SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Sinbad Merenkulkija

15 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Oletko koskaan haaveillut elämästä, jossa ylellisyys ja vauraus ovat arkipäivää, mutta samalla kaipaat jännitystä ja tuntematonta? Tänään sukellamme tarinaan miehestä, joka koki tämän kaiken – ja paljon enemmän. Tervetuloa kuuntelemaan Sinbad Merenkulkijan uskomattomia seikkailuja. Tämä on tarina rohkeudesta, oveluudesta ja uskomattomista matkoista, jotka vievät meidät kaukaisiin maihin ja kohtaamaan myyttisiä olentoja. Liity mukaan, kun purjehdimme merille, missä vaarat ja aarteet odottavat joka käänteessä. Valmistaudu kuulemaan tarinoita, jotka ovat lumonneet ihmisiä vuosisatojen ajan.

Sinbadin Ensimmäinen Matka

Kuulimme juuri, että Sinbadin tarinat ovat lumonneet ihmisiä vuosisatojen ajan. Nyt on aika sukeltaa hänen ensimmäiseen suureen seikkailuunsa! Nuori Sinbad oli rikas mies, mutta hänellä oli levoton sydän. Hän ei halunnut vain istua kotonaan Bagdadissa, vaan koki valtavan halun nähdä maailmaa. Niinpä eräänä päivänä hän päätti lähteä kauppiaiden kanssa laivamatkalle. He purjehtivat viikkoja halki sinisen meren, kunnes saapuivat kauniille, vihreälle saarelle. Se näytti niin houkuttelevalta! Kauppiaat halusivat venytellä jalkojaan ja valmistaa ruokaa, joten he rantautuivat. He sytyttivät nuotion ja alkoivat kokata, kunnes – – maa alkoi yllättäen täristä ja liikkua! Voi kauhistus! Se ei ollutkaan saari, vaan valtava unessa ollut valas, joka heräsi nuotion kuumuudesta! Valas sukelsi syvälle merenpinnan alle, ja kaikki laivan miehet joutuivat veden varaan. Sinbad yritti tarttua laivaan, mutta liukui. Hän ajautui aaltojen mukana, kunnes löysi onneksi suuren puunkappaleen, josta sai otteen. Laiva lähti purjehtimaan pois jättäen Sinbadin yksin valtavaan mereen. Päiviä myöhemmin, aallot heittivät hänet lopulta tuntemattoman saaren rannalle. Mutta mitä siellä odotti? Se on toinen tarina!

Toinen Matka ja Timanttilaakso

Päiviä myöhemmin, aallot heittivät hänet lopulta tuntemattoman saaren rannalle. Mutta mitä siellä odotti? Se on toinen tarina! Tai itse asiassa, se on vasta Sinbadin toisen matkan alkua! Sinbad Merenkulkija ei kuitenkaan ollut sellainen mies, joka olisi jäänyt kotiin istumaan pitkäksi aikaa. Vaikka hänellä oli ollut jo monia jännittäviä ja vähän pelottaviakin seikkailuja, hänen sydämensä kaipasi yhä merta ja kaukaisia maita. Niinpä eräänä kauniina päivänä, hän pakkasi taas laukkunsa täyteen kaikenlaisia tavaroita ja lähti kohti satamaa. Siellä häntä odotti suuri, purppuranvärinen laiva, jonka purjeet pullistuivat tuulessa kuin valtavat valkoiset pilvet. Laivan kannella oli iloisia merimiehiä ja kauppiaita, jotka olivat matkalla myymään ja ostamaan eksoottisia aarteita. Sinbad tunsi taas sen tutun, kutkuttavan tunteen vatsassaan – uusi seikkailu oli alkamassa! Laiva liukui pehmeästi aaltojen yli, ja