apinat vakuuttivat hänelle, että Pushmi-Pullyu olisi onnellinen hänen kanssaan. Ne lupasivat puhua eläimelle ja selittää sille, kuinka tohtori Doolittle oli hyvä ja ymmärtäväinen. Ja tohtori Doolittle tiesi, että apinoihin saattoi luottaa. Ne tunsivat viidakon eläimet paremmin kuin kukaan muu. Niinpä seuraavana päivänä apinat veivät tohtorin syvälle viidakkoon. Matka oli pitkä ja täynnä seikkailuja. Ne kiipeilivät liukkailla lianapeilla, ylittivät mutaisia puroja ja pujottelivat tiheän kasvillisuuden läpi. Lopulta ne saapuivat pieneen, salaperäiseen aukeamaan. Siellä, keskellä tiheikköä, piileskeli Pushmi-Pullyu. Se oli kaunis, vaaleanruskea eläin, jolla oli pehmeä turkki ja suuret, uteliaat silmät – kummassakin päässä. Se näytti pelokkaalta, mutta samalla niin ystävälliseltä. Apinat puhuivat Pushmi-Pullyulle pitkään ja hartaasti. Ne kertoivat tohtori Doolittlen hyvyydestä ja siitä, kuinka hän oli parantanut kaikki apinat. Ne vakuuttivat eläimelle, että tohtori kohtelisi sitä hyvin ja että se saisi paljon herkullisia lehtiä ja raikasta vettä. Lopulta Pushmi-Pullyu suostui. Se nyökkäsi molemmilla päillään ja astui varovasti esiin piilopaikastaan. Sen kaksi päätä vilkuilivat ympäriinsä hieman jännittyneinä, mutta tohtori Doolittlen ystävälliset silmät saivat sen rentoutumaan. Tohtori Doolittle oli aivan haltioissaan. Hän oli niin iloinen tästä harvinaisesta ja upeasta lahjasta. Hän tiesi, että Pushmi-Pullyu ei ollut vain eläin, vaan myös muistutus apinoiden ystävyydestä ja kiitollisuudesta. Se oli todiste siitä, että hyvät teot palkitaan. Ja ehkäpä se auttaisi häntä maksamaan kaikki Afrikan-matkan kulut, jotta hän voisi jatkaa eläinten auttamista. Se oli täydellinen ratkaisu. Valmistelut paluumatkaa varten alkoivat. Apinat ja muut eläimet olivat surullisia nähdessään tohtorin lähtevän, mutta samalla ne olivat ylpeitä siitä, mitä ne olivat tehneet hänen hyväkseen. Ne pakkasivat tohtorille mukaan paljon hedelmiä ja muita herkkuja matkaa varten. Pushmi-Pullyu oli aluksi hieman hämmentynyt, mutta tottui nopeasti tohtorin lempeään seuraan. Se kulki tohtorin vierellä, kaksi päätä uteliaasti maailmaan päin. Nyt oli aika lähteä kotiin, kohti uusia seikkailuja ja uutta elämää, jonka Pushmi-Pullyu tulisi täysin muuttamaan.

