SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Satu jäniksestä ja kilpikonnasta - Hitaiden voitto

12 min5-7-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Hei pienet ystävät ja kaikki tarinoiden kuuntelijat! Tänään lähdemme yhdessä ihmeelliselle matkalle syvälle metsän siimekseen, missä puut humisevat ja pienet purot solisevat iloisesti. Siellä asuu kaksi hyvin erilaista ystävää: nopea ja hieman ylpeä jänis nimeltä Jussi, ja sitten on meidän kiltti, mutta kovin verkkainen kilpikonna nimeltä Kalle. Jussi rakastaa juosta kovaa, kun taas Kalle nauttii maailman tarkkailusta omassa rauhassaan. Mutta mitä tapahtuu, kun nämä kaksi päättävät testata, kumpi on todella nopein? Pysykää kuulolla!

Haaste ja jäniksen ylpeys

Jussi-jänis, ah, hän rakasti juosta! Hän juoksi nopeammin kuin tuuli, nopeammin kuin suihkumoottori, nopeammin kuin pieni orava, joka pelkää koiraa! Joskus Jussi juoksi niin kovaa, että hänen korvansa lepattivat kuin liput kovassa tuulessa. Ja hän tiesi sen. Hän tiesi, että oli nopein koko metsässä. Eräänä kauniina, aurinkoisena aamuna, kun linnut visersivät iloisesti ja perhoset tanssivat kukkien ympärillä, Jussi ja Kalle olivat juttelemassa vanhan tammen alla. Kalle kilpikonna oli juuri ehtinyt istua alas, kun Jussi jo hyppeli ympäriinsä, täynnä energiaa. "Kalle!" Jussi huudahti, "Et usko, kuinka nopeasti juoksin tänään! Melkein ohitin oman varjoni! Hahaa!" Kalle nyökkäsi hitaasti, "Niin, Jussi, olet todella nopea. Minä taas... minä olen nopea... kun kävelen uniini. Hahaa." Kalle nauroi hilpeästi omalle vitsilleen. Mutta Jussi ei kuunnellut. Hänellä oli jo uusi ajatus mielessään. "Tiedätkö mitä, Kalle?" Jussi sanoi, pysähtyen yhtäkkiä ja katsoen Kallea suurilla silmillään. "Meidän pitäisi pitää kilpailu! Kunnon juoksukilpailu! Minä ja sinä!" Kalle kilpikonna kallisti päätään. "Kilpailu? Minä ja sinä, Jussi? Mutta sinä olet niin nopea, ja minä... minä olen kilpikonna. Minulla on tämä painava kuori selässäni." Hän osoitti kaunista, vihreäkuvioista kuortaan. "Minä en ole ikinä juossut." "No, en ainakaan nopeasti." Jussi-jänis vain nauroi. "Ei se haittaa, Kalle! Se tekee siitä vain hauskempaa! Voihan olla, että sinä yllätät minut! Tai sitten et. Hahaa!" Jussin äänessä oli pientä pilkkaa, mutta Kalle ei välittänyt. Kalle oli tottunut Jussin kehuskeluun. Kalle pohti asiaa hetken. Aurinko paistoi lämpimästi hänen kuoreensa. Hän ajatteli kauniita kukkia, joita näkisi matkan varrella. Hän ajatteli tuulen suhinaa puissa. "No... ehkä se olisi hauskaa. Uusi kokemus. Mistä me aloittaisimme ja mihin me juoksisimme?" Jussi pomppasi ilmaan! "Loistavaa! Mahtavaa! Kuule, me aloitamme tästä vanhan tammen juurelta! Ja maaliviiva on tuolla, metsän toisella puolella, ison, punaisen sienen luona! Se on pitkä matka, Kalle, todella pitkä!" Kalle katsoi metsän toiselle puolelle. Se näytti todella kaukaiselta. Melkein niin kaukaiselta kuin kuuhun kävely! Mutta hän oli luvannut. Ja Kalle piti aina lupauksensa. "Hyvä on, Jussi. Minä olen mukana. Milloin me aloitamme?" Jussi hyppeli innosta. "Heti! Minä sanon: yksi, kaksi, kolme, menoksi! Ja sitten me lähdemme! Sinä tulet näkemään, kuinka nopeasti minä juoksen! Olen kuin salama! Olen kuin tuulenhenkäys! Olen... olen Jussi-jänis!" Niin, kaikki oli valmista. Jussi tunsi itsensä voittajaksi jo ennen kuin kilpailu oli alkanutkaan. Hän venytteli jalkojaan, hypähti pari kertaa ja vilkuili Kallea, joka oli jo varannut itselleen parhaan paikan lähtöviivalle. Kalle ei venytellyt. Kalle vain seisoi siinä, rauhallisesti, aivan kuin olisi lähdössä sunnuntaikävelylle, eikä suuren kilpailun aloitukseen. Jussi virnisti. "Oletko valmis, Kalle?" Kalle nyökkäsi hitaasti. "Olen valmis, Jussi." Jussi otti syvän henkeä. "Yksi! Kaksi! KOLME! MENOKSI!" Ja niin, Jussi ampaisi liikkeelle kuin nuoli jousesta. PUM! HUI! HÄN KATOSI NÄKYVISTÄ HETKESSÄ! Pöly pilasi hänen perässään, ja puiden lehdet heilahtelivat hänen nopeudestaan. Jussi-jänis oli jo kaukana, kaukana, kaukana... Kalle kilpikonna puolestaan... Kalle teki niin kuin kilpikonna tekee. Hän otti pienen askeleen. Sitten toisen. Ja kolmannen. Hän ei ollut nopea. Mutta hän oli tasainen. Hän tiesi, ettei hänen tarvinnut olla nopein. Hänen tarvitsi vain päästä perille. Ja niin hän lähti matkaan, rauhallisesti, askel askeleelta, kohti sitä kaukana näkyvää punaista sientä. Jussi juoksi ja juoksi. Hän ohitti pusikkoja, hyppäsi kivien yli ja pujahti puiden välistä. "Minä voitan! Minä voitan! Kalle ei ehdi edes puoliväliin, kun minä olen jo maalissa!" hän ajatteli. Jussin korvat lepattivat, ja hänen pieni sydämensä sykki onnesta ja ylpeydestä. Hän katsahti olkansa yli. Ei Kallea näkynyt missään. Ei edes pientä vihreää pilkkua. Jussi naurahti. "Missä se kilpikonna viipyy? Varastonpaikan varmasti pysähtyi syömään marjoja tai ihmettelemään perhosia! No, minähän odotan täällä. On tylsää voittaa ilman yleisöä. Ja Kalle on sentään ystäväni." Jussi-jänis päätti pitää pienen levon. Hän löysi mukavan, sammalpeitteisen paikan ison puun varjosta. Aurinko paistoi lämpimästi, ja puiden oksien välistä kuului lintujen laulua. "Pieni torkku ennen voittoa ei haittaa," Jussi ajatteli. "Kallella kestää vielä ikuisuus, ennen kuin hän saapuu tänne." Ja niin Jussi-jänis käpertyi kerälle ja sulki silmänsä...