Sinbad katseli, kuinka tuttu kaupunki vähitellen pieneni horisontissa. He purjehtivat monta päivää ja yötä, nähden kalojen hyppivän aalloilla ja kuullen lokkien huutavan taivaalla. Eräänä aurinkoisena aamuna he saapuivat kauniille saarelle. Se oli niin vihreä ja rehevä, että näytti kuin joku olisi maalannut sen kirkkaimmilla väreillä. Keskellä saarta kohosi valtava, pyöreä ja sileä kumpu, joka kiilteli auringonpaisteessa kuin jättimäinen valkoinen pallo. Kauppiaat ihmettelivät, mikä se saattoi olla. 'Minä en ole koskaan nähnyt tällaista kumpua!' huudahti yksi merimies. 'Se on aivan liian sileä ollakseen vuori!', sanoi toinen. Mutta Sinbadilla oli paha aavistus. Hän oli kuullut vanhoja tarinoita valtavasta lintu Rukista, joka munii jättiläismäisiä munia. Voisiko tämä olla sellainen? Ennen kuin kukaan ehti kysyä sen enempää, taivaalle ilmestyi valtava, tumma varjo. Se oli niin suuri, että peitti auringon! Se oli Rukin emo! Lintujättiläinen laskeutui suoraan valkoisen kumpareen, eli oman munansa, luo. Ja se oli totta – se oli Rukin muna! Emolintu oli valtava, sen siivet olivat kuin laivan purjeet, ja sen kynnet olivat terävät kuin miekat. Rukki oli suuttunut siitä, että sen munan lähelle oli tultu. Se iski valtavilla jaloillaan maahan, ja maa tärisi. Sitten, se tarttui Sinbadin laivaan, nosti sen ilmaan kuin pienen lelun ja murskasi sen! Kauppiaat ja merimiehet huusivat ja syöksyivät mereen. Sinbad onnistui juuri ja juuri hyppäämään veteen ja tarttumaan puunpalaseen, kun laiva upposi. Jälleen kerran Sinbad oli yksin, ajautuen aalloilla. Mutta tällä kertaa ei mennyt kauaa, kunnes hän ajautui toiselle saarelle. Tämä saari ei ollut yhtä kaunis kuin edellinen. Sen sijaan, se oli täynnä teräviä kiviä ja keskellä saarta oli valtava, pimeä rotko. Sinbadin täytyi laskeutua alas rotkoon, koska siellä näytti olevan ainoa paikka, jossa saattoi olla suojassa. Hän kapusi varovasti alas jyrkkää rinnettä, kunnes saapui pohjalle. Ja mitä hän näkikään! Koko laakson pohja kimalteli ja loisti! Se oli täynnä timantteja! Pieniä ja suuria, kirkkaita ja värikkäitä, ne olivat kaikkialla, kuin tähtitaivas maan päällä. Mutta ihan pian Sinbad huomasi myös jotain muuta. Timanttien joukossa luikerteli valtavia käärmeitä, jotka olivat niin isoja, että ne olisivat voineet niellä pienen puun! Ne nukuivat päivisin piilossa kivien alla ja tulivat esiin vasta pimeän tultua. Sinbad pelkäsi, että hän jäisi loukkuun tähän kimaltelevaan, mutta vaaralliseen laaksoon. Miten hän pääsisi pois? Hän mietti ja mietti. Yhtäkkiä hän näki jotain outoa taivaalla. Suuria lihankappaleita putoili rotkoon! Ja niiden perässä syöksyi valtavia kotkia ja Rukkia muistuttavia lintuja, jotka tarttuivat lihankappaleisiin ja lennättivät ne ylös kallioille. Sitten Sinbad ymmärsi! Ylhäällä kallioilla oli kauppiaita, jotka tiesivät timanttilaaksosta. He heittivät lihankappaleita alas, jotta timantit tarttuisivat niihin. Sitten kotkat veisivät lihoineen timantit ylös, ja kauppiaat voisivat kerätä ne pois. Sinbad keksi ovelan suunnitelman. Hän keräsi ympäriltään suurimpia ja kauneimpia timantteja ja piilotti ne vaatteisiinsa. Sitten hän odotti, kunnes seuraava lihankappale putosi lähelle. 