SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Tiinan Hassut Maatilahetket

60 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Introduction

Tiedätkö, miten pieni tipu voi aiheuttaa suuren kaaoksen? No, Tiina-tipu osaa sen! Eräänä aamuna, kun muut tiput nokkivat rauhassa, Tiina päätti, että tavallinen ei riitä. Hän yritti opettaa porsaille tanssia, neuvoi lampaita laulamaan korkealta ja jopa yritti ratsastaa isolla koiralla! Oletko koskaan nähnyt kanojen nauravan niin, että niiden höyhenet pöllyävät? Valmistaudu kurnuttamaan ja kikattamaan Tiinan hulvattomien seikkailujen parissa. Tämä on tarina, joka saa hymyn huulille.

Tiina Tipusen Ensimmäinen Hulvaton Hyppy

Mutta näistä monista kommelluksista ehkä kaikkein hauskinta oli se aivan ensimmäinen kerta, kun pikkuinen Tiina-tipu päätti hypätä. Tiina oli juuri kuoriutunut munastaan, ja hänen pienet keltaiset jalkansa olivat niin täynnä energiaa, että ne olisivat voineet tanssia ilman musiikkiakin. Hän katseli ihmeissään muita kanoja, jotka loikkivat kevyesti heinäpaaleilta maahan tai siipineen lehahtelivat pienen matkan ilmaa pitkin. Tiinan silmät kiiluivat innosta. "Minäkin haluan hypätä!" hän visersi iloisesti. Hän tepsutteli nopeasti läheiselle, matalalle heinäpaalille. Se ei ollut kovin korkea, vain pienen porsaan nenän korkeudella, mutta Tiinalle se tuntui Mount Everestiltä! Hän otti syvän henkosen, ravisteli höyheniään ja valmistautui. Pieni Pipsa-possu, joka oli vieressä mutustellen etsinyt herkkupaloja maasta, pysähtyi ja katsoi uteliaana. Mitä Tiina aikoi tehdä? Tiina otti muutaman askeleen taaksepäin paalin reunalla. Sitten hän juoksi vauhdilla eteenpäin, siivet levällään kuin kaksi pientä, keltaista viuhkaa, ja HYPPÄÄSI! Mutta eihän pieni tipu osannut vielä lentää, eikä hänen jalkansa olleet tottuneet moisiin ilmalentoihin. Sen sijaan, että hän olisi laskeutunut sirosti alas, Tiina teki täydellisen kuperkeikan ilmassa! Hän pyörähti kerran, sitten toisenkin, ja laskeutui suoraan pehmeään olkikasaan – nenälleen! Tiina tupsahti olkiin niin, että pöly pölähti. Hänen pieni päänsä oli täynnä olkia, ja toinen siipi sojotti hassusti ylöspäin. Pipsa-possu yritti pidätellä naurua, mutta ei onnistunut. Sen vatsa hytkyi ja se röhki iloisesti, kunnes Pipsa nauroi niin, että sen pieni kiharamainen häntäkin heilui villisti. Tiina taittoi pienen kaulansa ja tuijotti Pipsaa. Ensin hän mietti, oliko hän tehnyt jotain väärin. Sitten Tiina tunsi pienen kutituksen vatsassaan ja purskahti itsekin kikattamaan. Olipa se hassu hyppy! Hän ravisti oljet pois höyhenistään, ja kas, sieltä paljastui onnellinen ja hieman hupsun näköinen tipu, joka oli juuri oppinut, että kaatuminenkin voi olla hauskaa. Tiina ei lannistunut. Sen sijaan hän päätti, että jos hän ei voi hypätä sulavasti, hän voi ainakin hypätä hauskasti! Ja niin Tiinasta tuli maatilan mestari hulvattomissa hypyissä, aina silloin tällöin päätellen, että pieni pyörähdys tai tupsahdus teki elämästä paljon jännittävämpää.

Miksi Lehmä Nauraa? Tiinan Salainen Kätkö

Tiina-tipu, pieni höyhenpallo täynnä uteliaisuutta ja loputonta energiaa, pompiskeli ympäri maatilan pihaa. Jokainen pieni hyppy oli täynnä iloa, ja joskus, kun hän törmäsi heinäpaaliin tai lipsahti ojan reunalla, se päätyi aina hulvattomaan pyörähdykseen. Maatila oli täynnä ääniä: kukon laulua, lampaiden määkimistä, possujen röhkinää. Mutta tänään, Tiina kuuli jotain aivan uutta. Jotain odottamatonta. Jotain, mikä sai hänet pysähtymään ja kallistamaan pientä päätään. Hän kuuli naurua. Ei minkään pikkulinnun heleää sirkutusta, ei myöskään porsaan iloista vinkumista. Se oli matalaa, syvää naurua, joka kuulosti aivan kuin... lehmältä. "Lehmä nauraa?" Tiina siputti itselleen, höyhenet pörröttyen yllätyksestä. "Miksi lehmä nauraisi? Lehmät syövät ruohoa ja märehtivät, ne eivät naura!" Mutta ääni toistui, nyt entistä kovemmin, melkein kuin joku olisi kikattanut sydämen kyllyydestä. Tiina seurasi ääntä varovasti. Nauru kuului suuren punaisen ladon takaa, missä yleensä vain vanha traktori nukkui ja tyhjät heinäpaalit odottivat käyttöä. Siellä, ladon takana, oli Maija-lehmä. Maija oli tunnettu maatilan vakavimpana asukkaana. Hän märehti aina rauhallisesti, katsoi maailmaa suurilla, tummilla silmillään, ja hänen ainoa äänensä oli yleensä mieto ammuu tai tyytyväinen huokaus. Mutta nyt? Maija heilutti häntäänsä, ja hänen suuret, ystävälliset silmänsä olivat rypistyneet iloisesti kulmistaan. Hänen turpansa oli hieman vinossa, ja hänestä todella kuului hilpeä, syvä nauru. Tiina piiloutui varovasti suuren auringonkukan taakse, katsellen tarkkaavaisesti. Mitä ihmettä oli tapahtunut? Oliko Maija syönyt jotain hauskaa ruohoa? Vai oliko kenties joku kertonut hänelle vitsin, jonka lehmätkin ymmärtävät? Tiina oli täynnä uteliaisuutta. Hän odotti kärsivällisesti, kun Maija naurahti vielä kerran ja sitten kumartui matalalle, työntäen turpansa vanhan, onttoon puunrunkoon, joka oli ladon takana. Puunrunko oli ollut siinä jo Tiinan syntymästä asti, ja se oli aina näyttänyt vain vanhalta, tylsältä puunrungolta. Mutta nyt Maija kaivoi sieltä jotain. Maija veti esiin... ei heinää, ei edes maukasta voikukkaa! Hän veti esiin pienen, hieman vääntyneen, keltaisen kyltin, jossa luki isolla, hupsulla tekstillä: "VARO, TÄÄLLÄ ASUU NAURAVIA MATOJA!" Kyltti oli selvästi lapsen tekemä, ehkä maatilan pienen Annikan. Tiina tuijotti kylttiä. Se oli aika hassu. Mutta Maija-lehmä naurahti taas, ja tämä kerta oli vielä hilpeämpi kuin edelliset. Maija työnsi turpansa takaisin onttoon puunrunkoon ja veti esiin toisen aarteen. Se oli punainen lapio, jonka kärki oli taipunut hassusti ylöspäin, ja sen kahvassa roikkui pieni, puhjennut ilmapallo. Ja sen jälkeen, Maija veti esiin vanhan, kuluneen pipon, johon oli neulottu kaksi suurta, pörröistä korvaa – aivan kuin pipo olisi halunnut olla pupu. Tiina ei voinut pidätellä pientä kikahdustaan. Nyt hänkin ymmärsi! Maijan salainen kätkö ei ollut ruokaa varten. Se oli paikka, johon Maija oli kerännyt kaikki maatilan hauskimmat, hupsuimmat ja kummallisimmat esineet. Ne olivat asioita, jotka saivat hänet nauramaan, kun arki tuntui liian harmaalta. Maija vilkaisi taakseen ja huomasi Tiinan kurkistelevan auringonkukan takaa. Sen sijaan, että olisi säikähtänyt tai suuttunut, Maijan silmät rypistyivät entisestään. Hän nyökkäsi Tiinalle ystävällisesti, aivan kuin kutsuen häntä lähemmäs. Tiina tepasteli varovasti esiin, jännittyneenä mutta myös innoissaan. Maija työnsi turpansa taas puunrunkoon ja vetäisi esiin jotain, mikä sai Tiinankin nauramaan ääneen. Se oli vanha, reiällinen sukka, johon oli ommeltu kaksi puunappia silmiksi ja langanpätkä suuksi. Se näytti ihan kuin nauravalta nukelta! Maija nauroi jälleen, ja Tiina nauroi hänen kanssaan. Pieni tipu ja iso lehmä, kaksi ystävää, jotka jakoivat hauskan salaisuuden. "Nämä ovat minun naurukätköni aarteita", Maija ammui hilpeästi, hänen äänensä oli edelleen hieman höpsö naurusta. "Kun tunnen itseni vakavaksi tai kun minua väsyttää märehtiä samaa ruohoa uudestaan ja uudestaan, kaivan yhden näistä esineistä esiin. Ja aina ne saavat minut hyvälle tuulelle." Tiina oli lumoutunut. Hän ei ollut koskaan ajatellut, että lehmällä voisi olla sellaisia salaisuuksia! Ja mikä parasta, se oli salaisuus, joka toi iloa. Tiina katsoi Maijan kokoelmaa. Siellä oli myös kivenmurikka, joka näytti aivan hymyilevältä kasvolta, ja purkki, jossa luki "KANA-AIVOJA – ÄLÄ KOSKE!" – Maija selitti, että purkki oli toki tyhjä, mutta teksti oli hirveän hauska. Ja pieni, punainen autonrengas, joka oli koristeltu kukkasilla. Tiina päätti, että hänkin halusi löytää omia naurukätkön aarteita. Ehkä hän voisi löytää pienen, vääntyneen oksan, joka näytti tanssivalta tai kiven, joka muistutti pientä, uneliasta karhua. "Maija", Tiina kysyi, "voinko minäkin laittaa jotain sinun kätköösi?" Maija nyökkäsi hyväksyvästi. Tiina juoksi ympäri pihaa, katsellen tarkkaan kaikkia pieniä esineitä. Pian hän löysi jotain täydellistä. Se oli pieni, sininen nappi, joka oli irronnut Annikan takista, ja siinä oli hassu, vino reikä. Se näytti aivan kuin nappi olisi virnistänyt. Tiina toi napin Maijalle, joka hymyili leveästi ja työnsi sen varovasti puunrungon syvyyteen, muiden naurukätkön aarteiden joukkoon. Siitä päivästä lähtien, aina kun Tiina näki Maija-lehmän nauravan ladon takana, hän tiesi tarkan syyn. Ja joskus, hänkin kurkisti onttoon puunrunkoon, muistuttaen itseään siitä, että elämässä on paljon iloa ja naurua, jos vain osaa katsoa oikeasta paikasta. Ja Tiinasta tuli Maijan virallinen naurukumppani. Kuka tiesi, millaisia muita hauskoja salaisuuksia maatilalla vielä odotti löytäjäänsä?

