SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Tähtilapsi

15 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Mitä jos kauneus olisi vain pintaa, ja todellinen rumuus piilisi sydämessä? Tänään sukellamme Oscar Wilden lumoavaan satumaailmaan, jossa tähtien lailla loistava lapsi oppii kivuliaan läksyn ylpeydestä ja julmuudesta. Kuulemme tarinan Tähdenlapsesta, joka uskoi kauneutensa olevan kaikki kaikessa, kunnes kohtalo puuttui peliin ja pakotti hänet näkemään maailman toisin. Liity mukaan matkalle, joka paljastaa todellisen kauneuden ja rakkauden merkityksen.

Tähdenlapsen löytyminen ja lapsuus

Niin alkaa tarinamme. Eräänä kovana, kylmänä talvi-iltana, kun lumi peitti maan kuin pörröinen peitto, kaksi köyhää metsätyöläistä oli palaamassa kotiin. Heidän takkinsa olivat ohuet, ja sormet palelivat, mutta heidän mielessään oli toivo lämpimästä takkatulesta. Yhtäkkiä, aivan heidän yläpuolellaan taivas syttyi! Kirkas, loistava tähti putosi alas, ja sen perässä tanssi tulipalloja. Metsätyöläiset pelästyivät, mutta heidän uteliaisuutensa heräsi. He juoksivat kohti paikkaa, minne tähti oli pudonnut. Siellä, keskellä valkoista lunta, makasi jotain ihmeellistä. Se oli kullalla kirjailtu viitta, jossa oli tähtiä. Ja viitan sisällä, uskoitteko, oli pieni, suloinen vauva! Sen iho oli valkoinen kuin norsunluu ja hiukset kuin kultaa. Toinen metsätyöläisistä, sydämeltään kiltti, päätti ottaa lapsen mukaansa, vaikka hänen vaimonsa oli aluksi huolissaan. He kasvattivat Tähdenlapsen omana poikanaan, ja vuosien kuluessa lapsesta kasvoi maailman kaunein. Mutta samalla kun hänen kauneutensa kasvoi, kasvoi myös hänen sydämessään outo ylpeys. Hän ajatteli olevansa parempi kuin kaikki muut, ja oli usein julma eläimille ja jopa omille sisaruksilleen. Hän ei koskaan nauranut, vaan hänen kaunis katseensa oli usein kylmä ja kaukainen.