'Tämä on minun tilaisuuteni', hän ajatteli. Hän hiipi varovasti valtavan lihankappaleen luokse ja sitoi itsensä siihen kiinni omalla vyöllään. Sitten hän odotti, sydän jyskyttäen. Ei mennyt kauaa, kun valtava kotka syöksyi alas, tarttui lihaan ja Sinbadiin kynsillään ja alkoi nousta kohti taivasta! Sinbad sulki silmänsä tiukasti ja puristi kynsin hampain. Ylhäällä kallioilla kauppiaat odottivat. Kun kotka laski lihankappaleen alas, he juoksivat paikalle. Mutta heidän yllätyksekseen, lihan alta paljastui Sinbad! 'Voi hyvänen aika, mitä täällä tapahtuu!' huusi yksi kauppias. 'Se on elävä ihminen!' sanoi toinen. Sinbad vapautti itsensä ja selitti, mitä oli tapahtunut. Kauppiaat olivat hämmästyneitä ja iloisia. He auttoivat Sinbadia ja jakoivat hänen kanssaan matkaeväitä. Sinbad puolestaan antoi heille osan keräämistään timanteista kiitoksena avusta. Niinpä Sinbad, ihmeellisen ja vaarallisen toisen matkansa jälkeen, pääsi turvallisesti takaisin kotiin. Hänellä oli mukanaan valtava määrä timantteja, jotka tekivät hänestä entistä rikkaamman. Mutta, mikä oli tärkeämpää, hänellä oli mukanaan tarinoita – tarinoita rohkeudesta, kekseliäisyydestä ja ystävällisyydestä. Hän jakoi tarinansa ystäviensä ja perheensä kanssa, ja he kuuntelivat suu auki, kun Sinbad kertoi seikkailuistaan.

Kolmas Matka ja Ihmissyöjät

Mutta jopa kaikkien timanttien ja ihmeellisten tarinoiden keskellä, jotain jäi Sinbadin sydämeen kutkuttamaan. Vaikka hänellä oli rahaa enemmän kuin koskaan ennen ja ystävät kuuntelivat lumoutuneina hänen seikkailujaan, hän alkoi taas kaivata merta. Merta, joka kutsui häntä uusiin koitoksiin, uusiin maihin ja uusiin ihmeisiin. Eihän seikkailunhalu vain katoa, vaikka olisi kuinka rikas! Niinpä, ei aikaakaan, kun Sinbad alkoi taas järjestellä uutta matkaa. Hän osti uuden, suuren ja vahvan laivan. Hän keräsi parhaat kauppatavarat, joita hän voisi löytää, ja palkkasi rohkean ja luotettavan miehistön. Hän halusi lähteä niin kauas kuin purjeet hänet veisivät, nähdä paikkoja, joista kukaan ei ollut vielä kuullut. Ja niin, eräänä aurinkoisena aamuna, tuuli täytti purjeet ja Sinbadin kolmas matka alkoi! He purjehtivat viikkoja, kuukausia, näkivät eksoottisia rantoja ja kauppoja, ja tapasivat ystävällisiä ihmisiä. Kaikki sujui hienosti, kunnes eräänä päivänä taivas pimeni. Mustat pilvet kerääntyivät, ja tuuli alkoi puhaltaa raivokkaasti. Meri nousi ja laski valtavina aaltoina, jotka paiskoivat laivaa kuin leikkikalua. Ukkonen jylisi ja salamat halkoivat pimeyttä. Se oli hirvein myrsky, jonka Sinbad oli koskaan kokenut! Laiva natisi ja vaikeroi, kunnes paukahtaen se hajosi kappaleiksi