SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Taavi Tamanduan suuri viidakkoseikkailu

40 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Korkealla Amazonin sademetsän latvuksissa heräsi erikoinen otus nimeltä Taavi. Hän oli puumuurahaiskarhu, jolla oli pehmeä turkki, pitkä kuono ja hännänpää kuin joustava köysi. Aamuauringon säteet leikkivät jättiläismäisen kapokkipuun lehdillä ja herättivät koko vihreän valtakunnan iloiseen kuhinaan. Tänään Taavilla oli mielessään vain yksi suuri haave: löytää viidakon makein ja salaperäisin herkkupala.

Kadonnut kultaviikuna

Taavi nuuhkaisi kosteaa aamuilmaa ja siristi pieniä silmiään kapokkipuun huipulle. Siellä, kaikkein ohuimman oksan kärjessä, hehkui harvinainen kultaviikuna kuin pieni aurinko vihreän lehvistön keskellä. "Varo, Taavi!" rääkäisi Lola-papukaija lennähtäen oksalle punaiset siivet viuhuen. "Tuo oksa on heiveröinen kuin kuiva heinänkorsi, ja sinä olet herkkusuu, et mikään perhonen!" Taavi vain tuhisi innostuneena, sillä makea tuoksu houkutteli häntä vastustamattomasti. Hän kietoi joustavan tarttumahäntänsä napakasti paksuun lianaan ja kokeili sen kestävyyttä pienellä nykäyksellä. Häntä toimi moitteettomasti kuin viides jalka, joten Taavi asetti terävät kyntensä kaarnalle ja valmistautui kiipeämään latvuksen korkeuksiin.

Oksiston huojuva arvoitus

Taavi ojensi pitkän kuononsa kohti hedelmää ja otti varovaisen askeleen eteenpäin. Aamuyön rankkasade oli kuitenkin muuttanut oksaa peittävän sammaleen petollisen liukkaaksi kuin märkä saippuapala. Kynnet eivät saaneetkaan otetta kuoresta, vaan Taavin tassut liukastuivat tyhjyyteen ja maailma heilahti villisti ylösalaisin. "Voi tätä katastrofia ja kurjuutta!" Lola kirkui ja räpytteli tulipunaisia siipiään täydessä paniikissa. Taavi ei kuitenkaan ehtinyt pudota latvuksesta alas maahan asti. Hän suoristi selkänsä ja kiepsautti joustavan tarttumahäntänsä tiukalle silmukalle paksumman oksanhaaran ympärille viimeisellä mahdollisella sekunnilla. Siinä hän roikkui pää alaspäin hännästään, keinuen rauhallisesti kuin erikoinen viidakkokello. "Miksi ihmeessä kaikilla on aina niin tavattoman kova kiire?" kuului uninen ja verkkaan venyvä ääni lehtien kätköistä. Lähistöllä riippuva sammaltunut möykky paljastui Samuliksi, vanhaksi kolmivarpaislaiskiaiseksi, joka raotti hiljalleen toista silmäänsä. "Oksisto vaatii harkintaa ja mietiskelyä", Samuli totesi hitaasti. "Hätiköinti vain pudottaa asioita, aivan kuten tuon herkun." Taavin liukastumisesta heiluva oksa tärähti äkisti, ja kultaviikuna irtosi kannastaan. Hedelmä mätkähti alempiin oksiin, pomppi vihreiden lehvästöjen läpi ja vieri alas kapokkipuun lankkujuuria kohti kaukana kimaltelevaa rantavettä. Taavi kiepsahti häntänsä varassa takaisin oksalle ja katsoi alas huolestuneena. "Älä huoli, pikku ystävä", Samuli sanoi lempeästi ja siirsi yhtä kynttään pari senttiä eteenpäin. "Minä lähden laskeutumaan teidän perässänne, tulen aivan pian."

