SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Tohtori Doolittle

30 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Oletko koskaan miettinyt, mitä eläimet todella sanovat? Tässä tarinassa tapaamme lääkärin, joka ei ainoastaan mieti, vaan myös ymmärtää heitä! Tohtori Doolittle on omistanut elämänsä pörröisille, sulallisille ja suomuisille potilaille. Hän on oppinut puhumaan kaikkien eläinten kieltä. Tule mukaan kuuntelemaan uskomattomia seikkailuja, kun tämä ainutlaatuinen tohtori matkustaa maailman ympäri auttamaan eläinystäviään. Valmistaudu sukeltamaan maailmaan, jossa eläimet puhuvat ja unelmat toteutuvat!

Tohtori Doolittlen erikoinen kutsumus

Tohtori Doolittle asui pienessä Puddleby-nimisessä kylässä, kauniissa vanhassa talossa, jonka puutarhassa kasvoi paljon kukkia ja vihanneksia. Aluksi hän oli ihan tavallinen lääkäri. Ihmiset tulivat hänen vastaanotolleen, kertoivat kurkkuvaivoistaan tai kipeistä polvistaan, ja tohtori antoi heille lääkettä. Mutta tohtori Doolittle rakasti eläimiä enemmän kuin mitään muuta. Hänellä oli paljon lemmikkejä: kultakaloja maljassaan, hiiri kellarissa, kani puutarhassa ja jopa orava vanhassa tammenkolossa. Eräänä päivänä jotain ihmeellistä tapahtui. Vanha papukaija nimeltä Polynesia, joka asui tohtorin kanssa, alkoi jutella hänelle! Polynesia oli elänyt tohtorin perheessä jo vuosia ja osasi puhua lähes kuin ihminen. Se ei vain toistanut sanoja, vaan oikeasti ymmärsi. Polynesia näki, kuinka tohtori usein huolestui sairaista eläimistä eikä tiennyt, mikä niitä vaivasi. Niinpä se päätti opettaa tohtorille, että eläimillä on oma kielensä, jolla ne voivat kertoa tunteistaan ja tarpeistaan. Tohtori Doolittle, joka oli aina ollut kiinnostunut kaikesta uudesta, alkoi opiskella tätä kieltä ahkerasti. Pian hän ymmärsi koirien haukunnan, kissojen naukumisen ja jopa ankkojen vaakunnan! Hänestä tuli maailman ensimmäinen eläinlääkäri, joka osasi kysyä potilailtaan: ”Mitä sinulla on mielessä?”