Aarrejahti Viljapellolla ja Kummitteleva Kurkku

Kuka tiesi, millaisia muita hauskoja salaisuuksia maatilalla vielä odotti löytäjäänsä? Tiina ainakin! Eräänä aurinkoisena aamuna, kun kastehelmiä kimalteli ruohonkorsissa kuin pieniä timantteja, Tiina heräsi erityisen seikkailunhaluisena. ”Tänään on täydellinen päivä löytää jotain uutta ja ihmeellistä!” hän kikattti itselleen ja alkoi tepastella kohti aamiaispöytää. Mutta jo ennen kuin nokka kosketti yhtään viljanjyvää, Tiinan silmät osuivat johonkin todella erikoiseen. Vanha Pöllö-professori, maatilan viisain asukas, istui maitokärryjen päällä ja tutkaili vanhaa, käärittyä paperia. Se näytti ihan kartalta!

Kanalan Kilpailu: Kuka Keksii Kummallisimman Kuperkeikan?

Tiina tuijotti Pöllö-professorin kädessä olevaa paperia. Se oli vanha ja kellertävä, täynnä outoja viivoja ja ympyröitä. Pöllö-professori, lasit nokallaan, hypisteli paperia mietteliäänä. Hyvää huomenta, professori! Tiina kiljahti innokkaasti. Mitä ihmettä teillä on siinä? Onko se kartta aarteen luo? Pöllö-professori hätkähti hieman, mutta hymyili sitten lempeästi Tiinalle. Hyvää huomenta, Tiina-tipu. Tämä? Tämä ei ole aivan tavallinen aarrekartta, vaikka siihen liittyykin arvokas löytö. Tämä on itse asiassa suunnitelma! Suunnitelma Kanala-kilpailuun, joka pidetään tänään iltapäivällä! Tiinan silmät pyöristyivät. Kilpailu? Kanalassa? Se kuulosti jännittävältä ja… vähän pelottavalta. Tiina ei ollut koskaan ollut mikään mestari missään. Hänen vahvuutensa oli lähinnä… kompastelu ja hauskat vahingot. Minkälainen kilpailu? Tiina kysyi uteliaana. No, Tiina-tipu, tämä on kilpailu kaikista kummallisimman kuperkeikan keksimisestä! Pöllö-professori ilmoitti ylpeänä, oikaisten vanhoja silmälasejaan. Maatilan kanojen ja kukkojen on tarkoitus esittää kaikkein luovimmat, hauskimmat ja mieleenpainuvimmat kuperkeikat. Ei tarvitse olla kaunis, ei tarvitse olla täydellinen. Vain kummallinen ja omaperäinen! Tiinaa alkoi naurattaa. Kummallinen kuperkeikka? Siinä hän voisi olla hyvä! Hän oli vahingossa tehnyt monia kummallisia kierähdyksiä elämässään. Kuten sen kerran, kun hän yritti hypätä heinäpaalin yli ja päätyi pyörimään kuin pallo koko matkan lammelle asti. Tai sen toisen kerran, kun hän säikähti perhosta ja teki neljä ilmakierähdystä ennen kuin laskeutui suoraan vesisaaviin. Ne olivat kyllä kummallisia kuperkeikkoja! Pöllö-professori jatkoi. Palkintona on jotain todella erityistä. Maatilan kaikkein kiiltävin ja herkullisin maissinjyvä, jonka ovat kasvattaneet itse Maahiset. Ja lisäksi voittaja saa kantaa Kanala-kilpailun Kultaisen Sulka -merkkiä viikon ajan! Tiina alkoi jo suunnitella. Kultainen Sulka! Ja Maahisten kasvattama maissinjyvä! Nam! Pian tieto kilpailusta levisi ympäri kanalaa. Kaikki kanat ja kukot olivat innoissaan. Ensiksi paikalle tepasteli Kaisa-kana, joka oli tunnettu kauniista laulustaan, mutta ei niinkään liikunnallisista taidoistaan. Kaisa esitti Täydellisen Peruskäännähdyksen, joka oli niin… tavallinen, että Pöllö-professori haukotteli miltei lasit pudottaen. Kaisa pyörähti kerran kauniisti, mutta se oli siinä. Ei mitään kummallista. Sitten tuli Pörri-kukko, maatilan suurin ja mahtailevin. Hän yritti tehdä korkean hypyn ja kolminkertaisen voltin. Pörri hyppäsi kyllä korkealle, mutta unohti sitten, miten laskeudutaan. Hän tömähti maahan sulat pöllyten, ja näytti enemmän pölypallolta kuin kukkumestarilta. Pöllö-professori merkitsi Pörrin suorituksen vihkoonsa ja nyökkäsi hyväksyvästi – se oli ainakin melkein kummallinen! Seuraavana vuorossa oli Martta-kana, joka oli hieman ujo, mutta yllättävän ketterä. Martta päätti kokeilla Hiljaista Pyörrettä. Hän aloitti hitaasti, pyörähti ympäri omalla akselillaan niin nopeasti, että hänestä tuli pelkkä sumea piste, ja sitten pysähtyi täsmälleen samaan kohtaan, mistä oli lähtenytkin. Kaikki katsoivat suu auki. Se oli todella vaikuttava, mutta Pöllö-professori mietti: ”Onko se kummallinen vai vain taidokas?” Hän raaputti nokkaansa. Tiina odotti vuoroaan hieman jännittyneenä. Hän oli harjoitellut mielessään kaikenlaisia kuperkeikkoja, mutta mikään niistä ei tuntunut tarpeeksi Tiinamaiselta. Hänen piti keksiä jotain, joka yhdisti hänen luontaisen kompastelunsa ja iloisen luonteensa. Sitten hän sai idean! Hän muisti sen kerran, kun hän oli jahtaamassa perhosta ja kompastui omaan jalkaansa suoraan vesilätäkköön. Se oli ollut kamalaa, mutta samalla niin hauskaa, että jopa Mauno-possu oli nauranut vedet silmissä. Seuraavana vuorossa: Tiina-tipu! Pöllö-professori kuulutti juhlallisesti. Tiina asteli keskelle pihaa. Hän otti syvään henkeä ja alkoi sitten pörhistellä itseään. Hän teki muutaman koikkelehtivan askeleen, aivan kuin olisi etsinyt täydellistä paikkaa. Sitten, aivan yllättäen, hän potkaisi vahingossa pientä kivipalaa. Kivipala sinkoutui ilmaan ja osui vanhaan kastelukannuun, joka kaatui. Kastelukannusta roiskahti vettä Tiinan jaloille, ja hän liukastui! Tiina lähti pyörimään. Hän pyörähti ensin yhden kerran, sitten toisen. Hänen siipensä heilahtelivat kuin hullut tuulimyllyt. Hän kiepsahti ympäri nurmikolla, sitten pyörähti vielä kerran ilmassa ennen kuin laskeutui. Mutta hän ei laskeutunut jaloilleen! Sen sijaan hän mätkähti takapuolelleen suoraan pieneen kukkaruukkuun, joka oli täynnä pehmeää multaa ja vasta itäneitä auringonkukan siemeniä. Tiinan pää pilkisti ruukusta, ja hän näytti aivan hattaralta, kun hieman multaa oli tarttunut hänen höyheniinsä. Kaikki kanat ja kukot olivat ensin hiljaa, suut auki. Sitten… alkoi nauru! Se oli kovempi nauru kuin Martta-kanan pyörteestä tai Pörri-kukon tömähdyksestä. Se oli sellaista naurua, joka sai vatsan vääntymään ja vedet silmiin. Pöllö-professori naurahti niin, että hänen lasinsa putosivat melkein nokalta. Hän korjasi ne ja pyyhkäisi kyyneleen silmäkulmastaan. Tiina-tipu… se… se oli jotain aivan uskomatonta! hän sanoi tukehtuen nauruunsa. Ette tehnyt vain kummallista kuperkeikkaa, vaan kokonaisen Kummallisen Kuperkeikka -sarjan! Se oli odottamaton, hauska ja täynnä seikkailua! Pöllö-professori katsoi tarkasti muistiinpanojaan ja vertasi niitä muihin suorituksiin. Kyllä, kyllä… ei epäilystäkään. Tämän vuoden Kanalan kilpailun voittaja kaikkein kummallisimman kuperkeikan kategoriassa on… Tiina-tipu! Tiinaa hymyilytti, vaikka hän istuikin edelleen kukkaruukussa ja multaa oli hieman nokassaan. Hän oli voittanut! Hän, joka aina kompasteli ja aiheutti vahinkoja, oli voittanut kilpailun juuri sen takia! Se tuntui ihanalta. Pöllö-professori ojensi Tiinalle kiiltävän maissinjyvän ja Kultainen Sulka -merkin. Maissinjyvä oli todella suuri ja säihkyi auringossa kuin pieni kultakimpale. Tiina popsautti sen suuhunsa tyytyväisenä. Se maistui aivan taivaalliselta, vähän hassulta ja juuri oikealta. Mutta Tiina, Pöllö-professori sanoi ja laittoi vihkonsa kiinni. Tämä ei ollut ainoa asia, jota tämä kartta sisältää. Kilpailun jälkeen on luvassa vielä toinenkin tehtävä, joka vaatii hieman… viisautta ja ehkä hieman vähemmän kompastelua. Nimittäin, tämän kartan toisella puolella on Pöllön Viisaat Vinkit, jotka auttavat meitä ratkaisemaan yhden maatilan suurimmista arvoituksista! Tiina vilkaisi pöllö-professorin kädessä olevaa paperia. Toinen puoli? Arvoitus? Se kuulosti vieläkin jännittävämmältä kuin kuperkeikkakilpailu! Hän mietti, mitä Pöllön Viisaat Vinkit voisivat olla ja mihin ne johtaisivat. Hän oli valmis mihin tahansa, kunhan siinä olisi hieman hauskaa ja ehkä pari uutta vahinkoa matkan varrella. Vaikka hän oli juuri voittanut kummallisen kuperkeikan mestaruuden, hän tiesi, että töppäilyt olivat osa häntä ja hänen seikkailujaan.

