SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Sukelluslaivalla maapallon ympäri

30 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto: Meren salaisuudet kutsuvat

Kuvittele syvyyksiä, joissa piileksii jotain tuntematonta, valtavaa ja tappavan kaunista. Maailma pidätti henkeään, kun merialukset alkoivat kadota, murskautua mystisen voiman iskuista. Mikä oli tämä olento, tämä merihirviö, joka terrorisoi valtameriä? Tervetuloa matkalle, joka vie sinut syvemmälle kuin koskaan kuvittelitkaan. Tässä podcastissa sukellamme Jules Vernen klassikon 'Sukelluslaivalla maapallon ympäri' lumoavaan tarinaan. Liity professori Aronnaxin seuraan, kun hän kohtaa Kapteeni Nemon ja hänen uskomattoman sukellusveneensä, Nautiluksen. Valmistaudu seikkailuun, joka muuttaa käsityksesi merestä ikuisesti.

Merihirviön metsästys

Edellisessä osassa lupasimme sinulle seikkailun, joka muuttaisi käsityksesi merestä ikuisesti. Ja totta se on! Pian huomaat, että syvyyksissä piilotteli jotain aivan uskomatonta ja ihmeellistä. Ihmiset ympäri maailmaa kertoivat jännittäviä tarinoita valtavasta merihirviöstä, joka liikkui valtamerissä. Se oli niin suuri kuin kymmenen valasta yhdessä, ja se uiskenteli niin nopeasti, että yksikään laiva ei saanut sitä kiinni. Joskus se jopa hehkui salaperäisellä valolla pimeässä, kuin vedenalainen tähti! Merimiehet pelkäsivät sitä, mutta myös puhuivat siitä jännityksellä. Oliko se jokin jättiläismäinen mustekala, vai kenties ikivanha, tuntematon olento? Maailman hallitukset olivat huolissaan ja päättivät, että tämä salaperäinen otus oli pakko löytää ja selvittää sen todellinen luonne. Niinpä rakennettiin valtavan kokoinen, vahva sotalaiva, jonka nimeksi tuli Abraham Lincoln. Sen tehtävänä oli lähteä avomerelle metsästämään tätä merihirviötä! Mukaan pyydettiin myös viisas professori Aronnax, joka oli kuuluisa merentutkija. Hän lähti matkaan uskollisen palvelijansa Conseillin ja taitavan harppuunamies Ned Landin kanssa. He olivat valmiina kohtaamaan kaiken, mitä meren syvyydet heille tarjoaisivat. Oliko tämä hirviö todellinen? Ja millainen se mahtaisi olla? Seikkailu oli juuri alkamassa!