Kilpikonnan tasainen tahti ja jäniksen torkut

Jussi-jäniksen silmät sulkeutuivat, ja hän vaipui syvään uneen. Unten mailla Jussi unelmoi kultaisista porkkanoista ja nopeista juoksukilpailuista, joissa hän aina voitti. Hän näki itsensä maaliviivalla, yleisön hurratessa, ja pokaalin kimaltaessa auringonpaisteessa. Jussi nukkui niin sikeästi, ettei hän kuullut pienten hyönteisten surinaa eikä tuulen suhinaa puiden latvoissa. Koko maailma näytti hiljentyneen Jussin unen ajaksi. Mutta jossain siellä, kauempana polulla, Kalle-kilpikonna jatkoi matkaansa. Hän ei nähnyt unta. Hän ei pysähtynyt haaveilemaan. Kalle ei ollut nopea, mutta hän oli periksiantamaton. Yksi pieni askel kerrallaan, hiljalleen, hän eteni kohti maaliviivaa. Kalle oli päättänyt, että vaikka hän ei olisi nopein, hän olisi sinnikkäin. Kalle siirsi yhtä jalkaansa eteenpäin, sitten toista. Hänen kuorensa kiilsi aamuauringossa, ja hänen pienet silmänsä tuijottivat suoraan eteenpäin. Hän käveli hiekkaisella polulla, jossa pienenpienet kivet narskui kevyesti hänen jalkojensa alla. Välillä hän ohitti kauniita kukkia, jotka nyökkäilivät tuulessa, ja välillä ohi lentävän perhosen, jonka siivet lehahtelivat kevyesti. Kalle ei kiirehtinyt. Hän ei myöskään ihastellut liikaa maisemia. Hänen mielessään oli vain yksi asia: jatkaa matkaa. Miten Kalle jaksoi? Hän ei ajatellut sitä. Hän vain teki. Yksi askel, sitten toinen. Aivan kuten kello tikittää tasaisesti, niin Kallekin eteni. Tik tak, tik tak, Kalle askelsi. Polku mutkitteli pienen puron yli, jossa vesi solisi iloisesti. Kalle istahti hetkeksi puron reunalle, otti pienen siemauksen raikasta vettä ja jatkoi sitten matkaansa, virkistyneenä. Hän ei levännyt pitkään, vain sen verran, että jaksoi taas edetä. Sillä aikaa Jussi-jänis nukkui edelleen. Aurinko oli jo noussut korkeammalle taivaalle, lämmittäen maan pintaa. Pieni orava juoksi Jussin ohi, keräten pähkinöitä, mutta Jussi ei herännyt. Linnut lauloivat iloisia laulujaan, mutta Jussi nukkui sikeästi. Jussin korvat olivat painautuneet tiukasti maata vasten, ja hänen kuonoonsa tarttui pienenpieni pölyhiukkanen, mutta Jussi ei edes aivastanut. Hän oli todella syvässä unessa. Kalle-kilpikonna oli tällä välin kulkenut jo pitkän matkan. Hän oli ohittanut vanhan, sammalta kasvavan kiven ja suuren tammen, jonka oksat levittäytyivät kuin jättimäiset kädet. Kalle muisti, että Jussi oli sanonut kilpailun olevan pitkä, ja hän tiesi, ettei maaliviiva ollut vielä lähellä. Mutta se ei lannistanut häntä. Jokainen askel oli askel lähemmäs tavoitetta. Kalle ei kilpaillut Jussin kanssa. Hän kilpaili itsensä kanssa. Hän halusi näyttää itselleen, että hän pystyi. Tuuli alkoi puhaltaa kevyesti, kuiskaillen puiden lehdissä.