aaltojen armoilla. Sinbad ja muutama hänen miehistöstään onnistuivat tarttumaan laivan palasiin ja kelluivat pitkän ajan, kunnes aamunkoitteessa he näkivät jotain horisontissa. Se oli saari! Heidän viimeisillä voimillaan he uivat rantaan, aivan uupuneina ja kauhuissaan. Saari oli kaunis, täynnä korkeita puita ja eksoottisia kukkia, mutta se oli aivan hiljainen. Liian hiljainen. He kävelivät syvemmälle saarelle etsien ruokaa ja juomaa, ja pian he löysivät jotain erikoista. Se oli suuri, outo rakennus. Ei sellainen koti, jonka he tunsivat, vaan suorastaan valtava ja tehty isoista kivistä, ja sen ovi oli auki. Mitähän siellä voisi olla? Nälkäisinä ja janoisina he astuivat sisään toivoen löytävänsä apua tai ainakin vettä. Mutta sen sijaan he löysivät valtavan luolamaisen tilan, ja sen keskellä nukkui hirvittävä jättiläinen! Se oli valtava olento, jolla oli vain yksi suuri, pyöreä silmä keskellä otsaa, ja sen hampaat olivat pitkät ja terävät kuin veitset. Sen kuorsaus täytti koko luolan. Sinbad ja hänen toverinsa ymmärsivät heti, että he olivat vaarassa. Tämä ei ollut tavallinen jättiläinen. He piiloutuivat varjoihin, sydämet jyskyttäen pelosta. Kun jättiläinen heräsi, se haistoi ihmisen tuoksun ja kääntyi hitaasti kohti piilopaikkaa. Se otti kiinni yhdestä miehistä, tutki häntä ja sitten – voi ei – se alkoi syödä häntä! Yksi toisensa jälkeen jättiläinen vangitsi ja söi Sinbadin toverit, kunnes jäljellä oli enää vain Sinbad itse ja kaksi muuta miestä. Sinbadin oli pakko keksiä jotain, ja nopeasti! Hän oli nähnyt paljon maailmaa ja kohdannut monta vaaraa, mutta tämä oli kamalin. Hän muisti tarinoita vanhoista ajoista, joissa viisaat ihmiset olivat huijanneet jättiläisiä. Sinbad päätti yrittää samaa. He huomasivat suuren, paksun puunkappaleen, joka muistutti keihästä, ja kuusi. He lämmittivät keihään kärkeä tulessa, kunnes se hehkui punaisena. Sitten, Sinbadin merkin annettua, he hyökkäsivät! He juoksivat nukkuvan jättiläisen luo ja työnsivät kuuman keihäänpään suoraan sen ainoaan silmään! Jättiläinen ulvoi tuskasta, niin kovaa, että koko luola tärisi. Se pomppi ympäriinsä sokeana, yrittäen saada kiinni Sinbadista ja hänen ystävistään, mutta he olivat liian nopeita ja pieniä. Jättiläinen horjui ja lopulta kaatui maahan valtavalla rysähdyksellä, menettäen tajuntansa. Sinbad ja hänen kaksi toveriaan tiesivät, että heillä oli vain vähän aikaa. Heidän oli päästävä pois saarelta heti! He etsivät luolasta kaikkea, mitä he voisivat käyttää apunaan. He löysivät puuta ja köysiä, ja tekivät niistä nopeasti pienen lautan. He laskivat lautan mereen ja alkoivat soutaa pois saarelta niin nopeasti kuin vain jaksoivat, jättäen pelottavan jättiläisen taakseen. He ajelehtivat merellä jonkin aikaa, kunnes heidän onnekseen toinen laiva sattui purjehtimaan ohi! Laivan miehistö näki heidät ja pelasti heidät. Sinbad kertoi heille hirveästä seikkailustaan jättiläisten