Papukaija Polynesia ja eläinten kieli

Tämä oli kuitenkin vasta alkua! Tohtorin koti oli täynnä kaikenlaisia eläimiä, ja jokaisella oli oma tapansa puhua. Mutta kaikkein paras opettaja ja avulias ystävä oli eräs vanha, viisas papukaija nimeltään Polynesia. Polynesia oli asunut tohtorin luona jo vuosikausia. Hän oli matkustanut ympäri maailmaa ja osasi puhua lähes kaikkia eläinten kieliä – ja myös ihmisten kieltä, tietenkin! Polynesia oli tohtorin vanha ystävä ja paras apulainen. Hänellä oli upeat, kirkkaat sulat, jotka hohtivat auringossa kuin sateenkaari. Ja mikä tärkeintä, hänellä oli hyvin lempeä ääni, kun hän opetti. ”Katso, tohtori”, Polynesia saattoi sanoa eräänä aamuna, kun pikkuruinen hiiri juoksi ohi. ”Hiiren piippaus ei ole vain piippaus. Jos se piippaa nopeasti ja korkealta, se tarkoittaa, että se on todella peloissaan. Jos taas se piippaa hiljaa ja pitkään, se saattaa etsiä ystävää tai kertoa, että sillä on nälkä.” Tohtori Doolittle istui pienen pöydän ääressä, kynä korvansa takana ja muistikirja auki. Hän kirjoitti ylös kaiken, mitä Polynesia opetti. ”Tämä on aivan kuin koulu”, hän mutisi, ”mutta paljon mielenkiintoisempaa!” Hän opiskeli tuntikausia, päivästä toiseen. Polynesia näytti hänelle, kuinka eri linnut laulavat eri tavoin kertoakseen toisilleen vaarasta tai löydetystä herkullisesta marjasta. Hän opetti, että varpusten viserrys oli kuin pientä juoruilua naapurustosta, kun taas varisten raakunta saattoi olla vakava kokous tärkeistä asioista. Polynesia oli kärsivällinen opettaja. Hän opetti tohtorille, että eläinten kieli ei ollut vain ääniä, vaan myös kehonkieltä. Kun koira heiluttaa häntäänsä nopeasti, se on iloinen. Mutta jos se pitää häntäänsä alhaalla ja painaa korviaan taakse, se saattaa olla surullinen tai pelokas. Kissan hännän asento kertoi myös paljon: pörröinen, pysty häntä tarkoitti, että kissa oli todella leikkisällä tuulella, mutta jos se piiskasi häntäänsä puolelta toiselle, oli parasta jättää se rauhaan. Tohtori Doolittle alkoi ymmärtää eläimiä yhä paremmin. Hän saattoi puhua koirien kanssa heidän omalla haukunnan kielellään ja kissojen kanssa heidän naukumistavallaan. Hän oppi erottamaan eri ankkojen vaakunnat – toinen pyysi lisää ruokaa, toinen kertoi nähneensä ketun! Se oli kuin olisi avannut aivan uuden maailman. Eläimet tuntuivat paljon onnellisemmilta, kun tohtori todella ymmärsi niitä. He tulivat hänen luokseen yhä useammin, ei vain silloin kun olivat sairaita, vaan myös silloin, kun heillä oli jokin pieni huoli tai hauska tarina kerrottavanaan. Kerran eräs vanha, viisas pöllö nimeltään Tuomas tuli tohtorin vastaanotolle. Tuomas istui pöydällä, katsoi tohtoria suurilla silmillään ja huhuili syvällä äänellä. Tohtori kuunteli tarkkaan ja kirjoitti ylös. Polynesia istui tohtorin olkapäällä ja nyökytteli. ”Hän kertoo”, Polynesia kääntää tohtorille, ”että hän on nähnyt unissaan kadonneen avaimen. Sen avaimen, jonka rouva Pupu, se pörröinen kaniprouva, on etsinyt jo viikkoja! Se on kuulemma vanhan omenapuun alla, siellä missä on sammalta.” Tohtori Doolittle hämmästyi. Hän oli jo pitkään yrittänyt auttaa rouva Pupua löytämään avaimensa. Niinpä hän kiitti pöllö Tuomasta ja lähti heti ulos. Ja totta tosiaan, vanhan omenapuun alta, sammalen seasta, hän löysi pienen, kiiltävän avaimen! Rouva Pupu oli niin onnellinen! Hän hyppi ja pomppi kiitollisena. Tällaiset pienet ihmeet tapahtuivat usein tohtorin luona. Eläimet alkoivat kutsua tohtoria ”Suureksi Ymmärtäjäksi”. He tunsivat, että hän oli heidän paras ystävänsä, joku joka todella kuunteli. Hän ei vain hoitanut heidän kipujaan, vaan myös heidän sydämiään. Tohtori Doolittle oli oppinut, että jokaisella eläimellä