Nautiluksen vangit

Vesi pärskähteli ja myrsky riehui, kun kolme ystävää, professori Aronnax, hänen uskollinen apulaisensa Conseil ja taitava harppuunamies Ned Land, joutuivat hyiseen mereen. He olivat juuri kokeneet elämänsä suurimman tällin, kun valtava merihirviö iski heidän laivaansa. Kaikki oli pimeää ja märkää, ja aallot heittelivät heitä sinne tänne kuin pikkuruisia leluja. Pelko puristi sydäntä, mutta heidän oli pysyttävä yhdessä, sillä vain niin he saattoivat selvitä. "Täällä! Täällä on jotain!" huusi Ned Land, joka oli aina ensimmäisenä huomaamassa asioita. Hän oli tarttunut johonkin valtavaan ja kovaan. Professorikin tunsi kätensä alla jotain sileää ja metallista. Se ei ollutkaan pehmeä ja limainen kuin merihirviön iho, vaan kova ja kylmä! Ystävät alkoivat uida sitä kohden, ja mitä lähemmäs he pääsivät, sitä suuremmaksi ja uskomattomammaksi se kasvoi. Pian he ymmärsivät, ettei se ollutkaan mikään elävä olento, vaan upea, ihmisen rakentama ihme: valtava sukellusvene! Sen pinta oli sileä ja kiiltävä kuin jättimäinen kala, joka oli tullut jostain toisesta maailmasta. "Se on sukellusvene!" huudahti professori Aronnax, jonka silmät leimusivat jännityksestä ja uteliaisuudesta. Hän oli lukenut sellaisista keksinnöistä, mutta ei ollut koskaan uskonut näkevänsä niin mahtavaa alusta omin silmin. Ja tämä sukellusvene oli valtava, pidempi kuin monta isoa laivaa peräkkäin! Yhtäkkiä, aivan yllättäen, sen kyljestä avautui luukku! Valo pilkisti pimeydestä ja meren pärskeistä, ja sieltä nousi muutamia miehiä. He olivat pukeutuneet outoihin, merellisiin asuihin. He eivät sanoneet sanaakaan, mutta nyökkäsivät ja auttoivat kolme ystävystä kiipeämään sisälle tähän ihmeelliseen alukseen. Sisällä oli lämmintä ja kuivaa, ja meri-ilma tuntui ihanalta keuhkoissa. Professori, Conseil ja Ned haukkoivat henkeään ja katselivat ympärilleen. He kävelivät käytäviä pitkin, jotka olivat täynnä kiiltäviä metallipintoja ja outoja mittareita, jotka humisivat hiljaa. Kaikki oli kaunista, puhdasta ja hyvin järjestettyä. Tuntui kuin he olisivat astuneet toiseen maailmaan, syvälle meren alle rakennettuun palatsiin. Lopulta heidät johdettiin suureen, ylelliseen salonkiin. Siellä heitä odotti mies. Hän oli pitkä ja jalo, kasvoillaan syvä pohdiskelu, ja hänen katseensa oli niin syvä ja salaperäinen, että se sai kaikki vaikenemaan ja tuntemaan pientä kunnioitusta. Tämä oli kapteeni Nemo, sukellusvene Nautiluksen arvoituksellinen komentaja. Kapteeni Nemo katsoi heitä vuorotellen, jokaisen silmiin pitkään. "Tervetuloa Nautilukselle," hän sanoi, ja hänen äänensä oli rauhallinen ja matala, mutta siinä oli jotain sellaista, joka sai tietämään, ettei hänen kanssaan leikitty. "Olette nähneet salaisuuden, jota kukaan muu maailmassa ei ole nähnyt. Siksi ette voi enää palata takaisin maahanne, ette koskaan enää. Meren salaisuudet ovat nyt myös teidän salaisuuksianne." Professori Aronnax ymmärsi heti, ja hänen sydämensä muljahti: he olivat vankeja. Vankeja maailman ihmeellisimmässä ja kauneimmassa aluksessa, syvällä meren alla. Ned Land oli vihainen ja halusi heti paeta. "Me emme voi jäädä tänne vangeiksi!" hän mutisi, nyrkit puristettuna. Mutta kapteeni Nemon silmät olivat niin määrätietoiset ja kylmät, ettei kukaan uskaltanut vastustaa häntä suoraan. Nemo selitti, että he saisivat nähdä meren kaikki ihmeet, sukeltaa syvemmälle kuin kukaan ihminen oli koskaan sukeltanut, ja löytää aarteita ja eläimiä, joista he olivat vain uneksineet. Heillä olisi käytössään aluksen kirjasto, jossa oli tuhansia kirjoja, ja he voisivat ihailla taidetta ja aarteita, joita Nemo oli kerännyt merenpohjasta. Mutta heidän oli toteltava häntä ehdoitta, ja Nautilus oli nyt heidän ikuinen kotinsa. Ja niin alkoi kolmen ystävän uskomaton ja samalla vangittu elämä Nautiluksella. Heillä oli kauniit huoneet, ja he saivat syödä herkullista ruokaa, jota meri tarjosi. Suurin ihme oli kuitenkin salonki, jossa oli valtavat ikkunat, kuin jättimäiset silmät maailmaan. Niiden läpi he näkivät suoraan merenpohjaan! Kirkkaanväriset kalat uivat ohi, korallipuutarhat loistivat kuin sateenkaaret, ja joskus he näkivät jopa vanhoja, uponneita laivoja, jotka olivat täynnä kultaa ja jalokiviä. Professori Aronnaxin uteliaisuus oli herännyt toden teolla, ja hän halusi oppia kaiken meren salaisuuksista. Mutta Ned Landin mielessä kypsyi jo pako. Vaikka Nautilus oli kuin liikkuva taikametsä veden alla, se oli silti heidän vankilansa. He olivat turvassa, mutta he eivät voineet mennä minnekään ilman kapteeni Nemon lupaa. Miten he pääsisivät takaisin kotiin? Ja mitä kapteeni Nemo aikoi tehdä heidän kanssaan? Tämä oli vasta alkua heidän uskomattomalle seikkailulleen, vankeina salaperäisessä Nautiluksessa, joka matkasi kohti tuntemattomia syvyyksiä. Meren salaisuudet kutsuivat, ja he olivat nyt osa niitä, halusivatpa tai eivät.