Jokivarren yllätys

Kultainen viikuna kieri vauhdilla alaspäin, pomppien oksalta toiselle kuin villiintynyt pallo vihreässä sokkelossa. Taavi kietoi häntänsä lianan ympäri, liukui rungon viertä ja syöksyi hedelmän perään lankkujuurien sokkeloon. Kapokkipuun jättimäiset lankkujuuret nousivat maasta kuin korkeat, mutkittelevat puiset seinät, jotka muodostivat hämärän ja kostean labyrintin. Rungon juurella tuoksui märkä multa ja makeat kaakaopavut, joiden ruskeat palot roikkuivat matalalla. "Se putoaa suoraan pohjattomaan syvyyteen!" Lola kirkui ja kaarteli Taavin yläpuolella tulipunaiset siivet lepattaen. "Se katoaa iäksi mutaiseen virtaan, ja me näemme nälkää tämän hirvittävän onnettomuuden tähden!" Taavi yritti ensin kurottaa hedelmää juoksemalla suoraan jyrkkää juuriharjannetta pitkin. Mutainen pinta oli kuitenkin liian liukas, ja tamanduan kynnet sutivat tyhjää pehmeässä liejussa. Taavi pysähtyi, nuuhkaisi ilmaa ja katsahti viereiseen juuriseinämään. Suora rynnistys ei selvästikään toiminut tällaisessa mutaisessa kourussa. Silloin Taavi huomasi kapeamman kuivan kohdan lankkujuuren harjalla. Hän loikkasi ketterästi juuren harjalle ja käytti pitkää häntäänsä tasapainokeppinä, edeten määrätietoisesti kohti jokea. Viikuna pompahti viimeisen juurenkoloista läpi ja pysähtyi pehmeään rantahiekkaan aivan ruskeana virtaavan jokiveden rajalle. Taavi huokaisi jo helpotuksesta, mutta samassa vesi pärskähti villeille aalloille. Ruskeasta virrasta nousi suuri, viiksikäs pää, jolla oli uteliaat silmät ja paksut tassut. Se oli Oskari, joen leikkisin jättiläissaukko. Oskari pärskäytti vettä sieraimistaan ja teki komean kuperkeikan rantavedessä. Hänen pörröinen turkkinsa kiilsi ilta-auringossa kuin silkki. "Jee, uusi leikkikalu minulle!" Oskari hihkaisi ja tökkäsi kultaviikunaa märällä kuonollaan niin, että se pyörähti rantaveden vaahdossa. "Tästäpä tulee mahtava vesipallo minun ja jokimonsterien iltapeliin!" "Voi surkeuksien surkeus!" Lola vaikeroi ja peitti toisen silmänsä siivellään kapokkipuun oksalta. "Hedelmä on menetetty, se joutuu vesipedon leikkikaluksi ja me olemme tuhon omat!" Taavi ei kuitenkaan luovuttanut. Hän tiesi, että Oskari ei ollut ilkeä, vaan ainoastaan loputtoman energinen ja leikkisä veikko. Jos hän