SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Taikatontun matka revontulten taakse

15 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Hei lapset! Oletteko valmiina seikkailuun? Tänään lähdemme ihmeelliselle matkalle. Kaukana pohjoisessa, missä lumi peittää maat ja tähtitaivas tuikkii kirkkaana, asuu pieni taikatonttu nimeltä Tonttila. Tonttila on utelias ja rohkea tonttu, joka rakastaa kauniita asioita. Eräänä iltana Tonttila näki jotain aivan erityistä. Jotain, mikä kutsui häntä kauas pois, revontulten taakse, sinne minne kukaan ei ollut ennen uskaltautunut. Lähdetäänkö yhdessä selvittämään, mitä ihmettä Tonttila löytää? Tämä on tarina hänen matkastaan.

Taikatonttu Tonttila ja kutsuva valo

Tonttila seisoi mökkinsä edustalla, pienenpieni hahmo valtavan lumisen maiseman keskellä. Hänen silmänsä olivat suuret ja pyöreät kuin kaksi kiiltävää kuulaa, ja ne olivat nauliintuneet taivaalle. Siellä tanssi, juuri kuten edellisessä tarinassamme kuulimme, jotain aivan uskomatonta. Se ei ollutkaan pelkkä tavallinen revontuli. Ei, ei! Se oli aivan omanlaisensa, pehmeämpi ja kutsuvampi kuin mitkään revontulet, joita Tonttila oli koskaan nähnyt. Se oli paljon salaperäisempi. Se oli kuin joku olisi maalannut taivaalle utuisen sateenkaaren, mutta se ei ollutkaan sateenkaaren värejä. Se oli kuin tuhansia ja tuhansia pikkuruisia timantteja olisi ripoteltu samettisen tummalle kankaalle, ja sitten ne olisivat alkaneet liikkua ja leijailla. Aivan kuin ilmassa tanssivat lumihiutaleet, mutta paljon, paljon kirkkaampina ja värikkäämpinä. Se hehkui lempeää persikanpunaista, uneliasta vaaleanpunaista ja aivan ohutta hopeanhohtoista sävyä. Se väreili ja keinui, kuin kaukainen keinu olisi huojunut pimeyden laidalla. Ja mikä ihmeellisintä, se tuntui laulavan. Laulavan ilman sanoja, pelkällä tunteella, kutsulla. Se oli kuin kuiskailua suoraan Tonttilan sydämeen. Tonttilan sydän alkoi pompata rinnassa kuin pieni jänis. Pom pom pom. Hän ei tiennyt miksi, mutta tuo valo veti häntä puoleensa kuin suuri, lämmin halaus. Ihan kuin valo sanoisi: Tule, tule lähemmäksi! Tonttila oli aina ollut utelias tonttu, sellainen joka kurkisteli puiden juurille ja kyseli metsän eläimiltä, mitä ne olivat nähneet metsän syvemmissä osissa. Hän halusi aina tietää kaiken, nähdä kaiken, kokea kaiken. Mutta tämä oli jotain paljon suurempaa, paljon jännittävämpää. Tämä kutsui häntä tuntemattomaan, seikkailuun, josta hän oli vain unelmoinut.

