SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Syömäpuikkosekoilu ja luotijunan vauhti

15 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Hei kaikki pienet seikkailijat! Oletteko valmiina matkalle kauas, kauas pois? Tänään suuntaamme Suomesta suoraan mystiseen ja ihmeelliseen Japaniin! Tapamme siellä iloisen suomalaisperheen, joka on lähdössä elämänsä hauskimpaan lomaan. He kokevat kaikkea uskomatonta: syömäpuikkojen salaisuuksia, supernopeita junia ja temppeleitä, jotka kuiskaavat vanhoja tarinoita. Mutta varokaa, sillä luvassa on myös paljon naurua ja pieniä kommelluksia! Hypätään mukaan tähän jännittävään matkaan!

Ensimmäiset syömäpuikkosekoilut

Ja niin seikkailu alkoi heti ensimmäisenä iltana, kun perhe istui Tokion vilkkaassa ravintolassa. Edessä oli höyryävän kuumaa nuudelia ja herkullisen näköistä riisiä. Mutta! Lautasten vieressä ei ollutkaan haarukoita, vaan ohuita, kiiltäviä syömäpuikkoja! Pikku-Ville katsoi isäänsä silmät suurina. ”Isi, miten näillä syödään?” hän kysyi. Äiti yritti näyttää, mutta nuudelit tuntuivat olevan eläviä! Ne livahtelivat puikkojen välistä kuin pienet, vikkelät ankeriaat. Ville kikatti, kun isän suurin sushinpala putosi takaisin lautaselle juuri ennen suuta! Plops! Pikku-Pihla, joka oli jo vähän vanhempi, keskittyi vakavasti. Hän puristi puikkoja niin tiukasti, että sormet muuttuivat valkoisiksi. Yksi riisinjyvä toisensa jälkeen karkasi. ”Tämä on vaikeampaa kuin miltä näyttää”, Pihla huokaisi. Mutta he eivät antaneet periksi! He kokeilivat, nauroivat ja yrittivät uudelleen. Ruoka oli niin hyvää, että se kannusti heitä jatkamaan. Tämä oli vasta alkua heidän syömäpuikkoseikkailussaan Japanissa!

Temppelien lumo ja kumarrusten salaisuus

Syömäpuikkojen kanssa harjoittelu jatkui, ja perhe oppi jo nappaamaan pieniäkin riisinjyviä! Mutta eräänä kauniina aamuna oli aika lähteä tutkimaan jotain aivan uutta ja ihmeellistä. He olivat matkalla temppeliin!

Luotijunan vauhdissa ja pientä evässeikkailua

Ja totta tosiaan! Seuraavana päivänä, auringon jo lämmittäessä kauniisti, koko perhe asteli sisään valtavan portin ali. Portti oli niin iso, että sen piti olla jättiläisten oviaukko! He olivat saapuneet temppeliin. Siellä oli hiljaista, vain tuulen humina ja pienten kellojen kilinä kuului. Ilmassa leijui miellyttävä, vähän savuinen tuoksu, joka tuli suitsukkeista. Äiti ja isä selittivät, että tämä on pyhä paikka, missä ihmiset tulevat hiljentymään ja toivomaan hyvää. Vili ja Veera näkivät paljon kauniita rakennuksia, joissa oli punaisia pylväitä ja kaarevia kattoja. Heidän silmänsä olivat täynnä ihmetystä. He näkivät ihmisiä kumartamassa syvään, kädet yhdessä. 'Tämä on tapa kunnioittaa', isä sanoi. 'Yritetään mekin!' Vili ja Veera kokeilivat. Heidän pienet selkänsä notkahtivat hienosti, ja he naureskelivat, kun melkein kaatuivat kumartuessaan niin syvään. Se tuntui vähän kuin leikiltä, mutta samalla tärkeältä. Temppelin pihalla oli myös pieni lampi, jossa uiskenteli valtavia, värikkäitä koi-kaloja. Niiden suut avautuivat ja sulkeutuivat kuin ne olisivat kuiskineet jotain salaisuuksia. Oli todella rauhallista olla siellä, keskellä kaikkea sitä kauneutta ja hiljaisuutta.