yrittäisi vain napata hedelmän kynsillään, Oskari luulisi sitä takaa-ajoleikiksi ja polskisi kauas virran syvyyksiin. Taavi astui päättäväisesti rannan hiekalle ja nousi takajaloilleen. Hän levitti eturaajansa sivuille ja käänsi suuret kyntensä esiin, tehden itsestään mahdollisimman vaikuttavan näköisen. Se oli tamanduan virallinen ja perinteikäs puolustusasento, jota Taavi käytti tavallisesti pelottaakseen häiritsijöitä. Nyt asennossa oli kuitenkin ripaus veitikkaa, sillä Taavi huojui puolelta toiselle kuin omituinen tanssiva nallekarhu. Oskari pysähtyi kuin seinään rantaveden loiskeessa. Saukko kallisti päätään toiselle puolelle, räpytti silmiään ja päräytti vettä kuonostaan hämmästyneenä. "Mitä ihmettä sinä oikein teet?" Oskari kysyi ja tuijotti huojuvaa Taavia silmät pyöreinä. "Oletko sinä jokin outo puuhun kiipeävä patsas, vai haluatko halata minua?" Taavi laski varovasti tassunsa maahan ja heilautti häntäänsä ystävällisesti. Oskari oli vihdoin unohtanut hedelmän tökkimisen ja kiinnittänyt kaiken huomionsa Taavin erikoiseen esitykseen. "En minä mikään patsas ole, vaan Taavi!" puumuurahaiskarhu vastasi ja astui lähemmäs rantaviivaa pehmeällä hiekalla. "Tuo pyöreä aarre ei valitettavasti kestä saukon leikkejä", Lola huusi puun oksalta ja osoitti kultaviikunaa siivenkärjellään. "Se on viidakon suurin herkku, eikä mikään heiteltävä pallo, senkin viiksekäs vesipeto!" Oskari pärskäytti huvittuneena vettä ilmaan ja katseli vuorotellen kultaista hedelmää ja rannalla seisovaa Taavia. "Herkku vai lelu, minusta se näyttää aivan täydelliseltä pelivälineeltä", Oskari nauroi ja loihe vilkaisemaan uteliaasti Taavin pitkää häntää. "Mutta sinä kyllä osaat tehdä todella kummallisia temppuja, Taavi!" Taavi hymyili leveästi ja huomasi heti tilaisuutensa koittaneen saukon innostuneissa silmissä. "Jos leikkimisestä puhutaan, minä tiedän jotain vielä paljon hauskempaa kuin pelkkä hedelmän tökkiminen", Taavi sanoi pehmeästi. "Mitä jos keksisimme jotain sellaista, missä tarvitaan meidän molempien taitoja?" Oskari nojasi etutassunsa matalaan rantatöyrääseen ja naputti veteen leveällä hännällään uteliaisuuden herätessä. "Yhteinen leikki kuulostaa aina hauskalta", Oskari tuumasi silmät tuikkien ja katsoi Taavia hyväntuulisesti.