Hylätty äiti ja rangaistus

Niin, Tähdenlapsi oli kaunis ulkoa, mutta hänen sydämensä oli kasvanut kovaksi ja kylmäksi. Hän ei rakastanut ketään, ei edes metsänhakkuuta ja hänen kilttiä vaimoaan, jotka olivat ottaneet hänet hoiviinsa. Hän ajatteli olevansa paljon parempi kuin kaikki muut, koska hän oli niin ylpeä omasta kauneudestaan. Hän kohteli kaikkia ilkeästi, jopa niitä pieniä metsäneläimiä, joita hän oli ennen leikittellyt. Jos hän näki linnun, hän saattoi heittää sitä kivellä, tai jos pienen oravan pesä oli tiellä, hän saattoi kaataa sen kumoon. Tämä teki metsuriperheelle suuren surun. He yrittivät puhua hänelle järkeä, muistuttaa häntä kiitollisuudesta ja ystävällisyydestä, mutta Tähdenlapsi vain nauroi heille. Hän ei koskaan kuunnellut. Hän vain teki mitä halusi. Hänen sydämensä oli täynnä itserakkautta. Eräänä kauniina päivänä, kun aurinko paistoi kirkkaasti ja linnut lauloivat metsän reunassa, tapahtui jotain hyvin odottamatonta. Tähdenlapsi leikki joella, heittäen kiviä veteen ja nauraen äänekkäästi, kun ne roiskahtivat. Yhtäkkiä, puiden lomasta, ilmestyi vanha nainen. Hän oli pukeutunut ryysyihin, hänen kasvonsa olivat rutussa ja harmaat hiukset roikkuivat takkuisesti. Hän näytti hyvin väsyneeltä ja surulliselta, kuin olisi kävellyt todella pitkän matkan. Hänen silmissään oli kuitenkin outo kiilto, kuin pieni toivonsäde. Hän käveli hitaasti kohti rantaa, missä Tähdenlapsi oli. "Anteeksi, pieni lapsi", nainen sanoi heikolla äänellä. "Olen etsinyt pientä poikaani monta, monta vuotta. Kerro, oletko sinä se lapsi, jonka metsuri löysi tähtien alta?" Tähdenlapsi pysähtyi heittämästä kiviä ja kääntyi katsomaan naista. Hän kurtisti kulmiaan. "Miksi kysyt?" Tähdenlapsi vastasi kylmästi. "Minä olen sinun äitisi", nainen sanoi, hänen äänensä vapisi. "Sinä olet minun tähtilapseni, jonka minä menetin metsään kauan sitten. Tähdet tiesivät, että olin niin köyhä, etten voinut pitää sinusta huolta, ja he lähettivät sinut alas maan päälle. Olen etsinyt sinua kaikkialta, ja nyt olen vihdoin löytänyt sinut." Tähdenlapsi katsoi naista ylhäältä alaspäin. Hän katsoi naisen ryysyisiä vaatteita, hänen likaisia kasvojaan ja kurjannäköisiä käsiään. Sitten hän purskahti nauruun. "Sinäkö minun äitini?" Tähdenlapsi sanoi ivaillen. "Minä olen kaunis kuin tähti, minulla on kiiltävät hiukset ja kirkkaat silmät! Sinä olet ruma kuin rupikonna, sinun vaatteesi ovat repaleisia ja sinun kasvosi ovat ryppyiset. Sinä et voi olla minun äitini! Minä olen paljon parempi kuin sinä!" Hän sylkäisi maahan naisen edessä. "Mene pois!" hän