SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Tittelintuure

15 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Mitä tekisit, jos sinua pyydettäisiin mahdottomaan? Kuten muuttamaan olkia kullaksi? Tänään sukellamme vanhaan satumaailmaan, jossa köyhän myllärin tytär joutuu kuninkaan armoille. Hänellä on edessään tehtävä, joka tuntuu ylivoimaiselta, kunnes pieni, outo olento tarjoaa apuaan – mutta millä hinnalla? Kuulemme tarinan neuvokkuudesta, salaperäisestä nimestä ja yhdestä elämän suurimmista lupauksista. Tervetuloa Tittelintuure-podcastin pariin!

Myllyn tytär ja kuninkaan uhka

Oli kerran köyhä mylläri, jolla oli kaunis tytär. Mylläri oli luonteeltaan hieman ylpeä ja kerskaili mielellään. Eräänä päivänä hän kehui kuninkaalle tyttärensä olevan niin taitava, että osaisi kehrätä oljista kultaa. Kuningas, aina ahne ja utelias, kuuli tämän ja hänen silmänsä syttyivät. "Jos tyttäresi on todella niin etevä," hän julisti, "tuo hänet huomenna linnaani! Jos hän onnistuu kehräämään kaikki oljet kultaiseksi langaksi yhdessä yössä, hänestä tulee vaimoni. Mutta jos ei, hän kuolee." Köyhä myllärin tytär vietiin suureen huoneeseen, joka oli täynnä olkia. Keskellä seisoi rukki. Kuningas sanoi hänelle: "Tässä on sinun tehtäväsi. Aamuun mennessä kaikkien näiden olkien on muututtava kullaksi. Jos et onnistu, sinä kuolet." Sitten hän lukitsi oven ja jätti tytön yksin pimeyteen. Tyttö istui rukin ääressä, sydän täynnä pelkoa ja toivottomuutta. Kuinka hän muka voisi tehdä sellaista? Hän tiesi, että myllärin kerskaus oli valhetta. Hän ei osannut kehrätä oljista kultaa. Ei mitenkään.