Lumen ja jään salaisuudet

Tonttila ei epäröinyt enää hetkeäkään. Hän nappasi pienen, vanhan reppunsa, johon oli pakannut mukaansa lämpimän pipon, pari karamellia ja pienen suurennuslasin, jolla saattoi tutkia metsän pienimpiäkin ihmeitä. Sitten hän asteli ulos mökistään ja lähti seuraamaan tuota kutsuvaa, hohtavaa valoa. Valo leijui ilmassa, tanssien kevyesti edellä, kuin se näyttäisi tietä.Polku, jota Tonttila tallasi, oli peittynyt syvään, puhtaaseen lumeen. Lumi natisi iloisesti jokaisen askeleen alla, kuin se olisi kertonut Tonttilalle salaisuuksiaan. Puiden oksat olivat kuin pitsiä valkoisen hunnun alla, ja jokainen neulanen kimalteli pienenä timanttina pakkasauringossa. Ilma oli raikasta ja kirpeää, ja Tonttila tunsi poskiensa punoittavan ilosta ja jännityksestä.Hän käveli ja käveli, välillä pysähtyen ihailemaan lumen kauneutta. Suurennuslasillaan hän tutki pientä lumihiutaletta, joka oli laskeutunut hänen hanskaansa. Vau, Tonttila huokaisi. Tämä on aivan kuin pieni, täydellinen tähti! Ja kaikki lumihiutaleet ovat erilaisia, aivan kuin me tontutkin! Miten ihmeellistä!Yhtäkkiä, pienen notkelman takaa, Tonttila kuuli heikkoa ääntä. Se oli kuin pientä kitinää ja valitusta. Uteliaana Tonttila asteli ääntä kohti ja löysi pienen, valkoisen lumipupun, joka oli jäänyt jumiin pienen jäälautasen alle. Pupun turkki oli melkein samanvärinen kuin lumi, ja vain sen tummat silmät ja pitkät korvat erottuivat selvästi.Voi, voi sentään, Tonttila sanoi pehmeästi. Oletko sinä pulassa, ystävä hyvä?Pupu nyökkäsi ja yritti sätkiä, mutta jää oli painavaa. Tonttila kaivoi esiin pienen lapionsa, joka roikkui hänen repussaan – sitä tarvittiin usein talvella pienten polkujen avaamiseen. Varovasti hän alkoi kaivaa lunta ja jäätä pupun ympäriltä. Hetken kuluttua pupu pääsi vapaaksi ja hyppäsi iloisesti Tonttilan syliin.Kiitos, kiitos, kiitos! Pupu vinkui. Olen Lumipallo, ja olin menossa etsimään maukkaita pähkinöitä, kun tämä jää yllätti minut.Tonttila hymyili. Minä olen Tonttila, ja minä olen matkalla kohti revontulia.Revontulia! Lumipallo huudahti, sen korvat nousivat pystyyn. Olen kuullut vanhojen kettujen puhuvan niistä. Ne ovat kuulemma kuin taivaan tanssivia värejä, jotka vievät sinut jonnekin aivan uskomattomaan paikkaan!Niin minäkin olen kuullut, Tonttila sanoi. Ja nyt tuo valo kutsuu minua sinne.Lumipallo istahti Tonttilan olkapäälle. Minä voisin opastaa sinua eteenpäin vähän matkaa. Tunnen nämä lumen ja jään salaiset polut paremmin kuin kukaan. Mutta ensin, lupaa minulle, että kerrot minulle kaiken, mitä näet revontulten takana.Lupaan! Tonttila sanoi ja