SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Susi ja seitsemän vuohenpohjaista

15 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Hei pienet ystävät! Oletteko koskaan miettineet, mitä tapahtuu, kun äiti jättää lapsensa yksin kotiin? Entä jos oven taakse ilmestyykin joku, joka ei olekaan se, joksi teeskentelee? Tänään sukellamme satuun, jossa viekas susi yrittää huijata seitsemää pientä vuohenpoikasta. Kuulemme, miten äitivuohi varoittaa lapsiaan, ja miten heidän on oltava tarkkana. Pysykää kuulolla, sillä tämä tarina opettaa, kuinka tärkeää on kuunnella vanhempien neuvoja ja olla aina varovainen, kun outo ääni koputtaa oveen.

Äitivuohen varoitus

Ja juuri niin teki äitivuohi lapsilleen. Hän asui pienten vuohenpoikastensa kanssa viihtyisässä mökissä metsän reunalla. Eräänä kauniina aamuna äidin oli pakko lähteä hakemaan markkinoilta herkullista ruohoa ja meheviä apiloita. Hän kokosi kaikki seitsemän pientä, uteliasta vuohenpoikaansa tiiviisti ympärilleen ja varoitti heitä: ”Rakkaat lapseni, minun täytyy mennä vähäksi aikaa pois. Olkaa erittäin, erittäin varovaisia yksin ollessanne. Älkää missään nimessä avatko ovea kenellekään! Muistakaa, että susi on viekas ja yrittää huijata teitä. Tunnistatte sen karheasta äänestä ja mustista, likaisista käpälöistä. Pysykää visusti sisällä, kunnes minä palaan.” Lapset nyökkäilivät vakavina.

Suden ensimmäinen yritys

Niinpä äitivuohi jätti piltit kotiin ja lähti markkinoille. Pienet vuohenpohjaiset olivat nyt yksinään omassa, turvallisessa talossaan. He muistivat tarkkaan äidin varoitukset. Kukaan ei saisi tulla sisään! Äidin sanat soivat heidän mielessään. Ei kulunut kauaakaan, kun oveen koputettiin kevyesti. Sitten kuului matala, karhea ääni, joka yritti kuulostaa ystävälliseltä. ”Avatkaa, rakkaat lapseni! Minä tulin kotiin ja toin teille paljon herkkuja ja makeisia!”. Vuohenpohjaiset katsahtivat toisiinsa. Heidän korvansa kuuntelivat tarkasti. Äidin ääni oli niin suloinen, kuin keväinen puron solina tai linnunlaulu. Tämä ääni oli ihan erilainen! Se oli syvä ja kolkko, aivan kuin äiti oli varoittanut. Se ei ollut pehmeä eikä lempeä. Pikku-Vappu, se pienin ja kaikkein rohkein vuohenpohjainen, astui lähemmäs ovea. Hän huusi takaisin, hänen pieni äänensä kaikui selkeänä: ”Et sinä ole meidän äiti! Meidän rakkaan äitimme ääni on kaunis ja suloinen! Sinun äänesi on karhea kuin hiekkapaperi ja karkea kuin sammal! Me emme avaa ovea sinulle!”. Susi oven takana jupisi ja mutisi itsekseen. Se oli yrittänyt parhaansa, mutta lapset olivat olleet liian fiksuja! ”Minä näytän vielä teille!” se murahdeli ja tallusteli nopeasti tiehensä metsään. Vuohenpohjaiset huokaisivat helpotuksesta ja halasivat toisiaan. He olivatpa olleet tarkkoina ja kuunnelleet äitiään! Mutta susi ei ollut luovuttanut, ei suinkaan. Se oli vasta ensimmäinen yritys. Mitäköhän susi keksisikään seuraavaksi?.

