SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Stegosaurus ja salaperäiset selkälevyt

15 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Hei kaikki pikkukuuntelijat! Oletteko koskaan nähneet jättimäistä eläintä, jolla on selässään kuin rivi iloisia aurinkopaneeleja ja hännässä hassut piikit? Ei, se ei ole lohikäärme, eikä myöskään lentävä matto! Tänään kurkistamme aikaan, jolloin maa oli täynnä suuria ja kummallisia olentoja. Tule mukaan seikkailuun Stegosauruksen, tuon lempeän jättiläisen, maailmaan ja selvitetään, mihin sen salaperäiset selkälevyt oikein olivatkaan!

Tervehdys Stegosaurukselta

Ja siinähän hän onkin, suuri ja majesteettinen, mutta samalla niin ystävällinen! Stegosaurus itse! Kuvittelepa, se seisoo edessämme, vähän kuin valtava, vihreä linja-auto – mutta paljon, paljon eläväisempi ja hauskempi. Sen pää on pieni, ja nenä kuin hassu, lyhyt nokka. Sen silmät ovat isot, tummat ja niin lempeät, että niistä heijastuu koko maailman vanha viisaus. Joskus se saattoi nyökätä päätään hitaasti, aivan kuin se vilkuttaisi meille ja sanoisi: "Moi! Olen Stegosaurus ja olen iloinen, että tulit käymään muinaisen maailmani nurkilla!" Stegosaurus ei ollut mikään möyryävä tai pelottava dinosaurus, ei suinkaan! Se oli todellinen luonnon herrasmies, tai oikeammin, herrasdinosaurus! Se oli rauhallinen kasvisyöjä, joka käveli hitaasti, askel kerrallaan, etsien parhaita, mehevimpiä lehtiä ja herkullisimpia kasveja pureskeltavaksi. Se ei koskaan kiirehtinyt, vaan nautiskeli jokaisesta hetkestä. Sen mielestä oli paljon mukavampaa loikoilla auringonpaisteessa tai haistella tuoreita kukkia kuin riehua tai etsiä tappeluita. Vaikka se oli valtavan suuri, se oli kuin lempeä jättiläinen, kuin iso, vihreä, pehmoinen pehmolelu, jolla oli vain vähän salaisuuksia selässään... Mutta niistä salaisuuksista, ja miksi niitä tarvittiin, kuulemme lisää ihan pian.