saarella, ja laivan kapteeni oli aivan lumoutunut – ja hieman kauhistunutkin. Niin Sinbad, jälleen kerran, pääsi turvallisesti kotiin Bagdadiin. Vaikka hän oli menettänyt laivansa ja miehistönsä ja kokenut hirveitä asioita, hän oli myös oppinut jotain uutta: kuinka tärkeää on olla rohkea ja kekseliäs silloin, kun kaikki toivo tuntuu olevan menetetty. Hänellä oli mukanaan tarinoita, jotka olivat jännittävämpiä kuin koskaan, ja ne hän jakoi ystäviensä kanssa, jotka kuuntelivat häntä jälleen kerran suu auki, ihmeissään ja hieman peloissaan. Mutta mitäköhän Sinbadin seuraavalle matkalle mahtoi tapahtua? Sitä emme vielä tiedä…

Neljäs ja Viides Matka – Elefantteja ja Vanha Merimies

Sinbad oli taas palannut kotiin, ja Bagdadin kaduilla ja basaareissa kuiskaistiin yhä hänen uskomattomista matkoistaan. Mutta vaikka hänen kassassaan oli kultaa ja jalokiviä ja hänen vatsansa oli täynnä parhaita herkkuja, jokin veti häntä taas merten kutsuun. Meri kuiskasi hänen nimeään, ja Sinbad tiesi, ettei hän voinut vastustaa. Niinpä hän pakkasi laivansa täyteen tavaraa ja lähti jälleen kerran purjehtimaan kohti tuntematonta. Neljäs matka alkoi aurinkoisesti, mutta kuten arvata saattaa, pian kohtalo puuttui peliin. Myrsky nousi niin suureksi, että laiva keinui kuin lelu aalloilla. Ukkonen jyrähti ja salamat leimusivat, ja ennen kuin kukaan ehti sanoa "peräsin", laiva murskautui pirstaleiksi karikkoon. Sinbad ja muutama muu miehistön jäsen onnistuivat tarraamaan kiinni lankunpätkiin ja ajelehtivat kohti outoa saarta. Saaren rannalla heitä odotti ryhmä ihmisiä, jotka näyttivät ystävällisiltä, mutta heillä oli erikoisia tapoja. Nämä ihmiset tarjosivat Sinbadille ja hänen ystävilleen herkullisen näköistä ruokaa, joka oli makeaa ja tuoksui huumaavasti. Sinbad, aina varovainen, katsoi ympärilleen ja huomasi, että kaikki saaren asukkaat olivat valtavan suuria ja heidän silmänsä olivat hieman sumeat, ikään kuin heillä ei olisi ollut omia ajatuksia. Hän päätti olla syömättä tarjottua ruokaa, mutta hänen ystävänsä ahmaisivat sitä ahneesti. Voi, mikä virhe se olikaan! Jokainen suupala teki heistä entistä uneliaampia ja uneliaampia. Pian he unohtivat kaiken muun paitsi syömisen, ja heistä tuli ihan kuin jättimäisiä vauvoja, jotka vain söivät ja nukkuivat. Sinbad ymmärsi, että tämä oli vaarallinen paikka. Hän oli ainoa, joka pystyi ajattelemaan selkeästi. Eräänä yönä, kun saaren asukkaat ja hänen ystävänsä nukkuivat sikeästi, Sinbad hiipi hiljaa pois. Hän käveli ja käveli, kunnes löysi tiheän viidakon ja sen läpi pienen polun. Polku johti hänet lopulta meren rantaan, aivan toiselle puolelle saarta. Siellä hän kohtasi ystävällisiä kauppiaita, jotka olivat tulleet hakemaan saarelta jotain aarteita. He olivat iloisia nähdessään Sinbadin ja tarjosivat hänelle kyydin laivallaan. Mutta Sinbadin matka ei ollut vielä ohi. Nämä kauppiaat veivät hänet toiselle, vieläkin oudommalle saarelle, jossa