oli oma persoonallisuutensa ja omat tunteensa, aivan kuten ihmisilläkin. Kissa saattoi olla ylpeä ja itsenäinen, koira uskollinen ja leikkisä, ja lintu vapaa ja laulava. Hänestä tuli myös erityisen hyvä ymmärtämään lintujen kieltä, Polynesian ansiosta. Hän oppi laulamaan pienten sinitiaisten kanssa ja viheltämään kottaraisten kielellä. Hän tiesi, mitä viestittiin tuulen mukana lentävien varpusparvien kesken ja mitä salaisuuksia yölaulajat kertoivat toisilleen kuunvalossa. Tämä taito osoittautuisi myöhemmin erittäin tärkeäksi hänen monilla seikkailuillaan. Tohtori Doolittlen elämä muuttui täysin. Hän ei enää ollut vain hiljainen lääkäri pienessä kylässä. Hän oli eläinten luotettu ystävä ja heidän äänensä maailmassa. Hän ymmärsi, että eläimet eivät olleet vain lemmikkejä, vaan ajattelevia, tuntevia olentoja. Ja tämä ymmärrys teki hänestä maailman parhaan eläinlääkärin. Hän osasi nyt kysyä: ”Mitä sinulla on mielessä?” ja myös ymmärtää vastauksen. Hänen entiset ihmispotilaansa alkoivat vähitellen kaikkoamaan. Heistä tuntui vähän oudolta, että tohtori oli aina keskellä papukaijan viserrysten ja koiran haukahdusten kuorossa. He halusivat lääkärin, joka puhui vain ihmisten kieltä! Mutta tohtori Doolittle ei ollut ollenkaan pahoillaan. Hän sai paljon enemmän iloa ja tyydytystä auttaessaan eläimiä. Hänen vastaanotostaan ja kodistaan tuli eläinten turvapaikka, paikka, jossa jokainen häntä, siipi ja nokka oli tervetullut. Polynesia oli tohtorille korvaamaton. Hän paitsi opetti, myös toimi tulkkina monimutkaisemmissa tapauksissa. Esimerkiksi, kun eräs vanha kilpikonna nimeltään Kalle tuli valittamaan selkäkipua, Kalle puhui niin hitaasti ja hiljaa, että tohtori Doolittlen olisi ollut vaikea ymmärtää häntä ilman Polynesian apua. ”Hän sanoo”, Polynesia kääntää tohtorille, ”että hänen kuorensa on ollut kipeä jo kolme kuukautta. Hän muistaa syöneensä pahaa marjaa eräänä sateisena iltana.” Tohtori tutki Kallen ja löysi pienen kiven, joka oli juuttunut kilven alle. Pian Kalle oli taas iloinen ja nopea! Tällaiset tapahtumat vahvistivat tohtorin uskoa eläinten kykyyn kommunikoida. Hän ymmärsi, että eläimet eivät olleet vähemmän älykkäitä kuin ihmiset, he vain puhuivat toisella tavalla. Jokaisella eläimellä oli oma ainutlaatuinen koodinsa: kalat kommunikoivat veden värinöillä, mehiläiset tanssilla ja jopa muurahaiset hajujen avulla. Tohtori Doolittle halusi oppia ne kaikki! Hän oli tiedonjanoinen seikkailija, vaikka ei ollut vielä matkustanut mihinkään. Hänen opiskeluhuoneensa muuttui todelliseksi eläinkielen yliopistoksi. Kirjahyllyissä oli kirjoja eläinten käyttäytymisestä, pöydällä oli muistiinpanoja lintujen lauluista ja seinällä kartta, johon oli merkitty eri eläinten asuinalueita. Hänellä oli jopa pieni taulu, johon hän kirjoitti uusia sanoja ja lauseita, jotka oli oppinut eri eläimiltä. Se oli valtava työ, mutta tohtori Doolittle rakasti jokaista hetkeä. Hänestä tuli niin taitava, että hän saattoi tunnistaa metsän eläinten mielialan pelkästään kuuntelemalla. Jos hän kuuli lintujen varoituslaulun, hän tiesi, että petoeläin oli lähellä. Jos hän kuuli iloisen kaniperheen naurun, hän tiesi, että kaikki oli hyvin. Tämä kyky antoi hänelle suuren vastuun, mutta myös valtavan ilon. Hän tunsi olevansa osa suurta eläinperhettä. Ja niin, päivä päivältä, tohtori Doolittle tuli yhä taitavammaksi tässä ainutlaatuisessa taidossa. Hän kuunteli tuulta, puiden lehtien kahinaa ja jopa jokiveden solinaa. Kaikki kertoi hänelle tarinoita, ja hän oli valmis kuulemaan ne kaikki. Hän ei tiennyt, että nämä taidot tulisivat olemaan avain uskomattomiin seikkailuihin, jotka odottivat häntä. Mutta sen me kuulemme seuraavassa tarinassa.