naurahti. Olipa ihanaa saada matkakaveri!He jatkoivat matkaansa. Lumipallo osoitti Tonttilalle paikkoja, joissa jääkukat kimaltelivat puiden rungoilla, ja kertoi tarinoita siitä, miten pakkanen loi taianomaisia kuvioita ikkunalaseihin. Tonttila oppi, että jää ei ole pelkkää kylmää ja kovaa, vaan se voi olla myös kauniin haurasta ja täynnä pienten vesipisaroiden muistoja.He kulkivat ohi lumen peittämien kivien, jotka näyttivät nukkuvilta jättiläisiltä. Ohittivat jäätyneitä puroja, joiden hiljaisuus kertoi levosta ja odotuksesta. Tonttila tunsi, miten jokainen askel vei hänet syvemmälle talven syliin, paikkaan, jossa aika tuntui pysähtyvän ja vanhat tarinat elivät.Lumipallo hyppäsi välillä alas ja juoksi edellä, näyttäen Tonttilalle piilotettuja polkuja, joita pitkin oli helpompi kulkea syvässä lumessa. Nämä ovat jäänhenkien käyttämiä oikopolkuja, Lumipallo selitti. Ne tietävät missä lumi on kevyintä ja missä jää on tarpeeksi paksua kantamaan.Tonttila oli innoissaan. Jäänhenkiä? Ovatko ne sellaisia pieniä, läpinäkyviä olentoja, jotka tanssivat pakkasilmassa?Aivan juuri! Lumipallo sanoi. Ne pitävät huolta kaikesta täällä talvisessa metsässä. Ne keräävät jääkristalleja ja rakentavat niistä pieniä palatseja lumen alle.He saapuivat suurelle, peilikirkkaalle jäätyneelle järvelle. Se oli kuin valtava tanssilattia, jonka pinnasta heijastui taivas ja ympäröivät puut. Valo, jota Tonttila oli seurannut, leijui nyt järven keskellä, kutsuen häntä luokseen.Tämä on Jääpeili, Lumipallo kuiskasi. Sanotaan, että jos katsoo tarpeeksi syvälle sen pintaan, voi nähdä tulevaisuuden tai menneisyyden.Tonttila katsoi jäätyneen järven pintaa. Se oli niin sileä ja kiiltävä. Hän näki oman kuvajaisensa, ja sen vieressä leijuvan valon, joka tuntui nyt entistäkin voimakkaammalta ja houkuttelevammalta.Yhtäkkiä jääpeilin keskeltä alkoi nousta hentoa, sinertävää usvaa. Se kiemurteli ylöspäin, ja sen sisältä alkoi kuulua kevyttä, melkein kuulumatonta laulua. Valo tanssi usvan keskellä, ikään kuin se valmistautuisi johonkin suureen. Tonttila tunsi kutkuttavaa tunnetta vatsassaan.Olemme melkein perillä, Lumipallo kuiskasi. Tämä on kohta, josta revontulet alkavat nostaa verhoaan. Tämä on paikka, josta kaikki salaisuudet paljastuvat.Tonttila katsoi Lumipalloon, sitten jälleen hohtavaan valoon ja nousevaan usvaan. Hän tunsi olevansa valmis, aivan valmis tähän suureen seikkailuun. Hän tiesi, että edessä oli jotain vieläkin ihmeellisempää kuin lumen ja jään kauneus. Hän tiesi, että revontulten portti odotti. Hän otti syvän henkäyksen ja asteli varovasti jääpeilin pinnalle, kohti valoa.