asui kuningas ja hänen kansansa. Siellä oli tapana, että kun joku kuoli, hänen puolisonsa haudattiin hänen kanssaan, elävältä! Sinbad pelästyi, kun hän kuuli tämän. Mutta mitäpä hän saattoi tehdä? Kuningas oli ystävällinen ja hän sai jopa naida saaren prinsessan. Elämä oli hetken aikaa mukavaa ja rauhallista. Mutta sitten, voi surua, Sinbadin prinsessa-vaimo sairastui ja kuoli. Sinbadin sydän särkyi, mutta vielä enemmän hän pelkäsi. Hänet vietäisiin haudattavaksi vaimonsa kanssa! Niinpä hänet vietiin suureen luolaan, jossa oli jo paljon hautoja. Hänet laskettiin alas vaimonsa ruumiin viereen, ja luolan suu suljettiin suurella kivellä. Pimeys oli pimeää, ja pelko valtasi Sinbadin mielen. Hän luuli, että tämä olisi hänen loppunsa. Mutta Sinbad ei koskaan luovuttanut. Hän alkoi tutkia luolaa ja huomasi pienen, kapean raon kivien välissä. Hän puristi itsensä raosta läpi ja löysi pitkän, pimeän käytävän. Hän ryömi eteenpäin, kunnes näki kaukana pienen valonpilkahduksen. Hän ryömi valoa kohti, ja lopulta, pitkän ja pelottavan matkan jälkeen, hän pääsi ulos luolasta! Ja mikä parasta, hän löysi tieltään valtavia jalokiviä ja aarteita, joita vain oli pudonnut muiden hautojen mukana. Hän keräsi ne taskuihinsa ja löysi lopulta laivan, joka vei hänet turvallisesti takaisin Bagdadiin. Jälleen kerran, Sinbad oli paennut vaarasta ja palannut kotiin rikkaampana ja kokemuksia viisaampana. Mutta merenkulun kutsu oli vastustamaton. Sinbad ei voinut pysyä pitkään maissa, vaikka hänen ystävänsä pyysivät häntä jäämään. Hän halusi nähdä vielä enemmän maailmaa, löytää uusia paikkoja ja kokea uusia seikkailuja. Niinpä hän osti uuden laivan ja keräsi uuden, rohkean miehistön. Tällä viidennellä matkalla he purjehtivat useiden päivien ajan, kunnes saapuivat kauniille, vehreälle saarelle. Saarella kasvoi paljon hedelmäpuita, ja ilma tuoksui makealta. Kun he kävelivät rannalla, Sinbad näki vanhan miehen istumassa suuren puun alla. Mies näytti kovin väsyneeltä ja heikolta. Hän pyysi Sinbadilta apua, että tämä kantaisi hänet pienen puron yli. Sinbad, joka oli aina valmis auttamaan, nosti vanhan miehen reppuselkäänsä ja alkoi kantaa häntä. Mutta heti kun vanha mies oli Sinbadin selässä, hän kietoi jalkansa niin tiukasti Sinbadin kaulan ympärille, ettei Sinbad voinut hengittää kunnolla! Ja vanha mies ei halunnutkaan päästää irti! Hän alkoi jopa lyödä Sinbadia jaloillaan, jos tämä yritti pysähtyä tai ravistaa häntä alas. Voi, mikä ilkeä vanha merimies! Hän oli kuin taakka, joka ei koskaan irronnut. Sinbadin oli pakko kantaa tätä "Vanhaa Merimiestä" selässään päivät pitkät. Hän söi ja joi vanhan miehen yhä selässään. Sinbad alkoi miettiä, miten hän pääsisi eroon tästä hirveästä taakasta. Eräänä päivänä Sinbad löysi rannalta pudonneita rypäleitä, jotka olivat kypsyneet auringossa ja käyneet hieman. Hän puristi niistä mehua ja jätti sen astiaan. Jonkin ajan kuluttua mehu alkoi