Jännittävä jokipelastus

Joki pyörteili laiskasti ruskeana nauhana, kuljettaen mukanaan vihreitä lehtiä ja kuivuneita kaarnanpalasia. Juuri kun Oskari oli nyökkäämässä Taaville, vesi kohosi äkillisenä aaltona rantakivien yli. Pieni virtaus sieppasi kultaviikunan mukaansa ja kieputti sen vauhdilla rannasta kauemmas. Hedelmä keinui kuohujen harjalla kuin hehkuva lyhty ja sujahti suoraan kohti rantavedessä kelluvaa vanhaa puunrunkoa. Loiskis! Viikuna katosi suoraan onttoon kanoottitukkiin, joka oli juuttunut kiinni matalan hiekkasärkän reunaan. "Koko maailman murheet ovat langenneet päämme päälle!" Lola rääkäisi kapokkipuun haarasta siivet kauhusta lepattaen. "Se uppoaa pohjamutaan, ja me joudumme kärsimään ikuista nälkää tämän hirvittävän luonnonmullistuksen takia!" Taavi ja Oskari vaihtoivat nopean katseen jokitöyräällä. "Ei hätää, minä haen sen heti!" Oskari huudahti ja syöksyi veteen sukeltaen rungon vierelle. Saukko tarrautui tukin paksuun reunaan etutassuillaan ja alkoi kiskoa sitä kohti kuivaa maata. Taavi ryntäsi rantaveteen vatsaansa myöten ja tarttui kynsillään puun toiseen päähän vetäen kaikin voimin. Raskas runko ei kuitenkaan hievahtanutkaan, vaan mutainen pohja piti siitä kiinni kuin liisteri. Taavin tassut luistivat liukkaassa savessa, ja Oskarin hännänheilutukset nostivat vain valkeaa vaahtoa ilmaan. "Tämä jättiläispuu on liian painava vedettäväksi!" Oskari puuskutti ja pärskäytti vettä kuonostaan naurahtaen silti itsepäisesti. "Se vaatisi vähintään kymmenen saukkoa tai yhden todella paksun joennousun!" Taavi katseli kelluvaa tukkia ja mietti kuumeisesti tilannetta. Jos tukkia ei saanut liikutettua, oli hedelmä haettava suoraan sen pimeästä sydämestä. Tukki keikkui kuitenkin virtauksessa arvaamattomasti, ja jos joku kurottaisi huolimattomasti sisään, se voisi kiepahtaa ympäri ja heittää hedelmän lopullisesti syvänteeseen. "Minä keksin keinon!" Taavi hihkaisi ja kääntyi ympäri rannalla. Taavi katsahti tukevaan mangrovepuun juurakkoon, joka kurottui syvälle rantatöyrääseen. Hän kietaisi joustavan tarttumahäntänsä tiukalle, varmalle mutkalle paksun juuren ympärille kuin vahvan laivaköyden. "Oskari, ui toiselle puolelle ja nojaa tukkia vasten!" Taavi huusi veden loiskeen yli. "Pidä se aivan vakaana, ettei se pääse keinumaan virtauksen mukana!" "Asia selvä, minä olen vakaampi kuin iso rantakivi!" Oskari lupasi innokkaasti. Saukko ui tukin ulkoreunalle ja painoi leveän rintansa sitä vasten. Hänen lihaksikkaat takatassunsa polskivat tasaisesti vastavirtaan, ja vähitellen tukin huojunta lakkasi kokonaan. Puu pysyi nyt paikoillaan kuin vankka lautta. Taavi nojasi vartalonsa kauas veden ylle luottaen täysin häntänsä vahvaan puristukseen. Hän asetti kyntensä onton tukin suuaukolle ja työnsi pitkän, kapean kuononsa syvälle puun hämärään onkaloon. Tukin sisällä tuoksui vanha laho puu ja makea kultaviikuna. Hedelmä lepäsi aivan kapeimmassa mutkassa, jonne tassut eivät mitenkään yltäneet. Taavi avasi pienen suunsa ja ojensi pitkän, kapean kielensä kohti keltaista herkkua. Tahmea kieli venyi ja mutkitteli puun koloissa sentti sentiltä lähemmäs kiiltävää pintaa. "Pysy vain aivan liikkumatta, Oskari!" Taavi mumisi puunrungon syvyyksistä, äänen kaikuessa vaimeana onkalosta. "Helppo homma, mutta pidä kiirettä ennen kuin virta keksii uusia kepposia!" Oskari huusi takaisin ja jännitti vantterat jalkansa vettä vasten. Lola pidätti henkeään ylhäällä oksalla ja katseli toimitusta pyrstösulat jännityksestä väristen. Kieli liukui vielä muutaman millimetrin eteenpäin pimeässä, kunnes sen tahmea kärki hipaisi hedelmän sileää kuorta. Taavi tunsi herkun viileyden ja keskitti kaiken voimansa pitääkseen otteensa vakaana juuri ennen ratkaisevaa vetäisyä.