Pöllön Viisaat Vinkit ja Tiinan Töppäilyt

Tiina-tipu oli aivan täynnä intoa. Pöllön Viisaat Vinkit! Mikä olisikaan jännittävämpää kuin oppia jotain uutta ja ehkä kompastella samalla? Hän suuntasi kohti maatilan vanhinta puuta, valtavaa tammea, jonka oksilla vanha Olavi-pöllö usein nukkui päivätorkkuja. Olavi oli maatilan viisain asukas, ainakin Tiinan mielestä. Hänellä oli suuret, keltaiset silmät, jotka näkivät kaiken, ja hänen höyhenensä olivat niin pehmeät ja harmaat, että Tiina haaveili joskus kietoutuvansa niihin kuin lämpimään peittoon. Hu-huu! Tiina huuteli puun juurella, nostaen päätään niin korkealle, että hänen kaulansa venyi pitkäksi kuin spagetti. Herra Pöllö! Herra Olavi! Olen täällä! Olen valmis kuulemaan Viisaita Vinkkejä! Ylhäältä kuului syvä huokaus, ja sitten vanha Olavi avasi hitaasti silmänsä. Ne räpyttivät muutaman kerran, ikään kuin hän olisi juuri herännyt unesta, jossa oli laskenut tähtiä tai miettinyt, miksi hyttyset inisevät niin paljon. Ahaa, Tiina-tipu, Olavi sanoi rauhallisella, miedolla äänellä. Oletko siis valmis viisauteen? Muista, että viisaus on kuin höyhen: sitä täytyy käsitellä varovasti, ettei se lennä tiehensä. Tiina nyökkäsi niin voimakkaasti, että hänen pieni päänsä heilui edestakaisin. Olen valmis! Kerro ensimmäinen vinkki, herra Pöllö! Olavi katsoi Tiinaa pitkään, sitten käänsi päätään hieman sivulle. Ensimmäinen vinkki kuuluu näin: Astu varovasti, pieni ystävä. Maa kätkee monta yllätystä. Tiinan silmät levisivät suuriksi. Maa kätkee monta yllätystä? Voi apua! Onko siellä piilotettuja aarteita? Vai ehkä karkkeja? Tai kultamunia? Tiina kuvitteli heti, miten hän löytäisi maatilan suurimman suklaamunan, joka olisi piilotettu syvälle maahan. Hän alkoi heti harjoitella. Hän nosti jalkojaan todella, todella korkealle, melkein korviinsa asti, ja laski ne sitten alas hyvin, hyvin varovasti. Hän asteli eteenpäin kuin joku, joka kävelee kuumilla kivillä tai lasinsiruilla, vaikka edessä oli vain pehmeää ruohoa. Varo, varo, varovasti, hän mutisi itsekseen, nostellen jalkojaan kuin balettitanssija, joka yrittää olla koskematta lattiaan. Hän oli niin keskittynyt olemaan varovainen ja löytämään ne yllätykset, että hän unohti katsoa minne oli menossa. Ja niinhän siinä kävi. Hän nosti toista jalkaansa todella korkealle, sitten horjahti ja kompastui omaan toiseen jalkaansa! Tiina kaatui suoraan maahan. Mutta ei mihinkään kovaan maahan. Ei suinkaan. Hän kaatui suoraan vesitynnyrin viereen, pieneen mudikkoseen lätäkköön, jonka hän oli unohtanut olevan siinä. Plumps! Muta roiskui hänen ympärilleen, ja Tiinan pieni nokka oli täynnä ruskeaa, märkää mutaa. Hän yritti yskiä sitä ulos, ja samalla hän rypisti nenäänsä. Pöyh! Se ei ollut kultamuna! Se oli vain mutaa! hän sanoi pettyneenä. Hän näytti nyt pikkuiselta suklaa-tipulta, joka oli juuri sukeltanut mutakakkuun. Olavi-pöllö tupsahti alas oksaltaan ja laskeutui pehmeästi Tiinan viereen. Hän katsoi Tiinaa lempeästi. Tarkoitin, että maa kätkee yllätyksiä, kuten pieniä kuoppia, juuria tai liukkaita kiviä, jotka voivat saada pienen tipun kaatumaan. Ja joskus, yllätys voi olla myös se, että löytää jotain pehmeää, johon laskeutua, kuten tämä lätäkkö. Olavi virnisti hieman. Tiina pyyhki nokkaansa siivellään ja kikatti. No, se oli kyllä yllätys! En todellakaan odottanut mutakylpyä! Hän nousi ylös ja ravisti höyheniään, ja mudanpalasia sinkoili ympäriinsä kuin pieniä suklaahippuja. Olet valmis toiseen vinkkiin, Tiina-tipu? Olavi kysyi. Aivan varmasti! Tiina sanoi reippaasti, vaikka hän oli vieläkin hieman mutainen. Mitkä ovat seuraavat viisaat sanat? Olavi viritti ääntään ja sanoi juhlallisesti: Kuuntele tarkkaan. Joskus hiljaisimmat kuiskaushetket sisältävät äänekkäimmät totuudet. Tiina rypisti otsaansa. Hiljaisimmat kuiskaushetket? Äänekkäimmät totuudet? Tarkoitatko, että minun pitää kuunnella ihan hiljaa ja sitten kuulen jonkun puhuvan todella kovaa? Olavi-pöllö pudisti päätään. Ei aivan, pieni ystävä. Se tarkoittaa, että joskus tärkeimmät asiat ovat niitä, jotka eivät huuda tai mölyä. Ne ovat niitä, jotka kuulee vain, jos on oikeasti hiljaa ja avaa korvansa. Tiina päätti yrittää. Hän sulki silmänsä tiukasti kiinni ja asetti korvansa melkein maahan. Hän yritti kuunnella ruohoa. Rapisiko se? Kuiskaako se jotain? Hän asetti nokkansa lähelle pientä sinistä kukkaa. Kuiskaako kukka? Mitä se kuiskaa? Ehkä se kuiskaa, missä on seuraava suklaamuna! Hän kuunteli ja kuunteli, mutta ei kuullut muuta kuin omaa sydämensä pientä piippausta ja pörriäisen surinaa, joka lensi liian lähelle hänen nokkaansa ja sai hänet säpsähtämään. En kuule mitään! Ei ruoho kuiskaa, eikä kukka kerro salaisuuksia! hän huudahti, hieman turhautuneena. Sitten hän kuuli jotain muuta. Hieman kauempana, vanhan ladon nurkalta kuului pientä, hiljaista nyyhkytyksen ääntä. Se oli niin hiljaista, että sitä oli vaikea kuulla, jos ei ollut todella, todella hiljaa. Mitä se on? Tiina kysyi, unohtaen hetkeksi etsiä suklaamunia. Kuuntele tarkkaan, Olavi sanoi. Se voi olla jokin niistä hiljaisista totuuksista. Tiina kuunteli uudelleen. Nyyhkytykset olivat hiljaisia, mutta selviä. Hän asteli varovasti ladon nurkalle, niin varovasti kuin osasi, ettei kompastuisi taas omaan jalkaansa. Ja siellä, nurkassa, istui Pörrö-pupun pienin pentu, Nökö, joka itki hiljaa. Sen pieni karvainen nenä nyyhki, ja sen korvat olivat painuneet alas. Nökö! Mikä hätänä? Tiina kysyi, unohtaen kaikki pöllön vinkit ja omat kommelluksensa. Olen hukannut pörröisen palloni, Nökö nyyhkytti. Se oli oranssi ja pomppi niin hauskasti. Nyt en löydä sitä mistään. Tiina katsoi ympärilleen. Ladon nurkassa oli heinää ja muutama lauta. Hän astui sisään latoon, katsellen tarkkaan. Hän kurkisti heinäpaalien taakse ja vanhan työkalulaatikon alle. Ja siellä, pienen lankun alla, pilkisti oranssi pallo! Katso, Nökö! Tiina huudahti iloisena. Tässä se on! Nökö-pupu lopetti heti itkemisen ja sen silmät kirkastuivat. Se pomppasi ylös ja nappasi pallonsa. Kiitos, Tiina! Olet paras! se sanoi ja alkoi taas pomputella palloa iloisesti. Tiina palasi Olavi-pöllön luo, hymyillen leveästi. Minä kuulin! Kuulin sen hiljaisen totuuden! Nökö oli surullinen ja kaipasi apua! Olavi nyökkäsi tyytyväisenä. Aivan niin, Tiina-tipu. Joskus tärkeimmät asiat eivät huuda, vaan kuiskaavat. Ja sinun töppäilysi ja se, että unohdit etsiä suklaamunia, auttoivat sinua kuulemaan juuri sen kuiskeen. Tiina katsoi mutaisia varpaitaan ja sitten Nökön iloista pomppimista. Hän oli ehkä hieman kömpelö ja hölmöili paljon, mutta hän oli myös auttanut ystävää. Ja se tuntui paljon paremmalta kuin mikään suklaamuna. Hän tiesi, että Olavi-pöllön viisaat vinkit saattaisivat edelleen johtaa hänet mitä hassuimpiin tilanteisiin, mutta samalla ne opettaisivat hänelle myös jotain tärkeää. Ja hän oli aivan valmis seuraavaan seikkailuun, täynnä töppäilyjä ja uusia yllätyksiä.