Matka Afrikkaan

Kuten arvasittekin, tohtori Doolittlea todellakin odottivat uskomattomat seikkailut. Ja niiden alkuunpanijana oli Afrikasta tullut kirje. Eräänä kauniina aamuna, kun aurinko paistoi kirkkaasti Doolittlen taloon, postinkantaja toi erityisen kirjeen. Se ei ollut aivan tavallinen kirje, sillä sen oli tuonut pieni, nopea pääsky, joka oli lentänyt pitkän, pitkän matkan Afrikan lämmöstä. Pääsky oli väsynyt ja sen höyhenet olivat pölyisiä, mutta se toi mukanaan tärkeän viestin. Tohtori Doolittle avasi kirjekuoren, joka oli koristeltu eksoottisilla kuvilla. Sisällä oli piirustus, mutta ei sanoja. Hän raaputti päätään ja mietti, mitä tämä voisi tarkoittaa. Silloin papukaija Polynesia, joka istui olkapäälläni, katsahti ylös ja sanoi, ”Minäpä kerron sinulle, tohtori! Tämä on Chee-Cheeltä, apinalta, jonka tunnet! Hän on kirjoittanut tämän apinoiden kielellä, kuvin.” Polynesia alkoi kääntää viestiä. ”Hän sanoo… hän sanoo, että kaikki apinat Afrikassa ovat tulleet hyvin, hyvin sairaiksi. Niillä on outo tauti, joka saa ne tuntemaan olonsa heikoksi ja väsyneeksi. Ne eivät jaksa leikkiä, ne eivät jaksa syödä, eivätkä ne voi edes hyppiä puissa. Ne ovat hyvin, hyvin surullisia ja pelokkaita. Chee-Chee pyytää sinua tulemaan ja auttamaan. Sinä olet ainoa, joka voi parantaa heidät!” Tohtori Doolittle kuunteli tarkkaavaisesti. Hänen kasvonsa muuttuivat vakaviksi. Apinat olivat hänen ystäviään, ja niiden kärsimys kosketti hänen sydäntään syvästi. ”Minun on mentävä”, hän sanoi päättäväisesti. ”Minun on mentävä Afrikkaan ja autettava heitä. Eläimet luottavat minuun.” Mutta Afrikka oli todella kaukana! Miten sinne pääsisi? Ja miten tohtori Doolittle, joka ei ollut kovin rikas, saisi rahat matkaan? Eläimet kokoontuivat hänen ympärilleen. Koira Jip heilutti häntäänsä, ankka Dab-Dab tömisteli jalkaansa, pöllö Too-Too nyökkäili viisaasti ja possu Gub-Gub röhki myötätuntoisesti. He kaikki halusivat auttaa. ”Älä huoli, tohtori!” sanoi Polynesia. ”Me autamme sinua! Minä voin opettaa sinulle lisää eläinten kieliä, jotta voit auttaa apinoita entistä paremmin. Ja me muut… me voimme myydä sinun kasvejasi ja kukkiasi torilla! Tai ehkä Jip voi esittää temppuja ja kerätä rahaa!” Tohtori Doolittle hymyili. Hänellä oli todellakin uskollisimmat ystävät maailmassa. Jonkin ajan kuluttua, pienellä avustuksella ja eläinten kekseliäisyydellä, he saivat tarpeeksi rahaa. Se ei ollut paljon, mutta riittävä laivamatkaan. Se oli riittävä ostamaan heille liput laivaan, joka lähtisi kohti Afrikan rannikkoa. Preparations for the journey began. Dab-Dab, ankkakokki, pakkasi maukkaita eväitä ja lääkkeitä tohtorin lääkärinlaukkuun. Jip, koira, kantoi tohtorin parhaimman ylälakin ja kävelykepin. Too-Too, pöllö, valitsi mukaan tärkeimmät kirjat apinoiden sairauksista. Ja Gub-Gub, possu, huolehti siitä, että matkaan lähti paljon tohtorin lempparikeksejä ja muuta pientä purtavaa. Jokainen eläin oli tärkeässä roolissa, ja heidän yhteistyönsä oli ihmeellistä katseltavaa. Eräänä aurinkoisena aamuna, kun sumu oli juuri nousemassa meren yltä, tohtori Doolittle ja hänen eläinystävänsä kävelivät satamaan. He olivat pakattuna ja valmiina. Laiva odotti, sen mastot olivat korkealla taivasta vasten. Siinä oli upea purjelaiva, joka näytti valmiilta pitkään seikkailuun. Eläinten silmät kiiluivat innosta, ja jopa tohtori Doolittlen sydän pamppaili hieman nopeammin. He olivat lähdössä! Kohti tuntematonta, kohti Afrikkaa, auttamaan sairaita apinoita. Tämä oli heidän suuri matkansa alku, täynnä jännitystä ja odottamattomia käänteitä. Ja he olivat valmiina kohtaamaan ne kaikki. Merituuli puhalsi heidän kasvoilleen, kun he astuivat laivan kannelle. He tiesivät, että edessä oli pitkä ja vaarallinen matka, mutta yhdessä he olivat rohkeita. Seuraavaksi kuulemme, mitä laivamatkalla tapahtui.