Salaperäinen auttaja ilmestyy

Kun kuninkaan raskaat askeleet olivat vaimentuneet palatsin käytäville, nuori myllärintytär jäi yksin pimeään huoneeseen. Ilma oli sakeana oljen pölystä, ja seinät tuntuivat puristuvan hänen ympärilleen kuin vankilan muurit. Hänen sydämensä puristui tuskasta, ja kyyneleet alkoivat virrata ehtymättöminä puroina pitkin poskia. Kuinka hän voisi selvitä tästä? Edessä oli vuori olkia, keltainen ja kuiva, täysin vailla kultaista hohtoa, ja hänen taitonsa riittivät tuskin tavallisen langan kehräämiseen, saati sitten kullan. Hän istui alas, peitti kasvonsa käsiinsä ja itki katkerasti, tuntien olevansa maailman yksinäisin ja avuttomin sielu. Kuolema tuntui paremmalta kohtalolta kuin kuninkaan viha. Kuinka hän voisi paeta tätä kohtaloa? Ei mitenkään. Toivo oli sammunut. Hän oli loukussa. Hän oli tuomittu. Tytön nyyhkytykset kaikuivat tyhjässä huoneessa, kunnes yhtäkkiä, aivan kuin tyhjästä ilmestynyt varjo, seisoi hänen edessään pieni, kummallinen mies. Hänen hahmonsa oli notkea, miltei kumimainen, ja hänen kasvonsa olivat rypistyneet, silmät kimaltelivat veikeästi ja samanaikaisesti terävästi. Hänen outo asunsa näytti olevan kudottu varjoista ja hämärästä, ja hänellä oli yllään teräväkärkinen hattu, joka lähes kosketti kattoa. Tyttö säpsähti. Hän ei ollut kuullut kenenkään tulevan. Mistä tämä olento oli ilmestynyt? Pieni mies kumartui hieman ja virnisti, paljastaen rivin teräviä hampaita. ”Hyvää iltaa, myllärintytär”, hän sanoi, ”miksi itket niin katkerasti?” Tyttö nosti katseensa, hämmästyksestä ja pelosta kalpeana. ”Minun täytyy kehrätä oljet kullaksi”, hän sanoi vapisevalla äänellä, ”mutta en osaa. Kuningas surmaa minut, jos en onnistu.” Pieni mies vilkaisi olkikasaa ja nyökkäsi hitaasti. Hänen silmänsä pyörähtivät huoneen poikki, ja hän vaikutti mittailevan tehtävän suuruutta. Sitten hän kääntyi takaisin tytön puoleen. ”Mitä antaisit minulle”, hän kysyi, ”jos kehräisin kaiken tämän oljen kullaksi puolestasi?” Tytär oli niin epätoivoinen, että hän tarttui jokaiseen oljenkorteen. ”Minulla ei ole mitään”, hän nyyhkytti, ”paitsi tämä kaulakoru.” Hän osoitti ohutta kultaketjua, jossa roikkui pieni simpukankuori, hänen ainoa muistonsa äidistään. Pieni mies hymyili leveämmin. ”Se kelpaa”, hän sanoi, ja ennen kuin tyttö ehti vastata, hän tempaisi kaulakorun tytön kaulasta niin nopeasti, että tämä tuskin ehti tuntea sitä. Sitten hän istuutui rukin ääreen. Tyttö katsoi, kuinka pieni mies tarttui oljenkorsiin ja alkoi pyörittää rukin pyörää uskomattomalla nopeudella. Oljet lensivät ja kietoutuivat hänen sormiensa ympärille, eivätkä ne muuttuneet langaksi, vaan kiiltäväksi, painavaksi kultalangaksi. Se ei ollut vain kehräämistä, se oli taikaa, sellaista, jota tyttö ei ollut koskaan nähnyt tai edes kuvitellut. Jokainen veto rukista, jokainen pieni liike oli täynnä yliluonnollista energiaa. Yhden tunnin jälkeen ensimmäinen puola oli täynnä puhdasta kultalankaa. Toisen tunnin jälkeen toinen puola. Ja niin edelleen, kunnes aamunkoitteessa kaikki oljet oli kehrätty. Huoneen lattia täyttyi kiiltävistä, painavista kultalankakeristä, jotka hehkuivat pimeässä kuin varastettu auringonvalo. Ne kimalsivat, ja niiden paino tuntui täyttävän koko huoneen. Kun kuningas saapui auringon noustessa ja näki kultakäämit, hän oli yllättynyt. Mutta ei aivan niin yllättynyt kuin myllärintytär oli toivonut. Pikemminkin hän oli mielissään ja hänen ahneutensa kasvoi entisestään. Hän ei ajatellut tytön taitoa, vaan sitä, kuinka paljon lisää hän voisi saada. Tämä sauma ei ollut enää vain tytön selviytymisestä, vaan kuninkaan yltäkylläisyydestä. Hän määräsi tytön vietäväksi vielä suurempaan huoneeseen, joka oli täynnä vielä enemmän olkia. ”Jos haluat elää”, kuningas sanoi, ”sinun on kehrättävä tämäkin erä kullaksi yön aikana. Jos et onnistu, maksat siitä hengelläsi.” Kuningas lukitsi oven takanaan, jättäen tytön jälleen yksin, mutta tällä kertaa hänen olkapäitään painoi entistä suurempi taakka. Miten hän onnistuisi tällä kertaa? Miten hän voisi selvitä tästä uudesta, entistäkin mahdottomammasta haasteesta? Kaulakoru oli poissa, ja hän tiesi, että outo apuri ei ehkä ilmestyisi uudelleen ilman toista vastinetta. Epätoivo alkoi taas hiipiä hänen mieleensä, kylmänä ja painostavana. Hänellä oli enää vain yksi vaihtoehto, yksi lupaus, jonka hän voisi ehkä antaa. Mutta mitä se olisi? Ja riittäisikö se?

