SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Satakieli ja ruusu

15 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Mitä jos joku uhraisi kaikkensa rakkauden puolesta, mutta uhri olisi täysin turha? Tässä tarinassa kauneus ja intohimo kohtaavat julman todellisuuden. Oscar Wilden "Satakieli ja ruusu" vie meidät maailmaan, jossa nuori opiskelija kaipaa punaista ruusua, ja pieni satakieli päättää auttaa häntä hinnalla millä hyvänsä. Kuulemme tarinan rakkauden voimasta ja sen sokeudesta. Tervetuloa mukaan.

Opiskelijan toivoton rakkaus

Kaukana, suuressa yliopistokaupungissa, asui nuori opiskelija, jonka sydän oli täynnä suuria tunteita ja unelmia. Hän istui usein puutarhassaan, kirjojensa ääressä, mutta eräänä iltana hän oli syvän surun vallassa. Miksi? No, hän oli palavasti rakastunut, aivan valtavan ihastunut kauniiseen tytöön. Tämä tyttö oli professorin tytär, ja hän oli luvannut tanssia opiskelijan kanssa tulevissa juhlissa – mutta vain jos opiskelija toisi hänelle lahjaksi punaisen ruusun. Yhden ainoan, täydellisen punaisen ruusun! Opiskelija etsi ja etsi, mutta hänen omassa puutarhassaan kasvoi vain valkoisia, keltaisia ja vaaleanpunaisia ruusuja. Ei yhtäkään tulenpunaista, sellaista kuin tyttö oli toivonut. "Voi kurjuus!" hän huokaili kyyneleet silmissään. "Minun rakkauteni on tuhoon tuomittu! Kuinka voin tanssia hänen kanssaan ilman sitä kaunista punaista ruusua? Sydämeni särkyy palasiksi." Hän oli niin surullinen, että tuntui kuin kaikki maailman ilo olisi kadonnut. Hän vaipui maahan ja itki, ja hänen kyyneleensä tippuivat pienten kukkien päälle.