Laivamatka ja haaksirikko

Tohtori Doolittle ja hänen eläinystävänsä tunsivat merituulen puhaltavan kasvoilleen, kun he astuivat suurelle purjelaivalle. Laiva keinui lempeästi aaltojen päällä, ja sen mastot kurottivat kohti taivasta kuin valtavat puut. Jokaisella eläimellä oli oma paikkansa. Puhuva papukaija Polynesia asettui tohtorin olkapäälle, ja Jip-koira löysi mukavan nurkkauksen tohtorin jalkojen juuresta. Possu Gub-Gub haisteli uteliaana ruuman tuoksuja, ja ankka Dab-Dab tutki kannen lätäköitä. Apinat taas kiipeilivät ketterästi köysissä, naureskellen ja pelleillen, aivan kuin olisivat olleet kotonaan viidakossa. Laivan kapteeni oli aluksi hieman ihmeissään niin suuresta eläinjoukosta, mutta tohtori Doolittle selitti kaiken rauhallisesti ja vakuuttavasti. Hän kertoi, että eläimet olivat hänen apulaisiaan ja parhaita ystäviään. Ja niin, matka alkoi. Päivästä toiseen laiva lipui eteenpäin, ja jokainen päivä oli uusi seikkailu. Aurinko paistoi, ja merivesi kimalteli kuin tuhat timanttia. Tohtori Doolittle vietti aikaa kannella, jutellen Polynesian kanssa ja opettaen Jipille uusia temppuja. Hän istui usein tarkkailemassa merta, haaveillen Afrikan salaisuuksista, ja kirjoitti muistiin mielenkiintoisia asioita, joita eläimet hänelle kertoivat. Eläimillä oli hauskaa. Ne juoksivat ja leikkivät, ja tohtori varmisti, että kaikki saivat herkullista ruokaa ja raikasta vettä. Gub-Gub possu röhkäisi tyytyväisenä, kun se sai syödä omenankuoria, ja Dab-Dab-ankka sukelteli mielellään laivan perässä uiden kilpaa pienten kalojen kanssa. Apinat pitivät pieniä tanssiesityksiä, jotka saivat jopa kapteenin nauramaan. Kaikki oli hyvin. Mutta sitten eräänä iltana taivas alkoi muuttua. Aurinko laski punaiseksi palloksi, ja tummat pilvet kerääntyivät nopeasti. Tuuli alkoi yltyä, ja meri alkoi kuohua ja myrskytä. Ensin se oli vain pientä keinuntaa, mutta pian aallot kasvoivat valtaviksi, ja laiva sinkoili ylös ja alas kuin lelu. Salama välähti taivaalla, valaisten hetken ajan myrskyävän meren, ja ukkonen jylisi pelottavasti. Eläimet kerääntyivät tohtorin ympärille, niiden silmät suuret ja peloissaan. ”Älkää pelätkö, ystävät”, tohtori sanoi, vaikka hänen oma sydämensä hakkasi lujaa. ”Pysymme yhdessä, ja kaikki järjestyy.” Polynesia papukaija puristi tiukasti hänen olkapäähänsä. Myrsky vain paheni. Aallot löivät laivan kylkiin niin voimakkaasti, että puu natisi ja vinkui. Vesi alkoi tulvia kannelle, ja miehistö yritti epätoivoisesti pumpata sitä ulos. Mutta myrsky oli liian voimakas. Yhtäkkiä kuului valtava räsähdys! Laivan masto murtui ja putosi veteen, vetäen mukanaan purjeet ja köydet. Laiva kallistui vaarallisesti toiselle kyljelleen, ja kaikki tavarat alkoivat liukua ympäriinsä. ”Hyppääkää!” huusi tohtori, kun laiva osui johonkin vedenalaiseen. Se oli karikko, ja laivan pohja repesi auki. Vesi syöksyi sisään, ja laiva alkoi vajota nopeasti. Tohtori Doolittle ja kaikki eläimet hyppäsivät veteen. He olivat kaikki hyviä uimareita. Tohtori piteli kiinni suuresta puupalasta, ja Polynesia ja Dab-Dab lentelivät hänen ympärillään. Jip-koira ui reippaasti hänen vierellään, ja Gub-Gub ja apinat tarrautuivat kiinni kelluviin tavaroihin ja toisiinsa. He taistelivat valtavien aaltojen kanssa, jotka yrittivät vetää heitä syvyyksiin. Vesi oli kylmää ja suolaista, ja heidän täytyi pinnistellä koko voimallaan. He eivät tienneet, mihin olivat menossa, mutta he tiesivät, että heidän täytyi vain jatkaa uimista. He uivat ja uivat, kunnes myrsky alkoi vihdoin laantua ja aurinko nousi punaisena taivaanrantaan. Ja sitten he näkivät sen. Vihreä maa, jota ympäröi valkoinen hiekkaranta. Se oli saari! He olivat uupuneita, mutta helpotus levisi heidän sydämiinsä. Yksi toisensa jälkeen he huuhtoivat rantaan, aaltojen mukana, tohtori Doolittle, Polynesia, Jip, Gub-Gub, Dab-Dab ja kaikki apinat. He olivat turvassa, mutta he olivat keskellä tuntematonta maata. Mitä he löytäisivät tästä uudesta paikasta? Ja miten he pääsisivät takaisin kotiin? Nämä olivat suuria kysymyksiä, joihin heidän täytyi löytää vastaukset. Mutta ensin heidän täytyi levätä.

