SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Sinbad Merenkulkija

15 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Oletko koskaan unelmoinut matkoista kaukaisiin, tuntemattomiin maihin? Paikkoihin, joissa tavallinen ei kohtaa silmiäsi ja jokainen päivä tuo mukanaan uuden uskomattoman seikkailun? Tervetuloa kuulemaan tarinaa Sinbad Merenkulkijasta! Hän oli rikas bagdadilainen kauppias, jolla oli kaikki mitä ihminen voi toivoa. Mutta silti, hänen sydämensä kaipasi valtameren kutsua. Liity mukaan, kun sukellamme hänen ensimmäiselle seitsemästä legendaarisesta matkastaan, täynnä vaaroja, yllätyksiä ja sanoinkuvaamattomia aarteita. Valmistaudu purjehtimaan kanssamme!

Ensimmäinen Purjehdus ja Valas-saari

Sinbad ei voinut vastustaa meren kutsua. Niinpä hän lastasi laivaansa kauniita kankaita, kiiltäviä koruja ja makeita mausteita, ja antoi sen lähteä purjehtimaan kohti kaukaisia maita! Aurinko paistoi, tuuli puhalsi purjeisiin, ja Sinbadin sydän täyttyi ilosta. Hän seikkaili merten poikki päiviä ja öitä, kunnes eräänä aamuna, kaukana edessäpäin, näkyviin ilmestyi kaunis, vihreä saari. Se oli niin rehevä ja kutsuva, että miehistö päätti pysähtyä lepäämään ja tutkimaan. He nousivat maihin, sytyttivät nuotion ja alkoivat kokata herkullista ruokaa. Mutta sitten, jotain outoa tapahtui... Maa alkoi täristä! Se liikkui! Nuotio sammui ja kaikki kaatuivat. Se ei ollutkaan saari! Se olikin valtava, ikivanha valas, joka oli nukkunut meren pinnalla niin kauan, että sen selkään oli kasvanut puita ja kasvillisuutta! Kun nuotion kuumuus herätti sen, valas sukelsi syvyyksiin, ja Sinbadin laiva ehti juuri ja juuri pelastua. Sinbad itse joutui veden varaan, kellumaan yksin valtavan valaan jäljessä... Mitä hänelle tapahtuisi seuraavaksi?