Maaliviiva ja suuri opetus

Tuuli alkoi puhaltaa kevyesti, kuiskaillen puiden lehdissä. Kalle kuunteli tuulen laulua, askel askeleelta eteenpäin. Hänen kilpensä tuntui painavalta, mutta hänen mielensä oli kevyt ja päättäväinen. Kalle ei tuntenut kiirettä. Hänellä oli vain yksi selkeä tavoite mielessään: päästä maaliviivan yli, vaikka se veisi koko päivän. Hän keskittyi vain seuraavaan pieneen askeleeseen, sitten seuraavaan ja seuraavaan. Metsän äänet olivat hänelle lohdullisia, ja jokainen askel oli kuin pienen kiven vierittäminen kohti päämäärää. Hän ihaili matkan varrella kukkien värejä ja perhosten lentoa, nauttien jokaisesta hetkestä, vaikka tiesikin olevansa kilpailussa. Samaan aikaan, kaukana takana, Jänis Jussi heräsi! Hän venytteli pitkästi, haukotteli isosti ja hieroi silmiään. Aika oli kulunut kuin siivillä hänen nukkuessaan, aivan liian nopeasti. Jussi vilkaisi aurinkoa – se oli jo korkealla taivaalla ja alkoi jopa laskea hieman alaspäin! 'Voi ei!' Jussi huudahti niin kovaa, että muutama pikkulintu lennähti säikähtäneenä pois oksiltaan. 'Minä nukuin pommiin! Olen nukkunut koko iltapäivän! Kilpikonna Kalle on varmasti jo maalissa! Minun täytyy juosta!' Paniikki valtasi Jussin mielen. Hän säntäsi liikkeelle sellaista vauhtia, että metsän puiden lehdet heilahtelivat tuulen lailla ja pienet kivet sinkoilivat hänen jälkeensä. Hän juoksi niin lujaa, että hänen pitkät korvansa lepattivat villisti hänen takanaan. Kalle kilpikonna oli jo lähes perillä. Maaliviiva! Se oli vain kivenheiton päässä, pieni matka, jonka pystyi melkein koskettamaan. Kalle hymyili, kun hän näki punaisen nauhan jännittävän puiden välissä. Nauha näytti juhlalliselta ja houkuttelevalta. Kalle ajatteli: 'Tämä on ollut pitkä matka. Olen väsynyt, jalkani ovat raskaat, mutta olen melkein perillä. En luovuta nyt. En sittenkään.' Jokainen askel tuntui nyt tärkeämmältä kuin koskaan, jokainen pieni liike vei häntä lähemmäksi unelmaansa. Jänis Jussi juoksi niin nopeasti, että metsä muuttui hänen silmissään vain vihreäksi ja ruskeaksi sumuksi. Hän hyppeli ja loikki, yrittäen kuroa kiinni jokaisen sekunnin, jokaisen minuutin, jonka oli nukkunut. Hän puristi hammasta ja painoi eteenpäin, toivoen ihmettä. Yhtäkkiä, puiden välistä, hän näki jotain punaista ja vihreää, hitaasti liikkuvan hahmon. 'Ei voi olla totta!' Jussi huudahti tuskin saaden henkeä. 'Kilpikonna Kalle! Hän on melkein maalissa! Mitä minä tein!?' Sydän tykytti Jussin rinnassa kuin rumpu, ja hän tunsi kuinka hiki valui hänen otsaltaan. Hän antoi kaikkensa, ehkä enemmänkin kuin koskaan ennen. Jussi kiihdytti vielä entisestään. Hänen korvansa lepattivat ja hännänpää pomppi ylös ja alas, kun hän yritti saavuttaa Kallea. Mutta Kalle... Kalle vain käveli. Rauhallisesti. Vakaasti. Yksi askel, sitten toinen, pieni, mutta varma. Hän nosti jalkansa, sitten toisen. Ja sitten... Kalle ylitti maaliviivan! Hänen kilpensä kosketti punaista nauhaa, ja se katkesi kevyesti. Metsä raikui valtavista