Kimonot, kirsikankukat ja uusi ystävä

Kun olimme ihastelleet temppelin rauhaa ja katselleet koikaloja pulpahtelemassa lammessa, äiti sanoi, että seuraavaksi menisimme katsomaan jotakin, mikä saa koko kaupungin näyttämään vaaleanpunaiselta unelmalta. Arvaatteko mitä? Kirsikankukkia! Aurinko paistoi lämpimästi, ja kävelimme puistoon, joka oli täynnä puita. Mutta ei mitä tahansa puita! Ne olivat täynnä pieniä, vaaleanpunaisia ja valkoisia kukkia, jotka leijailivat ilmassa kuin pikkuruiset tanssivat perhoset. Maa oli peittynyt pehmeään kukkamattoon, ja kun tuuli puhalsi, terälehdet leijailivat ympärillämme kuin taianomainen sade. Se oli niin kaunista, että minun oli pakko pyörähtää ympäri ja yrittää napata muutama leijaileva terälehti ilmaan. Isä sanoi, että tämä oli hanami, kirsikankukkien ihailua, ja se oli japanilaisille todella tärkeä perinne. Monet perheet olivat kerääntyneet kukkivien puiden alle piknikille, levittäneet viltit maahan ja nauttivat eväitään. Yhtäkkiä näin jotakin vieläkin jännittävämpää! Puiden lomassa käveli ihmisiä pukeutuneena todella upeisiin, värikkäisiin asuihin. Ne olivat kimonota! Pitkiä, kauniisti kuvioituja pukuja, jotka tuntuivat aivan kuin jostain vanhasta sadusta. Erityisesti pienten tyttöjen ja poikien kimonot olivat suloisia, ja heillä oli hiuksissaan kauniita kukkakoristeita. Minäkin halusin kokeilla! Äiti ja isä olivat nähneet yhden pienen kaupan, jossa sai vuokrata kimonon päiväksi. Ja niin me menimme! Kaupan täti hymyili meille ystävällisesti ja auttoi minua valitsemaan kimonon. Valitsin yhden, jossa oli paljon vaaleanpunaisia kirsikankukkia ja pieniä perhosia. Se tuntui päällä niin hienolta ja erikoiselta! Ensin vähän pelotti, että kompastun pitkään helmaan, mutta kaupan täti sitoi sen minulle niin, että se oli mukava ja helppo kävellä. Peilistä katsoi vastaan aivan uusi minä, japanilainen prinsessa! Myös äiti ja isä pukivat ylleen kimonot. Isä näytti vähän kömpelöltä pitkässä puvussaan, mutta äiti oli todella elegantti. Kävelimme yhdessä puistossa, ja tunsimme itsemme osaksi sitä kaunista kirsikankukkajuhlaa. Kun olimme kävelleet hetken, äiti osti meille jäätelöt – matcha-jäätelöä, joka oli vihreää ja maistui hiukan erilaiselta kuin mihin olin tottunut, mutta oli silti herkullista! Istuimme penkille ihailemaan kukkia ja maistelemaan kylmää herkkua. Silloin huomasin pienen tytön, joka istui vanhempiensa kanssa viltillä lähellä meitä. Hänellä oli yllään kaunis punainen kimono ja hiuksissaan vaaleanpunainen rusetti. Hän hymyili ujosti minulle. Minäkin hymyilin takaisin. Olin vähän ujo uusien ihmisten kanssa, enkä tietenkään osannut puhua japania. Mutta hymy on kansainvälinen kieli, eikö vain? Tyttö nousi ylös ja käveli muutaman askeleen lähemmäs. Hänellä oli käsissään pieni, söpö pehmonalle. Hän osoitti nallea ja sanoi jotain, mitä en ymmärtänyt, mutta hänen ilmeensä oli ystävällinen ja kutsuva. Isä ymmärsi ehkä vähän paremmin, tai ainakin hän arveli tytön haluavan näyttää nalleaan. Isä kumarsi vähän ja sanoi englanniksi "Hello!" Tyttö toisti sen, ja hänen silmänsä loistivat. Sitten hän ojensi nallen minua kohti. Varovasti otin sen käteeni. Se oli todella pehmeä. Osoitin nallea ja sanoin "Nalle." Tyttö toisti "Nalle!" ja sitten hän osoitti omaa kimonoaan ja sanoi "Kimono." Minä toistin "Kimono!" Näin me tapasimme uuden ystävän, jonka nimi oli Hana. Hana tarkoittaa kirsikankukkaa japaniksi, mikä sopi hänelle täydellisesti! Me emme voineet puhua toistemme kieliä kovin hyvin, mutta pystyimme leikkimään yhdessä. Juoksimme kirsikankukkien alla, keräilimme pudonneita terälehtiä ja näytimme toisillemme matkalta löytämiämme aarteita – minä kauniin pikkukiven ja Hana söpön pienen paperiviuhjan. Leikimme pitkään, kunnes aurinko alkoi laskea ja taivas värjäytyi oranssin ja violetin sävyihin. Oli aika lähteä. Minua vähän harmitti jättää Hana, mutta lupasimme toisillemme, että joskus vielä tapaisimme. Vaihdoimme pienet muistot: minä annoin Hanalle Suomesta tuomani pienen Muumi-avaimenperän, ja Hana antoi minulle yhden kauniista hiuskoristeistaan. Ne olivat meidän salaiset ystävyyslahjamme. Kävelimme takaisin hotellille kimonot yllämme, ja vaikka ne olivatkin vähän hankalat, en olisi halunnut ottaa omaani pois. Se muistutti minua Hanasta ja siitä upeasta päivästä kirsikankukkien ja uusien ystävien keskellä. Japanissa oli todellakin monia jännittäviä asioita, ja jopa pelkällä hymyllä ja muutamalla sanalla sai uusia ystäviä. Se oli ihana oppi, jonka pakkasin mukanani sydämeeni.

Lopetus

Kiitos, että olitte mukana tässä jännittävässä seikkailussa! Jos teillä on ajatuksia tai palautetta, Sonacasts kuulee ne oikein mielellään. Muistakaa, että jokainen päivä on täynnä uusia mahdollisuuksia keksiä omia, upeita tarinoita ja seikkailuja. Antakaa mielikuvituksenne lentää korkealle! Toivottavasti nautitte tästä hetkestä kanssamme. Lämpimästi kiittäen ja ensi kertaan!

Lisää tarinoita