Satakielen uhri

Pieni satakieli istui puussaan, kuunnellen maailman ääniä. Sen pikkuruiset korvat tavoittivat surullisen äänen, joka kantautui puutarhasta. Se oli nuoren opiskelijan itkua. "Miksi hän itkee niin kovasti?", satakieli mietti. Se lensi lähemmäksi, ja näki opiskelijan makaavan maassa, kyyneleet valuivat poskille kuin pienet helmet. "Ah, hän on surullinen rakkauden tähden", satakieli ymmärsi. Opiskelija halusi punaisen ruusun, mutta sellaista ei ollut missään. Hänellä oli niin suuri hätä. Pieni satakieli oli todella surullinen nähdessään opiskelijan tuskan. "Hänellä on niin suuri suru ", se ajatteli. "Minun täytyy auttaa häntä!" Vaikka satakieli oli pieni, sen sydän oli täynnä rohkeutta ja ystävyyttä. "Minä löydän hänelle punaisen ruusun!", satakieli päätti. Sen laulu oli tavallisesti iloinen ja pirteä, mutta nyt se lauloi laulun toivosta ja lupauksesta. Se oli kaunis laulu, mutta hieman surumielinen. Ja niin, pieni satakieli lähti matkaan, sen pienet siivet viuhuivat iloisesti. Se lensi ensin kauniin valkoisen ruusupensaan luokse. "Kaunis valkoinen ruusupensas, jolla oli paljon valkoisia kukkia, pyydän, anna minulle punainen ruusu opiskelijalle!" Valkoinen ruusupensas huokaisi. "Minulla on vain valkoisia ruusuja, puhtaanvalkoisia kuin lumi, puhtaita kuin pilvet taivaalla." "Valkoisia ruusuja ei voi antaa, opiskelija tarvitsee punaisen ruusun tanssia varten." Satakieli kiitti ystävällisesti ja lensi eteenpäin. Sitten se näki iloisen keltaisen ruusupensaan. "Kaunis keltainen ruusupensas, pyydän, anna minulle punainen ruusu opiskelijalle!" Keltainen ruusupensas vastasi, "Minulla on vain keltaisia ruusuja, iloisia kuin auringonpaiste, kirkkaita kuin hunaja!" "Keltaisia ruusuja ei voi antaa, opiskelija tarvitsee punaisen ruusun." Satakieli kiitti ja lensi taas eteenpäin, toivo sydämessään pienenä hiipuen. Se lensi ja lensi, yli puutarhojen ja pensaiden, pienet siivet viuhtoivat nopeasti. Sitten se näki hempeän vaaleanpunaisen ruusupensaan. "Kaunis vaaleanpunainen ruusupensas, pyydän, anna minulle punainen ruusu opiskelijalle!" Vaaleanpunainen ruusupensas vastasi, "Minulla on vain vaaleanpunaisia ruusuja, hempeitä kuin aamun sarastus, unelmien värisiä." "Vaaleanpunaisia ruusuja ei voi antaa, opiskelija tarvitsee juuri sen punaisen." Pieni satakieli alkoi olla todella väsynyt. "Eikö mistään löytyisi punaista ruusua?", se mietti. Mutta sitten, aivan puutarhan perällä, se näki jotain erilaista. Pienen, vanhan ruusupensaan, joka näytti surulliselta ja yksinäiseltä. Sen oksat olivat paljaat, eikä siinä ollut yhtään kukkaa. Pieni satakieli laskeutui oksalle ja lauloi surullisen laulunsa. Vanha ruusupensas nosti pienen oksansa. "Mitä sinä haluat, pieni lintu?" "Minä haluan punaisen ruusun opiskelijalle! Mutta sinulla ei ole yhtään kukkaa." Ruusupensas huokaisi syvään. "Minun kukkani ovat kuolleet kylmyyteen. Mutta, jos todella haluat punaisen ruusun, on yksi tapa." Satakieli nosti päänsä. "Mikä tapa? Mikä tapa?" Ruusupensas jatkoi. "Sinun täytyy rakentaa se laulullasi. Sinun täytyy laulaa minulle koko yön, kuunvalossa. Ja sinun täytyy painaa rintasi piikkiini. Ja sinun sydämesi veren täytyy virrata minun suoniini. Vain siten, minä voin kasvattaa punaisen ruusun, niin kauniin, kuin et ole koskaan nähnyt. Se on sinun elämäsi hinta." Pieni satakieli oli hetken hiljaa. Sen pikkuruisessa päässä pyöri paljon ajatuksia. "Opiskelija tarvitsee ruusun ", se ajatteli. "Hän on niin surullinen. Rakkaus on tärkeämpää kuin elämä ", satakieli päätti. Ja niin, se vastasi ruusupensaalle. "Minä teen sen! Minä laulan sinulle koko yön. Ja minä annan sinulle sydämeni veren. Jotta opiskelija saisi sen punaisen ruusun." Sen pieni sydän tuntui täynnä suurta, uhrautuvaa rakkautta.