Merien ihmeet

Nautiluksen sisällä päivät kuluivat piankin kuin unessa. Professori Aronnax, Conseil ja Ned Land olivat yhä vankeja, mutta heidän vankeutensa oli oudolla tavalla lumoavaa. Nautiluksen suuret ikkunat, kuin jättimäiset silmät, avasivat heille näkymän maailmaan, jota kukaan ei ollut ennen nähnyt tällä tavalla. Aluksi heidän mielensä oli täynnä huolta, mutta pian meren kauneus vei heidät mukanaan ja valloitti heidän sydämensä. He näkivät koralliriuttoja, jotka olivat kuin vedenalaisia kaupunkeja, täynnä kaikkia sateenkaaren värejä. Pienet kalat vilistivät kuin elävät jalokivet, välkkyen punaisena, sinisenä ja keltaisena, luoden vedenalaiseen maailmaan oman pienen valoshow'nsa. Ne uivat suurten merilevien metsien läpi, jotka huojuivat hitaasti virran mukana, kuin vihreät, salaperäiset haamut. Se oli kuin joku olisi maalannut koko merenpohjan, ja sitten herättänyt sen eloon taikavoimilla, jokaisella korallilla ja kalalla oma paikkansa tässä valtavassa taideteoksessa. Yhtenä päivänä, kun Nautilus liukui ohi valtavan, turkoosin korallipuutarhan, he näkivät jotain uskomatonta. Kymmenen, ehkä jopa kaksikymmentä delfiiniä ui aivan aluksen ikkunoiden vieressä! Niiden nahka kiilteli hopeisena, ja ne hyppivät ja leikkivät vedenalaisessa valossa, kuin olisivat tervehtineet heitä tai kutsuneet heitä mukaan leikkeihinsä. Ned Land, joka oli yleensä niin vakava, purskahti nauruun nähdessään niiden leikkisän tanssin ja niiden iloiset, hyppivät liikkeet. Professori Aronnax kumartui lasiin kiinni ja kuiskasi: 'Miten ihmeellistä! Tällaista ei näe joka päivä, ei edes täällä.' Conseil nyökkäsi hiljaa, silmät pyöreinä ihmeestä, kuin hän olisi nähnyt unta hereillä. He näkivät myös jättiläismäisiä merikilpikonnia, jotka lipuivat hitaasti ohi, kuin vanhoja, viisaita professoreita, joiden kuoret olivat täynnä tarinoita vuosisatojen takaa. Ja sitten oli mustekalat! Ne olivat usein piilossa kivien koloissa, mutta joskus ne kurkistivat ulos suurilla, pyöreillä silmillään, aivan kuin ne olisivat tähystelleet, mitä maailmassa tapahtuu ja suunnitelleet omia salaisia seikkailujaan. Yhden kerran he näkivät valtavan valaan! Se oli niin iso, että heidän ikkunansa tuntui pieneltä postimerkkiltä sen rinnalla, ja sen valtava pyrstö liikkui hitaasti kuin jättimäinen viuhka. Valas puhalsi valtavan vesipatsaan kohti pintaa, ja vaikka he olivatkin lasin takana, he saattoivat melkein tuntea sen suihkun viileyden mielessään, sen voiman ja majesteettisuuden. Kapteeni Nemo tiesi paljon merestä. Hän näytti heille aarteita, joita vain harva ihminen oli koskaan päässyt näkemään maan päällä. Nautilus oli kuin taikakapseli, joka vei heidät paikkoihin, joista he olivat aiemmin vain unelmoineet – aina kuvitelleet kirjoista, mutta eivät koskaan uskoneet näkevänsä omin silmin. He matkustivat vedenalaisten vuorten yli, joiden huiput olivat peittyneet pehmeään korallilumeen, kuin vedenalaiset alppimaisemat. He liukuivat syvien rotkojen ohi, joissa valo oli himmeää ja salaperäistä, ja sitten taas nousivat kirkkaisiin, mataliin vesiin, missä aurinko tanssi veden pinnalla tuhansina timantteina ja maalasi pohjan kauniilla, värikkäillä kuvioilla. Vaikka he olivat edelleen kapteeni Nemon vankeja, heidän sydämensä olivat täyttyneet ihmeestä ja kauneudesta, joka sai heidät unohtamaan huolensa hetkeksi. Merenpohjan maisemat vaihtuivat loputtomasti. Yhdessä paikassa oli värikkäitä kasveja, jotka heiluivat kuin pienet tanssijat, toisessa alueella näkyi vanhoja hylkyjä, joissa kalat uivat piiloon kuin pienet aaveet, kummalliset ja hauraat samanaikaisesti. Nämä hylyt kertoivat tarinoita menneistä ajoista, laivoista, jotka olivat joskus seilanneet veden pinnalla, ehkä etsineet uusia maita tai kuljettaneet aarteita. Professori Aronnax kirjoitti kaiken muistiin paksuihin muistikirjoihinsa, yrittäen tallentaa jokaisen yksityiskohdan, jokaisen upean näyn, jokaisen uuden eläimen, jonka he kohtasivat. Hän tiesi, että tämä oli kokemus, jota hän ei koskaan unohtaisi, vaikka heidän tilanteensa oli yhä epävarma ja täynnä tuntematonta. Jopa Ned Land, joka oli niin kovapäinen ja kaipasi maalle takaisin, myönsi että meren syvyyksillä oli oma, salaperäinen viehätyksensä, jota oli vaikea vastustaa. Hän saattoi istua tuntikausia ikkunan ääressä, katsellen ohi lipuvia kalaparvia tai valtavia meduusoja, jotka olivat kuin tanssivia sateenvarjoja, hitaasti ja kauniisti leijuen. Conseil, aina valmis oppimaan, kyseli professorilta kaikenlaista meren eläimistä ja kasveista, niiden nimistä ja elintavoista, ja profeessori vastasi kärsivällisesti, selittäen jokaisen pienen yksityiskohdan. Heidän vankeutensa muuttui tutkimusmatkaksi, ja Nautilus oli heidän ainutlaatuinen, vedenalainen kotinsa, joka kantoi heitä kohti uusia, uskomattomia löytöjä. Mitä uusia ihmeitä meren syvyydet vielä kätkivät? Minne kapteeni Nemo heidät veisi seuraavaksi? Jokainen päivä toi mukanaan uusia seikkailuja, uusia näkyjä, jotka saivat heidät unohtamaan hetkeksi, että he olivat vankeina maailmassa, jota he eivät voineet hallita. He olivat osa merta, ja meri oli osa heitä, valoa ja varjoa, kauneutta ja salaisuuksia.