Kotiinpaluu ja uusi alku

Tohtori Doolittle ja hänen ystävänsä, uusi ja ainutlaatuinen Pushmi-Pullyu-eläin mukanaan, aloittivat pitkän kotimatkansa Afrikasta. He olivat kaukana kotoa, mutta heidän sydämensä olivat täynnä iloa ja toivoa. Apinoiden kuningas oli antanut heille runsaasti muonaa ja vettä, ja heillä oli kaikki mitä tarvitsivat. Matka läpi viidakon oli erilainen kuin tullessa. Nyt heillä oli mukanaan tämä ihmeellinen olento, jonka kaksi päätä kurkkivat uteliaasti pensaikosta ja tuijottelivat jokaisen uuden äänen suuntaan. Pushmi-Pullyu oli edelleen hieman ujo, mutta se luotti tohtoriin ja hänen ystäviinsä. Se käveli tohtorin rinnalla, sen neljä säärtä liikkuivat sulavasti, kuin se olisi tanssinut. Tohtori puhui sille matkan varrella, ja vaikka Pushmi-Pullyu ei osannut puhua niin kuin papukaija Polynesia, se ymmärsi tohtorin lempeitä sanoja. Pian he saapuivat rannikolle. Se oli sama rannikko, jolta he olivat lähteneet kuukausia aiemmin. Siellä odotti jo heille apinoiden järjestämä laiva, jonka kapteeni oli kuullut tohtorin urotöistä ja oli innoissaan päästessään auttamaan. Laiva oli pieni ja vankka, ja se oli täydellinen matkustamaan Englantiin. Tohtori ja eläimet astuivat laivaan, ja pian purjeet nostettiin. Tuuli tarttui niihin, ja laiva alkoi liukua aaltojen yli kohti kotia. Merimatka oli rauhallinen suurimman osan ajasta. Meri oli sininen ja ylitsensä auringonvaloa hehkuva. Delfiinit hyppivät laivan edessä, ja lokit kirkuivat yläpuolella. Gub-Gub-possu söi kaikki laivalla olevat porkkanat, mikä huvitti kapteenia suuresti. Jip-koira vietti aikaa laivan kannella nuuskien merituulta ja haistellen kaukaisia maita. Too-Too-pöllö istui tohtorin olkapäällä ja tarkkaili maailmaa suurilla, viisailla silmillään. Polynesia-papukaija puolestaan kertoi kapteenille ja merimiehille kaikki tohtorin Afrikan seikkailut, ja he kuuntelivat suut auki. Pushmi-Pullyu oli hieman merisairas aluksi, mutta tohtori valmisti sille erityisen yrttijuoman, ja pian se voi taas hyvin. Se kurkisteli uteliaana laivan reunan yli ja ihmetteli suurta, sinistä merta. Se ei ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Päivä toisensa jälkeen he matkasivat eteenpäin, kunnes eräänä aamuna, kaukana horisontissa, he näkivät jotain tuttua. Englannin rannikon vihreät kukkulat. Tohtorin sydän hypähti ilosta. Koti! Pian he purjehtivat tuttuun jokeen ja saapuivat Puddleby-on-the-Marshin pieneen satamaan. Kylän ihmiset olivat kokoontuneet rantaan, sillä tieto tohtorin paluusta oli levinnyt nopeasti. He hurrasivat ja huusivat. Tohtori Doolittle ja kaikki hänen eläinystävänsä laskeutuivat laivasta. Ensimmäisenä juoksi Gub-Gub, kiljuen iloisesti. Sitten Jip ryntäsi nuuskimaan jokaista tuttua nurkkaa. Polynesia lensi tohtorin olkapäälle ja alkoi kertoa kyläläisille, kuinka tohtori oli pelastanut Afrikan apinat. Sitten tuli Pushmi-Pullyu. Sen kaksi päätä, toinen eteenpäin ja toinen taaksepäin, saivat kaikki haukkomaan henkeään. Kukaan ei ollut koskaan nähnyt sellaista eläintä! Lapset osoittelivat sormellaan ja naurahtelivat hämmästyneinä. Pushmi-Pullyu oli hämmentynyt, mutta tohtori silitti sen turkkia ja kuiskasi sille rauhoittavia sanoja. Pian he olivat takaisin tohtorin pienessä talossa, jossa kaikki oli ennallaan. Dab-Dab-ankka, joka oli jäänyt huolehtimaan talosta, oli iloinen nähdessään heidät. Hän oli pitänyt talon puhtaana ja ruuat valmiina. Kotona oli lämmin ja tuttua. Pushmi-Pullyu tutki jokaista nurkkaa, sen kaksi päätä kääntyilivät ympäriinsä. Se haisteli Gub-Gubin ruokakupin ja tuuppasi Jipiä uteliaasti kuonollaan. Vaikka se oli tullut kaukaa, se alkoi heti tuntea olonsa kotoisaksi. Tohtori Doolittle istui takkavalkean ääressä, kaikki eläimet ympärillään. Hän tunsi suurta onnellisuutta. Hän oli palannut kotiin ja oli tuonut mukanaan uuden, upean ystävän. Mutta elämä Puddlebyssä ei ollut enää koskaan entisellään. Ihmiset halusivat nähdä Pushmi-Pullyun. Se oli niin erikoinen ja harvinainen, että ihmiset olivat valmiita maksamaan vain nähdäkseen sen. Tohtori Doolittle, joka oli aiemmin ollut hyvin köyhä, sai uuden ajatuksen. Hän voisi näyttää Pushmi-Pullyua yleisölle, mutta ei omaksi edukseen. Ei, hän käyttäisi kaikki rahat auttaakseen vielä useampia eläimiä. Ja niin hän tekikin. Ihmiset tulivat kaukaa katsomaan Pushmi-Pullyua. Lapset olivat innoissaan, ja aikuisetkin hämmästyivät. Tohtori Doolittle selitti heille Pushmi-Pullyun tarinaa, sen kahden pään ja sen lempeän luonteen. Ansaitsemillaan rahoilla tohtori rakensi uuden, isomman eläinsairaalan pihalleen. Siinä oli mukavat sängyt sairaille eläimille, ja siellä oli tilaa kaikille tohtorin ystäville. Hän hankki uusia lääkkeitä ja kirjoja ja pystyi auttamaan eläimiä jopa paremmin kuin ennen. Hän osti myös Gub-Gubille uuden, valtavan ruokakupin, jotta possulla olisi aina tarpeeksi herkkuja. Tohtori Doolittle oli vihdoin varakas, mutta se ei muuttanut häntä. Hän oli edelleen sama ystävällinen mies, joka rakasti eläimiä enemmän kuin mitään muuta. Hän käytti varallisuutensa hyvään tarkoitukseen, ja hänen maineensa levisi kaikkialle. Hän oli nyt tunnettu ympäri maailmaa, ei vain eläinten ymmärtäjänä, vaan myös heidän puolustajanaan ja parantajanaan. Hänen elämänsä oli saanut uuden alun, ja se oli täynnä iloa, ystävyyttä ja loputtomia seikkailuja. Ja kaikki tämä oli alkanut siitä, että hän oli oppinut puhumaan eläinten kieltä. Hän oli todellakin ainutlaatuinen tohtori Doolittle.

Lopetus

Kiitos, että olit mukana Tohtori Doolittlen seikkailuissa! Toivottavasti nautit tarinasta ja kuvittelit omia eläinystäviäsi. Jos sinulla on palautetta, kerrothan Sonacastsille! He haluavat kuulla, mitä mieltä olit. Kenties sinustakin tulee eläinten kuiskaaja, joka seikkailee niiden kanssa ympäri maailmaa? Muista, että mielikuvitus on ihana asia. Nähdään taas pian uudessa tarinassa! Oikein mukavaa päivää kaikille!

Lisää tarinoita