Toinen ja kolmas yön haaste

Toisena yönä, tytär vietiin vieläkin suurempaan huoneeseen. Se oli täynnä enemmän olkia kuin hän olisi voinut kuvitellakaan, ja kaikki ne piti kehrätä kullaksi aamuun mennessä. Kuningas uhkasi hänen henkeään, ellei hän onnistuisi. Tytär istui jälleen yksin pimeässä, tuska sydämessään. Hänellä ei ollut enää kaulakoruaan, ei mitään, mitä hän olisi voinut tarjota vastineeksi avusta. Kylmät kyyneleet valuivat hänen poskilleen, kun hän pohti kohtaloaan. Miten hän voisi selviytyä tästä? Miten hän voisi kehrätä niin valtavan määrän olkia yhdessä yössä? Se oli mahdotonta, täysin mahdotonta. Ja sitten, aivan kuten edellisenä yönä, ovi avautui hiljaa ja sisään astui se pieni, erikoinen mies. Hänellä oli yllään sama hauska asu, ja hänen silmänsä tuikkivat samalla ilkikurisella tavalla. "Hyvää iltaa, neito", mies sanoi ohuella äänellään. "Mitä tarjoat minulle tällä kertaa, jos kehrään nämä oljet kullaksi?" Tytär katsoi häneen epätoivoisena. "Minulla ei ole enää mitään, herra. Kaulakoruni on mennyt, eikä minulla ole mitään muuta annettavana." Pieni mies hymyili leveästi, paljastaen rivin teräviä hampaita. "Aivan, niin minä kuvittelinkin. Mutta eikö sinulla ole edes jotain pientä, jotain henkilökohtaista?" Tytär mietti syvään. Sitten hänen katseensa osui sormessaan olevaan hopeasormukseen, ainoaan koruun, joka hänellä enää oli. Se oli ollut hänen äitinsä sormus, muisto menneestä. Mutta elämänsä edessä jopa se tuntui pieneltä uhrilta. "Minulla on tämä sormus", hän sanoi, vetäen sen sormestaan. "Se on kaikki, mitä minulla on." Pieni mies otti sormuksen, tutki sitä tarkkaan ja nyökkäsi tyytyväisenä. "Erinomaista! Tämä kelpaa. Lupaan, että huomenna aamulla tämä huone on täynnä kultalankaa." Ja niin, taas kerran, mies istahti kehräysrukin ääreen. Hän kehräsi koko yön, nopeammin ja taitavammin kuin kukaan ihminen olisi pystynyt. Oljet katosivat rukin hampaisiin ja niiden tilalle ilmestyi hienoa, kiiltävää kultalankaa. Aamunkoitteessa huone oli täynnä kimaltelevaa kultaa, kauniimpaa kuin mikään aarre. Pieni mies katosi jälleen yhtä salaperäisesti kuin oli ilmestynytkin. Aamun tullen kuningas tuli huoneeseen, ja hänen silmänsä laajenivat ihailusta, kun hän näki kultavuoren. Hänen ahneutensa kasvoi jokaisella näkemällään kultakiekalla. Hän oli iloinen, toki, mutta ei vielä täysin tyytyväinen. Hän halusi lisää. Hän halusi kaiken. "Olet todellakin taitava kehrääjä", kuningas sanoi tyttärelle, äänensä pehmeämpi kuin aiemmin, mutta silti kylmä. "Mutta minun on vielä testattava sinua. Jos kehräät tämänkin määrän olkia kullaksi yhdessä yössä, otan sinut vaimokseni ja sinusta tulee kuningatar." Tytär tunsi pienen toivonsäteen syttyvän sydämessään, mutta samalla valtavan pelon aallon. Kolmas yö! Miten hän voisi onnistua enää kerran? Hänellä ei ollut mitään jäljellä annettavana. Ei mitään. Hänet vietiin kolmanteen, vieläkin suurempaan huoneeseen. Se oli niin täynnä olkia, että tuskin pystyi kävelemään siellä. Olkien määrä oli aivan käsittämätön. Ovi lukittiin hänen perässään, ja pimeys ympäröi hänet jälleen. Tällä kertaa hänen epätoivonsa oli syvempi ja raskaampi kuin koskaan ennen. Hän istui maassa, kykenemättä edes itkemään. Hänen oli pakko onnistua tai kuolla. Mutta miten? Yön pimeydessä, kun tytär oli jo lähes menettänyt kaiken toivonsa, pieni mies ilmestyi jälleen. Hänen kasvonsa olivat varjossa, ja hänen hymynsä oli entistäkin ilkeämpi. "Jälleen kerran, täällä sitä ollaan", mies sanoi. "Mitä minulle on luvassa tällä kertaa, jos kehrään tämänkin olkimäärän kullaksi?" Tytär pudisti päätään. "Minulla ei ole enää mitään. Ei kaulakorua, ei sormusta. Ei yhtään mitään." Pieni mies käveli hänen ympärillään, hänen pienten jalkojensa ääni kaikui tyhjässä huoneessa. "No, eikö sinulla sitten ole mitään sellaista, mitä et vielä ole antanut minulle? Jotain, mikä olisi sinulle vieläkin arvokkaampaa?" Hänen katseensa oli painostava, läpitunkeva. Tytär tunsi kylmän väristyksen selässään. Hän ei ymmärtänyt, mitä mies tarkoitti. Mitä voisi olla arvokkaampaa kuin hänen kaikki omaisuutensa? Mies pysähtyi hänen eteensä ja kumartui. "Lupaa minulle", hän sanoi matalalla, melkein kuiskaten, "kun sinusta tulee kuningatar, lupaat minulle ensimmäisen lapsesi, jonka synnytät." Tyttären sydän pysähtyi. Hänen ensimmäinen lapsensa? Ajatus oli kauhistuttava, mutta samalla toivo elämästä, kuningattaren elämästä, oli liian houkutteleva. Hän oli loukussa. Kuoleman uhka painoi raskaasti hänen yllään. Mitä muuta hän voisi tehdä? Hän oli nuori, naiivi, ja ajatus lapsesta tuntui kaukaiselta tulevaisuudelta, jonka voisi ehkä myöhemmin selvittää. Hän nyökkäsi hitaasti, katse maassa. "Lupaan", hän kuiskasi, ääni tuskin kuului. "Lupaan sinulle ensimmäisen lapseni." Pieni mies naurahti kylmästi, ja hänen silmänsä tuikkivat pimeässä kuin hiillokset. "Erinomaista! Silloin teen sen. Tulethan muistamaan lupauksesi, kun aika on koittanut." Sitten hän istahti rukkinsa ääreen ja alkoi kehrätä. Hän kehräsi nopeammin ja raivokkaammin kuin koskaan ennen. Oljet katosivat, ja huone täyttyi nopeasti kimaltelevasta kullasta. Aamuun mennessä joka ainoa oljenkorsi oli muutettu puhtaaksi, loistavaksi kullaksi. Huone oli niin täynnä, että kultakiekot olivat kasaantuneet lähes kattoon asti. Pieni mies katosi ennen auringonnousua jättäen jälkeensä vain hiljaisuuden ja kultaa. Kun kuningas tuli sisään aamulla, hän ei voinut uskoa silmiään. Kolmas huone oli täynnä kultaa! Hän oli sanaton, hänen ahneutensa oli tyydytetty. Hän piti lupauksensa. Hän kosi myllärin tytärtä, ja tämä suostui. Niin myllärin tyttärestä tuli kuningatar, vauraampi kuin kukaan olisi voinut uneksiakaan. Hän unohti kauhean lupauksensa pienelle miehelle, tai ainakin yritti unohtaa sen, keskittyessään uuteen elämäänsä linnassa, kultaa kimaltelevien seinien keskellä.