Jip ja apinoiden kuningas

Aamun ensisäteiden pilkistäessä viidakon tiheän lehvästön läpi, tohtori Doolittle ja hänen ystävänsä heräsivät hiekkarannalta. Aallot kuiskasivat rantaan rauhoittavaa laulua, mutta heidän mielessään oli yhä eilisen myrskyn pauhu. Heidän laivansa oli kadonnut, ja he olivat nyt autiolla rannalla, kaukana kotoa. Mitä he söisivät? Mistä he löytäisivät juotavaa? Nämä olivat suuria kysymyksiä. Onneksi tohtorilla oli mukanaan uskollinen ystävänsä, koira Jip. Jip ei ollut mikä tahansa koira. Sillä oli maailman paras nenä! Se pystyi haistamaan kaiken – kukkien tuoksusta piilotettuun aarteeseen, tai jopa veteen, joka oli syvällä maan alla. Tohtori Doolittle silitti Jipin pehmeää turkkia. "Jip-kulta," hän sanoi, "tarvitsemme apuasi. Yritäpä haistaa meille makeaa vettä ja ehkä jotain syötävääkin." Jip nosti kuononsa ilmaan, veti syvään henkeä ja alkoi sitten nuuhkia maata pitkin. Sen häntä heilui innokkaasti. Se johdatti tohtorin ja muut syvemmälle viidakkoon, poispäin rannasta. Pitkäjalkainen Straussi, Polynesia-papukaija, Possu ja apina Chee-Chee seurasivat perässä, varpajillaan astellen. Viidakko oli täynnä ääniä: lintujen laulua, hyönteisten surinaa ja tuntemattomien eläinten huhuilua. Hetken kuluttua Jip alkoi haukkua iloisesti! Se oli löytänyt pienen puron, josta virtasi kirkasta, raikasta vettä. Kaikki olivat niin helpottuneita! He joivat vatsansa täyteen ja täyttivät Pullon tyhjän pullon vedellä. Jip löysi myös pensaita, joissa kasvoi herkullisia, punaisia marjoja. Voi miten hyvältä ne maistuivatkaan, kun oli ollut niin nälkäinen! Kun he olivat saaneet janonsa sammutettua ja vatsansa täytettyä, he jatkoivat matkaansa syvemmälle viidakkoon. He halusivat selvittää, missä he olivat ja oliko lähistöllä ketään, joka voisi auttaa heitä palaamaan kotiin. Yhtäkkiä he kuulivat kovaa meteliä. Se kuulosti itkulta ja valitukselta, ja ääni tuli aivan läheltä. Chee-Chee, apina, alkoi täristä. "Voi, tohtori!" Chee-Chee huudahti. "Apinoilla on hätä! Ne ovat niin, niin surullisia!" Tohtori Doolittle pyysi kaikkia pysymään hiljaa. Hän kuunteli tarkkaan. Kyllä, Chee-Chee oli oikeassa. Viidakon puissa apinat itkivät ja huusivat tuskasta. Tohtori, joka osasi puhua apinoiden kieltä, ymmärsi pian, mitä oli tekeillä. "Tule, Chee-Chee, johdata meidät heidän luokseen", tohtori sanoi. "Minun on autettava heitä." He seurasivat Chee-Cheetä, joka ketterästi hyppeli puusta puuhun. Pian he saapuivat aukealle paikalle, jossa sadat apinat istuivat puissa ja maassa. Kaikki olivat kokoontuneet yhden valtavan apinan ympärille. Tämä oli niiden kuningas, ja se oli erittäin, erittäin sairas. Sen silmät olivat sameat, ja se makasi liikkumatta, tuskin hengittäen. Nuoret apinat nyyhkyttivät ja vanhemmat apinat ravistivat päätään surullisina. Kukaan ei tiennyt, mitä tehdä. Tohtori Doolittle käveli rohkeasti kuninkaan luo. "Hei, ystäväni," hän sanoi apinoiden kielellä. "Olen Tohtori Doolittle. Olen eläinlääkäri ja voisin ehkä auttaa kuningastanne." Apina, joka näytti olevan kuninkaan neuvonantaja, astui esiin. Se kertoi tohtorille, että kuningas oli sairastunut outoon tautiin, joka oli levinnyt nopeasti apinoiden keskuudessa. Se teki apinoista heikkoja ja lopulta ne nukahtivat ikuiseen uneen. Apinat olivat jo menettäneet monia ystäviään tälle sairaudelle. Tohtori Doolittle tutki kuningasta huolellisesti. Hän tunnusteli sen otsaa, katsoi sen kurkkuun ja kuunteli sen sydäntä. Sitten hän käveli ympäriinsä ja tutki viidakon kasveja. Polynesia-papukaija istui tohtorin olkapäällä ja kuiskaili neuvoja korvaan, sillä Polynesia oli matkustellut paljon ja tiesi monista asioista. Lopulta tohtori hymyili. Hän tiesi, mikä apinakuningasta vaivasi! "Tämä on monien tauti," hän selitti apinoille heidän omalla kielellään. "Se ei ole vaarallinen, jos se osataan parantaa. Minä tiedän, miten!" Apinat tuijottivat häntä toiveikkaasti. "Tarvitsen vain muutaman kasvin lehden ja vähän kuumaa vettä", tohtori sanoi. "Ja minä teen siitä lääkkeen." Chee-Chee ja muut nuoret apinat lähtivät heti tohtorin ohjeiden mukaan keräämään oikeita lehtiä. He toivat niitä tohtorille valtavia kasoja. Tohtori murskasi lehdet kivien välissä ja sekoitti ne veteen. Sitten hän antoi kuninkaalle pienen määrän tätä haisevaa, mutta tehokasta lääkettä. Kaikki apinat seurasivat jännittyneinä. He olivat niin hiljaa, että saattoi kuulla pienten hyönteisten surisevan. Ei mennyt kauaakaan, kun apinakuningas alkoi liikahtaa. Se avasi silmänsä, katsoi ympärilleen ja nousi sitten istumaan! "Voi, te olette pelastaneet minut!" kuningas sanoi heikolla äänellä, mutta sitten sen ääni voimistui. "Olen ikuisesti kiitollinen, Tohtori Doolittle! Te olette auttanut meitä kaikkia!" Sadat apinat alkoivat hurrata ja hyppiä ilosta! Ne tanssivat ja lauloivat kunniaksi tohtori Doolittlelle, Jipille ja kaikille hänen ystävilleen. Apinoiden kuningas lupasi, että ne auttaisivat tohtoria ja hänen kumppaneitaan kaikessa mahdollisessa. Ehkä ne tiesivät tien kotiin, tai ainakin paikan, josta he voisivat löytää laivan. Tohtori Doolittle hymyili. Hän oli tullut auttamaan eläimiä, ja nyt eläimet auttaisivat häntä. Seikkailu oli vasta aluillaan, ja Afrikan viidakossa odotti vielä monia yllätyksiä.