Suuret salaperäiset levyt

Jep, niistä salaisuuksista! Stegosauruksen selässä oli jotakin aivan ainutlaatuista ja ihmeellistä. Ne olivat niitä suuria, luusta tehtyjä levyjä, jotka pistivät ylös sen selästä kuin veikeät purjeet tai ehkä kuin pitkä jono suklaakeksejä! Paitsi että ne eivät tietenkään olleet suklaakeksejä, ne olivat paljon, paljon vanhempia ja kovempia. Kuvittelepa mielessäsi iso kilpikonna. Sillä on kilpi, eikö vain? Mutta Stegosauruksen levyt eivät olleet sellainen yksi iso kilpi. Sen sijaan sillä oli useita, noin 17–20 kappaletta, toinen toisensa perässä, aivan niskasta hännän puoliväliin saakka. Ne olivat kuin kaksi riviä erikokoisia ja erimuotoisia laattoja, jotka olivat asettuneet sen selkärangan molemmin puolin. Jotkut levyt olivat pienempiä, toiset taas todella valtavia, kuin pienet pöydät! Ne olivat kolmion tai nelikulmion muotoisia, ja niiden reunat olivat joskus vähän rosoisia. Mietipä sitä! Miksi ihmeessä Stegosauruksella oli tällaiset erikoiset levyt selässään? Tätä ovat tutkijat pohtineet jo todella pitkään. Ovatko ne kenties olleet koristeita? Vai jotain paljon tärkeämpää? Aluksi monet ajattelivat, että ne olivat suojaamassa sitä petodinosauruksilta. Ja totta kai ne hieman suojasivatkin! Kuka nyt haluaisi purra luista ja terävää levyä? Mutta Stegosaurus oli itsekin niin iso, ettei se välttämättä tarvinnut koko ajan sellaista panssaria. Eikä ne levyt peittäneet sen sivuja, joten hieman hölmö suojavarustus, vai mitä? Mutta sitten tutkijat saivat uuden idean! He ajattelivat, että nämä levyt olivat kuin Stegosauruksen oma ilmastointilaite! Dinojen aikaan oli usein todella lämmin. Ja koska Stegosaurukset olivat niin valtavan suuria, niiden keho saattoi kuumentua aivan liikaa. Samalla tavalla kuin meidän olohuoneen patteri lämmittää huonetta talvella, nämä levyt saattoivat toimia toisinpäin: ne viilensivät dinon kehoa! Miten se sitten toimi? Kuvittele, että levyt olivat täynnä pieniä verisuonia, ihan kuin meidänkin iholla on verisuonia. Kun Stegosauruksen oli liian kuuma, veri virtasi näihin levyihin. Ne olivat ohuita ja niissä oli paljon pinta-alaa. Kun tuuli puhalsi niiden yli tai aurinko paistoi, se auttoi viilentämään verta. Ja sitten tämä viileämpi veri palasi takaisin dinon kehoon ja viilensi koko eläintä! Aivan kuin avaisit ikkunan kuumana päivänä ja antaisit tuulen puhaltaa sisään, paitsi että Stegosauruksella oli ikkunat selässään! Mutta ei siinä vielä kaikki! Jotkut tutkijat ajattelevat, että levyt olivat myös vähän kuin mainostauluja! Ehkä Stegosaurus näytti niillä muille Stegosauruksille, että se oli vahva ja terve. Kenties ne muuttivat väriä – ehkä ne punastuivat, kun Stegosaurus oli vihainen tai halusi näyttää parhaimman puolensa toiselle Stegosaurukselle, josta se piti paljon. Kuin me ihmiset pukeudumme hienoihin vaatteisiin tai linnut näyttävät kauniita sulkiaan! Ne saattoivat olla tärkeä tapa kertoa toisille, että ”Hei, minä olen täällä! Katso minua!” Joten, nuo Stegosauruksen suuret ja salaperäiset levyt saattoivat olla monikäyttöisiä. Ne suojasivat vähän, ne auttoivat pitämään kehon juuri oikean lämpöisenä kuumana päivänä, ja ehkä ne olivat myös upeita koristeita, joilla Stegosaurus erottui joukosta. Eikö olekin jännittävää, miten yksi ja sama asia voi olla niin monella tavalla hyödyllinen? Kuin sinun lempilelusi, joka on samaan aikaan pehmoinen, hauska ja auttaa sinua nukkumaan! Ne olivat siis kuin luonnon oma taideteos, joka oli kehittynyt miljoonien vuosien aikana auttamaan Stegosaurusta selviytymään. Ja ne tekevät siitä yhden helpoimmin tunnistettavista ja mahtavimmista dinosauruksista. Kun seuraavan kerran näet kuvan Stegosauruksesta, voit miettiä, oliko se juuri sillä hetkellä viilentämässä itseään auringossa, vai kenties esittelemässä upeita levyjään kavereilleen. Ne olivat Stegosauruksen oma erikoispiirre, sen oma salaisuus, joka teki siitä juuri sellaisen kuin se oli. Ja ne olivat valtavan jänniä. Mutta hei, Stegosauruksella oli selässään levyt, ja sitten sillä oli vielä jotain aivan muuta siellä hännän päässä! Jotain, joka oli vähän piikikästä ja saattoi olla jopa vaarallista! Mitä ne mahtoivat olla? Ja miksi ne olivat siinä? Siitä kuulemme seuraavaksi!