Ruusun synty

Ja niin, kun aurinko laski ja tähdet alkoivat tuikkia taivaalla kuin pienet timantit, satakieli lähti lentoon. Se lensi suoraan sen valkoisen ruusupensaan luokse, jonka opiskelija oli nähnyt ikkunastaan. Tämä pensas oli erityisen kaunis, sen oksat taipuivat kevyesti tuulessa ja sen valkoiset ruusut tuoksuivat miedosti yössä. Ne olivat puhtaanvalkoisia, aivan kuin vastasatanut lumi tai pehmein pilvi taivaalla. Satakieli laskeutui oksalle, aivan suurimman ja kauneimman valkoisen ruusun viereen. Se oli nuppu, joka odotti puhkeamistaan. 'Tässä minä sitten laulan', se ajatteli. 'Tässä minä annan sydämeni, jotta rakkaus voi voittaa.' Yön tullen, kun kaikki muut nukuivat sikeästi – kissa käpertyneenä lämpimään tyynyyn, pieni hiiri kolossaan, ja jopa puissa nukkuneet linnut olivat hiljaa – satakieli aloitti laulunsa. Sen laulu oli niin kaunista, niin suloista, että jopa kuunvalo tuntui pysähtyvän kuuntelemaan taivaalla. Se lauloi rakkaudesta, se lauloi kaipuusta, se lauloi nuoren opiskelijan toiveesta. Ja samalla kun se lauloi, se painoi pienen rintansa syvälle ruusupensaan terävimpiin piikkeihin. Oi, kuinka se sattui! Se oli kovaa kipua, pistävää ja polttavaa, mutta satakieli jatkoi lauluaan. Sen sydän oli täynnä niin suurta uhrautuvaa rakkautta, ettei se voinut lakata. Se lauloi, ja lauloi. Ensin pensas tuntui arastelevan. Se ei ollut koskaan aiemmin tuntenut sellaista tuskaa tai sellaista kaunista laulua yhdellä kertaa. Se hätkähti, kun piikit tuntuivat lävistävän pienen linnun. Mutta sitten, pikkuhiljaa, jotain aivan ihmeellistä alkoi tapahtua. Satakielen sydämestä vuoti pieni, pieni pisara punaista verta, joka valui hitaasti pitkin piikkiä. Ja kun se pisara kosketti valkoista ruusunnuppua, nupun uloimmat terälehdet saivat aivan vaaleanpunaisen sävyn. Aivan kuin joku olisi maalannut niitä varovasti vesiväreillä, ensin hennon punaisella, sitten hieman syvemmällä. Se oli kaunis, uusi väri. Satakieli lauloi yhä kovempaa, yhä kauniimmin. Sen ääni nousi ja laski kuin lempeä tuuli puiden latvoissa, kertoen tarinaa suuresta rakkaudesta. Ja mitä enemmän se lauloi, sitä syvemmälle piikit menivät sen pienen sydämeen. Ja mitä syvemmälle ne menivät, sitä punaisemmaksi ruusu muuttui. Se ei ollut enää vain vaaleanpunainen. Ei, se alkoi saada syvemmän, lämpimämmän sävyn, aivan kuin hehkuvat hiilet. Aivan kuin auringonlaskun värit olisivat tarttuneet sen terälehtiin, leviten terälehdeltä terälehdelle, valloittaen koko nupun. Kuu seurasi tätä ihmeellistä tapahtumaa taivaalla, valaisten pensasta hopeisella hehkullaan. Pienet hyönteiset ja yöperhoset lensivät lähemmäs, lumoutuneina satakielen laulusta ja ruusun värin muutoksesta. Ne eivät olleet koskaan nähneet mitään vastaavaa. Valkoinen ruusu, joka oli ollut niin viileä ja kalpea, muuttui nyt eläväksi, hehkuvaksi. Sen väri syveni jokaisen laulun ja jokaisen kipupisaran myötä. Se oli kuin nopea, taianomainen maalaus. Satakieli lauloi rakkaudesta, joka on niin vahva, että se voi muuttaa maailman. Se