Monien tautien mysteeri

Polynesia, tohtori sanoi papukaijalleen eräänä aamuna, kun he olivat heränneet viidakon äänistä. "Muistatko, miksi me oikein tulimme tänne asti?" Polynesia istahti tohtorin olkapäälle ja katsoi häntä viisaasti silmiin. "Toki muistan, tohtori! Tulinhan minäkin auttamaan! Tulimme auttamaan niitä apinoita, jotka ovat kovin, kovin sairaita." "Aivan niin!" tohtori huudahti. "Ne apinat! Minun täytyy löytää ne ja selvittää, mikä niitä vaivaa." Pian, tohtori Doolittle ja hänen ystävänsä, Jip-koira ja Polynesia-papukaija, aloittivat matkansa syvemmälle viidakkoon. He seurasivat apinoiden jättämiä jälkiä, jotka johdattivat heidät tiheämmän puuston alle. Yhtäkkiä, he kuulivat vaimeaa valitusta ja surullisia ääniä. He saapuivat aukiolle, jossa kymmeniä apinoita istui maassa, ilman energiaa leikkiä tai hypellä puiden oksilla. Ne olivat kalpeita ja niiden silmät olivat sameat. "Voi sentään!" tohtori huokaisi. "Tämä on pahempaa kuin odotin." Hän istahti varovasti yhden apinan lähelle. "Hei pieni ystävä", tohtori sanoi. "Mikä sinua vaivaa? Voitko kertoa minulle?" Apinat eivät osanneet puhua ihmisten kieltä, mutta Polynesia tiesi, miten toimia. "Tohtori, minä autan!" Polynesia sanoi. "Minä osaan apinoiden kieltä, muistathan?" Ja niin, Polynesia aloitti keskustelun apinoiden kanssa. Se kysyi niiltä, miltä niistä tuntui, missä niihin sattui ja mitä ne olivat syöneet. Tohtori Doolittle kuunteli tarkkaan, kun Polynesia käänsi apinoiden vastauksia. "Ne sanovat, että niitä väsyttää koko ajan", Polynesia kertoi. "Ne eivät halua syödä tavallisia hedelmiä, vaan vain outoja, märkiä sieniä, joita kasvaa pimeimmissä paikoissa." "Ja niiden mahaan sattuu", Jip lisäsi, haisteltuaan apinoiden ympärillä. "Niillä on myös kuumetta." Tohtori Doolittle rypisti otsaansa. Outoja sieniä? Väsymystä ja kuumetta? Hän tutki apinoita tarkkaan. Hän kuunteli niiden sydämiä ja tarkasteli niiden kieltä. Hän kyseli Polynesiian kautta, olivatko ne nähneet jotain uutta tai syöneet jotain epätavallista viime aikoina. Apinat kertoivat, että lähistölle oli kasvanut uudenlaisia sieniä, jotka olivat aluksi maistuneet hyviltä. Mutta pian niiden syömisen jälkeen, kaikki olivat alkaneet voida huonosti. Tohtori Doolittle ymmärsi. "Ne ovat syöneet myrkyllisiä sieniä!" tohtori huudahti. "Ne ovat sairastuneet sienimyrkytykseen!" Apinoita oli satoja, ja kaikki olivat sairaita. Miten ihmeessä hän voisi parantaa kaikki nämä pienet ystävät? Hän ei voinut antaa jokaiselle pilleriä tai lääkettä. Sen piti olla jotain, mitä löytyi luonnosta, ja mitä oli paljon. Tohtori Doolittle alkoi miettiä kiihkeästi. Hän käveli edestakaisin ja raaputti leukapartaansa. Jip-koira ja Polynesia seurasivat häntä huolestuneina. "Mikä auttaa sienimyrkytykseen?" tohtori mutisi itsekseen. "Tarvitaan jotain, joka puhdistaa mahan ja antaa voimaa." Yhtäkkiä, Polynesia huudahti: "Tohtori! Muistatko sen punaisen marjan, jonka me näimme eilen? Sen, jota elefantit söivät kovasti?" Tohtori Doolittle pysähtyi. "Punainen marja... tiikerimarja!" hän sanoi. "Se! Sitä kasvaa täällä paljon, ja se on tunnettu lääkekasvi! Elefantit käyttävät sitä vastustuskyvyn parantamiseen!" Se oli täydellinen! Tiikerimarja! Nopeasti tohtori selitti suunnitelmansa Polynesialle ja Jipille. "Meidän täytyy kerätä mahdollisimman paljon tiikerimarjoja", hän sanoi. "Ja sitten meidän täytyy saada apinat syömään niitä." Mutta apinat olivat heikkoja ja apaattisia. Miten he saisivat ne syömään? Jip keksi idean. "Tohtori", hän sanoi, "minä voin haistella marjat ja auttaa niitä löytämään! Ja Polynesia voi puhua niille!" Niin he tekivätkin. Kaikki viidakon eläimet alkoivat auttaa. Elefantit käyttivät kärsiään keräämään suuria määriä punaisia tiikerimarjoja. Apinat, jotka olivat vielä terveitä, levittivät sanaa. Linnut kantoivat pienempiä marjoja ja pudottelivat niitä sairaille apinoille. Aluksi apinat olivat vastahakoisia, mutta Polynesia puhui niille lempeästi ja vakuutteli, että tohtori Doolittle oli ystävä ja että marjat auttaisivat. Hitaasti, yksi kerrallaan, apinat alkoivat syödä marjoja. Marjojen makea ja hieman hapan maku herätti niiden ruokahalun. Ja ihme tapahtui! Vain muutamassa tunnissa, ensimmäiset apinat alkoivat piristyä. Niiden silmiin palasi kipinä, ja ne alkoivat liikutella jäseniään. Seuraavana aamuna, koko aukio oli täynnä iloisia ääniä! Apinat hyppivät ja leikkivät, ja niiden vatsakivut olivat poissa. Ne kiittivät tohtori Doolittleä ja kaikkia hänen ystäviään syvien kumarruksien kera. Apinoiden kuningas, suuri ja vanha gorilla, tuli esiin ja puhui tohtorille Polynesiian kautta. "Suuri parantaja", apinoiden kuningas sanoi, "olet pelastanut kansani. Olemme ikuisesti kiitollisia." Hän tarjosi tohtorille kunniapaikkaa ja lupasi, että apinat auttaisivat häntä kaikessa, mitä hän tarvitsisi Afrikassa. Tohtori Doolittle hymyili. Hän oli tehnyt sen, minkä tähden oli tullut. Hän oli auttanut apinoita ja oppinut samalla lisää viidakon salaisuuksista. Maailma oli täynnä ihmeellisiä asioita ja yllättäviä ratkaisuja, kun vain osasi kuunnella ja tarkkailla. Mutta vaikka apinat olivat nyt terveitä ja iloisia, tohtorin matka ei ollut vielä ohi. Hänellä oli edelleen edessään pitkä paluumatka kotiin, ja Afrikan viidakko saattoi piilotella vielä monia jännittäviä kohtaamisia...