huusi. "En halua nähdä sinua!" Vanha nainen perääntyi pari askelta. Hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä. Hän katsoi Tähdenlasta surullisesti ja sanoi, "Voi, lapseni. Minulla on suuri suru sydämessäni, että puhut minulle näin. Mutta jos et tunnusta äitiäsi, niin silloin sinulle käy huonosti." Mutta Tähdenlapsi vain naurahti pilkallisesti ja kääntyi selkänsä naiselle. Hän luuli olevansa niin kaunis ja voittamaton. Mutta juuri sillä hetkellä, kun Tähdenlapsi oli sanonut nuo julmat sanat, tapahtui jotain hirveää. Hänen ihonsa alkoi muuttua, kuin vanha puunrunko. Hänen hiuksensa muuttuivat pörröisiksi ja harmaiksi. Hänen kauniit silmänsä muuttuivat sameiksi ja surullisiksi. Hänen sulava vartalonsa muuttui karkeaksi ja kömpelöksi. Hetkessä hän ei ollut enää se kaunis Tähdenlapsi, vaan jotain aivan muuta. Hänestä oli tullut hirvittävän ruma. Hänen kasvonsa olivat kuin sammakon kasvot, ja koko hänen olemuksensa oli muuttunut. Tähdenlapsi tunsi, kuinka hänen kehonsa muuttui. Hän juoksi joen rantaan ja katsoi omaa kuvaansa vedestä. Hän näki siellä jotain hirvittävää! Ei se ollut enää hänen kauniit kasvonsa, vaan ruma, vääristynyt hirviö. Hän purskahti itkuun, mutta hänen itkunsa oli rumaa ja katkeraa. "Mitä minulle on tapahtunut?" hän huusi. "Minä olen ruma! Minä olen kuin hirviö!" Hän yritti pyyhkiä rumuutta pois kasvoiltaan, mutta se pysyi. Metsuri ja hänen vaimonsa, jotka olivat seuranneet tilannetta hieman kauempaa, tulivat nyt paikalle. He näkivät Tähdenlapsen uuden ulkomuodon ja olivat kauhistuneita. "Voi, Tähdenlapsi", metsuri sanoi. "Sinun ylpeytesi ja julmuutesi ovat rangaistuksesi. Sanoit äidillesi julmia asioita, ja nyt olet menettänyt kauneutesi." Metsurin vaimo lisäsi, "Me emme voi enää pitää sinua täällä. Sinä et ole enää se lapsi, jonka löysimme. Sinun sydämesi on liian kylmä ja olet tehnyt äidillesi suurta tuskaa. Sinun on lähdettävä täältä ja etsittävä paikka, jossa voit oppia olemaan kiltti ja ystävällinen." Tähdenlapsi itki ja pyysi heitä olemaan ajamatta häntä pois, mutta metsuri ja hänen vaimonsa olivat vakaat päätöksessään. Heidän oli pakko antaa Tähdenlapselle opetus. Niin, Tähdenlapsi ajettiin pois metsänhakkuun mökistä. Hän lähti yksin metsään, ilman ystäviä, ilman kotia, ilman kauneuttaan. Ja se vanha nainen, hänen äitinsä, oli kadonnut yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin. Nyt Tähdenlapsen oli pakko ymmärtää, ettei ulkoinen kauneus ollut tärkeintä. Hän oli nyt yksin ja ruma, ja hänen oli opittava, mitä tarkoittaa olla hyvä ja ystävällinen.