lauloi uhrauksesta, joka tekee mahdottomasta totta. Sen laulu oli nyt täynnä iloa ja surua yhtä aikaa. Iloa siitä, että se pystyi auttamaan opiskelijaa, ja surua siitä, että sen oma elämä oli päättymässä. Sen pienet siivet alkoivat vapista väsymyksestä, ja sen pieni, kaunis ääni alkoi heiketä. Mutta se ei luovuttanut. Ei, se lauloi vielä viimeisen säkeistön, koko sielustaan. Nyt, ruusun jokainen terälehti oli jo muuttunut punaiseksi. Aivan täydellisen rubiininpunaiseksi. Se hehkui pimeässä kuin pieni, elävä tuli, niin kirkkaana, että se melkein valaisi pimeää yötä. Vain ruusun aivan keskellä oleva pieni, pieni terälehti oli vielä valkoinen. Se odotti vielä yhtä pisaraa, yhtä viimeistä uhria. Ruusu ei ollut vielä aivan valmis, ei aivan täydellinen. Satakieli kokosi kaikki voimansa. Sen laulu muuttui hiljaisemmaksi, melkein kuiskaukseksi, mutta samalla se oli täynnä kaikkein syvintä tunnetta, kaikkea sitä rakkautta, mitä se vain pystyi antamaan. Se painoi itseään vielä kerran, viimeisen kerran syvemmälle piikkeihin. Ja silloin, viimeinen pisara sen elämänverestä valui suoraan siihen keskimmäiseen terälehteen. Se levisi nopeasti, täyttäen viimeisen valkoisen alueen. Ja juuri silloin, kun se viimeinen terälehti muuttui syvänpunaiseksi, juuri kun ruusu oli täydellinen, juuri kun siitä oli tullut kaunein punainen ruusu, minkä kukaan oli koskaan nähnyt… satakielen laulu hiljeni. Se pieni, urhea lintu vaipui hiljaa ruusupensaan oksalle. Sen pieni sydän oli antanut kaikkensa. Se oli täyttänyt lupauksensa. Se oli luonut punaisen ruusun. Aamuauringon ensimmäiset säteet alkoivat tulla esiin itäiseltä taivaalta. Ne osuivat suoraan ruusupensaaseen ja valaisivat sen keskellä olevan, täydellisen punaisen ruusun. Se oli niin kaunis, niin elävä, että se melkein itki aamukasteesta. Sen terälehdet olivat pehmeitä kuin sametti ja sen väri oli syvempi ja rikkaampi kuin mikään muu ruusu maailmassa. Se oli syntynyt rakkaudesta ja uhrauksesta, ja sen kauneus oli vertaansa vailla. Pensas katseli uutta, punaista ruusuaan ja tunsi pienen surun piston, mutta myös suurta ylpeyttä. Se oli nyt maailman kaunein ruusu, mutta se oli maksanut kalliin hinnan. Pieni satakieli makasi hiljaa oksalla, sen sulat olivat hieman takussa ja sen pieni, kaunis ääni oli sammunut ikuisiksi ajoiksi. Se oli uhrannut kaiken saadakseen aikaan tämän ihmeen, tämän rakkauden symbolin. Se oli antanut elämänsä nuoren miehen toivolle. Opiskelija nukkui yhä makeasti omassa sängyssään. Hän ei tiennyt mitään siitä, mitä oli tapahtunut pienen satakielen ja ruusupensaan välillä sinä taianomaisena yönä. Hän heräisi pian, ja toivoisi löytävänsä sen punaisen ruusun, jonka hän tarvitsi. Mutta kuka voisi arvata, minkälaisen tarinan jokainen sen punainen terälehti kertoi? Kuka voisi tietää, kuinka paljon rakkautta ja rohkeutta sen syntymään oli tarvittu? Se oli salaisuus, joka kuului vain tähtien tuikkeelle, kuun hopeiselle hehkulle ja tuulen lempeälle kuiskaajalle. Tämä oli tarina ruusun syntymästä.