Yksin Merellä ja Uusi Maa

Sinbad kellui yksinään valtameren suurilla aalloilla, jotka keinuttelivat häntä edestakaisin. Vesi oli kylmää ja suolaista, ja auringonlasku värjäsi taivaan oranssiksi ja purppuraksi. Sinbad oli hyvin, hyvin yksin, ja pieni kyynelekin saattoi valua hänen poskeaan pitkin. Mutta Sinbad oli urhea merenkulkija, ja hän tiesi, ettei saanut antaa periksi. Hän ojensi kätensä ja potki jaloillaan, yrittäen pysyä pinnalla. Sitten hän näki jotain! Sieltä, aaltojen keskeltä, kellui suuri puunpala, kuin jättiläisen kynä. Sinbad ui kaikin voimin sen luo ja tarrautui siihen tiukasti kiinni. Nyt hän ei ollut enää ihan yksin. Puunpala oli hänen uusi paras ystävänsä, joka keinutteli häntä aaltojen mukana, kuin pieni keinu. Välillä tuli pieniä, ystävällisiä kaloja uiskentelemaan hänen ympärilleen, ja kaukana saattoi nähdä delfiinien hyppivän iloisesti. Sinbad puristi puuta tiukasti, ja hänen mielessään oli vain yksi toive: löytää kuivaa maata. Pitkän yön ja seuraavan päivän Sinbad kellui avomerellä, välillä nukkuen ja välillä tähystellen. Hän oli nälkäinen ja janoinen, mutta toivo eli hänen sydämessään. Sitten, kun aurinko alkoi taas laskea, Sinbadin silmät haukkoivat iloa! Kaukana edessä näkyi jotain tummaa – maa! Pieni saari, kuin vihreä hattu meren päällä. Aallot kantoivat Sinbadin hitaasti, hitaasti kohti rantaa, kunnes hän tunsi hiekan varpaidensa alla. Hän ryömi väsyneenä ylös rannalle ja kaatui pehmeälle hiekalle. Nukkui syvää unta, kunnes aamun ensisäteet kutittivat hänen nenäänsä. Kun Sinbad heräsi, hän hieroi silmiään ja katseli ympärilleen. Saari oli kaunis! Siellä kasvoi korkeita palmuja, jotka huojuivat tuulessa, ja värikkäitä kukkia, jotka tuoksuivat makealta. Sinbad joi raikasta, kylmää vettä pienestä purosta, joka solisi iloisesti kivien välissä. Hän söi kypsiä, makeita hedelmiä, joiden kuoret olivat kirkkaanpunaisia ja keltaisia, ja sai voimaa takaisin. Pieniä, värikkäitä papukaijoja lensi puissa ja lauloi iloisia lauluja. Mutta sitten, kävellessään syvemmälle saareen, hän näki jotain todella ihmeellistä. Hän ei ollut koskaan nähnyt mitään niin suurta ja valkoista. Se oli valtavan suuri, valkoinen ja pyöreä, kuin jättiläisen helmi tai valtava, sileä kivi. Se hohti auringossa kauniisti. Sinbad kosketti sitä varovasti, ja se tuntui sileältä ja viileältä. Mitä ihmettä tämä voisi olla? Hän kiersi sitä uteliaana, miettien, oliko se jokin outo kivi vai ehkä jonkun suuren eläimen, ehkä jopa lohikäärmeen pesä. Ei mennyt kauan, kun Sinbad sai vastauksen. Yhtäkkiä taivas pimeni, ja valtava varjo liukui hänen ylitseen. Se oli niin suuri, että se peitti koko auringon! Sinbad katsoi ylös ja haukkoi henkeään. Siellä liiteli jättiläismäinen lintu, jonka siivet olivat kuin purjeet ja kynnet kuin pienet puut! Se oli Roc-lintu, tarujen mukaan suurin kaikista linnuista. Sen huuto oli kuin ukkonen, ja sen silmät olivat kuin hehkuvat hiilet. Ja se valkoinen kumpu... se oli Roc-linnun valtava muna! Lintujätti laskeutui munan viereen, ja maa tärisi sen jalkojen alla. Se oli todella mahtava näky, mutta myös pelottava. Sinbad piiloutui nopeasti puiden taakse, aivan hiljaa, jotta lintu ei huomaisi häntä. Mitä hän nyt tekisi? Hän oli iloinen, että oli löytänyt turvallisen saaren, mutta tämä lintu saattoi olla vaaraksi! Sinbad keksi ovelan suunnitelman. Hän odotti, että Roc-lintu nukahtaisi, ja sitten hiippaili lähemmäs. Hän tiesi, että Roc-linnut lentävät kauas pesistään etsimään ruokaa. Jos hän voisi jotenkin päästä linnun matkaan, hän pääsisi pois tältä saarelta! Niinpä, kun lintu nukkui sikeästi, Sinbad otti esiin pitkän, vahvan kankaan, jonka oli pelastanut laivastaan, ja sitoi itsensä tiukasti kiinni Roc-linnun jalkaan. Hän puristi silmänsä kiinni ja toivoi parasta. Aamun tullen Roc-lintu heräsi, venytteli valtavia siipiään ja nousi lentoon! Sinbad roikkui linnun jalasta, tuuli viuhui hänen korvissaan, ja saari pieneni, pieneni hänen allaan. He lensivät yli merten ja vuorten, korkeammalle kuin koskaan. Sinbad tunsi itsensä pieneksi ja rohkeaksi samaan aikaan. Mikä uskomaton matka! Lopulta Roc-lintu alkoi laskeutua. Sinbad katsoi alas ja näki jotain aivan erilaista kuin aiemmin. He eivät olleet laskeutumassa toiselle vihreälle saarelle. Sen sijaan he lähestyivät syvää, pimeää laaksoa, joka oli täynnä kiiltäviä kiviä. Koko laakso näytti kimaltelevan. Ne olivat timantteja! Mutta maassa luikerteli myös suuria, vaarallisia käärmeitä, jotka vartioivat aarretta. Roc-lintu laski munan takaisin pesäänsä ja lähti sitten etsimään ruokaa, jättäen Sinbadin yksin tähän vaarallisen kauniiseen laaksoon. Hän irrotti itsensä linnun jalasta ja katseli ympärilleen. Miten ihmeessä hän pääsisi pois tästä timanttilaaksosta, käärmeiden ja jättiläislintujen keskeltä?