Kärsimyksen tie

Tähdenlapsi kulki yksin läpi tiheän metsän. Lehtien kahina jalkojen alla kuulosti kuin kuiskaukselta, ja joka puu tuntui katsovan häntä arvostelevasti. Iltaisin kylmä hiipi hänen luihinsa, ja vatsassaan kurni nälkä, jollaista hän ei ollut koskaan ennen kokenut. Hän, joka oli aina saanut kaiken haluamansa, tunsi nyt olonsa avuttomaksi ja pelokkaaksi. Hänen kauniit vaatteensa olivat rispaantuneet, ja hänen kasvonsa olivat nyt likaiset ja surulliset, heijastaen hänen sydämensä tilaa. Hän yritti puhua metsän eläimille, joita hän oli ennen niin julmasti kohdellut. ”Hei, orava!” hän huusi pienelle otukselle, joka kiipesi ketterästi puun runkoa ylös. ”Etsi minulle syötävää!” Mutta orava vain vilkaisi häneen pähkinä suussaan ja katosi oksien suojaan. Se muisti yhä Tähdenlapsen ilkeät teot. Pieni, punarintainen lintu viserteli kauniisti oksalla, mutta kun Tähdenlapsi yritti lähestyä, se lennähti pois, jättäen jälkeensä vain hiljaisuuden. Jopa jänikset, jotka olivat ennen leikkineet aukeilla paikoilla, juoksivat pakoon nähdessään hänet. Ei ollut ketään, joka olisi halunnut olla hänen ystävänsä. ”Olenko minä todella näin yksin?” Tähdenlapsi mutisi itsekseen, ja hänen silmäkulmaansa kertyi pieni kyynel. Se oli ensimmäinen kerta, kun hän itki. Hän ymmärsi, että hänen tekonsa olivat ajaneet kaikki pois hänen luotaan. Hän alkoi miettiä sitä vanhaa naista, joka oli kutsunut häntä pojakseen. Kuinka hän oli voinut olla niin sydämetön? Kuinka hän oli voinut karkottaa oman äitinsä pois? Miten paljon pahaa hän oli tehnytkään! Päivien kuluessa Tähdenlapsen sydämessä kasvoi uusi tunne: katumus. Hän ei halunnut olla enää ilkeä. Hän halusi löytää äitinsä, pyytää anteeksi ja näyttää, että hän oli muuttunut. Hän muisti äitinsä sanat: ”Etsi minua, niin löydät anteeksiannon.” Tämä ajatus antoi hänelle voimaa jatkaa matkaa, vaikka hänen jalkansa olivat kipeät ja vatsansa kurni. Hänellä oli nyt uusi päämäärä: tulla hyväksi ja ystävälliseksi pojaksi. Hän kulki pitkiä matkoja, metsien halki ja pienten purojen solinaa seuraten. Aurinko paistoi, satoi ja tuuli, mutta Tähdenlapsi jatkoi eteenpäin. Eräänä iltana, kun aurinko alkoi laskea puiden taakse ja taivas värjäytyi oranssin ja punaisen sävyillä, hän näki pienen, savupiipustaan savua tupruttavan mökin. Ehkä sieltä löytyisi apua? Mökissä asui vanha metsuri, jolla oli ryppyiset, mutta ystävälliset kasvot ja parta, joka oli lumivalkea kuin talven ensilumi. ”Tule sisään, poikaseni”, metsuri sanoi lämpimästi, kun Tähdenlapsi koputti varovasti oveen. ”Olet näköjään nälkäinen ja väsynyt.” Metsuri tarjosi Tähdenlapselle lämmintä puuroa ja vettä. Tähdenlapsi kertoi tarinansa, kuinka hän oli ollut turhamainen ja julma, ja kuinka hänen kauneutensa oli kadonnut. Hän kertoi myös toiveestaan löytää äitinsä. Metsuri kuunteli tarkkaan ja nyökkäili. ”Todellinen kauneus ei ole ulkonäössä, poikaseni”, hän sanoi. ”Se on ystävällisyydessä, hyvyydessä ja sydämen puhtaudessa. Jos haluat löytää äitisi ja itsesi, sinun täytyy oppia nöyryyttä ja ahkeruutta.” Tähdenlapsi jäi metsurin luo. Hän kantoi puita, keräsi polttopuita ja auttoi metsuria kaikissa arkiaskareissa. Hän oppi, kuinka paljon työtä ihmisten täytyy tehdä selviytyäkseen, ja kuinka arvokasta jokainen pienikin apu oli. Hän oppi myös, kuinka paljon iloa voi saada muiden auttamisesta. Kun Tähdenlapsi oli ollut metsurin luona pitkän aikaa ja oppinut paljon, metsuri sanoi: ”Nyt olet valmis jatkamaan matkaasi. Etsi suurta kaupunkia, joka sijaitsee vuorten toisella puolella. Siellä saatat löytää uusia vastoinkäymisiä, mutta myös vastauksia.” Tähdenlapsi hyvästeli metsurin kiitollisena ja jatkoi matkaansa. Hän käveli ja käveli, kunnes kaukana horisontissa näkyi suuri, kivinen kaupunki, jonka muurit kohoivat korkealle. Kaupungin kaduilla oli paljon ihmisiä, mutta kukaan ei katsonut Tähdenlasta ystävällisesti. Hän oli yhä ruma ja resuinen, eikä kukaan tuntenut sääliä häntä kohtaan. Hän yritti pyytää ruokaa, mutta ihmiset kääntyivät pois tai nauroivat hänelle. Juuri silloin hän näki vanhan miehen, jolla oli jännittävä asu, pitkä, terävä hattu ja outo sauva. Mies oli velho, kaupungin mahtavin, sanottiin. ”Mitä sinä täällä teet, poika?” velho kysyi, mutta hänen silmissään pilkahti jotain ovelaa. ”Olen eksynyt ja etsin äitiäni”, Tähdenlapsi sanoi. ”Haluan pyytää häneltä anteeksi.” Velho hymyili salaperäisesti. ”Minä voin auttaa sinua löytämään äitisi, mutta sinun täytyy ensin palvella minua. Minulla on sinulle kolme tehtävää, jotka sinun on suoritettava.” Tähdenlapsi suostui, sillä hän oli valmis tekemään mitä tahansa näyttääkseen, että hänen sydämensä oli muuttunut hyväksi ja ystävälliseksi.