Kuninkaan vaimo ja unohtunut lupaus

Hän oli nyt kuningatar. Uusi elämä hovissa oli täynnä juhlia, hienoja vaatteita ja velvollisuuksia. Linna oli valtava, sen käytävät kaiuivat hiljaisuutta ja arvokkuutta, ja jokainen nurkka tuntui huokuvan kuninkaallista loistoa. Kullatut seinät, samettiverhot, palvelijoiden armeija – kaikki tämä ympäröi häntä, ja vähitellen, melkein huomaamatta, myllyn pimeä kamari ja siellä tehty kauhistuttava lupaus alkoivat haalistua hänen mielestään. Hän puhui harvoin menneisyydestään, ja harvemmin enää edes ajatteli sitä. Kuka olisi voinut uskoa, että myllärin tyttärestä voisi tulla kuningatar? Se oli kuin uni, liian kaunis ollakseen totta, ja menneisyys tuntui etäiseltä, kuin toisen ihmisen elämältä. Hän nukkui pehmeissä höyhenvuoteissa, söi parhaita herkkuja, ja oppi nopeasti kuninkaalliset tavat. Elämä oli hyvää, jopa ylellistä, ja se auttoi häntä unohtamaan sen pienen, ilkeän miehen, joka oli pakottanut hänet hirvittävään sopimukseen. Aika kului, ja pian kuningattaren raskaaksi tulo ilahdutti koko valtakuntaa. Kuningas oli riemuissaan, ja kansa juhli tulevaa perillistä. Yhdeksän kuukauden jälkeen syntyi pieni, terve poikavauva, joka toi mukanaan ennennäkemätöntä iloa linnaan. Koko valtakunta oli haltioissaan, ja kuningatar itse löysi elämästään uuden merkityksen. Hän piti pientä nyyttiä sylissään, katsoi sen sikeään uneen, ja tunsi sydämessään rakkauden, jollaista ei ollut aiemmin kokenut. Maailma oli täydellinen, hänen elämänsä oli täyttynyt onnesta, eikä yksikään varjo pilannut tätä auvoa. Hän oli unohtanut kaiken pahan. Tai niin hän ainakin luuli. Eräänä iltana, kun kuningatar oli lastenhoitajien ja hovineitojen lähdettyä istumassa yksin kuninkaallisen kehtonsa äärellä, imettäessään pientä prinssiä, huoneen ovi avautui hiljaa. Hän säpsähti. Mutta ei se ollut kuningas. Ei ollut hovimies. Oviaukossa seisoi pieni, naurava, ilkikurinen mies. Se sama mies, jolla oli keltaiset silmät ja pitkä, terävä nenä. Se sama, joka oli kehrännyt oljet kullaksi ja vaatinut vastineeksi hänen esikoisensa. Hänen sydämensä jätti lyönnin väliin, ja kaikki vanhat pelot vyöryivät takaisin kertaheitolla. Hän oli toivonut, että tämä hetki ei koskaan koittaisi. Hän oli rukoillut, että mies olisi unohtanut hänet, tai kuollut, tai yksinkertaisesti kadonnut. Mutta ei. Hän oli täällä, keskellä hänen onneaan, valmiina vaatimaan luvattuaan. "Hyvää iltaa, kuningatar", pikkumies sanoi, kumartaen pilkallisesti. "Minä tulin noutamaan sen, minkä lupasit minulle." Kuningattaren kasvot kalpenivat. Hän puri huultaan ja puristi lasta tiukemmin syliinsä. "Mitä sinä tarkoitat?" hän kysyi, vaikka tiesi tasan tarkkaan. "Muistatko? Muistatko sen yön, myllyn kammiossa? Kultaa oljista, ja vastineeksi... sinun ensimmäisen lapsesi." Pikkumies osoitti kohti kehtoa, ja kuningattaren suojeluvaisto heräsi. "Ei!" kuningatar huusi. "Et voi tehdä sitä! En anna sinulle lastani!" Hän nousi seisomaan, pitäen lasta tiukasti rintaansa vasten. "Mutta lupasit", mies sanoi. "Lupaus on lupaus, ja minä pidän kiinni omastani." Hän siristi keltaisia silmiään. "Olen ollut kärsivällinen, odottanut sinun onnen hetkeäsi. Nyt