Hännän piikit ja hupsut hipat

Aivan oikein! Ne olivat hännän piikit! Joo, kuulitte oikein, Stegosauruksella oli peräti neljä terävää, luista piikkiä sen pitkän hännän päässä! Ne olivat kuin neljä isoa, puista keihästä, jotka osoittivat ulospäin. Kuten ne isot levyt, myös nämä piikit olivat osa Stegosauruksen luurankoa, kasvaneet sen omasta ruumiista. Niiden tieteellinen nimi on itse asiassa aika hauska: Thagomizer! Sitä on vähän vaikea sanoa, eikö vain? Thaa-go-mii-zer! Voit harjoitella sitä itseksesi, jos haluat! Thagomizer.

Kasvissyöjän herkkuhetket

No niin, nyt tiedämme mihin Stegosauruksen piikkejä käytettiin – suojautumiseen! Mutta arvaattekos mitä tämä valtava, hitaasti kävelevä kasojen talo, tämä kilpikonnan ja vuoren risteytys, söi? Se onkin mielenkiintoinen kysymys! Kun katsoo sen pientä päätä ja suuta, voisi luulla, ettei se syönyt juuri mitään. Mutta voi pojat, kylläpä se söi! Aivan valtavasti! Stegosaurus oli kasvissyöjä. Tiedättekö, mitä se tarkoittaa? Se tarkoittaa, että se söi vain ja ainoastaan kasveja. Ei lihaa, ei kalaa, ei dinosauruskeksejä, ei karkkia! Vain vihreitä, rouskuvia, reheviä kasveja! Ajatelkaa, jos teidän pitäisi syödä ainoastaan salaattia, porkkanoita ja lehtiä koko päivän, joka päivä, koko elämänne ajan! Stegosaurus teki juuri niin. Mutta se tykkäsi siitä, ihan valtavasti. Sen mielestä vihreä oli maailman paras väri – etenkin lautasella! Sen suussa ei ollut teräviä, sahalaitaisia hampaita, kuten T-Rexillä, jotka olivat kuin pieniä veitsiä tai sahoja. Ei suinkaan! Stegosauruksen hampaat olivat pieniä ja litteitä, vähän kuin meidän omat poskihampaamme, jotka on tarkoitettu ruoan pureskeluun ja jauhamiseen. Kuvitelkaa mielessänne pieni suu täynnä pieniä, litteitä hampaita. Ne eivät olleet hyviä repimiseen, mutta ne olivat aivan täydellisiä lehtien ja kasvien silppuamiseen ja murskaamiseen. Kuin pienet, luonnon omat morttelit! "Rousk, rousk," ne sanoivat, kun lehdet puskivat hampaiden väliin. Ja entäs sitten se ruoka? Maailma oli Stegosauruksen aikaan todella erilainen. Silloin ei ollut kukkia sellaisina kuin me ne nykyään tunnemme. Ei ollut omenapuita, eikä mansikkapensaita. Eikä jäätelökioskeja! Maailma oli täynnä valtavia saniaisia, korkeita käpypalmuja ja muita muinaisia kasveja, jotka näyttivät ihan erilaisilta kuin nykyiset. Stegosaurus kulki hitaasti metsissä ja pusikoissa, niinkuin valtava ruohonleikkuri, ja mutusteli kaikkea vihreää, mitä vain löysi. Se kumartui alas syömään matalia saniaisia, sammaleita ja puskien lehtiä. Sen aamiaiseen saattoi kuulua kokonainen pensas! Mutta miten se söi korkeampia kasveja? Se oli valtava eläin, mutta sen kaula ei ollut hirveän pitkä, kuten Brachiosauruksella, joka saattoi ulottua korkeimpiin puunlatvoihin ilman sen kummempaa vaivaa. Stegosauruksella oli pieni pää ja lyhyt, jäykkä kaula, joka ei taipunut kovin helposti ylöspäin. No, tutkijat ovat miettineet tätä