Kolme kultarahaa ja sovitus

Tähdenlapsi oli nyt valmis mihin tahansa. Hän oli valmis todistamaan, että hänen sydämensä oli muuttunut, eikä hän ollut enää se ilkeä ja ylpeä poika, joka hän oli ollut. Velho hymyili vienosti, ja hänen silmänsä tuikkivat kuin tähdet. Hän ojensi vanhan, sammalta kasvaneen kepin Tähdenlapselle ja sanoi: ”Ensimmäinen tehtäväsi on löytää minulle valkoinen kultaraha, joka on piilotettu syvälle salaperäiseen Metsänhaltijan metsään. Se on paikka, jonne harva uskaltaa mennä.” Tähdenlapsi nyökkäsi ja lähti matkaan. Metsänhaltijan metsä oli vanha ja pimeä paikka, jossa puiden oksat kietoutuivat toisiinsa kuin ison hämähäkin verkot. Aurinko ei juuri päässyt oksien läpi, ja polut olivat täynnä juuria ja kiviä. Tähdenlapsi käveli tuntikausia, kunnes alkoi väsyttää. Yhtäkkiä hän kuuli pientä itkua, joka tuli aivan hänen jalkojensa juuresta. Hän katsoi alas ja näki pienen, pörröisen oravanpoikasen, joka oli pudonnut pesästään ja sätki maassa. Sen pieni jalka oli jäänyt kiinni terävään oksaan. Oravanpoikanen oli niin peloissaan ja sen silmät olivat täynnä kyyneliä. Tähdenlapsi muisti, kuinka hän oli aiemmin heitellyt kiviä viattomia eläimiä kohti. Nyt hän tunsi jotain uutta: sääliä ja surua. Hän kumartui varovasti, repi rikki oman likaisen paitansa hihasta palasen ja sitoi sen hellästi oravanpoikasen jalkaan. Sitten hän kiipesi varovasti puuhun ja nosti pienen oravan takaisin lämpimään pesäänsä. Oravanpoikasen äiti tuli samassa puunrungon takaa ja katsoi Tähdenlasta kiitollisena. Se vilkutti pientä häntäänsä ja piippasi iloisesti. Sitten se juoksi lähelle erästä isoa, vanhaa kiveä ja osoitti tassullaan. Kiven alta pilkisti jotain hohtavaa. Valkoinen kultaraha! Tähdenlapsi otti sen varovasti ja sydämensä tuntui lämpimältä, ihan kuin auringonvalo olisi päässyt hänen sisimpäänsä. Hän palasi velhon luo ja ojensi rahan. Velho vain nyökkäsi eikä sanonut sanaakaan, mutta Tähdenlapsi näki pienen hymyn hänen suupielessään. ”Toinen tehtäväsi on löytää keltainen kultaraha, joka lepää Syvän Virran pohjassa”, velho sanoi seuraavana päivänä. ”Se on vaarallinen paikka, jossa virta on voimakas ja kivet liukkaita.” Tähdenlapsi lähti jälleen matkaan. Syvä Virta oli leveä ja nopeasti virtaava joki. Vesi oli kylmää ja sen pohja mutainen ja syvä. Tähdenlapsi etsi ja etsi, mutta ei löytänyt mitään. Yhtäkkiä hän näki pienen kalan, joka oli jäänyt jumiin pienten kivien väliin. Se sätki ja yritti päästä vapaaksi, mutta ei onnistunut. Virta uhkasi viedä sen mukanaan. Tähdenlapsi muisti jälleen kaikki ne kerrat, kun hän oli ollut välinpitämätön muiden hädälle. Nyt hän tiesi, ettei halunnut enää olla sellainen. Hän astui varovasti virtaan, vesi oli kylmää ja painoi hänen jalkojaan. Hän kumartui ja vapautti pienen kalan hellästi kivien välistä. Kala ui nopeasti