on minun vuoroni." Kuningatar vajosi polvilleen, kyyneleet valuivat hänen poskilleen. "Ole kiltti, älä ota lastani! Annan sinulle mitä vain muuta! Kaikki valtakunnan rikkaudet! Kultaa, jalokiviä, mitä vain haluat!" Hän ojensi kätensä kohti pientä miestä, pyytäen armoa. "Otan pois sormukseni, kaulakoruni, kruununi! Annan sinulle ne kaikki, anna lapseni elää!" Pikkumies nauroi. Se oli kumea, ilkeä nauru, joka sai kylmät väreet kulkemaan kuningattaren selkäpiitä pitkin. "Kulta ja jalokivet? Ne eivät merkitse minulle mitään", hän sanoi. "Minulla on niitä enemmän kuin kukaan voi koskaan kuvitella. Eikä minulla ole käyttöä sormuksillesi tai kruunullesi. Minä haluan lapsen. Elävän lapsen." Hän astui lähemmäs, katseensa porautui kuningattaren silmiin. "Lupaus on lupaus." Kuningatar tunsi, kuinka toivo alkoi hiipua. Hänen mielessään ei ollut enää keinoja, joilla hän voisi pelastaa lapsensa. Hän oli täysin voimaton pienen, hirvittävän miehen edessä. Kyyneleet virtasivat taukoamatta. Pikkumies katseli häntä hetken, sitten hänen ilmeensä muuttui hieman. "No, minä en pidä siitä, että kuninkaalliset itkevät. Se on ärsyttävää." Hän huokaisi teatraalisesti. "Ehkä voisin antaa sinulle yhden mahdollisuuden. Koska olet kuningatar, ja minulla on hyvä päivä." Hän virnisti. "Minä annan sinulle kolme päivää." Kuningatar kohotti katseensa, pieni toivon kipinä syttyi hänen silmiinsä. "Mitä? Mitä minun pitää tehdä?" "Kolmen päivän sisällä", pikkumies sanoi, "sinun täytyy saada selville minun nimeni." "Jos sinä onnistut arvaamaan sen kolmen päivän kuluessa, minä luovun vaatimuksestani. Mutta jos et, niin lapsi on minun." Hän katsoi kuninkaallista nyyttiä himokkaasti. "Ymmärsitkö?" Kuningatar nyökkäsi vimmatusti. "Ymmärsin! Ymmärsin!" "Hyvä on", pikkumies sanoi. "Huomenna aamulla palaan ja kuulen ensimmäisen arvauksesi. Ja sitten toisen, ja sitten kolmannen. Älä yritä paeta. Minä tiedän kaiken." Hän virnisti taas, teki pienen, pilkallisen kumartuksen ja katosi yhtä äänettömästi kuin oli ilmestynytkin, jättäen kuningattaren jälkeensä täysin murtuneena ja kauhun vallassa, lapsi yhä tiukasti sylissään. Seuraavana aamuna kuningatar heräsi, silmät turvoksissa itkusta, sydän lyöden kiivaasti. Hän oli tuskin nukkunut koko yönä. Pieni prinssi makasi tyytyväisenä kehdon syvyyksissä, autuaan tietämättömänä siitä uhasta, joka leijui hänen yllään. Kuningatar tiesi, että hänen oli toimittava nopeasti. Hänen oli löydettävä tuo nimi. Mutta mistä aloittaa? Hän ei tiennyt miehestä mitään muuta kuin sen, että hän osasi kehrätä oljet kullaksi ja oli vaarallisen vaarallinen. Hän kutsui heti luokseen luotetuimman palvelijansa, vanhan hovineidon, joka oli ollut hänen mukanaan jo myllyssäkin. Kuningatar kertoi kaiken, alkaen siitä ensimmäisestä yöstä, ja päätyen pikkumiehen uhkaukseen eiliseltä illalta. Hovineito oli kauhuissaan, mutta vakuutti auttavansa kuningatarta parhaansa mukaan. "Meidän on lähetettävä viestinviejiä jokaiseen valtakunnan kolkkaan", kuningatar sanoi. "Heidän on kerättävä kaikki nimet, jotka he vain kuulevat. Kaikki oudot nimet, kaikki harvinaiset nimet, kaikki nimet, jotka voisivat kuulua tuollaiselle olennolle." Niin