Miten Tiina Auttoi Lampaita Pääsemään Pälkähästä?

Tiina-tipu katseli ympärilleen maatilalla, sydän täynnä pientä, lämmintä tunnetta. Olavi-pöllön auttaminen oli tuntunut hyvältä, ja hän oli nyt aivan valmis uusiin seikkailuihin. Mitähän hassua seuraavaksi tapahtuisi? Hän hyppi pienen kiven yli, sitten toisen, ja kuvitteli olevansa suuri seikkailija viidakossa, vaikka olikin vain maatilan pihalla. Aurinko paistoi lämpimästi ja ilmassa tuoksui kesä. Heinäsirkat sirittivät iloisesti ja kauempaa kuului lehmien märehtimistä. Kaikki oli tavallista, mutta Tiinan mielessä kuplivat jo uudet, oudot ideat. Hän käveli kohti laidunta, missä yleensä lampaat laidunsivat rauhallisesti. Mutta tänään siellä oli jotain erilaista. Hän kuuli vaimeaa määkimistä. Mää, mää, mää! Se ei kuulostanut tavalliselta, iloiselta määkimiseltä. Se kuulosti vähän... huolestuneelta. Tiina kurkisti aidan yli ja näki pienen, pörröisen lammaskatrasken kasassa. Ja siellä he olivat! Kolme pientä, uteliasta karitsaa, jotka olivat jotenkin onnistuneet menemään vanhan puunrungon sisään. Puunrunko oli ontto ja karitsat olivat ehkä leikkineet piilosta, mutta nyt he olivat jumissa! Heidän pienet villapaitansa olivat tarttuneet kiinni puiden sisäpintaan, ja heidän lyhyet jalkansa eivät saaneet otetta liukkaasta puusta. "Oi voi sentään!" Tiina sanoi. "Mitähän täällä on tapahtunut?" Hän nousi varpailleen ja kurkisti puunrungon sisään. Sieltä kuului taas mää, mää, mää! Kolme karitsaa tuijotti Tiinaa suurilla, pyöreillä silmillään. Yksi niistä, pienin ja vaalein, oli jo aivan kyynelissä. "Älkää huolestuko, minä autan!" Tiina huudahti. Mutta miten pieni tipu voisi auttaa kolmea jumiin jäänyttä karitsaa? Hän mietti hetken. Ehkä hän voisi kaivaa heidät ulos? Hän yritti nokallaan kaivaa maata puunrungon ympäriltä, mutta se oli liian kovaa. Hän yritti työntää puunrunkoa, mutta se oli aivan liian suuri ja painava. "Tämä ei käy näin," Tiina mutisi. Hän alkoi kävellä edestakaisin puunrungon ympärillä, nokka maata viistäen, silmät tiukasti kiinni – aivan kuin ajatellessaan kovasti hän näkisi ratkaisun jalkojensa edessä. Yhtäkkiä hän törmäsi johonkin. Se oli vanha, ruostunut ämpäri. Ja sen vieressä oli narunpätkä. "Hmm," Tiina mietti. "Mitä näillä voisi tehdä?" Hän otti narunpätkän nokkaansa ja yritti heittää sen karitsalle. Mutta naru oli liian lyhyt ja Tiina liian pieni. Se lensi vain metrin päähän ja putosi maahan. "Ei toimi," hän sanoi ja pudisti päätään. Hän yritti toisen kerran, ja kolmannen kerran. Sama juttu. Tiina istui maahan ja huokaisi. "Tämä on vaikeampaa kuin kananmunien piilottelu," hän sanoi. Sitten hän muisti jotain. Olavi-pöllö oli sanonut, että joskus pitää ajatella vähän hassusti. Ja Tiina oli tunnettu hassuista ajatuksistaan! Hän katsoi karitsioita. He olivat pörröisiä. Ja pehmeitä. Ja heillä oli pienet villahännät. Tiina sai idean. Se oli aivan pähkähullu idea, mutta ehkä se voisi toimia. Hän juoksi takaisin navetan nurkalle, josta hän oli löytänyt ämpärin ja narun. Siellä oli myös vanha luuta. Ja sen vieressä oli pörröinen, pinkki hiuspanta, jonka navetan isännän tytär oli ehkä unohtanut. Tiina nappasi hiuspannan nokkaansa ja palasi juoksujalkaa karitsioiden luo. "Minulla on suunnitelma!" hän ilmoitti. Karitsat määkivät toiveikkaasti. Tiina yritti pujottaa hiuspantaa puunrungon sisälle karitsan ympärille. Mutta se oli hankalaa. Pannan sai kyllä pujotettua, mutta Tiina oli niin pieni, ettei hän jaksanut vetää siitä. Ja panta oli liian ohut, se saattaisi vain irrota tai satuttaa karitsaa. "Ei, ei, tämä ei käy," Tiina sanoi itselleen. Hän tunsi pienen pettymyksen aallon. Mutta sitten hän vilkaisi maassa olevaa luutaa. Siinä oli pitkä varsi ja paljon pörröisiä harjaksia. Tiina sai uuden idean. Hän vei luudan puunrungon luo. "Tämän täytyy toimia!" hän sanoi. Hän työnsi luudan harjasosan puunrungon sisään. Karitsat katsoivat ihmeissään. Sitten Tiina alkoi kutitella luudan harjaksilla yhtä karitsaa. Karitsa hihitti ja alkoi pyristellä. Sen pieni häntä heilui edestakaisin. Tiina kutitteli sitä lisää. Karitsa alkoi nauraa niin paljon, että se unohti olevansa jumissa! Se pyristeli ja pyristeli, ja sitten... POPS! Se ponnahti ulos puunrungosta! Karitsa pudisteli villapaitaansa ja katseli Tiinaa. Se määki iloisesti ja puski Tiinaa nenällä. "Yksi ulkona!" Tiina huudahti riemukkaasti. Sitten oli seuraavan karitsan vuoro. Tiina työnsi luudan uudelleen sisään ja alkoi kutitella sitä. Tämä karitsa oli hieman ujompi, mutta pian sekin alkoi hihittää ja pyristellä. Ja pian... POPS! Se pomppasi ulos puunrungosta! Vain yksi karitsa oli enää jumissa. Se oli se pienin, joka oli ollut aivan kyynelissä. Se katsoi Tiinaa suurilla silmillään. Tiina hymyili ja työnsi luudan varovasti sisään. Hän alkoi kutitella karitsaa erittäin hellästi. Pieni karitsa naurahti ensin varovasti, sitten kovempaa ja kovempaa. Se pyristeli ja pyöri puunrungon sisällä, ja sitten... POPS! Se ponnahti ulos! Kaikki kolme karitsaa olivat vapaana! Ne pomppivat ja hyppivät Tiinan ympärillä, määkivät iloisesti ja puskelivat häntä nenällä. Tiina oli aivan villissään! Hän oli keksinyt aivan uskomattoman tavan auttaa. Kuka olisi arvannut, että kutittelu olisi paras tapa pelastaa lampaita pälkähästä? Hän tunsi itsensä todella, todella fiksuksi. Ja hassuksi! Se oli paras yhdistelmä. Karitsat jatkoivat leikkiään laitumella, juoksivat ja hyppivät innoissaan, ja Tiina katseli niitä tyytyväisenä. Hän ajatteli, että ehkä hänen töppäilynsä ja hassut ideansa eivät aina olleetkaan huonoja asioita. Joskus ne johtivat aivan uudenlaisiin ratkaisuihin. Tiina-tipu jatkoi matkaansa, pieni, keltainen tipu, joka oli juuri pelastanut kolme karitsaa kutittamalla heidät vapaaksi. Maatila oli täynnä yllätyksiä, ja Tiina oli aina valmis niihin. Hän oli oppinut, että auttaminen voi tapahtua monella eri tavalla, ja joskus se hauskin tapa on myös se tehokkain. Hän mietti, millaisia uusia ystäviä hän seuraavaksi tapaisi ja millaisia piilopaikkoja heillä olisi. Ehkä pörröiset puput tarvitsisivat apua piiloleikissä? Kuka tietää! Mutta hän oli aivan valmis selvittämään sen.