Kuninkaan Hovissa

Sinbad oli todella pulassa, yksin tuollaisessa käärmeiden täyttämässä, mutta säihkyvässä laaksossa. Miten hän voisi selvitä tästä? Hän mietti ja mietti, kunnes huomasi jotain erikoista. Kauempaa, laakson pohjalta, tuli miehiä! He eivät olleet tavallisia miehiä, vaan kauppiaita, jotka etsivät timantteja. Heillä oli mukanaan suuria lihoja. Tiedätkö, mitä he tekivät? He heittivät ne alas laaksoon. Ja miksi? Koska timantit, nuo pienet, kimmeltävät kivet, tarttuivat kiinni lihoihin! Sitten jättiläiskotkat, kuten Roc-linnut, tulivat ja veivät lihat pesiinsä. Kauppiaat seurasivat kotkien pesiä ja keräsivät timantit talteen. Sinbad sai oivalluksen! Hän tiesi, mitä hänen pitäisi tehdä. Hän keräsi ympäriltään suurimpia ja kauneimpia timantteja, niin paljon kuin vain jaksoi kantaa. Sitten hän kietoi itsensä yhden lihanpalasen sisään, piiloutuen sinne huolellisesti. Hän toivoi, että jättiläislintu sieppaisi tämän lihan ja veisi sen pois laaksosta. Ja niin juuri kävi! Eräs suuri, musta kotka laskeutui, tarttui lihaan, jossa Sinbad oli piilossa, ja lensi korkealle ilmaan. Sinbad tunsi jännittävän lennon, kunnes kotka laskeutui pesäänsä korkealle vuorenkärjelle. Siellä oli jo kauppiaita odottamassa! Kun kotka oli jättänyt lihan ja lentänyt pois, Sinbad ryömi esiin piilostaan. Kauppiaat olivat aivan ällistyneitä nähdessään miehen ilmestyvän lihan sisältä! He eivät olleet koskaan nähneet mitään vastaavaa. Sinbad kertoi heille tarinansa, ja he olivat ihmeissään hänen rohkeudestaan. He auttoivat häntä pääsemään alas vuorelta ja lupasivat viedä hänet turvaan. Yhdessä he matkasivat pitkän matkan, kävellen läpi aavikoiden ja viidakoiden. Sinbadilla oli mukanaan timantit, jotka kimaltelivat hänen pussissaan. Matka oli pitkä ja täynnä seikkailuja, mutta lopulta he saapuivat kauniiseen kaupunkiin. Siellä asui hyvä kuningas. Kauppiaat esittelivät Sinbadin kuninkaalle, ja Sinbad kertoi kuninkaalle uskomattoman tarinansa meriseikkailuistaan ja timanttilaaksosta. Kuningas oli hyvin kiinnostunut Sinbadin tarinoista. Hän ei ollut koskaan kuullut mitään vastaavaa! Kuningas oli viisas ja ystävällinen mies. Hän pyysi Sinbadia jäämään hoviinsa. Sinbad suostui, sillä hän oli väsynyt matkustamiseen ja kaipasi lepoa. Hän sai kauniin huoneen linnasta ja herkullista ruokaa joka päivä. Hän pukeutui upeisiin vaatteisiin ja sai monia uusia ystäviä kuninkaan hovissa. Sinbad vietti useita kuukausia kuninkaan vieraana. Hän opetteli uusia kieliä ja tapoja. Hän kävi kuninkaan kanssa metsästämässä ja kuunteli