tehtiinkin. Viestinviejät ratsastivat ulos linnasta, levittäytyen valtakunnan jokaiseen pitäjään ja kylään, kysellen ihmisiltä kaikkia nimiä, joita he tiesivät. He palasivat illalla, mukanaan pitkiä listoja. Siellä oli nimiä kuten Kasper, Melchior, Balthasar, Jussi, Pekka, Matti, Kalle, Olli, Anton, ja satoja muita tavallisia nimiä. Oli myös joitakin hieman erikoisempia: Koipeliini, Kankuri, Vekkuli, Rimpeli, Mörö, Nyyhkijä. Mutta yksikään niistä ei tuntunut oikealta. Kun pikkumies ilmestyi seuraavana aamuna, juuri kun aurinko nousi, kuningatar oli valmis. Hän istui lapsi sylissään, katse täynnä päättäväisyyttä. "No niin, kuningatar", pikkumies sanoi, virnistäen. "Onko sinulla jo nimi mielessä?" "On", kuningatar sanoi. Hän alkoi luetella niitä nimiä, joita palvelijat olivat keränneet. "Olisiko nimesi... Kalle? Tai Pekka? Entä Jussi? Tai Matti?" Pikkumies vain pudisteli päätään jokaisen nimen kohdalla, ja hänen virneensä leveni. "Ei, ei, ei", hän toisteli. "Yksikään noista ei ole minun nimeni." Kuningatar jatkoi: "Entä sitten oudommat? Onko nimesi Koipeliini? Tai Kankuri? Entä Vekkuli? Tai Rimpeli?" Jälleen pikkumies pudisti päätään, ja hänen silmänsä loistivat ilkikurisesti. "Ei edelleenkään oikein, rakas kuningatar. Ne ovat liian tavallisia minunlaiselleni olennolle." Hän naurahti. "Nyt sinulla on jäljellä enää kaksi päivää." Sitten hän katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, jättäen kuningattaren entistä epätoivoisempaan tilaan. Ensimmäinen päivä oli menetetty. Toisena päivänä kuningatar lähetti vielä enemmän viestinviejiä, kauemmas valtakunnan rajoille saakka. Hän käski heidän kysellä kaikkia mahdollisia nimiä, myös niitä, jotka olivat jo unohtuneet, tai jotka kuuluivat tarujen ja legendojen hahmoille. Hän toivoi epätoivoisesti, että joku, jossain, olisi kuullut jotain omituista, jotain ainutlaatuista. Palvelijat palasivat illalla, väsyneinä ja uupuneina. Heidän listansa olivat entistä pidempiä, täynnä outoja nimiä, jotka kuulostivat enemmän loitsuilta kuin ihmisten nimiltä. "Onko nimesi ehkä Pörröinenpörpötin? Tai Kurrekuono? Entä Runkelrunkel?" kuningatar luki listalta ääneen toivoen jokaisen nimen kohdalla. Hän mainitsi jokaisen nimen, jonka oli kerännyt, mutta pikkumies pudisti päätään jokaisen kohdalla. Kuningattaren ääni muuttui yhä heikommaksi ja epätoivoisemmaksi, kun hän luetteli nimiä. "Ei", pikkumies sanoi lopulta, kun kuningatar lopetti. "Ei vieläkään. Et ole lähelläkään." Hän virnisti niin leveästi, että hänen terävät hampaansa näkyivät. "Nyt sinulla on enää yksi päivä. Ja minun lapseni odottaa." Hän katosi taas, ja kuningatar jäi yksin, täysin avuttomana. Hän oli käynyt läpi kaikki valtakunnan tiedossa olevat nimet, ja kaikki hänen toivonsa alkoivat hiipua. Hän tuijotti pientä lastaan, joka nukkui kehdossaan, ja tunsi valtavan tuskan. Miten hän voisi koskaan löytää tuon salaperäisen nimen? Miten hän voisi pelastaa lapsensa tuon hirvittävän pikkumiehen kynsistä? Hänen mielensä oli täynnä synkkiä ajatuksia, ja hän toivoi, ettei olisi koskaan syntynytkään. Yö oli pitkä ja tuskallinen, täynnä pelkoa ja epätoivoa. Hän ei nukkunut silmäystäkään.