Piiloleikki Pörröisten Pupujen Kanssa

Tiina oli niin innoissaan! Hän hyppeli pienillä jaloillaan ja mietti, minne ne pörröiset puput olisivat piiloutuneet. Hän kuvitteli jo hauskoja piilopaikkoja: suuren kurpitsan alle, traktorin renkaan taakse, tai ehkä jopa kukkaruukun sisään? Maatila oli täynnä mitä ihanampia kolosia ja koloja, joihin pieni pupu saattaisi mahtua. Hän tepsutteli varovasti kohti suuria, vihreitä pensaita, jotka kasvoivat aivan ladon nurkalla. Ja kas! Siellä, pensaan varjossa, istui kolme pientä, pörröistä pupua. Yhdellä oli valtavat korvat, toisella hassun lyhyt häntä ja kolmannella oli nenä, joka väpätti koko ajan kuin pikkuruisella perhosella. Hei, puput! Tiina sirkutti iloisesti. Minä olen Tiina! Oletteko te niitä pörröisiä pupuja, jotka tykkäävät piiloleikistä? Puput hypähtivät pystyyn ja vilkuttivat Tiinalle. Heidän nimet olivat Pupu Pörrö, Pupu Nykerönenä ja Pupu Pitkäkorva. He olivat todellakin innokkaita piiloleikin pelaajia. Me ollaan niin hyviä piilossa! Pupu Pörrö sanoi, ja hänen pörröinen häntänsä heilui edestakaisin. Kukaan ei ikinä löydä meitä! Niin! Pupu Nykerönenä jatkoi. Meillä on parhaat piilopaikat koko maatilalla! Tiina innostui entisestään. Minä voin laskea! hän tarjoutui. Ja sitten etsin teitä! Puput nyökkäsivät innoissaan. Yksi, kaksi, kolme... Sata! Pupu Pitkäkorva huudahti ja juoksi pakoon muiden pupujen kanssa. Tiina käänsi pienen päänsä seinää vasten ja alkoi laskea ääneen. Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi... Ja niin edelleen aina kymmeneen asti! hän sirkutti. Hän tiesi, että pupuille pitää antaa reilusti aikaa. Kun Tiina oli laskenut kymmeneen, hän huudahti: Valmista on, tulen etsimään! Hän lähti liikkeelle, pienet askeleet tömisten maata vasten. Missä puput voisivat olla? Hän kurkisti ensimmäiseksi suuren vesitynnyrin taakse. Ei mitään. Vain muutama hämähäkinseitti ja yksi unelias perhonen. Sitten hän näki pienen, pyöreän kiven, joka näytti hieman pörröiseltä. Onkohan tuolla Pupu Pörrö? Tiina mietti ja kurkisti lähemmäs. Mutta ei! Se olikin vain vanha, sammaloitunut kivi, jolla oli muutamia hahtuvia kiinni. Tiina hihitti. Miten kivi voisi olla pupu? Hän jatkoi matkaa. Seuraavaksi hän huomasi penkin alla jotain, joka näytti kahdelta pitkältä korvalta. Ahaa! Pupu Pitkäkorva! Tiina ajatteli ja hiipi hiljaa lähemmäs. Hän kurkisti penkin alle ja mitä hän näki? Ei pupua, vaan kaksi pitkää ruohovartta, jotka törröttivät hauskasti ilmaan. Tiina pyöritteli silmiään ja nauroi. Nämä puput olivat todella hyviä! Tiina ei kuitenkaan luovuttanut. Hän tiesi, että piiloleikissä pitää olla sitkeä. Hän käveli pihan poikki, heinäseipään ohi ja kukkivan omenapuun alitse. Silloin hän näki jotain oranssia, joka pilkisti ison kukkapenkin takaa. Oranssi pupu? Tiina mietti ihmeissään. Hän ei ollut koskaan nähnyt oranssia pupua. Mutta uteliaisuus vei voiton. Hän kipitti kukkapenkin taakse ja mitä hän löysikään? Ei pupua, vaan suuren, pullean oranssin kurpitsan, jolla oli kaksi pientä kiveä silminä ja oksanpätkä suuna. Se näytti hauskalta ja hieman uneliaalta. Tiina hihitti niin, että hänen pieni vartalonsa hytkyi. Maatila oli täynnä hassuja yllätyksiä! Yhtäkkiä Tiina kuuli pienen ähkäisyn. Se tuli aivan hänen jalkojensa vierestä! Hän katsoi alas ja huomasi pienen, puisen laatikon, jossa oli reikä. Ja reiästä pilkisti... Pupu Nykerönenän nenä, joka väpätti tavallista nopeammin. Löysin sinut, Pupu Nykerönenä! Tiina huudahti iloisesti. Pupu Nykerönenä hyppäsi ulos laatikosta ja pudisti pörröistä turkkiaan. Vau! Olet ensimmäinen, joka on löytänyt minut sieltä! Minä luulin, ettei kukaan koskaan löytäisi minua puulaatikon sisältä. Sitten he alkoivat etsiä muita pupuja yhdessä. Pupu Nykerönenä osasi antaa hyviä vinkkejä, koska hän tiesi, minne ystävät usein piiloutuivat. Kurkista sen ison heinäpaalin alle! Pupu Nykerönenä supatti. Pupu Pörrö tykkää olla siellä, koska siellä on niin pehmeää. Tiina ja Pupu Nykerönenä kipittivät heinäpaalin luo. Ja totta tosiaan! Siellä, pehmeän heinän seassa, nukkui sikeästi Pupu Pörrö, pieni kuorsaava ääni kantautui heinien lomasta. Herää, Pupu Pörrö, sinut on löydetty! Tiina sirkutti ja tökkäsi pupua varovasti. Pupu Pörrö heräsi, venytteli ja hieroi silmiään. Ai, olenko minä täällä? Luulin olevani vielä unimaassa! hän sanoi ja nauroi. Nyt oli enää yksi pupu jäljellä: Pupu Pitkäkorva. Häntä he etsivät kaikkialta. He kurkistivat kukkaruukkuihin, puutarhakärryyn, jopa pienen lammikon reunaan. Mutta Pupu Pitkäkorva oli kadonnut kuin tuhka tuuleen. Missä hän voi olla? Tiina mietti ääneen. Silloin Pupu Nykerönenä huomasi jotain. Katso tuonne! hän sanoi ja osoitti pienen puun oksalle. Onko tuo... pupu? Tiina siristi silmiään. Ja kyllä! Pienen puun paksun oksan ja rungon väliin oli kätkeytynyt Pupu Pitkäkorva. Hän oli niin tiukasti kiinni, että näytti aivan puun jatkeelta. Vain hänen pitkät korvansa olivat hieman näkyvissä. Löysimme sinut, Pupu Pitkäkorva! Tiina huudahti. Pupu Pitkäkorva hypähti alas puusta ja pudisti lehtiä turkistaan. Vau! Olen todella vaikuttunut! Kukaan ei ikinä löydä minua puun oksalta! Kaikki puput olivat innoissaan Tiinan etsintätaidoista, vaikka Tiinakin oli hieman töppäillyt matkan varrella. Nyt oli Tiinan vuoro piiloutua. Minä lasken! Pupu Pörrö sanoi. Yksi, kaksi, kolme... Tiina mietti kuumeisesti, minne hän voisi piiloutua. Pienenä tipuna hän mahtuisi moniin paikkoihin. Hän ei halunnut piiloutua samaan paikkaan kuin puput, se olisi liian helppoa. Hän näki suuren, punaisen kastelukannun, joka oli jäänyt unohdettuna puutarhapöydälle. Tuo on täydellinen! hän ajatteli. Tiina kipitti nopeasti kastelukannun luo ja pujahti sisään sen nokasta. Sisällä oli pimeää ja hieman pölyistä, mutta Tiina tiesi, että sieltä hän ei helposti löytyisi. Hän veti pienet siipensä tiukasti vartaloaan vasten ja odotti. Puput laskivat kymmeneen ja alkoivat sitten etsiä Tiinaa. Missä Tiina voi olla? Pupu Nykerönenä mietti. Hän on niin pieni! He etsivät navetan takaa, heinäkuorman alta, jopa kana-aitauksen sisältä (mutta sinne he eivät uskaltaneet mennä sisälle, koska kanat olivat niin kovaäänisiä). Olenko minä tässä? Pupu Pitkäkorva huusi ja kurkisti pensaan taakse, vaikka Tiina ei ollut siellä. Kukko kukkui! Pupu Pörrö yritti matkia Tiinan ääntä, jos se saisi Tiinan vastaamaan. Mutta Tiina pysyi aivan hiljaa kastelukannun sisällä. Hän vain kuunteli pupujen pörröisiä askelia, kun ne etsivät häntä. Lopulta Pupu Nykerönenä käveli puutarhapöydän luo. Hän näki suuren, punaisen kastelukannun. Hän kumartui lähemmäs ja kurkisti sen nokkaan. Hän siristi silmiään, mutta ei nähnyt mitään. Ei täällä ole ketään, Pupu Nykerönenä sanoi ja alkoi kääntyä pois. Mutta juuri silloin Tiina ei voinut pidätellä pientä aivastusta! Atshii! kuului kastelukannun nokasta. Pupu Nykerönenä hypähti ilmaan pelästyneenä. Apua! Kastelukannu aivasti! Pupu Pörrö ja Pupu Pitkäkorva juoksivat heti paikalle. Mitä tapahtui? he kysyivät. Kastelukannu aivasti! Pupu Nykerönenä toisti. Tiina ei voinut enää pidätellä nauruaan. Hän tunsi olonsa niin iloiseksi ja hassuksi. Hän pujahti ulos kastelukannun nokasta, pieni höyhen päässään sojottaen. Se olinkin minä! hän sirkutti. Löysitte minut! Puput hieroivat silmiään. Vau! Pupu Pitkäkorva huudahti. Miten sinä menit tuonne? Se oli mahtava piilopaikka! Kaikki puput nauroivat ja kehuivat Tiinan kekseliäisyyttä. He olivat pelanneet monta piiloleikkiä, mutta kukaan ei ollut ikinä piiloutunut kastelukannuun. Tiina oli niin iloinen uusista ystävistään ja hauskasta piiloleikistä. Hän oppi, että vaikka puput olivatkin hyviä piiloutumaan, Tiinalla oli omat pienet temppunsa. Ja parasta oli, että kaikki saivat nauraa yhdessä. Maatilalla oli aina jotain uutta ja hauskaa tekemistä, ja Tiina odotti jo innolla, mitä seuraava nurkan takana odottaisi. Kenties jokin mysteerimyssy tai kadonneet kartat? Kukapa tietää!