iltaisin hovimuusikoiden soittavan kauniita sävelmiä. Hän kertoi kuninkaalle ja hovin väelle lisää tarinoita matkoistaan, jättiläislinnuista ja käärmeistä. Jokainen ilta oli täynnä naurua ja ihmetystä. Kuningas piti Sinbadista kovasti, ja Sinbad tunsi itsensä onnelliseksi ja turvalliseksi. Eräänä päivänä kuningas kutsui Sinbadin luokseen. "Sinbad, ystäväni," kuningas sanoi, "olet ollut meillä jo kauan, ja olen oppinut sinusta paljon. Olet rohkea ja kekseliäs mies. Mutta minusta tuntuu, että kaipaat takaisin merelle. Kaipaatko kotiin, perheesi luo Bagdadiin?" Sinbadin sydän hypähti. Hän ei ollut edes tajunnut, kuinka paljon hän oli kaivannut kotiaan. Hän oli viihtynyt kuninkaan hovissa, mutta syvällä sisimmässään hän tiesi, että hänen paikkansa oli merillä ja lopulta kotona. "Kyllä, suuri kuningas," Sinbad vastasi, "kaipaan kotiani. Kaipaan perhettäni ja kaupunkiani." Kuningas ymmärsi. Hän tiesi, että kaikkien seikkailijoiden on jossain vaiheessa palattava kotiin. "Hyvä on," kuningas sanoi, "annan sinulle laivan, joka vie sinut turvallisesti takaisin Bagdadiin. Ja jotta et unohtaisi meitä, annan sinulle monia lahjoja: kultaa, hopeaa, hienoja kankaita ja arvokkaita mausteita." Sinbad oli erittäin kiitollinen kuninkaalle. Hän halasi kuningasta ja lupasi muistaa hänet aina. Hän pakkasi timanttinsa ja kaikki kuninkaan antamat lahjat laivaan. Sitten hän hyvästeli kaikki ystävänsä hovissa. Oli haikeaa lähteä, mutta samalla hän tunsi suurta jännitystä. Hän oli menossa kotiin! Laiva oli suuri ja vahva. Kapteeni oli ystävällinen mies, ja miehistö oli taitavaa. He purjehtivat merelle, ja Sinbad seisoi laivan kannella. Hän katseli, kuinka kuninkaan kaupunki pieneni ja pieneni horisontissa, kunnes se katosi kokonaan. Aallot liplattivat laivan kylkiä vasten, ja tuuli puhalsi purjeisiin. Päivät muuttuivat viikoiksi, ja viikot kuukausiksi. Matka oli pitkä, mutta rauhallinen. Sinbad mietti kaikkia seikkailujaan. Hän oli nähnyt valaan, joka luuli saareksi, pelastunut Roc-linnun kynsistä ja löytänyt timanttilaakson. Nyt hän oli matkalla kotiin, rikkaana ja täynnä tarinoita. Hän mietti, mitä kaikkea hän kertoisi perheelleen. Yhtenä kirkkaana aamuna kapteeni huusi: "Maata näkyvissä! Olemme melkein perillä!" Sinbad katsoi, ja siellä se oli: tuttu kaupunki, Bagdad! Sen minareetit kimaltelivat auringonpaisteessa, ja hän näki tutut torit ja talot. Hänen sydämensä paisui ilosta. Hän oli vihdoin kotona. Hän oli selvitynyt kaikista vaikeuksista ja palannut entistä rikkaampana, mutta mikä tärkeämpää, viisaampana.