Kapteeni Nemon salaisuudet

Kapteeni Nemo oli kuin meren oma salaisuus. Hän oli mysteerinen mies, jonka silmät tähystivät syvyyksiin kuin toiset merenpohjan tähtitaivaat. Kukaan ei oikein tiennyt, mistä hän tuli tai miksi hän oli päättänyt elää elämänsä piilossa aaltojen alla. Mutta yksi asia oli selvä: kapteeni Nemo rakasti merta enemmän kuin mitään muuta. Se oli hänen kotinsa, hänen ystävänsä ja hänen suurin aarreaittansa. Hän vietti tuntikausia katsellen meren elämää Nautiluksen suurista ikkunoista, ja hänen kasvonsa valaistuivat aina, kun hän näki jotakin uutta tai kaunista. Hänellä oli syvä kunnioitus kaikkea elämää kohtaan, joka asui aaltojen alla. Hän puhui kaloille ja delfiineille kuin ne olisivat vanhoja ystäviä. Hän tiesi tarkalleen, missä värikkäimmät korallit kasvoivat ja missä valaat lauloivat kauneimpia laulujaan. Meren syvyydet olivat hänen valtakuntansa. Hän näytti ymmärtävän meren kieltä. Kun Nautilus liukui hiljaa koralliriuttojen ohi, Nemo saattoi osoittaa jotakin erityistä: pientä kalaa, joka vaihtoi väriä, tai hitaasti liikkuvaa kilpikonnaa, joka tervehti heitä pyörähdyksellä. Hän tiesi kaiken meren asukkaista, heidän tavoistaan ja heidän salaisuuksistaan. Hän saattoi kertoa tarinoita pienistä meritähtiä ja suurista valaista, jotka olivat uineet syvyyksissä jo kauan ennen ihmisiä. Professori Aronnax, Conseil ja Ned Land oppivat joka päivä jotain uutta Nemon ja meren ihmeellisestä ystävyydestä. He näkivät hänen silmissään heijastuvan meren syvyyden, sen rauhan ja sen voiman. Nautilus itse oli yksi suurimmista salaisuuksista. Miten se saattoi matkustaa niin syvällä ja niin pitkälle ilman, että sen tarvitsi koskaan käydä maan pinnalla? Lapset kysyivät usein toisiltaan, oliko Nautilusilla siivet, jotka eivät näkyneet, tai jokin taikamoottori. Kapteeni Nemo selitti heille, että Nautilus sai kaiken tarvitsemansa suoraan merestä.