Suden ovela juoni

No niin, susipa mietti ja mietti. Se ei aikonut antaa periksi. Ei suinkaan! Se oli kovin, kovin nälkäinen. Susi käveli pitkin metsänpolkua, ryppyotsaisena miettien, kuinka se voisi huijata vuohenpoikasia. Sillä oli oltava uusi, paljon ovelampi suunnitelma. Yhtäkkiä, sen silmät välähtivät! ”Ahaa!” susi mutisi itsekseen. ”Minun täytyy vain muuttaa ulkonäköäni ja ääntäni! Silloin vuohet eivät millään voi tunnistaa minua äidikseen.” Ensimmäiseksi, susi hiipi myllärin luo. Myllärillä oli suuri mylly, joka jauhoi viljasta valkoista jauhoa. Susi koputti oveen. ”Kuka siellä?” kysyi mylläri. ”Minä, susi!” murahti susi, vaikka yritti kuulostaa ystävälliseltä. Mylläri säpsähti. ”Mitä sinä minulta haluat?” hän kysyi pelokkaasti. ”Haluan, että ripottelet tassujeni päälle valkoista jauhoa,” susi sanoi. ”Niiden täytyy näyttää aivan valkoisilta.” Mylläri ei aluksi halunnut auttaa sutta. Hän tiesi, että susi oli ilkeä. ”En minä voi tehdä sellaista!” mylläri sanoi. ”En auta sinua tekemään mitään pahaa.” Mutta susi murisi uhkaavasti. ”Jos et tee niin, syön sinut!” se sanoi. Pelokkaana, mylläri suostui. Hän ripoteli jauhoa suden tassujen päälle. Voi, kuinka valkoisilta ne näyttivätkään nyt! Aivan kuin ne olisivat olleet pienten vuohien tassuja. ”Kiitos!” susi sanoi, ja tassut hohtaen se lähti pois myllärin luota. Mutta se ei riittänyt! Suden ääni oli edelleen karhea ja ruma. Se ei kuulostanut yhtään vuohiäidin pehmeältä ääneltä. Susi pohti taas. ”Mitä voisin tehdä äänelleni?” Se muisti sitten leipurin. Leipuri teki herkullisia, pehmeitä leipiä. Susi kiiruhti leipurin ovelle ja koputti taas. ”Kuka siellä?” kysyi leipuri. ”Minä, susi!” susi sanoi yrittäen kuulostaa mahdollisimman ystävälliseltä. Leipuri, joka oli myös hieman peloissaan, tuli avaamaan oven varovasti. ”Mitä sinulla on mielessäsi?” hän kysyi. ”Minun täytyy pehmentää ääneni”, susi selitti. ”Äitini on sairaana, ja minun täytyy laulaa hänelle tuutulaulu.” Leipuri epäröi. Hän tiesi kyllä suden maineen, mutta susi katsoi niin surullisen. ”No, on minulla hiukan liitua”, leipuri sanoi. ”Se tekee äänestä sileän ja pehmeän, jotta laulaminen olisi helpompaa.” ”Liitua! Juuri sitä minä tarvitsen!” susi sanoi. Leipuri antoi. Susi söi liidun. Ja voi ihmettä! Suden ääni muuttui kertaheitolla pehmeäksi ja lempeäksi. Aivan kuin vuohiäidin ääneksi! Nyt susi oli valmis. Sen tassut olivat valkoiset kuin lumi, ja sen ääni oli pehmeä ja hellyttävä. Kukaan ei olisi voinut tunnistaa sitä ilkeäksi sudeksi. Susi juoksi takaisin vuohenpoikasten talon luo. Se asettui oven eteen ja koputti varovasti. ”Kuka siellä?” kysyivät pienet vuohenpoikaset kuorossa. ”Se on minä, rakkaat lapseni!” susi sanoi, yrittäen matkia vuohiäidin ääntä parhaansa mukaan. ”Olen palannut ja tuonut teille kauniita asioita.” Mutta vuohenpoikaset olivat varovaisia. ”Näytä ensin tassusi!” he huusivat. ”Äitimme tassut ovat valkoiset.” Susi pisti valkoiset, jauhoiset tassunsa ikkunanraosta sisään. Vuohenpoikaset näkivät ne. ”Ja kuinka pehmeältä hänen äänensä kuulostaakaan!” sanoi yksi vuohenpoikanen. ”Se on varmasti äiti!” Toinen vuohenpoikanen nyökkäsi. ”Kyllä, kyllä, äiti on tullut takaisin!” Ja niin, huijattuina, pienet vuohenpoikaset avasivat oven. Mitäköhän tapahtuu seuraavaksi?