Kotiinpaluu ja Rikkaudet

Sinbadin sydän jyskytti ilosta, kun hän kiiruhti tuttujen katujen läpi kohti omaa, suurta taloaan. Jokainen tuttu askel kivetyksellä tuntui laulavan ilosta! Kun hän viimein saapui kotiovelle, se avautui, ja ulos syöksyi iloinen joukko. Hänen perheensä, palvelijansa, ystävänsä! Kaikki olivat odottaneet häntä niin kauan! Iloiset huudot täyttivät ilman. 'Sinbad! Sinbad on palannut!' He halasivat häntä niin tiukasti, että Sinbad melkein menetti henkensä – mutta se oli iloista puristusta! Äiti itki onnenkyyneleitä, ja lapset tarttuivat hänen käsiinsä, kertoen kuinka olivat kaivanneet häntä. Sinbad katseli heitä, hymyillen leveästi. Hän oli nähnyt ihmeitä maailmalla, mutta mikään ei ollut kauniimpaa kuin tämä hetki, kotona, rakkaidensa ympäröimänä. Kun ensimmäinen ilonhuipentuma oli ohi, Sinbad kutsui kaikki luokseen. Nyt oli aika näyttää, mitä hän oli tuonut mukanaan pitkältä matkaltaan! Palvelijat kantoivat taloon suuria, painavia arkkuja ja kääröjä. Lasten silmät suurenivat, kun Sinbad avasi ensimmäisen arkun. Sen sisältä paljastui jotain aivan uskomatonta! Siellä kimalteli ja välkehti niin monia jalokiviä! Timantteja, rubiineja, smaragdeja, safiireja... Ne olivat kuin pieniä, värillisiä tähtiä, jotka olivat pudonneet taivaalta suoraan arkkuun. Ne loistivat niin kirkkaasti, että ne saivat huoneen näyttämään aivan satumaalta, täynnä salaperäistä valoa. Lapset huokasivat ihastuksesta, ja jopa aikuiset olivat ällistyneitä. Sinbad kertoi, kuinka hän oli löytänyt nämä aarteet kaukaisilta saarilta, missä ne piilottelivat syvällä maan uumenissa, ja kuinka ne olivat olleet osa hänen vaarallisia seikkailujaan ja olivat hänen rohkeutensa palkka. Mutta se ei ollut kaikki! Toisesta arkusta paljastui hienoja, silkkisiä kankaita, joita ei ollut koskaan nähty Bagdadissa. Ne olivat pehmeitä kuin pilvet ja hohtivat sateenkaaren väreissä. Yksi kangas oli kuin aamunkoitto, täynnä vaaleanpunaisia ja oransseja sävyjä. Toinen oli kuin syvä valtameri, täynnä sinisiä ja vihreitä aaltoja. Sinbadin perhe siliteli kankaita, aivan kuin ne olisivat olleet taikuutta. Sitten tuli esille mausteita! Niiden tuoksu täytti koko talon. Siellä oli kanelia, neilikkaa, pippuria ja monia muita eksoottisia tuoksuja, joita Sinbad oli kerännyt kaukaisista maista. Ne tuoksivat niin herkullisilta, että vatsa alkoi kurista itsestään! 'Näillä mausteilla teemme ruoasta vieläkin herkullisempaa', Sinbad sanoi hymyillen. Hänellä oli myös mukanaan arvokkaita hajuvesiä, joiden tuoksu oli kuin tuhannen kukan puutarha. Muistatteko sen jättiläislinnun, Rokhin, ja sen valtavan munan? Sinbad oli onnistunut tuomaan mukanaan palasia tuosta munankuoresta! Ne olivat valtavia ja kiiltäviä, ja lapset eivät voineet uskoa silmiään. He kuvittelivat, millainen jättiläislintu mahtoi olla, kun sen muna oli näin suuri. Sinbad kertoi heille tarinan Rokhin pesästä ja siitä, kuinka hän oli paennut sen kynsistä. Sinbadin palattua, hänen talonsa oli täynnä iloa ja rikkauksia. Hänestä tuli yksi Bagdadin rikkaimmista miehistä. Mutta Sinbad ei ollut ahne. Ei, hän oli oppinut matkoillaan, että todellinen onnellisuus löytyy jakamisesta ja ystävällisyydestä. Hän muisti hyvin ne ajat, kun hänellä ei ollut mitään, ja hän