Loppu ja totuus

Aamu saapui pehmein, kultaisin askelin, maalaten taivaan pastelliväreillä. Aurinko kurkisti puiden lomasta, ja sen ensisäteet osuivat suoraan Opiskelijan ikkunaan, herättäen hänet lempeästi unestaan. Opiskelijan uni oli ollut levotonta, täynnä toivoa ja surua, ja hänen mielessään pyöri yhä kuva kauniista, tanssivasta Prinsessasta ja puuttuvasta punaisesta ruususta. Hän huokaisi syvään ja nousi vuoteeltaan. Hän kurkisti ikkunasta ulos, ja mitä ihmettä! Siinä, aivan hänen jalkojensa juuressa, kimalteli juuri sellainen ruusu, josta hän oli koko yön unelmoinut! Se oli syvänpunainen, melkein sametin pehmeä, ja sen jokainen terälehti näytti hehkuvan kuin pieni, salaperäinen tuli. Sen tuoksu oli hunajainen ja täytti ilman ihanalla makeudella. Se oli kaunein ruusu, minkä hän oli koskaan nähnyt. Osaatko kuvitella, kuinka onnelliseksi Opiskelija tuli? Hän oli valmis hyppimään ja tanssimaan itsekin ilosta! Hän ei voinut uskoa silmiään! Hänen sydämensä alkoi takoa innokkaasti kuin pieni rumpu. Hän kumartui ja poimi ruusun varovasti. Se oli täydellinen, kuin auringon ja unelmien taianomainen lahja. Sen punainen väri oli niin syvä, niin loistava, että se melkein häikäisi silmiä. 'Nyt!' hän huudahti iloissaan, ja hänen äänensä kaikui pienen huoneen seinillä. 'Nyt Prinsessa varmasti tanssii kanssani! Nyt hän ymmärtää, kuinka paljon minä häntä rakastan!' Hänen kasvoillaan levisi suuri, aurinkoinen hymy, ja hän lähti juoksemaan kohti linnan portteja, ruusu tiukasti, mutta varovasti, kädessään. Hän tuskin huomasi, kuinka nopeasti hänen jalkansa kantoivat häntä. Prinsessa istui linnan kauniissa puutarhassa, keskellä kukkivia kukkia ja vihreää ruohoa. Ympärillään hänellä oli paljon kultaisia ja hopeisia lahjoja, jotka kimaltelivat auringonpaisteessa. Hän leikki pienillä pennuilla, joilla oli kaulassaan uudet, pehmeät samettipannat, ja hänen mielensä tuntui olevan kaukana Opiskelijan huolista. Opiskelija lähestyi häntä, hengästyneenä mutta täynnä toivoa, sydän pakahtumassa ilosta. 'Prinsessa,' hän sanoi, 'olen tuonut sinulle sen ruusun, jota pyysit. Se on kaikkein kaunein punainen ruusu, joka on koskaan kasvanut maailmassa. Se on tehty rakkaudella ja toivolla...' Mutta Prinsessa vain vilkaisi ruusua. Hänen kasvonsa eivät muuttuneet. Hän ei tarttunut siihen. 'Voi, Opiskelija,' hän sanoi, ja hänen äänensä oli yhtä viileä kuin talvinen tuuli, 'en pidä punaisista ruusuista enää. Ne eivät sovi yhtään minun uuteen, siniseen tanssipukuuni. Ja tiedätkö mitä? Minun kamariherrani antoi minulle juuri nyt paljon kauniimpia lahjoja. Ne olivat täynnä jalokiviä ja kimaltavaa kultaa. Ne ovat paljon, paljon arvokkaampia kuin jokin yksinkertainen ruusu, vaikka se olisi kuinka punainen.' Hän pyöräytti silmiään ja palasi leikkimään pentujensa kanssa, kuin Opiskelija ei olisi koskaan edes tullut paikalle. Opiskelijan kasvot kalpenivat. Hänen sydämensä, joka oli juuri hetki sitten laulanut ilosta kuin iloinen lintu, tuntui nyt särkyvän pieniksi, pieniksi palasiksi. 'Etkö pidä siitä?' hän kuiskasi, ja hänen äänensä oli tuskin kuultavissa. 