Pull-me-Pushat ja paluu kotiin

Niin, tohtori Doolittle ja hänen eläinystävänsä olivat auttaneet Afrikan apinoita ja viidakko raikui taas iloisesta leikistä ja laulusta. Mutta yksi suuri pulma oli edelleen ratkaisematta. Miten he pääsisivät takaisin kotiin? Rahat olivat loppu. Laivamatka Englantiin oli kallis, ja tohtorin kukkarossa oli vain muutama kolikko. Jip, Polynesia ja Chee-Chee katselivat toisiaan huolestuneina. 'Mitä me teemme, tohtori?' kysyi Polynesia. Tohtori huokaisi syvään. 'Meidän on löydettävä jokin keino,' hän sanoi, 'mutta mikä?' He vaelsivat vielä muutaman päivän läpi tiheän viidakon. Yhtenä iltapäivänä he kuulivat outoa ääntä. Se oli kuin kaksi pientä puhallusta ja sitten hiljaisuus. Tohtori Doolittle kulki äänen perässä, ja yhtäkkiä, pienen metsäaukean reunalla, hän näki jotain aivan uskomatonta! Siinä seisoi olento, jolla oli kaksi päätä! Yksi pää oli toisessa päässä kehoa ja toinen toisessa. Se oli kuin kaksi antilooppia olisi liitetty yhteen selkä selkää vasten, mutta niillä oli vain yksi vatsa ja neljä jalkaa. Tohtori oli nähnyt kaikenlaisia eläimiä, mutta tällaista hän ei ollut koskaan ennen kohdannut. 'Voi veljet!' kuiskasi Jip. Olento katsoi heitä uteliaana molemmilla päillään. Se oli Pull-me-Pushat, maailman ujoimpia eläimiä. Sillä oli ihmeellisen kaunis turkki, kuin hunajan ja auringonpaisteen sekoitus. Kun tohtori yritti lähestyä, Pull-me-Pushat astui varovasti taaksepäin, toinen pää eteenpäin ja toinen taaksepäin, joten se ei oikeastaan liikkunut minnekään! Se oli kuin se olisi tahtonut juosta karkuun, mutta ei osannut päättää, kumpaan suuntaan. 'Älä pelkää,' sanoi tohtori, 'me emme tee sinulle pahaa.' Polynesia käänsi tohtorin puheen eläinten kielelle, ja pian Pull-me-Pushat ymmärsi, että nämä ystävät olivat hyviä. Se kertoi olevansa hyvin yksinäinen. Kukaan muu Pull-me-Pushat ei halunnut leikkiä sen kanssa, koska se oli niin erilainen. Tohtori Doolittlen sydän suli. Sillä välin, kun tohtori jutteli Pull-me-Pushatin kanssa, Polynesia sai loistavan idean. 'Tohtori,' se sanoi, 'tämä eläin on niin ainutlaatuinen! Kukaan ei ole koskaan nähnyt Pull-me-Pushatia Englannissa. Jos ottaisimme sen mukanamme, ihmiset olisivat valmiita maksamaan nähdäkseen sen! Sillä rahalla pääsisimme takaisin kotiin!' Tohtori Doolittle mietti hetken. Olisiko se oikein eläintä kohtaan? Pull-me-Pushat itse kuunteli keskustelua. 'Haluaisitko sinä tulla Englantiin?' tohtori kysyi sille. 'Minä... olen niin yksinäinen täällä,' Pull-me-Pushat sanoi arasti. 'Ehkä... ehkä minä haluaisin nähdä maailmaa. Ja sinun ystäväsi vaikuttavat mukavilta.' Niinpä Pull-me-Pushat suostui lähtemään heidän mukaansa. Se oli heidän pelastuksensa! Matka takaisin rannikolle oli pitkä ja täynnä seikkailuja. Pull-me-Pushat oli aluksi hieman ujo, mutta pian se tottui tohtorin ja hänen eläinystäviensä seuraan. He kulkivat halki kuumien savannien ja tiheiden metsien, ja monet heimot ja kylät olivat hämmästyneitä nähdessään Pull-me-Pushatin. Lapset osoittelivat ja nauroivat iloisesti, ja aikuiset hieroivat silmiään. Jokaisessa paikassa tohtori Doolittle antoi Pull-me-Pushatin esiintyä pientä maksua vastaan. Ihmiset ihmettelivät, miten olento pystyi liikkumaan kahteen suuntaan samanaikaisesti! Sillä rahalla he saivat ostettua ruokaa ja juomaa sekä jatkettua matkaansa. Heidän toivonsa kasvoi. Lopulta he saapuivat rannikolle, jossa suuri laiva odotti. He ostivat liput Englantiin, ja Pull-me-Pushat sai matkustaa tohtorin hytissä. Laivamatka oli rauhallisempi kuin tulomatka. Tohtori Doolittle ja hänen eläinystävänsä katselivat merta, ja Pull-me-Pushat kurkisteli uteliaana ikkunasta. Se oli ensimmäistä kertaa nähnyt valtavan meren! Se kyseli tohtorilta kaloista ja merenneidoista, ja tohtori vastasi kärsivällisesti. Muutkin matkustajat olivat aivan haltioissaan Pull-me-Pushatista. Se oli iloinen saamastaan huomiosta. Se ei ollut enää yksinäinen. Viikkojen matkustamisen jälkeen, eräänä kauniina aamuna, he näkivät Englannin vihreät rannat. 'Koti!' huusi Jip, heiluttaen häntäänsä. Kaikki eläimet olivat innoissaan! Laiva saapui satamaan, ja tohtori Doolittle eläinystävineen astui maihin. Pull-me-Pushat kulki heidän mukanaan, uteliaana uudesta maasta. Ihmiset kaduilla pysähtyivät katsomaan tätä erikoista kulkuetta: tohtori Doolittle, papukaija Polynesia olkapäällään, koira Jip hännän heiluen, apina Chee-Chee reppu selässä, ja sitten se – uskomaton, kaksipäinen Pull-me-Pushat! Lapset juoksivat heidän perässään ja aikuiset hymyilivät. He olivat takaisin kotona, Puddlebyn pienessä kylässä! Vaikka matka oli ollut pitkä ja täynnä vaaroja, he olivat selvinneet. Ja mikä parasta, he olivat tuoneet mukanaan uuden ystävän, joka auttoi heitä ansaitsemaan rahaa. Tohtori Doolittle tiesi, että Pull-me-Pushatin avulla hän voisi ostaa kaiken, mitä tarvitsi eläintensä hoitamiseen ja jopa rakentaa niille parempia koteja. Heidän elämänsä Puddlebyssä ei olisi enää koskaan samanlaista. Pull-me-Pushat oli opettanut heille, että jokainen olento, olipa se kuinka erilainen tahansa, voi tuoda mukanaan iloa ja onnea.

Lopetus

Ja niin päättyi Tohtori Doolittlen ja hänen eläinystäviensä seikkailu tällä kertaa. Kiitos, että kuuntelit meitä! Toivottavasti nautit tarinasta ja muistat, kuinka tärkeää on ymmärtää kaikkia ympärilläsi olevia, aivan kuten Tohtori Doolittle teki. Ehkä sinäkin keksit omia jännittäviä tarinoita eläinystävistä ja löydät ihmeellisiä asioita arjessasi? Jos sinulla on palautetta tai ajatuksia, kerro se Sonacastsille. Lämpimin terveisin, toivottavasti kuulemme pian taas!

Lisää tarinoita