Äitivuohi pelastaa lapset

Ja voi sentään! Oven takana ei ollutkaan kiltti, lämmin Äitivuohi. Siellä seisoi iso, karvainen, ilkeän näköinen Susi, silmät tuikkien ja hampaat irvessä. Pienet vuohenpoikaset kiljuivat kauhuissaan! ”Voi ei! Susi!” he huusivat yhteen ääneen. He tiesivät heti, että nyt oli tosi kyseessä. He yrittivät pakoon, piiloon niin nopeasti kuin vain jalkat heitä kantoivat. Yksi vuohenpoikanen loikkasi pöydän alle, toinen sängyn peittojen sekaan. Kolmas livahti uunin perälle, neljäs pujahti keittiön kaappiin. Viides kömpi pesukopan taakse, ja kuudes ison maton alle. Mutta seitsemäs, kaikkein pienin ja ovelin, hän hypähti ison seinäkellon sisään. Siellä hän oli turvassa, kellon heilahtavan heilurin takana. Mutta Susi oli nopea ja nälkäinen. Se nuuski ja etsi joka paikasta. Yksi kerrallaan, Susi löysi kuusi vuohenpoikasta. Se ahmi ne kaikki yhdellä suupalalla, ilman pureskelua! Voi, kuinka surullista! Vuohenpoikaset katosivat yksi toisensa jälkeen Suden valtavaan vatsaan. Vain pienin, kellon sisään piiloutunut, jäi löytymättä. Susi ei osannut ajatella, että niin pieni vuohenpoikanen olisi voinut piiloutua niin korkealle ja pieneen paikkaan. Kun Susi oli syönyt kuusi vuohenpoikasta, sen vatsa pullistui isoksi ja pyöreäksi. ”Aah, kuinka herkullista!” Susi mutisi itselleen. Se oli nyt niin täynnä ja väsynyt, että sen oli pakko mennä nukkumaan. Susi käveli ulos talosta ja löysi viileän paikan pellon laidalta, suuren puun alta, kaivon vierestä. Susi heittäytyi maahan, haukotteli isosti ja nukahti syvään uneen. Se kuorsasi niin, että puun lehdetkin tärisivät. Hrrrr-snrrk! Vähän ajan kuluttua, kun aurinko alkoi laskea, Äitivuohi palasi kotiin ostoksiltaan. Hän näki heti, että jotain oli vialla. Oven lukko oli rikki, ja ovi oli auki. ”O-ou”, hän ajatteli. ”Täällä ei ole kaikki kunnossa.” Äitivuohi astui varovasti sisään ja huusi lapsiaan. ”Lapset, kultaseni! Oletteko täällä?” Mutta vastausta ei kuulunut. Äitivuohi etsi heitä joka paikasta… mutta ei jälkeäkään seitsemästä iloisesta vuohenpoikasesta. Hänen sydämensä särkyi. Hän tunsi pahaa aavistusta. Sitten, kun Äitivuohi oli jo menettämässä toivonsa, hän kuuli pienen narahduksen vanhasta seinäkellosta. ”Tik-tak, tik-tak”, kuului kellon sisältä. Äitivuohi avasi kellon luukun, ja sieltä kurkisti pienin vuohenpoikanen! ”Äiti!” se huudahti ja juoksi itkien Äitivuohi syliin. ”Susi tuli! Se söi kaikki veljeni ja siskoni!” Pikkuvuohi kertoi kaiken, kuinka Susi oli huijannut heidät ja syönyt heidät. Äitivuohen silmät täyttyivät kyynelistä, mutta hänen sydämessään paloi myös suuri raivo. ”Ei”, hän ajatteli. ”En anna Suden viedä lapsiani!” Äitivuohi kysyi pieneltä vuohenpoikaselta: ”Missä Susi on nyt?” Pikkuvuohi kertoi, että Susi oli nukahtanut puun alle kaivon viereen. Äitivuohi juoksi ulos talosta, ottaen mukaansa sakset, neulan ja lankaa. Hän lähti suoraan kohti paikkaa, minne pienin vuohenpoikanen oli Suden nukkumaan jättänyt. Ja siellähän Susi makasi, ison puun alla, syvässä unessa. Sen vatsa oli valtavan kokoinen, niin iso, että se näytti liikkuvan! Äitivuohen mieleen juolahti ovela suunnitelma. Hän katsoi Suden vatsaa ja näki siinä jotain epäilyttävää. Vuohenpoikasten jalat! Ne liikkuivat hieman Suden vatsan sisällä! Äitivuohi ymmärsi heti! Hänen lapsensa olivatkin vielä elossa! Hän lähestyi nukkuvaa Sutaa, varoen ettei herättäisi sitä. ”Hrr-snrrk, hrr-snrrk”, Susi kuorsasi. Äitivuohi otti esiin terävät sakset. Nyt oli aika pelastaa hänen rakkaat vuohenpoikasensa. Mitäköhän Äitivuohi aikoo tehdä Sudelle?

Lopetus

Kiitos kun olit mukana Suden ja seitsemän vuohenpoikasen jännittävässä seikkailussa! Toivottavasti sinulla oli hauskaa kuunnellessasi. Mitä sinä olisit tehnyt, jos olisit ollut Äitivuohen paikalla? Me Sonacastilla haluaisimme kuulla sinun ajatuksiasi ja toiveitasi! Kerro Sonacastille, jos sinulla on palautetta tästä tarinasta. Muista, että voit aina keksiä ja kertoa omia jännittäviä seikkailuitasi. Maailma on täynnä tarinoita! Nähdään taas seuraavassa seikkailussa – siihen asti, heippa!

Lisää tarinoita