Revontulten portti

Kun Tonttila astui jääpeilin pinnalle, sen kylmä pinta ei tuntunutkaan kylmältä. Sen sijaan jää alkoi hehkua miedolla, sinertävällä valolla, aivan kuin se olisi ollut elossa. Valo tuntui kutittelevan Tonttilan varpaita ja leviävän sitten ylöspäin koko hänen kehoonsa. Hän tunsi olonsa kevyeksi, melkein kuin hän voisi kellua ilmassa. Jääpeili ei ollutkaan vain peili. Se oli polku, joka alkoi liukua eteenpäin, kantaen Taikatonttua mukanaan. Tonttila liukui eteenpäin tasaisesti, eikä hänen tarvinnut tehdä mitään. Ympärillä kaikki muuttui. Lumen ja jään tavalliset sävyt väistyivät, ja tilalle tuli kirkkaita värejä, jotka tanssivat ja kimaltelivat. Ilmassa leijaili miljoonia pieniä valopilkkuja, kuin kultaisia ja hopeisia hiutaleita, jotka kimaltelivat Tonttilan ohitse. Ne olivat kuin revontulten lapsia, jotka odottivat pääsyä isompien valojen luokse. Tonttila siristi silmiään nähdäkseen paremmin. Polku mutkitteli kevyesti ylöspäin, ja mitä pidemmälle hän eteni, sitä kirkkaammaksi valo muuttui. Se ei kuitenkaan ollut häikäisevää, vaan pehmeää ja kutsuvaa. Yhtäkkiä, aivan edessä, polku päättyi suureen, hohtavaan rakennelmaan. Se oli kuin portti, mutta se ei ollut tehty puusta tai kivestä. Se oli tehty puhtaasta valosta ja jäästä, joka kimalteli kaikissa sateenkaaren väreissä. Portti oli valtavan korkea, ja sen kaari ulottui melkein ylös asti taivaaseen. Sen pinnalla juoksi pieniä valovirtoja, jotka muistuttivat pientä puroa. Ne olivat kuin eläviä lankoja, jotka kutovat porttia koko ajan uudestaan ja uudestaan. Portin keskellä ei ollut ovea, vaan pelkkä läpinäkyvä, valoisa aukko, joka väreili hennosti. Tämä oli Revontulten portti, ja se oli vieläkin upeampi kuin Tonttila oli koskaan kuvitellut. Hän tunsi pienen jännityksen vatsassaan. Miten portista pääsisi läpi? Tonttila pysähtyi portin eteen. Hän kurkisti varovasti aukosta sisään, mutta näki vain lisää värejä ja valoa. Juuri kun hän mietti, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä, portin yläpuolelta laskeutui äänettömästi alas lumivalkoinen pöllö. Sen höyhenet olivat lumisempia kuin mikään lumi, ja sen silmät olivat kuin kaksi suurta, kultaista nappia. Pöllö istahti Tonttilan eteen portin ylätankoon ja katsoi häntä syvälle silmiin. ”Tervetuloa, Taikatonttu Tonttila”, pöllö huhuili pehmeällä, viisaalla äänellä. ”Olen Lumi, Revontulten portin vartija. Olen odottanut sinua.” Tonttila oli hieman häkeltynyt. Pöllö puhui! Ja se tiesi hänen nimensä! ”Hei Lumi”, Tonttila vastasi ujosti. ”Miten sinä... miten sinä tiedät nimeni?” Lumi pöllö keikutti päätään hymyillen. ”Revontulten valtakunnassa tiedämme monia asioita. Mutta sinä et ole tullut tänne kysymään nimiä, vai mitä? Sinä haluat päästä portista läpi.” ”Kyllä”, Tonttila sanoi innokkaasti. ”Miten pääsen?” ”Portti ei aukea voimalla, Taikatonttu. Se aukeaa sydämellä”, Lumi selitti. ”Jotta pääset läpi, sinun on annettava portille jotakin. Jotain, mitä sinulla on sydämessäsi.” Tonttila mietti. Mitä hän voisi antaa portille? Hänellä ei ollut taskussaan mitään lahjoja, eikä hänellä ollut kukkia tai marjoja. Hän oli tonttu, hänellä oli taikaa! Mutta mitä taikaa? ”Minulla on taikaa”, Tonttila sanoi epävarmasti. ”Voisiko se olla se?” Lumi pöllö räpytti silmiään hitaasti. ”Taika on hyvä alku. Mutta millaista taikaa? Onko se taikaa iloon, nauruun, ystävyyteen? Revontulet rakastavat kaikkia näitä. Revontulten portti kaipaa aina lämmintä ajatusta, hyvää toivetta tai pientä ilonpisaraa.” Tonttila sulki silmänsä. Hän ajatteli kaikkea, mitä hän oli nähnyt matkallaan: kimaltavia hiutaleita, kuusen oksien tanssia tuulessa, lumen tuoksua. Hän ajatteli ystäviään Tonttilassa ja sitä, kuinka paljon hän piti heidän kanssaan leikkimisestä ja tarinoiden kertomisesta. Hänen sydämessään tuntui lämpimältä. Hän ajatteli, kuinka ihanaa olisi nähdä revontulten tanssia ja jakaa se ilo muiden kanssa. Hän toivoi, että kaikki maailmassa olisivat yhtä iloisia kuin hän juuri nyt. Kun Tonttila avasi silmänsä, hän katsoi Lumi pöllöä. ”Minulla on paljon iloa ja ystävyyttä sydämessäni”, hän sanoi ääni toiveikkaana. ”Ja toivon, että kaikilla on hyvä olla.” Lumi pöllö nyökkäsi tyytyväisenä. ”Se on täydellistä, Taikatonttu. Nyt, ajattele sitä kaikkea hyvää ja kosketa porttia.” Tonttila ojensi pienen kätensä ja kosketti varovasti portin valoisaa pintaa. Heti kun hänen sormensa osuivat valoon, portti alkoi hehkua vielä kirkkaammin. Valo aaltoili ja värisi nopeasti, ja sitten, hienolla, helisevällä äänellä, aivan kuin tuhannet pienet kellot olisivat soineet yhtä aikaa, portin keskellä oleva aukko alkoi muuttua. Se ei ollut enää vain läpinäkyvä. Se syveni, ja sen takaa alkoi kajastaa aivan uudenlainen maailma. Värit olivat uskomattoman kirkkaita, ja ilmassa leijaili jotain taianomaista. Portti oli auki. Lumi pöllö levitti siipensä ja lehahti lentoon. ”Onnea matkaan, Taikatonttu”, se huhuili. ”Muista, että sydämen taika on aina vahvin.” Tonttila katsoi pöllöä, sitten porttia. Hän hymyili leveästi. Tämä oli juuri sitä, mitä hän oli etsinyt. Hän otti syvän henkäyksen, täynnä jännitystä ja iloa, ja asteli sitten rohkeasti Revontulten portin läpi, kohti uutta ja ihmeellistä seikkailua.