Vaarojen ja vapauden tavoittelua

Kapteeni Nemo selitti heille, että Nautilus sai kaiken tarvitsemansa suoraan merestä. Se oli kuin pieni kelluva kaupunki, joka osasi loihtia ruokaa ja juomaa veden suolasta ja meren pienistä aarteista. Nautilusissa kasvatettiin jopa outoja merileviä ja merenpohjan sienimetsiä, joista tehtiin herkullisia aterioita. Ajatelkaa! Ei tarvinnut koskaan käydä kaupassa! Ja happi? Se valmistettiin merivedestä aivan erityisillä laitteilla, jotka kapteeni Nemo oli itse suunnitellut. Joka aamu raikas meri-ilma täytti Nautiluksen käytävät, kuin joku olisi juuri avannut salaisen ikkunan meren syvyyksiin. Mutta vaikka Nautilus oli täynnä taikaa ja ihmeitä, oli siellä kolme miestä, jotka usein katselivat toisiaan ja huokailivat. He olivat professori Aronnax, hänen ystävänsä Conseil ja taitava harppuunamies Ned Land. He olivat kiitollisia kapteeni Nemolle ja Nautiluksen seikkailuille, mutta heillä oli pieni salaisuus sydämessään: kaipuu kotiin. He olivat olleet meren alla jo pitkän, pitkän ajan, ja heidän mielensä vaelsivat usein maata kohti, missä aurinko paistoi ja linnut lauloivat. Erityisesti Ned Land oli levoton sielu. Hän oli merimies, joka rakasti merta, mutta vielä enemmän hän rakasti taivasta ja kovaa maata jalkojensa alla. Ned haaveili usein kävelevänsä metsässä, tuntien tuulen kasvoillaan. Hän keksi kaikenlaisia suunnitelmia, miten he voisivat karata. Yhtenä päivänä hän kuiskasi Conseilille: "Jos vain löytäisimme pullon, voisimme kirjoittaa viestin ja heittää sen mereen! Ehkä joku kalastaja löytäisi sen!" Conseil hymyili ja sanoi: "Mutta Ned-ystäväni, me olemme tuhansia metrejä meren alla. Pullo tuskin kelluisi pintaan asti, saati sitten matkustaisi rantaan!" Ned raaputti päätään, mutta ei luovuttanut. Hän oli kuin pörröinen merisaukko, joka aina yritti löytää tien ulos verkosta. Kapteeni Nemo tiesi Nedin kaipauksesta. Hän ei koskaan sanonut mitään suoraan, mutta joskus Nedin yrittäessä jotain pientä pakoa, esimerkiksi yrittäessään hiipiä ilmalukolle, kapteeni Nemo ilmestyi aivan kuin tyhjästä. "Tarvitsetteko apua, herra Land?" hän kysyi, ja Ned aina säpsähti. Kapteeni Nemo näytti tietävän kaiken, mitä Nautiluksen sisällä tapahtui. Lapset pohtivat, oliko kapteeni Nemolla salaisia merieläinystäviä, jotka kertoivat hänelle kaiken. Ehkä pienet mustekalat kuiskasivat salaisuuksia hänen korvaansa? Meren alla matkatessa he kohtasivat myös jännittäviä tilanteita, jotka tuntuivat ensin vaarallisilta, mutta päättyivät aina hyvin. Yhtenä iltana, kun Nautilus liukui syvässä, pimeässä vedessä, heidän eteensä ilmestyi valtava jättiläiskalmari! Se oli niin iso, että sen lonkerot olivat paksumpia kuin puunrungot, ja sen silmät olivat kuin suuret hehkuvat lamput. Ned Land, joka oli harppuunamies, tarttui heti harppuunaansa. "Nyt se saa tuntea harppuunan voiman!" hän huudahti. Mutta kapteeni Nemo pysäytti hänet. "Ei, herra Land", hän sanoi. "Tämä kalmari on vain utelias. Se ei halua meille pahaa, se vain ihmettelee meitä, aivan kuten me ihmettelemme sitä." Ja totta tosiaan, jättiläiskalmari ui lähemmäs, kurkisteli Nautiluksen suuria ikkunoita ja huiteli lonkeroillaan lasia. Se oli kuin yrittäisi leikkiä! Lapset olivat ikkunoilla, nauraen ja taputtaen käsillään, kun kalmari pyöritti silmiään ja uiskenteli sitten rauhallisesti pois. Se oli ollut ystävällinen merihirviö! Toisella kerralla Nautilus ajautui vahingossa syvälle vedenalaiseen luolaan, joka oli täynnä pimeitä käytäviä ja jyrkkiä kallioseiniä. Kapteeni Nemo joutui ohjaamaan alusta hyvin tarkasti, ettei Nautilus kolahtaisi kiviin. Valot heijastuivat luolan seinistä, luoden outoja varjoja, jotka näyttivät tanssivilta merihirviöiltä. Lapset pitivät tätä jännittävänä piiloleikkinä, jossa Nautilus oli etsijä ja luola piilopaikka. Kapteeni Nemo käytti kaikkea taituruuttaan, ja lopulta, pienen jännittävän hetken jälkeen, Nautilus löysi tiensä takaisin avoimelle merelle. "Huh", sanoi Ned Land, "luulin, että jäimme sinne loukkuun ikuisiksi ajoiksi!" Kapteeni Nemo vain hymyili ja taputti Nedin olkapäätä. "Meri antaa aina tien, kun sen tuntee", hän sanoi. Nämä pienet vaarat ja Nedin jatkuvat, mutta epäonnistuneet yritykset paeta, tekivät matkasta vieläkin värikkäämmän. Lapset oppivat, että vaikka mieli halusi seikkailla ja nähdä uutta, oli myös sallittua kaivata tuttua ja turvallista. Ja kapteeni Nemo, hän jatkoi matkaansa meren syvyyksissä, näyttäen heille maailmaa, jota kukaan muu ei ollut koskaan nähnyt. Hän oli kuin meren suojelija, joka jakoi salaisuuksiaan vain valituille. Ja niin Nautilus jatkoi matkaansa, kohti uusia, tuntemattomia seikkailuja syvällä aaltojen alla.