Mysteerimyssy ja Kananmunan Kadonneet Kartat

Ja niin, heti seuraavana aurinkoisena aamuna, kun Tiina oli nokkimassa aamupalaa kanalan pihalla, hän huomasi jotain kimaltavaa heinäpaalin vieressä. Se ei ollut tavallinen heinänkorsi, ei edes kiiltävä kivi. Se oli… myssy! Mutta ei mikä tahansa myssy. Se oli sateenkaaren värinen, hieman vinoon vääntynyt ja siinä oli pieni, hopeinen kello, joka helähti hiljaa tuulen puhaltaessa. Se oli aivan selvästi mysteerimyssy! Tiina lähestyi myssyä uteliaana, katsellen sitä toisella silmällä ja sitten toisella. Kello helähti uudelleen, ja sitten, uskomatonta kyllä, myssy puhui! 'Huomenta, pieni tipu!' myssy sanoi. Sen ääni oli kuin syksyisten lehtien rapinaa ja pienten pisaroiden tipahtelua. 'Oletko Tiina, se reipas tipu, joka tykkää seikkailla?' Tiina oli niin yllättynyt, että hän melkein putosi nokalleen. Myssy puhuu! Hän nyökkäsi nopeasti, suu auki ihmetyksestä. 'Erinomaista!' myssy sanoi ja heilui hieman. 'Minä olen Maagis-Myssy, ja minulla on suuri pulma. Olen kadottanut Kananmunan Kadonneet Kartat! Ne ovat todella tärkeitä karttoja, tiedäthän. Ne näyttävät tien maatilan parhaimmille mustikkapaikoille, mehukkaimmille vadelmapensaille ja tietenkin – ihanille, kihiseville lierojen pesille!' Tiinan silmät pyöristyivät. Mustikoita! Vadelmia! Lieroja! Nämä kuulostivat aivan liian hyviltä menettää. 'Voi ei! Miten ne katosivat?' Tiina kysyi, unohtaen kokonaan, että hän puhui hatulle. Maagis-Myssy huokaisi syvään, ja sen hopeinen kello värähti. 'Ne olivat täällä eilen illalla, mutta tuulenpuuska nappasi ne ja lennätti ne jonnekin maatilan laidalle. En muista tarkalleen minne. Mutta minulla on muistoja niistä! Ehkä pystyt auttamaan minua etsinnässä. Jotta pääset alkuun, sinun on ratkaistava ensimmäinen arvoitus: Missä pörröiset kaverit pitävät hauskaa ja syövät porkkanoita?' Tiina mietti hetken. Pörröisiä kavereita… porkkanoita… Kanit tietenkin! 'Kanien kolossa!' hän huudahti. 'Aivan oikein!' Maagis-Myssy helähti iloisesti. 'Mene sinne ja etsi lisää vihjeitä. Ja muista, kartat ovat palasina, sinun on löydettävä ne kaikki!' Tiina tunsi vatsassaan pienen, innostuneen perhosen. Seikkailu kutsui! Hän ryntäsi kohti kanitarhaa, pienten jalkojensa teputtaessa vauhdikkaasti. Kanitarhassa asui Kolo-Kalle, vanha, viisas kani, jolla oli aina kujeet mielessä. Kalle oli juuri kaivamassa kuoppaa, kun Tiina saapui. 'Kalle, Kalle! Oletko nähnyt mitään outoa? Kananmunan Kadonneita Karttoja?' Tiina kysyi hengästyneenä. Kolo-Kalle nyökkäsi hitaasti. 'Kyllä, kyllä, pieni tipu. Muistan nähneeni jotain kiiltelevää, kun se lensi tuulen mukana. Luulen, että yksi kartanpala laskeutui suoraan Tupu-pupun korvan taakse, kun hän nukkui päiväunia ison tammen alla. Mutta sinun täytyy ensin ratkaista hänen arvoituksensa, jotta Tupu suostuu antamaan sen. Hän on aika uninen.' Tiina juoksi tammen luo. Tupu-pupu nukkui tyytyväisenä, ja hänen pitkien korviensa takana todellakin pilkisti jotain paperin kaltaista. 'Tupu, hei Tupu!' Tiina sanoi varovasti. Tupu avasi toisen silmänsä rauhallisesti. 'Zzzzz… Mitä?' 'Minä etsin Kananmunan Kadonneita Karttoja. Maagis-Myssy lähetti minut tänne', Tiina selitti. Tupu haukotteli isosti. 'Niin, niin. Kartta on täällä, mutta annan sen vasta, jos kerrot minulle, mikä on pehmeää, pörröistä ja hyppii pelloilla?' Tiinan ei tarvinnut miettiä kauaa. 'Kani! Tai pupu!' hän vastasi nauraen. 'Aivan oikein!' Tupu sanoi ja käänsi toisen korvansa, jolloin pieni, ruskehtava paperinpala putosi maahan. Se oli pala karttaa! Tiina nappasi sen innokkaasti. Se näytti palasen jostain vanhasta, salaperäisestä piirroksesta. 'Kiitos, Tupu!' Tiina sanoi ja juoksi takaisin Maagis-Myssyn luo. 'Yksi palanen löydetty!' Maagis-Myssy helähti. 'Erinomaista työtä, Tiina! Seuraava vihje on täällä: Minne traktorin ääni kantaa kauas, ja missä syödään heinää pitkään pureskellen?' Tiina tiesi heti. Lehmät! Navettaan siis! Hän kiiruhti navettaan, missä Hilma-lehmä märehti rauhallisesti. Hilman korvat olivat isot ja valppaina, ja hän oli aina hyvä kuuntelija. 'Hilma, oletko nähnyt kartanpalasta?' Tiina kysyi. Hilma mutusteli heinäänsä ja nyökkäsi. 'Muuu. Kyllä, kyllä. Näin pienen paperinpalasen leijailevan ikkunasta ulos. Se laskeutui sinne omenapuun oksalle, joka kasvaa ihan navetan vieressä. Mutta varo, siellä vartioi Mörkö-varpunen, joka on tunnettu kovan luonteensa puolesta. Hän päästää lähelle vain, jos kerrot hänelle parhaan tarinan, jonka tiedät.' Tiina mietti. Paras tarina! Hän muisti viime viikon seikkailun, kun hän oli eksynyt kanalan heinäpaalien sokkeloon ja löytänyt siellä suklaamunien piilotetun aarteen. Se oli hauska tarina! Hän käveli omenapuun luo. Siellä, oksalla, istui Mörkö-varpunen, joka näytti todella tiukalta. 'Hei, Mörkö-varpunen!' Tiina sanoi reippaasti. 'Minulla olisi tarina sinulle.' Mörkö-varpunen muljautti silmiään. 'Tarina? Zirp. Kuulostaa tylsältä. Olen kuullut jo kaikki.' 'Mutta tämä on tarina suklaamunista!' Tiina jatkoi. Mörkö-varpunen kohotti toista kulmaansa. 'Suklaamunista, sanot? Zirp. Kerro sitten.' Tiina kertoi tarinansa intopinkeänä, kuvaili, miten hän oli kiipeillyt heinäpaalien yli, miten hänen jalkansa olivat sotkeutuneet ja miten hän oli lopulta löytänyt täyden korillisen suklaamunia. Mörkö-varpunen kuunteli tarkkaavaisena, ja lopussa hän jopa naurahti pienesti. 'Zirp zirp! Se oli hyvä tarina, tipu. En ollut koskaan kuullut sellaista. Olet ansainnut palkintosi.' Mörkö-varpunen hyppäsi oksaa pitkin ja tönäisi pienen paperinpalasen alas. Se oli toinen kartanpala! Se näytti siltä kuin se olisi ollut osa jotakin siltaa tai joen mutkaa. Tiina oli innoissaan! Kaksi palaa oli jo löydetty. Hän juoksi takaisin Maagis-Myssyn luo, joka odotti häntä heinäpaalin vieressä. 'Hienoa työtä, Tiina! Olet todellinen etsivä!' Maagis-Myssy helähti iloisesti. 'Nyt on aika ratkaista viimeinen arvoitus: Missä lammas hyppelee ja villat pyörivät, ja missä nähdään usein vihreitä kumpuja?' Tiina tunsi jo ratkaisun kielensä päällä. Lammas, villat, vihreät kummut… Lammaskarsina ja laidun! Hän kiiruhti sinne. Lampaat olivat tunnettuja siitä, että ne olivat aika hajallaan ajatuksissaan, mutta ehkä ne olivat nähneet jotain. Siellä laidunlla Tyyne-lammas nukkui tyytyväisenä, suuri, pörröinen keho mätkähtäneenä pehmeään ruohikkoon. Hänen pörröisten villojensa seasta pilkisti jotain. 'Tyyne, hei Tyyne!' Tiina huusi. Tyyne avasi toisen silmänsä. 'Määäh... Mikä on hätänä, pieni ystävä?' 'Olen etsimässä Kananmunan Kadonneita Karttoja! Oletko nähnyt niitä?' Tiina kysyi toiveikkaana. Tyyne haukotteli ja nyökkäsi. 'Määäh. Luulenpa, että yksi niistä tarttui karvaani, kun kuljin tuulenpuuskassa. Se on kiinni tuolla selkäni takana. Mutta minulla on ollut niin paljon pörröisiä unia, että en malta herätä. Jos saat minut nauramaan, lupaan herätä ja ravistella sen irti.' Tiina mietti. Kuinka saisi lampaan nauramaan? Hän alkoi hyppiä ympäri Tyyne-lammasta, tekemään hassuja kasvoja ja kuperkeikkoja. Hän teki niin paljon hauskoja asioita, että lopulta Tyyne avasi molemmat silmänsä ja alkoi hihittää. 'Määäh hah hah! Voi sinua, Tiina! Olet niin hassu!' Kun Tyyne nauroi, hän hytkyi ja tärisi, ja samassa pieni, kolmas kartanpala singahti hänen villoistaan ja laskeutui suoraan Tiinan jalkojen juureen. Se oli viimeinen pala! Se näytti palasen jostain vanhasta, piilotetusta reitistä. Tiina oli superonnellinen! Hän nappasi palasen ja juoksi takaisin Maagis-Myssyn luo, kolme kartanpalaa turvallisesti nokassaan. Hän asetti palat yhteen Maagis-Myssyn eteen, ja ne sopivat täydellisesti! Ne muodostivat kartan, joka näytti tien maatilan salaiselle marjapaikalle ja jopa pienelle puroon, jossa lierot tanssivat! 'Olet todellinen sankari, Tiina!' Maagis-Myssy helähti iloisesti, ja sen hopeinen kello soi kauniisti. 'Kananmunan Kadonneet Kartat on löydetty! Nyt voimme kaikki nauttia maatilan parhaista herkuista.' Ja niin Tiina ja hänen ystävänsä, Kolo-Kalle, Tupu-pupu, Hilma-lehmä ja jopa Mörkö-varpunen, seurasivat karttaa. He löysivät ihanan mustikkapaikan, jossa marjat olivat suuria ja makeita, ja pienen puron, jossa lierot olivat niin kihiseviä, että ne melkein hyppivät suuhun! Kaikki söivät vatsansa täyteen ja nauroivat iloisesti. Maagis-Myssykin oli tyytyväinen. Se sanoi Tiinalle: 'Muista, Tiina, että yhdessä tekemällä ja pienellä rohkeudella löytää aina tien perille, vaikka kartat olisivatkin kadoksissa. Ja joskus, hassuttelu on paras tapa löytää ratkaisu!' Tiina nyökkäsi ja tunsi iloa vatsassaan. Hän oli auttanut ystäviään, löytänyt kartat ja syönyt niin paljon marjoja, että hänen nokkansa oli aivan sininen. Hän mietti, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Ehkä jotain tanssia? Tai musiikkia? Maatilalla ei koskaan ollut tylsää, kun Tiina oli paikalla.