Revontulten valtakunta ja uudet ystävät

Tonttila asteli Revontulten portin läpi. Mitä hän näkikään! Se ei ollut lainkaan niin kuin Tonttila oli koskaan kuvitellut. Revontulten takana ei ollutkaan pimeää avaruutta tai vain lisää lunta ja jäätä. Ei! Sen sijaan hän astui suoraan kirkkaimpaan, värikkäimpään ja kauneimpaan maisemaan, jonka hän oli eläessään nähnyt. Koko maa kylpi vaaleanpunaisten, sinisten, vihreiden ja violettien värien tanssissa. Taivas oli kuin jättimäinen maalaus, jossa revontulet kieppuivat ja kimaltelivat yllä, luoden jatkuvasti uusia kuvioita ja muotoja. Ne eivät olleet enää vain kaukaisia valoja, vaan ne tuntuivat olevan niin lähellä, että Tonttila saattoi melkein koskettaa niitä. Ilma oli lämmin ja pehmeä, ei lainkaan kylmä niin kuin ulkona Tonttilan kotona. Pieniä, kimaltelevia hiutaleita leijaili ilmassa kuin tuhansia taianomaisia saippuakuplia, jotka heijastelivat revontulten värejä. Alhaalla maassa kasvoi erikoisia, hohtavia kasveja. Ne olivat kuin valoisia sieniä ja kukkia, jotka hehkuivat omilla väreillään. Polku, jota pitkin Tonttila käveli, oli tehty pehmeästä, sammalen kaltaisesta aineesta, joka tuntui mukavalta pienten tonttujalkojen alla. Kaikkialla oli hiljaista ja rauhallista, mutta samalla täynnä elämää. Tonttila katsoi ympärilleen suurin, ihmetyksen täyteisin silmin. Vau, hän kuiskasi, tämä on aivan kuin unesta! Yhtäkkiä, pienen pensaan takaa, jonka lehdet olivat kuin purppuranvärisiä timantteja, kurkisti esiin pieni, pörröinen olento. Se oli hopeanhohtoinen kettu, jonka turkki kimmelsi kuin vastasatanut lumi, mutta sen hännänpää ja korvien kärjet olivat haalean siniset, aivan kuin taivaan revontulet olisivat värjänneet ne. Ketun silmät olivat kirkkaan vihreät ja uteliaat. Se tuijotti Tonttilaa hetken, kallisti sitten päätään ja sanoi pehmeällä, iloisella äänellä: Hei siellä, pikkuruinen! En olekaan ennen nähnyt tonttua täällä Revontulten valtakunnassa. Oletko eksynyt? Tonttila hätkähti hieman, mutta sitten hän muisti pöllön sanat. Täällä kaikki oli mahdollista! Hän hymyili leveästi. Hei! Minä olen Tonttila, Taikatonttu. En ole eksynyt. Tulin tänne ihan tarkoituksella, tutkimaan ja seikkailemaan. Halusin nähdä, mitä Revontulten takana on! Kettu istahti takajaloilleen ja alkoi heiluttaa sinistä hännänpäätään innostuneesti. Aivan mahtavaa! Minä olen Kimmelturkki, tämän metsän vartija. Täällä on aina hauskaa, mutta harvoin tänne asti uskaltautuu vieraita ulkomaailmasta. Useimmat vain katselevat meitä kaukaa. Tämä paikka on aivan ihana! Tonttila huudahti. Kaikki on niin kaunista ja värikästä. Mutta mitä täällä oikein tapahtuu? Onko täällä muita asukkaita? Kimmelturkki nyökkäsi. Toki! Täällä asuu monia Revontulten lapsia. Tule, näytän sinulle! Olen juuri menossa tapaamaan ystäviäni, jotka ovat keräämässä Kimallemarjoja. Ne ovat aivan ihania aamupalaksi! Tonttila tunsi sydämessään pienen hyppäyksen. Uusia ystäviä! Juuri sitä hän toivoikin. Hän seurasi Kimmelturkkia syvemmälle värikkääseen metsään. Polku mutkitteli hohtavien