Kadonneet maailmat ja etelänavan mysteeri

Nautilus lipui eteenpäin, syvemmälle ja syvemmälle meren salaisuuksiin. Lapset katsoivat ikkunoista ulos, ja joka päivä he näkivät jotain aivan uutta ja ihmeellistä. Kapteeni Nemo hymyili usein salaperäisesti, kuin tietäisi tasan tarkkaan, mitä seuraavan merivirran takaa löytyisi. Hän näytti heille paikkoja, jotka olivat kuin suoraan unista, paikkoja, joita kukaan muu ihminen ei ollut koskaan ennen nähnyt. Nämä olivat kadonneita maailmoja, meren syvyyksiin kätkettyjä aarteita, jotka odottivat vain löytäjäänsä. Miten paljon ihmeitä mahtoikaan vielä olla piilossa aaltojen alla? Lapset olivat täynnä uteliaisuutta ja jännitystä, aina valmiina uuteen seikkailuun. Jokainen päivä oli uusi löytöretki. Eräänä päivänä Nautilus saapui paikkaan, joka näytti aivan toisesta ajasta. Vesi oli siellä kirkkaampaa kuin koskaan, ja merenpohja kimalteli kuin tuhannet timantit auringonpaisteessa. Siellä kasvoi valtavia, lumoavan värisiä korallipuita, jotka olivat korkeampia kuin suurimmat tammet maan päällä. Ne olivat niin vanhoja, että ehkä jopa muinaiset meridinosaurukset olivat uineet niiden ohitse kauan, kauan sitten! Niiden oksilla ja suojissa eli satoja kaloja, jotka olivat kuin pieniä, uivia jalokiviä – kirkkaan sinisiä, hehkuvan punaisia, syvän vihreitä ja kimaltelevan kultaisia, tanssien iloisesti valonsäteissä, jotka tunkeutuivat syvyyteen ylhäältä. Kapteeni Nemo kertoi, että tämä paikka oli kuin meren oma salainen, vanha puutarha, jossa kaikki oli saanut kasvaa rauhassa tuhansia ja tuhansia vuosia ilman, että kukaan olisi sitä häirinnyt. Lapset olivat aivan hiljaa, heidän suunsa pyöreänä ihmetyksestä ja silmänsä suuressa ihmetyksessä. He näkivät jopa jättimäisiä simpukoita, jotka olivat niin isoja, että lapsi olisi mahtunut nukkumaan niiden samettisten sisällä. Ne avautuivat ja sulkeutuivat hitaasti, kuin vanhat uneliaat jättiläiset, jotka huokasivat syvään meren rytmissä. Miten paljon ihmeitä meressä olikaan! Mutta Kapteeni Nemolla oli mielessään vieläkin suurempi ja jännittävämpi seikkailu. 'Olemme matkalla kohti paikkaa', hän kuiskasi eräänä aamuna, 'joka on peittynyt ikuisen jään alle. Sinne ei ole helppoa päästä, mutta se on täynnä uskomattomia salaisuuksia ja kauneutta, jollaista ette ole koskaan nähneet.' Nautilus alkoi lipua yhä kylmempiin vesiin. Välillä he näkivät valtavia jäävuoria kelluvan veden pinnalla, kuin jättimäisiä valkoisia saaria, jotka olivat pudonneet taivaasta. Ne olivat niin suuria, että ne ulottuivat paljon, paljon syvälle meren allekin, kuin jättimäiset vedenalaiset vuoret. Lämpötila laski, ja ikkunoiden läpi näkyi joskus outoja, valkoisia muotoja – ne olivat jään valtakunnan asukkeja, jotka sukelsivat kylmässä vedessä. Lopulta, pitkän ja jännittävän matkan jälkeen, Nautilus saapui Etelänavan jään alle. Siellä oli aivan erilaista kuin missään muualla, todellinen satumaailma. Kaikkialla ympärillä oli jäätä, mutta se ei ollut vain kylmää ja tavallisen valkoista. Ei suinkaan! Se hehkui upeissa sinisen ja vihreän sävyissä, kuin olisi ollut tehty jättimäisistä safiireista ja smaragdeista, jotka kimaltelivat pimeässä. Vesi oli niin kirkasta, että he näkivät satojen metrien päähän, ja kaikki näytti uskomattoman selkeältä. Jääkuplien läpi tunkeutui outo, pehmeä valo, joka sai koko valtavan tilan näyttämään taianomaiselta. Kapteeni Nemo ohjasi Nautiluksen valtavan jääluolan sisään, joka oli kuin jättimäinen lasikirkko tai salainen palatsi. Sen seinät olivat sileää jäätä, ja katosta roikkui teräviä, kimaltelevia jääpuikkoja, jotka olivat kuin tuhansia timanttikruunuja roikkumassa ilmassa. Kuinka uskomattoman kauniita ne olivatkaan! Tässä ainutlaatuisessa paikassa ei kasvanut värikkäitä kasveja, mutta eläimet olivat aivan uskomattomia ja erikoisia. Siellä uiskenteli iloisia pingviinejä, jotka näyttivät aivan pieniltä, mustiin frakkeihin pukeutuneilta herrasmiehiltä valkoisine vatsineen. Ne sukelsivat ja nousivat pintaan ketterästi, kuin olisivat esittäneet veden alla tanssia lapsille. 'Katsokaa, ne leikkivät!' yksi lapsista huudahti. Ja sitten oli hylkeitä, jotka lepäilivät rauhallisesti suurilla jäälohkareilla, tuijottaen heitä suurilla, uteliailla ja ystävällisillä silmillään. Ne olivat tottuneet siihen, ettei täällä käynyt ihmisiä, joten ne olivat täysin pelottomia ja ystävällisiä. Lapset kikattivat ja painoivat nenänsä kiinni Nautiluksen vahvaan ikkunaan, kun eräs utelias pingviini sukelsi aivan aluksen ohi ja vilkutti heille siivellään – tai ainakin siltä se näytti heidän mielestään! Se oli kuin salainen tapaaminen meren asukkaiden kanssa. Yhtäkkiä, Kapteeni Nemo osoitti kohti yhtä jääluolan valkoista, kimaltelevaa seinää. Syvällä jään sisällä, joka oli läpinäkyvää kuin lasi, he näkivät jotain, joka näytti valtavalta, läpikuultavalta ja uskomattoman kauniilta kiteeltä. Se hehkui omalla, pehmeällä, sinertävällä valollaan, kuin olisi ollut vähän taianomainen. Kapteeni Nemo selitti, että se oli muinainen jääkristalli, joka oli ollut siellä tuhansia vuosia, ehkä jopa ennen kuin ihmisiä oli ollut olemassakaan. Se oli kuin pieni muistutus siitä, kuinka vanha ja täynnä salaisuuksia maapallomme on, ja kuinka paljon historiaa voi olla kätkettynä jään alle. Lapset ymmärsivät, että jään alla oli kokonainen maailma, josta he eivät olleet koskaan uneksineetkaan. Tämä matka kadonneisiin maailmoihin ja Etelänavan salaisuuksiin opetti lapsille jotain hyvin tärkeää. He ymmärsivät, että maailma on paljon suurempi ja ihmeellisempi kuin he olivat osanneet kuvitellakaan. Että jopa paikoissa, jotka näyttävät kylmiltä ja autioilta, voi olla piilotettuja kauneuksia ja elämää. He oppivat arvostamaan luonnon monimuotoisuutta ja sitä, kuinka paljon on vielä löydettävää – sekä meren syvyyksissä että jopa omassa lähiympäristössään. Kapteeni Nemo katsoi heitä, ja hänen silmissään oli syvä tyytyväisyys. Hän oli näyttänyt heille, että uteliaisuus ja rohkeus palkitaan aina uusilla, upeilla seikkailuilla ja uskomattomilla löydöillä. Mutta kaikki seikkailut eivät olleet vielä ohi. Meren syvyyksissä odotti yhä vaaroja, ja vaikka he olivat nähneet valtavasti ihmeitä, oli edessä vielä yksi suuri koetus. Nautilus jatkoi matkaansa, lipuen ulos jääluolasta, kohti tuntematonta, kohti aaltoja, jotka veisivät heidät kenties kotiin. Mitä he kohtaisivat seuraavaksi? Se jäisi nähtäväksi, kun he jatkaisivat matkaansa kohti vapauden aaltoja. Matka oli vielä kesken, ja meren salaisuudet odottivat edelleen.