syvemmälle virtaan ja sitten palasi takaisin Tähdenlapsen jalkojen juureen. Se hyppäsi vedestä iloisesti pari kertaa ja osoitti sitten pienellä päällään kohti jokea. Aivan veden pinnan alla, vihreän vesikasvin takana, tuikki keltainen kultaraha! Se oli kuin pieni aurinko veden alla. Tähdenlapsi sukelsi ja otti rahan käteensä. Se oli kaunis ja lämmin. Hän palasi velhon luo, ja tämä otti rahan vastaan samalla tavalla kuin edellisenkin: hiljaa ja hymyillen. Tähdenlapsen sydän oli jo paljon kevyempi kuin ennen. ”Kolmas ja viimeinen tehtäväsi”, velho sanoi kolmantena päivänä, ”on löytää punainen kultaraha, joka on kätketty Vanhan Vuoren vaarallisimpiin luoliin. Siellä asuu pelottavia varjoja ja tuuli ulvoo kuin nälkäinen susi.” Tähdenlapsi tiesi, että tämä olisi vaikein tehtävä. Hän kiipesi ylös Vanhaa Vuorta, joka oli täynnä teräviä kallioita ja syviä rotkoja. Tuuli todella ulvoi hänen korvissaan, ja oli vaikea pitää tasapainoa. Hän etsi luolia, ja lopulta löysi yhden, joka oli pimeä ja kapea. Hän astui sisään, ja kuuli pientä, hiljaista nyyhkytyksen ääntä. Syvemmällä luolassa hän näki pienen, valkoisen karitsan, joka oli pudonnut syvään kuoppaan ja ei päässyt ylös. Sen emä oli kuopan reunalla ja mäkätti surullisesti. Tähdenlapsi mietti hetken. Kuoppa oli syvä ja liukas. Hän olisi voinut vain jättää karitsan sinne ja jatkaa rahan etsimistä. Mutta ajatus tuntui nyt kauhealta. Hän muisti kuinka hän oli aiemmin ajanut lampaita pois laitumilta. Hän ei ollut enää se poika. Hän laski kepin maahan ja alkoi kaivaa käsin kuopan reunaa, irrottamalla kiviä ja maata. Hän työskenteli pitkään ja uuvuttavasti, kunnes kuoppa oli matalampi ja karitsa pystyi kiipeämään ylös. Karitsa puski päätään Tähdenlasta vasten kiitollisuudesta ja sen emä nuoli hänen kättään. Sitten karitsa näytti sorkallaan kohti pientä rakoa luolan seinässä. Raosta pilkisti punainen hohto! Punainen kultaraha! Tähdenlapsi poimi sen ylös ja tunsi, että se oli täynnä lämpöä ja rakkautta. Hän kantoi rahan takaisin velholle, jonka silmät olivat nyt täynnä iloa. ”Hyvin tehty, Tähdenlapsi”, velho sanoi. ”Olet suorittanut kaikki kolme tehtävää. Mutta muista, että nämä tehtävät eivät olleet vain rahojen löytämistä. Ne olivat matka. Matka, jolla opit ystävällisyyden, avuliaisuuden ja myötätunnon. Sinun sydämesi on nyt puhdas ja valmis kohtaamaan äitisi. Tule mukaani.” Ja velho tarttui Tähdenlapsen käteen.

Lopetus

Kiitos että kuuntelit Tähdenlapsen ja velhon jännittävää seikkailua! Toivottavasti pidit siitä. Jos sinulla on uusia tarinaideoita tai haluat kertoa meille, mikä oli suosikkikohtasi, pyydä aikuista lähettämään palautetta Sonacastille. Ehkä sinäkin voisit keksiä oman ihmeellisen sadun? Muista, että mielikuvitus on kuin taikasauva. Nähdään taas seuraavissa seikkailuissa! Moikka!

Lisää tarinoita