paljon! Jotkut ajattelevat, että Stegosaurus saattoi nousta hetkeksi takajaloilleen. Kuvitelkaa! Se olisi nojannut etujaloillaan maahan tai runkoon, ehkä jopa johonkin isoon kiveen, ja noussut kevyesti pystyyn! Aivan kuin te nousisitte varpaillenne yrittäessänne yltää korkealle hyllylle, tai kun katsotte jotain jännittävää aidan yli! Silloin se olisi voinut napata suuhunsa vähän korkeammalla olevia herkullisia lehtiä. Varmaan se vähän horjui siinä tehdessään tempun! "Hupsista keikkaa, melkein kaaduin!" se olisi voinut ajatella. Tai sitten se olisi vain työntänyt puun kumoon, niin että lehdet olisivat tippuneet ihan lähelle! Ja sitten kaikki se ruoka! Stegosaurus oli valtavan kokoinen, ja valtavan kokoinen eläin tarvitsee valtavasti ruokaa pysyäkseen virkeänä ja vahvana. Se söi niin paljon, että sen vatsa oli varmasti aivan täynnä kasveja aamusta iltaan. Jotta kaikki se kasvisruoka sulaisi kunnolla, Stegosauruksella oli toinenkin pieni salaisuus. Tai itse asiassa useita pieniä salaisuuksia sen vatsassa! Se saattoi niellä pieniä kiviä, aivan kuten jotkut linnut tekevät tänäkin päivänä! Nämä kivet eivät olleet mitään ihmeellisiä, taianomaisia kiviä, vaan ihan tavallisia pikkukiviä, ehkä jopa hiekanjyviä. Kun Stegosaurus söi kasveja, ne menivät sen valtavaan vatsaan. Ja siellä, yhdessä ruoan kanssa, olivat nämä pienet kivet. Stegosauruksen vatsa oli kuin iso mylly, jossa kivet jauhoivat ja murskasivat kasvikset yhä pienemmiksi palasiksi. Ne auttoivat ruoansulatusta, jotta kaikki kasvien sisältämät ravintoaineet saatiin talteen. Se on aika nerokasta, eikö olekin? Syö kiviä auttaaksesi vatsaa! Joten Stegosauruksen päivä kului pitkälti kävellen, mutustellen ja jauhaen. Se oli aika rauhallinen eläin, joka ei juuri kiirehtinyt. Se otti jokaisesta suupalasta kaiken irti, hitaasti ja harkiten. Kuvittele suuri, hidas dinosaurus, joka kulkee metsässä, sen selkälevyt heijastavat auringonvaloa, ja se napsii suuhunsa vihreitä lehtiä: "Rousk, rousk, muts, muts..." Se oli varmasti aika hauska näky. Ei mitään sellaista kiirettä kuin pikkulinnuilla, jotka syövät nopeasti ja lentävät sitten pois. Ei, Stegosaurus oli herrasmies syödessään. Se nautti joka hetkestä. Ja näin, vatsa täynnä herkullisia kasviksia ja kiviä, Stegosaurus eli onnellista elämäänsä muinaisessa maailmassa. Se oli todellinen kasvissyöjien mestari! Sen avulla se pysyi vahvana ja pystyi puolustautumaan niillä salaperäisillä selkälevyillä ja hännän piikeillä. Se on melkoinen paketti, tämä meidän ystävämme Stegosaurus!

Lopetus

Kiitos, että olit mukana Stegosauruksen ja salaperäisten selkälevyjen tarinassa! Toivottavasti nautit tästä seikkailusta. Muistathan, että maailma on täynnä ihmeitä, joita voit tutkia ja keksiä ihan itse. Jos sinulla on omia tarinaideoita tai haluat kertoa meille, mikä oli kivointa, kerro siitä Sonacastille! Pidä mielikuvituksesi vauhdissa ja nähdään taas pian!

Lisää tarinoita