'Mutta minä... minä luulin, että juuri tämän sinä halusit. Minä ajattelin, että tämä ruusu voisi kertoa sinulle, kuinka paljon...' Hän yritti selittää, mutta Prinsessa ei kuunnellut. Hän vain käänsi katseensa takaisin pentuihinsa ja jatkoi niiden silittelyä, täysin välinpitämättömänä Opiskelijan syvälle surulle. Opiskelija tunsi suurta surua ja vihaa. Hän oli tehnyt kaikkensa, antanut kaiken toivonsa, ja kaikki oli ollut turhaa. Hänen unelmansa olivat murskautuneet, juuri kuten kohta ruusukin. Hän heitti kauniin, punaisen ruusun maahan, niin että sen pehmeät terälehdet avautuivat nurmikolle. Ruusu putosi nurmikolle, ja yksi Prinsessan leikkivistä pennuista, pieni ja pörröinen, mutta töykeä, astui sen päälle leikin tiimellyksessä. Sen pehmeät terälehdet murskaantuivat, ja niiden upea punainen väri valui maahan kuin pieni kyynele. Kukaan ei huomannut. Kukaan ei välittänyt. Opiskelija kääntyi ja lähti pois linnasta, kiirehtien takaisin pieneen huoneeseensa. Hän ei enää halunnut puhua Prinsessan kanssa. Hän ei enää halunnut nähdä häntä. 'Mitä hölynpölyä rakkaus onkaan!' hän mutisi itsekseen, ja hänen äänensä oli täynnä pettymystä. 'Se on vain sana, eikä se tarkoita mitään. Se ei ole yhtä tärkeää kuin rahat tai kauniit korut. Kaikki puheet rakkaudesta ovat pelkkää satua! Se on tylsää ja hyödytöntä!' Hän sulki oven perässään ja istuutui alas, syvästi pettyneenä ja surullisena. Hän päätti unohtaa rakkauden kokonaan ja keskittyä sen sijaan kirjoihin ja opiskeluun. Opiskelija ei koskaan saanut tietää. Hän ei koskaan ymmärtänyt, kuinka paljon rohkeutta ja uhrausta siihen pieneen punaiseen ruusuun oli kätketty. Hän ei tiennyt, että pieni Satakieli oli laulanut koko yön, painanut sydämensä piikkiin ja antanut kaiken, jotta hän voisi olla onnellinen. Hän ei tiennyt, että jokainen punainen terälehti oli ollut pienen linnun sydämenverta, joka oli virrannut rakkaudesta ja toivosta. Hän ei tiennyt, että pieni Satakieli oli kuollut hänen vuokseen. Hän luuli vain löytäneensä ruusun. Tämä on se totuus, jonka vain me kuuntelijat tiedämme. Se on se salaisuus, jonka puut kuiskivat toisilleen ja tähdet tuikkivat yön pimeydessä. Joskus kaikkein suurimmat lahjat ja syvimmät tunteet jäävät huomaamatta. Ihmiset katsovat vain pintaa, sitä mikä kimaltelee tai on helppoa, eivätkä ymmärrä, mitä sen alla todella on. He katsovat vain kiiltävää kultaa ja timantteja, eivätkä näe pienen linnun suurta sydäntä ja valtavaa uhrausta. Se on usein surullista, eikö totta? Ja niin, punainen ruusu, joka oli syntynyt niin suurella rakkaudella ja niin suurella uhrauksella, jäi maahan tallatuksi. Sen kauneus haipui nopeasti, ja sen tarina jäi kertomatta – ainakin Opiskelijalle. Mutta sen kuiske elää edelleen tuulessa, muistutuksena siitä, että rakkaus on joskus sokea, mutta se on myös kaikkein vahvin voima maailmassa, vaikka sitä ei aina heti huomata. Näin päättyi tarina ruususta ja sen kohtalosta.

Lopetus

Kiitos kun kuuntelit Satakielen ja ruusun tarinan ja matkasit kanssamme tähän lumottuun maailmaan. Toivottavasti se inspiroi sinua keksimään omia ihmeellisiä seikkailuja – ehkä sinun tarinassasi eläimet puhuvat, tai kukat osaavat laulaa kauniita lauluja! Me Sonacastilla olisimme todella iloisia kuullessamme, mitä mieltä olit tästä jaksosta. Jätäthän meille palautetta, jos sinulla on jotain mielessä. Muista, että mielikuvitus on kaikkein ihanin taika. Lämmin kiitos ajastasi, ja toivottavasti kuulemme pian taas!

Lisää tarinoita