Tiinan Tanssiesitys Traktorin Lavalla

Tiinan pieni pää nyökkäili ajatusten virratessa. Tanssi ja musiikki! Ne kuulostivat juuri siltä, mitä tähän päivään tarvittiin. Tiina hypähti ylös ja katseli ympärilleen. Missä voisi olla täydellinen paikka tanssiesitykselle? Hänen silmänsä harhailivat navetan seinästä heinäpaaleihin ja sieltä vanhaan, vähän pölyiseen traktoriin, joka seisoi pihan laidalla kuin odottaen. Traktori! Se oli valtava, punainen ja sen ohjaamo näytti juuri sopivalta pienelle tanssijalle. Tai ehkä lavaksi kelpaisi sen leveä takakontti, jossa oli tilaa vaikka millaisille pirueteille! Tiina tunsi vatsassaan pienen iloisen kutituksen. Tämä oli loistoidea! Hän ryntäsi pikkuisten jalkojensa vauhdilla etsimään ystäviään. Ensin vastaan tuli Pipsa Possu, joka oli juuri kellahtanut muta-altaaseen. 'Pipsa, Pipsa! Minulla on uskomaton suunnitelma!' Tiina huusi. Pipsa nosti toisen korvansa mudasta ja mutisi tyytyväisenä. 'Oink? Mitä ihmettä, Tiina?' 'Tanssiesitys! Traktorin lavalla! Sinä olet yleisö, ja sinun täytyy kannustaa minua!' Tiina selitti innoissaan. Pipsa Possu röhki yllättyneenä mutta heti perään iloisena. Hänen silmissään näkyi jännittävää odotusta. 'Oink, oink! Tanssia! Minä rakastan tanssia, vaikka en itse osaa kuin pyöriä mutalammikossa!' Pipsa sanoi ja alkoi jo taputtaa etukavioillaan. Seuraavaksi Tiina löysi Lammas Untamon, joka oli juuri nukahtamassa auringon lämmössä. 'Untamo, herää! Tule katsomaan maailman hienointa tanssiesitystä!' Tiina liverti. Untamo räpytteli silmiään ja ähkäisi. 'Mää, mää... tanssiesitys? Olenko minä vielä unessa?' 'Et ole! Minä tanssin traktorin lavalla! Sinä ja Pipsa olette kunniavieraita!' Tiina selitti kiireesti. Untamo nousi hitaasti ylös ja ravisti pörröistä turkkiaan. 'Mää... kuulostaa jännittävältä. Mutta ethän sä kaadu, Tiina? Traktori on iso!' 'En tietenkään! Tai ehkä vähän, mutta se on osa hauskuutta!' Tiina nauroi reippaasti. Untamo nyökkäsi ja alkoi kävellä hitaasti Tiinan perässä kohti traktoria. Viimeisenä Tiina juoksi Kissa Miukun luo, joka teroitti kynsiään vanhaan puunrunkoon. 'Miuku, Miuku! Tanssiesitys! Sinä voit olla vaikka valokuvaaja, vaikka meillä ei ole kameraa!' Tiina ehdotti. Miuku siristi silmiään. 'Miau? Tanssia? Mielenkiintoista. Mutta vain, jos lupaan, että et sotke karvojani. Olen juuri pessyt ne!' Miuku sanoi vähän nirsoillen. 'Lupaan! Lupaan!' Tiina vakuutti. Kaikki ystävät olivat valmiina. Tiina tunsi itsensä todelliseksi tähdeksi! Tiina käveli ylpeänä traktoria kohti. Se näytti vieläkin suuremmalta nyt, kun se oli hänen näyttämönsä. Miten hän nousisi sinne? Traktorin pyörät olivat korkeat, ja sen askelmatkin tuntuivat valtavilta. Mutta Tiina ei antanut periksi. Hän hyppäsi ja pomppi, räpytti siipiään ja yritti ottaa vauhtia. Ensimmäinen yritys: pomps, takaisin maahan. Toinen yritys: vipellys, melkein, mutta ei aivan. Kolmas yritys: Tiina otti kunnon spurtin, hyppäsi kaikkien voimiensa takaa ja hurahtaa! Hän onnistui nousemaan ensimmäiselle askelmalle. Sieltä ylöspäin oli jo helpompaa. Vihdoin hän seisoi traktorin lavalla, leveällä takakontilla, joka oli täydellinen tanssilattia! Hän katseli yleisöönsä: Pipsa Possu röhki tyytyväisenä ja taputti, Untamo Lammas ähki 'mää' ja nyökkäili hyväksyvästi, ja jopa Kissa Miuku istui siististi tassut ristissä, tuijottaen odottavaisena. Tiina otti syvään henkeä. Nyt alkaisi show! Hän aloitti tanssinsa pienellä kumarruksella yleisölleen. Sitten hän alkoi kävellä edestakaisin lavalla, nostaen jalkojaan korkealle kuin hienossa marssissa. Kop kop kop kuuluivat hänen pienten jalkojensa äänet traktorin peltiä vasten. Hän pyörähti kerran ympäri, vähän hoippuen, mutta sai tasapainon pidettyä. Seuraavaksi Tiina päätti kokeilla jotain todella vaikeaa. Hän oli nähnyt joskus perhosten lentävän kauniissa kaarissa, ja hän halusi matkia niitä. Hän levitti siipensä mahdollisimman leveälle ja yritti ottaa pienen ilmalennon traktorin lavalla. Viuuh, hän pyrähti pienen matkan, mutta mätkähti sitten takaisin lavalle vähän epäsiististi. Pipsa Possu nauroi niin, että melkein pyörähti selälleen mutalammikkoon. Untamo Lammas ähkäisi iloisesti ja Kissa Miuku jopa miukaisi pienen nauhun. Tiina ei haitannut. Se oli osa hauskuutta! Hän jatkoi tanssiaan, keksi uusia liikkeitä lennosta. Yhden jalan varassa seisominen, pientä pään heilutusta, nokan naputtelua rytmikkäästi lavan reunaan. Hän jopa yritti tanssia selällään, potkien jalkojaan ilmaan! Se oli vaikeaa, ja hän pyörähti ympäri muutaman kerran, mutta lopputulos oli niin koominen, että kaikki ystävät purskahtivat nauruun. He eivät olleet koskaan nähneet mitään vastaavaa. Tiina oli todella maatilan paras koomikko, myös tanssijana! Yhtäkkiä, juuri kun Tiina oli tekemässä loppuhuipennusta, traktorin moottori päästi pienen höyryäänen, ikään kuin se olisi yskäissyt. Traktori nykähti hyvin, hyvin vähän. Se oli niin pieni nykäys, ettei kukaan muu olisi sitä edes huomannut. Mutta Tiina, joka seisoi lavalla tasapainoillen, menetti hetkeksi tasapainonsa! Hän vipelsi ja heilui ja yritti pitää kiinni ilmasta siivillään. Hän näytti aivan siltä kuin olisi tanssinut nopeaa, erittäin vauhdikasta tanssia, johon kuului paljon käsien heilutusta ja jalan nostamista. Pipsa Possu, Untamo Lammas ja Kissa Miuku katsoivat suu auki. Mitä ihmettä Tiina nyt teki? Tämä oli uusi liike! Tiina pyörähti ympäri muutaman kerran ja tumpsahti sitten pehmeästi persiilleen takaisin lavalle. Hän istui siinä hetken, vähän hämmentyneenä. Mutta sitten hän tajusi! Se oli täydellinen loppuasento! Hän nosti toisen jalkansa ilmaan, toisen siipensä ylös ja virnisti yleisölleen. 'Ta-daa!' hän huusi ylpeänä. Yleisö räjähti suosionosoituksiin! Pipsa Possu röhki niin kovaa, että sen mutalätäkköön tuli laineita. Untamo Lammas hyppeli pientä hyppytanssia ja huusi 'määää määää määää!'. Kissa Miuku jopa unohti hyvän käytöksensä ja taputti tassuillaan iloisesti. 'Miau, se oli paras esitys ikinä!' Miuku kehräsi. Tiina tunsi sydämensä pakahtuvan ilosta. Hän oli onnistunut! Hän oli ollut tähti! Hän nousi ylös, kumarsi vielä kerran ja hyppäsi sitten varovasti alas traktorin lavalta ystäviensä luo. Kaikki kokoontuivat hänen ympärilleen ja onnittelivat häntä vuolaasti. 'Olit niin hauska, Tiina!' Pipsa sanoi. 'Ja ne pyörähdykset! Voi pojat!' Untamo lisäsi. 'En olisi uskonut, että osaat noin monia liikkeitä!' Miuku kehui. Tiina katseli ystäviään ja nauroi. Oli ihanaa saada ystävät nauramaan. Se oli paras palkinto. Auringonlasku alkoi jo värjätä taivaan oranssin ja violetin sävyillä. Päivä oli ollut täynnä seikkailuja: mysteerimyssyjä, kadonneita kananmunakarttoja ja nyt tämä hulvaton tanssiesitys traktorin lavalla. Tiinan pieni mieli oli täynnä iloisia muistoja. Hän käveli ystäviensä kanssa kohti kanalaa, väsyneenä mutta onnellisena. Hän tunsi olonsa todella erityiseksi. Hän mietti, mitäköhän unia hän näkisi tänä yönä. Ehkä hän tanssisi kuussa tai lentäisi traktorilla pilvien yllä. Maatilalla oli niin paljon ihmeitä ja niin paljon uusia seikkailuja odottamassa jokaista päivää. Tiina hymyili. Huomenna olisi varmasti taas luvassa jotain aivan uutta ja ihmeellistä.