Viimeinen pako

Meren syvyyksistä, pimeyden ja jään keskeltä, Nautilus nousi jälleen. Se liukui hiljaa eteenpäin, kuin jättimäinen hopeakala, kohti aaltoja, jotka lupasivat uuden alun. Professori Aronnax, hänen uskollinen apurinsa Conseil, ja taitava harppuunankäyttäjä Ned Land katselivat toisiaan. Heidän sydämissään sykkivät toivo ja jännitys. Pääsisivätkö he vihdoin takaisin kotiin, omalle kuivalle maalleen? Kapteeni Nemo oli viime aikoina ollut tavallistakin hiljaisempi. Hänen katseensa oli usein kaukainen, kuin hän etsisi jotain, mitä kukaan muu ei nähnyt. Nautilus ohjautui nyt kohti merta, joka oli täynnä salaperäisiä pyörteitä ja pauhaavia virtauksia. Meri lauloi ympärillä uudenlaista laulua, mutta se ei ollut enää niin kutsuva. Se kuulosti enemmänkin varoitukselta. "Professori," Ned Land kuiskasi eräänä iltana, kun Nemo oli poissa komentosillalta, "minusta tuntuu, että tämä on meidän viimeinen mahdollisuutemme. Kapteeni on levoton, ja Nautilus tuntuu tanssivan vaarallisemmin kuin koskaan ennen." Conseil nyökkäsi vakavana. Hänelläkin oli sama tunne. Veneen kyljet narisivat ja vesi pärskyi Nautilusin lasi-ikkunoita vasten, kuin meri itse yrittäisi kertoa jotain. Aronnax huokaisi. Hän oli oppinut niin paljon merestä, mutta vapauden kaipuu oli kasvanut joka päivä. "Meidän on oltava valmiina," hän sanoi päättäväisesti. "Kun hetki koittaa, meidän on tartuttava siihen." He alkoivat suunnitella pakoa tarkemmin. He tiesivät, että Nautilusissa oli pieni apuvene, joka voisi viedä heidät turvaan. Se oli heidän ainoa toivonsa. Eräänä aamuna, kun aurinko juuri ja juuri kurkisti pilvien takaa ja värjäsi merenpinnan kultaiseksi, Nautilus alkoi käyttäytyä oudosti. Se keinui ja heilahteli voimakkaasti, kuin jättimäinen keinu. Kapteeni Nemo istui komentosillalla tuolissaan, katsoen ulos suurista ikkunoista. Hänen kasvonsa olivat vakavat. Ulkona, horisontissa näkyi jotain suurta ja tummaa. Se oli valtava pyörre, meri-imuri, joka vetäisi kaiken syvyyksiinsä! Nautilus oli joutunut vaarallisen pyörteen, Maelströmin, lähelle. Se oli kuin jättimäinen vesihirviö, joka pyöritti vettä hurjalla voimalla. Laiva heilahteli ja vääntyi, ja kaikki irtotavarat lensivät pitkin lattioita. "Nyt!" Ned Land huusi. "Tämä on se hetki!" Kapteeni Nemo ja miehistö olivat kiireisiä yrittäessään ohjata Nautilusta pois vaarasta. He eivät huomanneet, mitä kolme ystävää olivat tekemässä. Aronnax, Conseil ja Ned Land hiipivät hiljaa aluksen perälle, kohti pientä apuvenettä, joka oli sidottu tiukasti kiinni. Sydämet hakkasivat heidän rinnassaan kuin pikkuruiset rummut. Ned Land, joka oli vahvin, alkoi irrottaa veneen köysiä. Se oli vaikeaa, sillä Nautilus nyökkäili ja törmäili pyörteen reunoilla. Vesi pärski ja tuuli ulvoi korvissa. He tiesivät, että jos he jäisivät kiinni, heidän vapautensa unelma murenisi. Viimeinen köysi katkesi! Ned Land hyppäsi veneeseen ja ojensi kätensä Aronnaxille ja Conseilille. Yhdessä he ponnistelivat ja onnistuivat irrottautumaan Nautilusin otteesta. Pieni vene heilahti vapaaksi, suoraan kohti Maelströmin ulkoreunaa. He olivat turvassa pyörteen pahimmalta osalta, mutta olivat silti keskellä valtavaa myrskyä. Meri kohosi ja laski hurjasti, ja heidän veneensä oli kuin pieni lehti valtavan joen virrassa. He tuntuivat olevan niin pieniä ja hauraita. Heidän veneensä keikkui ja notkui aaltojen mukana. Vesi lensi heidän ylitseen, kastaen heidät läpimäriksi. Ned Land tarttui lujasti peräsimeen ja yritti ohjata pientä venettä kohti rantaa, jota he eivät edes nähneet. Meri oli aava