tiesi, kuinka vaikeaa elämä voi olla. Niinpä hän päätti jakaa osan rikkauksistaan niille, jotka tarvitsivat apua eniten. Hän antoi rahaa köyhille, jotta he saivat ruokaa ja lämpimiä vaatteita. Hän auttoi leskiä ja orpoja, jotta heidän elämänsä olisi helpompaa ja heillä olisi turvallinen paikka asua. Ja hän lahjoitti jaloja kankaita ja arvokkaita esineitä temppeleihin ja sairaaloihin, jotta kaikki voisivat nauttia kauneudesta ja mukavuudesta. Hän halusi kaikkien voivan nauttia hänen onnestaan. Ja hän teki sen sydämestään. Ihmiset rakastivat Sinbadia paitsi hänen anteliaisuutensa vuoksi, myös hänen viisautensa takia. Illallispöydässä, ystävien ja perheen ympäröimänä, Sinbad usein kertoi tarinoita seikkailuistaan. Hän puhui valassaaresta, joka oli luullut maaksi, ja jättiläislinnusta, joka oli melkein vienyt hänet taivaalle. Hän kertoi kuninkaasta, joka oli kohdellut häntä ystävällisesti, ja apinoista, jotka olivat heitelleet kookospähkinöitä. Mutta hän ei kertonut vain jännittävistä tapahtumista. Hän kertoi myös, mitä hän oli oppinut. Hän opetti, että on tärkeää olla rohkea, vaikka pelottaisi ja sydän jyskyttäisi rinnassa kuin rumpu. Hän opetti, että on tärkeää olla ystävällinen kaikille, vaikka he olisivat erilaisia ja puhuisivat outoa kieltä. Hän opetti, että on tärkeää kunnioittaa luontoa ja sen eläimiä, suuria ja pieniä, ja että jokaisesta kokemuksesta, niin hyvästä kuin pahastakin, voi oppia jotain uutta ja tulla paremmaksi ihmiseksi. Sinbad oli palannut kotiin viisaampana kuin koskaan, ja hän jakoi tätä viisauttaan kaikkien kanssa, jotka halusivat kuunnella. Päivät kuluivat, ja Sinbad nautti elämästään Bagdadissa. Hän söi herkullisia aterioita, kuunteli tarinankertojien kertomuksia ja vietti aikaa perheensä kanssa. Talossaan oli aina iloa ja naurua. Hän oli turvassa ja rakkaiden ympäröimänä. Hänellä oli kaikki, mitä ihminen voisi toivoa. Mutta joskus, illan tullen, kun aurinko laski ja värjäsi taivaan oranssin ja violetin sävyillä, Sinbad istui katollaan ja katseli kaupungin ylle. Hän katseli kaukaisuuteen, sinne, missä aavikko ja loputon meri yhdistyivät. Tuulen humina toi mukanaan suolaisen meren tuoksun, ja Sinbadin sydämessä heräsi taas tuttu kutsu. Se oli kutsu seikkailuun. Se oli kutsu uusille maille ja uusiin ihmeisiin. Vaikka hän rakasti kotiaan ja perhettään yli kaiken, ja vaikka hänellä oli rikkauksia enemmän kuin kukaan olisi voinut unelmoida, meren ääni kuiskasi hänen korviinsa. Se kuiskasi tarinoita tuntemattomista saarista, piilotetuista aarteista ja jännittävistä haasteista. Se kuiskasi, että maailma oli täynnä vielä löytämättömiä ihmeitä. Ja niin, vaikka Sinbad oli juuri palannut, syvällä sydämessään hän tunsi jo pienen pienen kaipauksen. Kaipauksen kohti seuraavaa seikkailua.

Lopetus

Ja niin päättyi Sinbad Merenkulkijan tarina tällä erää. Kiitos, että olit mukana tässä jännittävässä matkassa, täynnä merirosvoja ja yllättäviä löytöjä! Toivottavasti sinäkin innostuit keksimään omia, aivan yhtä mahtavia seikkailujasi. Muista, että mielikuvitus on kuin taikasauva! Jos sinulla on ideoita tai palautetta, kerrothan niistä Sonacastsille. Nähdään taas pian uudessa tarinassa! Lämpimät halaukset ja paljon seikkailun iloa sinulle!

Lisää tarinoita