Yhteinen juhlahetki

Taavi keskitti kaiken huomionsa kielenpäähänsä, joka liimautui tiukasti kultaviikunan sileään ja vahamaiseen pintaan. Hän veti kieltään varovasti taaksepäin, mutta hedelmä olikin juuttunut onkalon kapeaan puusäleikköön. "Älä vain irrota otetta, Taavi!" Lola huusi oksaltaan ja tuhahti hermostuneesti siipiään paukutellen. "Tämä jännitys saa kaikki kauniit höyheneni rypistymään harmaiksi!" Taavi ei kuitenkaan hätääntynyt, vaan kokeili toista keinoa. Hän ei vetänyt suoraan, vaan pyöräytti kieltään kevyesti sivulle ja käänsi hedelmää puoli kierrosta. Pieni naksahdus kuului puun uumenista, ja kultaviikuna irtosi vihdoin tukevasta puristuksesta. Taavi veti kielen nopeasti takaisin suuhunsa ja astui varovasti hiekalle hedelmä turvallisesti etutassujensa suojassa. "Onnistui!" Oskari riemuitsi ja heitti selälleen veteen pärskäyttäen ilmaan kimmeltävän pisarasateen. "Sinulla on kyllä viidakon taitavin kuono, Taavi!" Juuri silloin läheisen kapokkipuun alimmalta lankkujuurelta kuului vaimea rapsahdus. Paksun kaarnan takaa liukui hitaasti esiin kaksi harmaata kynttä ja harvahapsinen, hymyilevä naama. Se oli Samuli, joka laski viimeisen tassunsa pehmeälle rantahiekalle äärettömän arvokkaasti. "Tervehdys kaikille", Samuli sanoi uneliaan rauhallisesti ja räpäytti hitaasti silmiään. "Sanoinhan teille ylhäällä lehvistössä, että tulen aivan pian perässä." Lola pudisti naurahtaen päätään ja lehahti alas puun oksalta asettuen matalalle rantakivelle. "Sinun käsityksesi sanasta pian on kyllä vähintään puoli päivää, Samuli hyvä!" Lola sirkutti teatraalisen iloisesti. "Tärkeintä on ehtiä perille juuri oikeaan aikaan", Samuli vastasi tyynesti ja istuutui mukavasti pehmeään sammaleeseen. Taavi katseli sylissään lepäävää kultaviikunaa, joka hehkui iltapäivän valossa kuin suuri, makea jalokivi. Hän oli unelmoinut tämän mahtavan herkun syömisestä koko pitkän aamun latvuksissa. Mutta kun Taavi katsoi ystäviään, hän ymmärsi, ettei hedelmä olisi koskaan päätynyt rannalle ilman heitä kaikkia. Ilman Samulin muistutusta rauhallisuudesta Taavi olisi pudonnut huimasta latvustosta suoraan maahan. Ilman Lolan tarkkoja silmiä hedelmä olisi kadonnut lankkujuurien sokkeloihin. Ja ilman Oskarin vahvoja tassuja joki olisi vienyt onton tukin mennessään ikiajoiksi. Taavi asetti kultaviikunan tasaiselle, sammaleiselle puunrungon pätkälle ystävysten keskelle. Hän kohotti oikean etutassunsa ja käytti pitkää, kaarevaa kynttään kuin terävää keittiöveistä. Kynsi leikkasi hedelmän hedelmälihan läpi siististi ja vaivattomasti jakaen sen neljään yhtä suureen osaan. Sisältä paljastui tummanpunainen malto, josta levisi ilmaan hunajainen ja vaniljainen tuoksu. "Tämä herkku kuuluu meille kaikille", Taavi sanoi lämpimästi ja ojensi ensimmäisen palan suoraan Samulille. "Kiitos, Taavi, tämä tuoksuu viisaudelta ja kärsivällisyydeltä", Samuli mutisi ja maistoi palasta pienen murusen. Toisen palan Taavi vieritti rantaveteen Oskarille, joka otti sen riemulla vastaan leikkisästi hyppien. "Pops!" Oskari nielaisi palan melkein kokonaisena ja maiskutti viiksikarvat vilisten tyytyväisyydestä. Kolmannen palan Taavi antoi Lolalle, joka otti sen nokkaansa ja kohotti punaiset siipensä ylvääseen tuuletukseen. "Tämä on suurenmoisin juhla-ateria, mitä Amazonin metsissä on koskaan nähty ja koettu!" Lola julisti riemukkaasti. Lopulta Taavi nosti viimeisen palan omaan suuhunsa ja antoi makeuden sulaa kielellään. Kultaviikuna oli juuri niin mehevä kuin hän oli toivonut, täynnä auringon lämpöä ja metsän makeutta. Ystävykset istuivat rantatöyräällä rinta rinnan ja nauttivat hiljaa viilenevästä tuulenvireestä jokiveden liplatuksen säestämänä. He olivat tehneet jotain, mihin kukaan heistä ei olisi pystynyt aivan yksinään. Jos sinä saisit järjestää viidakon eläimille suuret juhlat, mitä herkkua sinä tarjoaisit heille? <long pause>

Lopetus

Laskeva aurinko kultasi Amazonin verkkaan mutkittelevan virran ja värjäsi viidakon lehvistön pehmeällä hehkullaan. Metsän eläimet vetäytyivät vähitellen omiin suojaisiin koteihinsa iltahämärän laskeutuessa jokilaaksoon. Korkealla tutun kapokkipuun haarassa Taavi kävi tyytyväisenä levolle, kietaisi joustavan häntänsä lujasti oksan ympärille ja nukahti lempeästi keinuvaan iltatuuleen.

Lisää tarinoita