kuplia ja tuoksui hassulta. Se oli käynyttä rypälemehua, vähän kuin viiniä. Sinbad joi sitä ja tunsi olonsa pirteämmäksi. Hän tarjosi sitä sitten "Vanhalle Merimiehelle". "Voi, mikä herkullinen juoma!" huudahti vanha mies, kun hän maistoi sitä. Hän joi ja joi, kunnes hän tuli ihan humalaan ja alkoi horjua Sinbadin selässä. Nyt oli Sinbadin tilaisuus! Kun vanha mies löysäsi otettaan, Sinbad ravisti hänet alas ja murskasi hänet maahan suurella kivellä. Huh, mikä helpotus! Sen jälkeen Sinbad ja hänen miehistönsä purjehtivat taas eteenpäin. He saapuivat saarelle, jossa kasvoi valtavia puita ja oli valtavia lintuja. Yhtenä päivänä he näkivät valtavan valkoisen munan, niin suuren kuin mökki! Sinbad ja hänen miehistönsä eivät tienneet, että se oli tarunomaisen jättiläislinnun, Rohin, muna. He murtautuivat munan sisälle ja söivät sen. Mutta eipä aikaakaan, kun kaksi valtavaa Roh-lintua lensi taivaalla. Ne olivat niin suuria, että niiden siipien iskusta syntyi myrsky! Ne näkivät, mitä heidän munalleen oli tapahtunut, ja ne raivostuivat! Linnut hyökkäsivät laivan kimppuun ja pudottivat valtavia kiviä, niin suuria, että ne rikkoivat laivan kappaleiksi. Sinbad onnistui tarttumaan laivan jäänteeseen ja ajelehti jälleen kerran yksin merellä. Hän oli taas menettänyt kaiken. Aallot heittelivät häntä, kunnes hän ajautui rantaan toiselle saarelle. Tämä saari oli täynnä kookospähkinäpuita ja villieläimiä, mutta mikä parasta, siellä asui myös ystävällisiä ihmisiä, jotka opettivat Sinbadille uuden tavan ansaita elantonsa. He kouluttivat elefantteja keräämään kookospähkinöitä korkeista puista. Sinbad, joka oli aina nopea oppimaan, oppi itsekin kiipeämään kookospuuhun ja heittämään pähkinöitä alas. Hän auttoi myös elefanttien kanssa, ja pian hänestä tuli taitava norsunkuljettaja. Hän jopa ystävystyi yhden suuren norsun kanssa, jolla oli isot, valkoiset syöksyhampaat. Sinbad eli saarella jonkin aikaa, ja hän ansaitsi paljon rahaa myymällä kookospähkinöitä ja auttamalla norsujen kanssa. Lopulta hän löysi laivan, joka oli matkalla takaisin Bagdadiin. Hän jätti hyvästit uusille ystävilleen ja matkusti kotiin, mukanaan paljon tarinoita ja uusia aarteita. Hän oli jälleen kerran todistanut, että vaikka kuinka vaikeita asiat olivat, aina oli toivoa ja aina oli mahdollisuus löytää uusi tie. Ja niin Sinbad saapui kotiin, ja Bagdadin kansa kuunteli taas hänen uskomattomia tarinoitaan suu auki, ihmeissään hänen rohkeudestaan ja onnestaan.

Lopetus

Kiitos, että kuuntelit Sinbad Merenkulkijan tarinan! Toivottavasti nautit hänen hurjista seikkailuistaan ja kaukaisista maista. Jos sinulla on palautetta tai ajatuksia, kerro Sonacastsille – haluamme kuulla, mitä mieltä olit! Muista, että maailma on täynnä ihmeitä. Keksi sinäkin omia jännittäviä tarinoita ja seikkailuja. Ehkä sinustakin tulee suuri tutkimusmatkailija! Lämmin kiitos, ja kauniita unia tai iloisia päiviä.

Lisää tarinoita