ja tumma, mutta jossain kaukana, heidän edessään, oli vapauden valo. Aronnax katseli taakseen. Nautilus oli jo kadonnut pyörteen sumuun ja aaltojen sekaan. Kapteeni Nemo oli jäänyt sinne, yksin oman kohtalonsa kanssa. "Olemme vapaita!" Conseil huusi, vaikka hänen äänensä hukkui tuulen huminaan. Hänen silmänsä olivat täynnä iloa ja helpotusta. He olivat onnistuneet! He olivat karanneet jättimäisestä sukellusveneestä ja vaaralliselta kapteenilta. Mutta heidän seikkailunsa ei ollut vielä ohi. Nyt heidän piti löytää tie takaisin kotiin, sieltä valtameren keskeltä. Se olisi uusi seikkailu, täynnä jännitystä ja ehkä uusia yllätyksiä. Yhtäkkiä heidän veneensä törmäsi johonkin. Se oli iso ja kelluva tukki, joka oli irronnut jostain laivasta. Vene keikahti voimakkaasti, ja Ned Land melkein putosi mereen. He pitivät kiinni toisistaan ja onnistuivat pitämään veneen pystyssä. He jatkoivat melomista ja purjehdusta, käyttäen vanhaa purjeenriekaletta, jonka he olivat löytäneet veneestä. He eivät tienneet, mihin he olivat menossa, mutta he tiesivät, että he olivat matkalla kohti uutta alkua. Aurinko alkoi laskea, ja taivas värjäytyi oranssin ja violetin sävyihin. Meren äänet olivat edelleen suuria, mutta nyt niissä oli myös toivoa. Aronnax, Conseil ja Ned Land olivat väsyneitä, mutta heidän sydämensä olivat täynnä iloa. He olivat nähneet meren salaisuudet, olleet vangittuna ja paenneet. Nyt he olivat matkalla takaisin ihmisten maailmaan, mukanaan tarinoita ja muistoja, jotka kestäisivät ikuisesti. He tuntuivat pieniltä siinä valtavassa meressä, mutta he tunsivat myös olevansa rohkeita. He olivat selviytyneet niin monista vaaroista Nautilusin kyydissä, että tämä pieni vene tuntui melkein helpolta. He alkoivat puhua toisilleen, ei enää kuiskaten, vaan vapautuneesti, ääneen. He muistelivat jättimäisiä kaloja, kauniita korallipuutarhoja ja merenpohjan kimaltelevia aarteita, joita he olivat nähneet. Ne olivat olleet Kapteeni Nemon salaisuuksia, jotka olivat nyt myös heidän salaisuuksiaan. Yön pimeydessä he näkivät kaukana pienen valonpilkahduksen. Oliko se majakka? Vai kenties jonkin laivan valo? Se antoi heille uutta toivoa ja voimaa jatkaa. He meloivat valoa kohti, jokaisella vedolla tunteena vapaudesta ja uudesta alusta. Kylmä merituuli puhalsi heidän kasvoilleen, mutta se ei haitannut. Se tuntui raikkaalta ja lupasi tulevaa. He tiesivät, että heidän elämänsä oli muuttunut ikuisesti. He olivat nähneet meren syvyyksiin, paikkoihin, joista useimmat ihmiset voivat vain unelmoida. He olivat kokeneet seikkailun, jollaista kukaan heidän ystävistään ei uskoisi. Mutta heillä oli toisensa, ja heillä oli tarina kerrottavanaan. Heidän matkansa oli vielä kesken, mutta he olivat vapaudessa. He olivat paenneet Nautilusin syvyyksistä ja Kapteeni Nemon salaisuuksista. Nyt heillä oli edessään aava meri ja kaikki sen tuomat mahdollisuudet. Heidän sydämensä olivat täynnä kiitollisuutta ja uutta toivoa. Mitä seikkailuja he vielä kohtaisivatkaan? Sen vain aika ja merituuli paljastaisivat.

Lopetus

Ja niin päättyy meidän sukellusmatkamme tällä kertaa. Kiitos, että olit mukana tässä jännittävässä seikkailussa meren syvyyksiin ja kaukaisiin maihin! Toivottavasti sinäkin keksit nyt paljon hienoja tarinoita ja seikkailuja omassa mielessäsi. Kerro Sonacastsille, jos sinulla on palautetta tai toiveita uusista matkoista. Muista, että maailma on täynnä ihmeitä ja uusia löytöjä, jos vain uskallat lähteä niitä etsimään. Nähdään taas pian, uusien tarinoiden ja hahmojen parissa. Moikka!

Lisää tarinoita