Iltasadun Ihmeitä ja Haaveita Huomiseen

Aurinko alkoi laskea hitaasti maatilan puiden taakse. Taivas värjäytyi oranssin, vaaleanpunaisen ja violetin sävyihin, kuin joku olisi maalannut sen suurilla, pehmeillä siveltimillä. Tiina-tipu seisoi vielä pikkuriikkisillä jaloillaan pihalla, katsellen, kuinka traktorin pyörät heijastivat viimeisiä auringonsäteitä. Hänen mielessään kaikui yhä se iloinen musiikki, jonka tahtiin hän oli tanssinut lavalla. Miten hauskaa olikaan ollut! Mutta nyt oli aika rauhoittua. Mama Kana kukkui pehmeästi kutsuen kaikkia tipuja sisälle yöksi. "Tipuset, tipuset! On aika mennä nukkumaan! Uniaika koittaa, uudet seikkailut odottavat huomenna!" hän sanoi lempeästi. Tiina juoksi pienten koipiensa vauhdilla kanalaan, jossa oli jo mukavan lämmin ja pehmoinen pesä odottamassa. Hän kaivautui sisarustensa sekaan, tunsi höyhenten lämmön ja kuuli tutun, rauhoittavan kukunnan. Ennen kuin Tiina sulki silmänsä, hän mietti kaikkia päivän hassuja hetkiä. Hän muisti, kuinka Lehmä Lyyli oli nauranut vedet silmissä, kun Tiina oli yrittänyt kätkeä maissinjyvän sen nenän päähän. Se oli ollut niin hölmön näköistä! Ja sitten se aarrejahti viljapellolla, kun hän oli luullut kurkkua kummitukseksi. Hihitytti vieläkin, kun ajatteli sitä. Ja entäpä ne lampaat, jotka olivat jääneet loukkuun? Tiina oli auttanut ne pälkähästä, ja lampaat olivat kiittäneet häntä lampaan suukoin. Nehän olivat olleet vähän karheita, mutta niin ihania! Ja se piiloleikki pörröisten pupujen kanssa! Pupujen pehmeät turkit olivat kutittaneet, kun Tiina oli piiloutunut niiden sekaan. Ne olivat niin vikkeläliikkeisiä, ettei niitä meinannut millään löytää. Ja vielä se mysteerimyssy! Kenelle se oikein kuului? Ehkä se oli ollut jonkun kadonneen tontun. Ja ne kadonneet kartat, jotka olivat olleet kananmunan sisällä – kuka olisi arvannut! Maatilalla tapahtui aina jotain jännittävää ja yllättävää. Mama Kana alkoi kertoa iltasatua pehmeällä äänellään. "Olipa kerran pieni tipu nimeltä Unto. Unto asui suuressa kanalanpesässä, aivan kuten tekin. Joka ilta, kun aurinko laski ja tähdet syttyivät, Unto kurkisti pesästään ulos ja näki maailman muuttuvan taianomaiseksi. Kuu oli kuin suuri, hopeinen lautanen taivaalla, ja tähdet kimaltelivat kuin tuhannet pienet timantit. Unto haaveili lentämisestä. Hän haaveili nousevansa korkealle, ylös pilvien sekaan, ja leijailevansa kuuhun asti. Hän halusi nähdä, miltä maailma näytti sieltä ylhäältä." Tiina kuunteli lumoutuneena. Hän kuvitteli Unto-tipun siivet levällään, lentämässä ylös, ylös, ylös. Miltä maapallo näyttäisi pienenä pallona siellä avaruudessa? Olisiko siellä muita tipuja, jotka haaveilisivat samasta? Ehkä siellä olisi jopa kuun asukkaita, jotka olisivat ystävällisiä ja haluaisivat leikkiä piilosta kuun kraattereissa. Tiinan mielikuvitus lähti lentoon, aivan kuten Unto-tipukin Mama Kanan tarinassa. "Yhtenä iltana", Mama Kana jatkoi, "Unto näki putoavan tähden. Se oli kirkas ja nopea, ja se jätti taakseen kimaltelevan vanan. Unto tiesi, että putoavalta tähdeltä sai toivoa jotain. Hän sulki silmänsä tiukasti ja toivoi koko sydämestään: 'Haluaisin lentää!' Ja tiedättekö, mitä tapahtui?" Mama Kana kysyi salaperäisesti. Tiina ja muut tiput hihkuivat innosta. "Kerro, kerro!" "Seuraavana aamuna, kun Unto heräsi, hän tunsi olonsa erilaiseksi. Hän nousi pesästään, harjoitteli siipiensä heiluttamista, ja yllätyksekseen hän nousi ilmaan! Ei korkealle, ei vielä. Mutta hän pystyi leijumaan! Hän leijui hetken ilmassa, sitten putosi takaisin pehmeään heinään. Hän oli niin onnellinen! Tähti oli kuullut hänen toiveensa. Siitä päivästä eteenpäin Unto harjoitteli joka päivä, ja pikkuhiljaa hän oppi lentämään yhä korkeammalle ja korkeammalle, kunnes eräänä päivänä hän todella pääsi pilvien yläpuolelle ja näki maailman kauneuden ylhäältä." Tiinan silmät kiiluivat pimeässä. Hänkin halusi lentää! Ehkä hänkin voisi toivoa jotain putoavalta tähdeltä. Tiina haaveili omista siivistään, jotka veisivät hänet seikkailuihin, joista kukaan ei ollut edes uskaltanut uneksia. Hän voisi lentää yli jokien ja metsien, nähdä maailman uusia värejä ja kohdata uusia ystäviä. Hän voisi jopa etsiä sen mysteerimyssyn omistajan, jos hän vain pääsisi tarpeeksi korkealle. Mama Kana lopetti tarinansa hymyillen. "Niin, rakkaat tipuseni, unelmat voivat toteutua, jos vain uskoo niihin tarpeeksi ja harjoittelee ahkerasti. Jokainen uusi päivä tuo mukanaan uusia mahdollisuuksia ja uusia unelmia. Nyt on aika levätä, jotta olette valmiina huomisen seikkailuihin." Tiina tunsi unen kutsuvan. Hän sulki silmänsä. Hän kuvitteli itsensä leijailemassa kevyesti ilman halki, siivet levällään kuin linnulla. Hän lensi yli maatilan, näki pienen Lehmä Lyylin nukkumassa laitumella ja lampaat tiiviisti yhdessä kukkulalla. Hän näki pörröiset puput piilossa pensaiden suojassa ja Pöllö-Herran nukkumassa puun oksalla, toinen silmä raollaan. Hän lensi yhä korkeammalle, ylöspäin kohti kuuta. Kuu oli valtava ja hohtava, ja sen pinnalla oli outoja varjoja, jotka näyttivät aivan seikkailukartalta. Ehkä hän löytäisi sieltä sen kadonneen kananmunan sisältämän kartan seuraavan osan! Tai kenties siellä asui pieniä, kuuhun sopeutuneita tipuja, jotka odottivat vain leikkikaveria. Tiina hymyili unissaan. Huominen olisi varmasti täynnä uusia seikkailuja. Ehkä hän oppisi lentämään, aivan kuten Unto-tipu. Ehkä hän tapaaisi uusia ystäviä tai löytäisi sen mysteerimyssyn omistajan. Maailma oli täynnä taikaa, ja jokainen päivä oli uusi sivu suuressa seikkailukirjassa. Pienessä tipun sydämessään Tiina tiesi, että seikkailut eivät koskaan loppuisi. Niitä vain syntyi lisää ja lisää, joka kerta kun hän nukkui ja unelmoi, tai kun hän astui ulos pesästä ja sanoi: "Mitä tänään tapahtuu?" Hän tunsi olonsa turvalliseksi ja rakastetuksi kanalan lämpimässä pesässä. Ympärillä oli hänen sisaruksensa ja Mama Kanan lempeä läsnäolo. Kaikki oli hyvin. Huominen toisi mukanaan uusia metkuja, uusia nauruja ja ehkä jopa pienen lentomatkan. Hyvää yötä, maailma. Hyvää yötä, maatila. Hyvää yötä, Tiina-tipu. Unelmoi kauniita unia, ja tapaamme taas huomenna, kun uudet seikkailut kutsuvat!

Outro

Voi jippii! Kiitos, että olit mukana Tiinan hassuissa maatilahetkissä. Toivottavasti sinulla oli hauskaa kaikkien eläinten ja niiden kujeiden kanssa. Muista, että sinäkin voit keksiä omia hassuja tarinoita ja seikkailuja, ihan milloin vain! Koko maailma on täynnä hauskoja ideoita. Kerrothan Sonacastsille, jos sinulla on palautetta tai vaikka uusia villi-ideoita seuraavaan jaksoon. Palaamme pian uusien naurujen ja jännittävien hetkien pariin. Pidetään huolta toisistamme ja nähdään taas! Moikka!

Lisää tarinoita