puiden ja pensaiden lomitse. Puut olivat kuin jättimäisiä valokristalleja, joiden oksilla kasvoi tuikkivia lehtiä, jotka helisivät kevyesti tuulessa. Maassa juoksi pieniä, pitkäkorvaisia otuksia, jotka olivat kuin jäniksiä, mutta niiden turkki oli kuin sateenkaaren väreissä ja ne hypähtelivät pienten valopallojen perässä. Kohta he saapuivat aukiolle, jossa kolme pientä olentoa puuhaili iloisesti. Ne olivat kuin pieniä, pyöreitä lumipalloja, joilla oli suuret, kirkkaanväriset silmät ja pienet, vilkkaat kädet. Yksi niistä oli sininen, toinen vaaleanpunainen ja kolmas vihreä. Ne olivat keräämässä pieniä, hehkuvia marjoja, jotka näyttivät kuin pieniltä tähdiltä. Kappas, ketkä täällä ovatkin! Kimmelturkki huudahti. Hei kaikki! Minulla on teille uusi ystävä. Lumipallomaiset otukset kääntyivät ympäri ja tuijottivat Tonttilaa suurilla silmillään. Ne olivat Revontuli-otuksia, jotka olivat syntyneet suoraan revontulten taikuudesta. Ne olivat puhtaita ja viattomia, ja niiden ainoa tehtävä oli pitää Revontulten valtakunta iloisena ja eloisana. Sininen otus hypähti Tonttilan luo. Sen ääni oli kuin pienten kellojen kilinä. Hei! Olen Sinisäde! Oletko sinä joku, joka on tullut ulkoa? Me emme ole nähneet sellaista pitkään aikaan! Vaaleanpunainen otus, jonka nimi oli Ruususäde, sanoi: Ja minä olen Ruususäde! Onpa sinulla kiva punainen myssy! Meidän tonttuystävämme asuvat täällä Revontulten valtakunnassa! Vihreä otus, jonka nimi oli Vihersäde, osoitti marjoja. Me keräämme Kimallemarjoja! Ne ovat makeita ja antavat meille energiaa tanssia revontulten kanssa! Tonttila nauroi iloisesti. Hauska tavata teidät kaikki! Minä olen Tonttila. Olen ihan ihmeissäni tästä paikasta. Se on paljon kauniimpi kuin osasin kuvitella. Täällä on aina kauniimpaa kuin osaa kuvitella, Sinisäde sanoi. Me leikimme täällä piilosta hohtavien pensaiden lomassa ja kiipeämme kristallipuihin. Haluatko tulla mukaan? Tonttila mietti hetken. Hän oli tullut seikkailemaan, ja uudet ystävät olivat paras alku seikkailulle. Totta kai! Olen aina valmis uusiin leikkeihin! Kimmelturkki hymyili tyytyväisenä. Mahtavaa! Näyttää siltä, että Tonttila on löytänyt paikkansa Revontulten valtakunnassa. Mutta muistakaa, että täällä on myös monia salaisuuksia, jotka odottavat löytäjäänsä. Tonttila tunsi olonsa onnelliseksi ja innostuneeksi. Hän oli löytänyt paikan, joka oli täynnä taikaa ja ystäviä. Hän tiesi, että hänen matkansa oli vasta alussa ja edessä oli vielä monta ihmeellistä hetkeä Revontulten loisteessa.

Lopetus

Taikatontun matka Revontulten taakse on nyt tältä erää päättynyt. Kiitos, että lähdit mukaan tähän jännittävään seikkailuun! Toivottavasti nautit jokaisesta hetkestä ja sait paljon uusia ajatuksia omiin tarinoihisi. Muista, että sinunkin mielikuvituksesi on täynnä taikaa ja voit luoda vaikka minkälaisia maailmoja. Jos sinulla tai vanhemmillasi on palautetta, kertokaa ihmeessä Sonacastille. He kuuntelevat mielellään! Nähdään taas pian uusien, taianomaisten seikkailujen parissa. Mukavaa päivänjatkoa!

Lisää tarinoita