hurraa-huudoista! Kaikki eläimet, oravista pöllöihin, taputtivat ja hyppelivät riemusta. Kalle oli voittanut! Hän nosti päänsä ja katsoi ystäviinsä, tunsi ilon leviävän rinnassaan. Hän oli tehnyt sen. Jänis Jussi pysähtyi aivan maaliviivan tuntumaan, hengästyneenä ja hieman häpeissään. Hänen jalkansa olivat kipeät ja sydämensä oli raskas. Hän katsoi Kallea, joka seisoi maaliviivalla, kilpi kiiltäen auringossa, hymyillen. Kallen silmät olivat täynnä iloa ja tyytyväisyyttä, ei voitosta, vaan tehdystä työstä. Jussi tajusi, että ei nopeus ollutkaan aina tärkeintä. Ei ollutkaan kyse siitä, kuka on nopein alussa, tai kuka ehtii juosta pisimmälle hetkessä, vaan siitä, kuka jaksaa jatkaa, periksi antamatta, loppuun saakka. 'Onneksi olkoon, Kalle!' Jussi sanoi, vaikka hänen oli aluksi vaikea niellä ylpeyttään ja myöntää tappionsa. Hänen äänensä oli hieman käheä juoksemisesta ja tunteista. 'Olit uskomaton. Minä opin tänään suuren läksyn, Kalle. Kiitos, kun näytit minulle, että vaikka olisin kuinka nopea, niin sinnikkyys on tärkeämpää.' Kalle hymyili, hänen silmänsä tuikkivat hyväntahtoisesti. 'Kiitos, Jussi', hän sanoi. 'Tärkeintä ei ole voitto muita vastaan, vaan se, että antaa parhaansa ja uskoo itseensä. Ja muistaa, että jokainen meistä on hyvä jossain.' Metsän eläimet kantoivat Kallen juhlien keskipisteeksi. Siellä oli herkullisia marjoja, makeita sieniä ja raikkaita juomia. Kaikki nauravat ja iloitsivat Kallen voitosta, mutta myös Jussin rehellisyydestä ja oppimisesta. Jussi istui aluksi hieman syrjässä, miettien tapahtunutta. Sitten hänkin nousi ja meni onnittelemaan Kallea uudelleen, tällä kertaa koko sydämestään. Hän ymmärsi, että Kalle oli voittanut paitsi kilpailun, myös Jussin sydämen ja opettanut tälle jotain korvaamatonta. Hän oli näyttänyt kaikille, että jokaisella meistä on omat vahvuutemme, ja että hitaallakin, mutta tasaisella tahdilla voi päästä maaliin – ja saavuttaa suuria asioita. Tästä päivästä eteenpäin Jänis Jussi oli paljon nöyrempi. Hän ei enää kehuskellut nopeudellaan eikä pilkannut toisia. Hän muisti Kallen esimerkin ja sen, että joskus hitaat ja tasaiset todellakin voittavat kisan. Ja mikä tärkeintä, hän oppi arvostamaan ystäviään ja heidän erilaisia kykyjään. Kilpailu oli opettanut Jussille enemmän kuin vain yhden voittajan ja yhden häviäjän. Se oli opettanut hänelle ystävyydestä, sinnikkyydestä, nöyryydestä ja siitä, että jokainen askel eteenpäin on tärkeä, riippumatta siitä, kuinka pieni se on. Todellinen voitto oli opittu läksy ja uusi, syvempi ystävyys.

Lopetus

Ja niin päättyy tämä hauska seikkailu jäniksen ja kilpikonnan kanssa. Kiitos tuhannesti, kun olit mukana kuuntelemassa! Toivottavasti pidit tästä ja muistat, että ystävyys on aina voittamaton. Muista, että voit itse keksiä omia upeita seikkailuja tai etsiä uusia tarinoita kuunneltavaksi. Jos sinulla on palautetta tai ajatuksia, kerrothan Sonacastsille. Oikein mukavia hetkiä ja seuraavaan kertaan! Nähdään taas! Heippa!

Lisää tarinoita