Arvoitus ja Tittelintuuren tanssi

Kuningatar, vastasyntyneen lapsensa äiti, tunsi sydämessään kylmän painon. Hänen mielessään pyöri vain yksi kysymys: miten hän voisi pelastaa rakkaan vauvansa hirvittävän pikkumiehen kynsistä? Hän oli luvannut hänelle esikoisensa, ja se ajatus täytti hänet puhtaalla kauhulla. Hänellä oli enää kolme päivää aikaa keksiä ratkaisu, tai hänen lapsensa joutuisi ikiajoiksi tuon olennon omaisuudeksi. Epätoivoisena, mutta päättäväisenä, kuningatar kutsui luokseen uskollisimman palvelijansa. Hän antoi tälle tehtävän, joka tuntui lähes mahdottomalta:

Lopetus

Kiitos, että annoit aikaasi ja syvennyit Tittelintuuren lumoavaan ja salaperäiseen maailmaan. Toivottavasti tarina herätti mielikuvituksesi lentoon ja jätti jälkeensä kutkuttavia ajatuksia uusista mahdollisuuksista. Jos sinulla on palautetta tai haluat jakaa kokemuksesi, kerrothan Sonacastsille – kuulemme aina mielellämme sinusta. Ehkäpä tämä seikkailu jopa inspiroi sinua luomaan omia tarinoitasi tai etsimään arvoituksia ympäriltäsi. Lämmin kiitos kuuntelustasi, ja toivottavasti tiemme kohtaavat pian uudestaan.

Lisää tarinoita