SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Sami Sammakko ja tahmea seikkailu

60 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Sami Sammakolla oli tapana hypätä... suoraan lätäkköön, sitten lätäkköön, ja joskus vahingossa myös lehdelle, joka olikin liian liukas! Amazonin sademetsä on täynnä suuria seikkailuja, mutta Samin kohdalla ne päättyvät usein pieneen kömmähdykseen. Hän on kiltti ja hyväsydäminen, mutta toisinaan hieman – no, sanotaan nyt vaikka tahmea. Mitä hauskoja sattumuksia Sami kohtaa, kun hän etsii täydellistä illallissammalta?

Sami Sammakko ja suuri loikka

Niinpä Sami lähti etsimään sitä kaikkein herkullisinta, vihreintä ja mehevintä sammalta. Hän hypähti yhden lehtivarren yli, sitten toisen. "Nam, nam," Sami ajatteli, "kohta olen syömässä!" Yhtäkkiä, aivan hänen edessään, korkealla mangopuun oksalla, kasvoi sammalpallo, joka oli niin vihreä ja kutsuva, ettei Sami ollut koskaan sellaista nähnytkään. Se oli kuin pieni, vihreä hattara taivaalla! Sami mutristi huuliaan. Se oli korkealla, todella korkealla. Mutta Sami oli päättänyt, että tuo sammal oli hänen. Hän otti askeleen taaksepäin, venytti jalkojaan ja valmistautui elämänsä suurimpaan loikkaan! Yksi syvä sammakkohengitys. Sitten, KOP-SAT-SIS! Sami ponnisti kaikin voimin! Hän lensi, hän leijui, hän tuntui nousevan aina vain korkeammalle. Mutta sitten, sammalpallon sijaan, hän törmäsi suoraan... johonkin hyvin kummalliseen, ja tahmeaan! Ohhoh, mikä se oli?

Viidakon kummalliset äänet

Ja Sami Sammakko tupsahti alas, ei pehmeään sammalmättääseen, vaan suureen, syvänviolettiin möykkyyn. Se tuntui oudolta, vähän kuin valtava, märkä sieni, mutta sitten... Sami huomasi, että se oli myös hirveän tahmea! Hänen kaikki neljä varvastaan tuntuivat liimaantuvan kiinni siihen. Sami yritti liikuttaa jalkaansa, mutta se ei irronnut. Hän yritti toista, ei sekään! 'Apua!' Sami ajatteli. 'Olenko minä nyt ikuisesti jumissa tämän violetin limanivaskan päällä?'

Banaanirosvo apinoiden mailla

Sami rimpuili, hups! Ja taas, hupsista! Se lila lima oli todella, todella tahmeaa. Se tuntui aivan kuin olisi yrittänyt irrottautua isosta, märästä tarrasta, joka oli päättänyt pitää Samin kiinni ikuisesti. Sami oli aivan varma, että hänestä tulisi nyt 'Sami Sammakko, tahmea monumentti', jota viidakon ötökät tulisivat ihailemaan seuraavat sata vuotta. Mutta sitten, aivan yhtäkkiä, Sami kuuli jotain! Se oli ääni, joka kuulosti surulliselta. Kuin joku olisi kadottanut jotain todella, todella tärkeää – ehkä lempipehmonsa tai kaikkein herkullisimman marjan.

Hämähäkinseitti ja tahmea tilanne

Sami kuunteli tarkkaan. Se ei ollut viidakon tavallista huminaa, ei apinoiden riemukasta rääkymistä eikä lintujen suloista laulua. Se oli pieni, haikea ininä, joka kuulosti aivan kuin joku olisi itkenyt pientä kyyneltä, joka oli pudonnut suuren lehden päälle ja kadonnut ikiajoiksi. Ääni oli niin täynnä surua, että se sai Samin sydämen väpättämään. Hän tunsi pienen piston rinnassaan, aivan kuin joku olisi pistänyt häntä pienellä, surullisella piikillä. Kuka voisi olla niin surullinen tässä ihmeellisessä viidakossa? Ja mitä hän oli kadottanut? Ehkä hän oli kadottanut oman lempipehmonsa? Tai kenties kaikkein herkullisimman, kirkkaanpunaisen marjan, jota ei löydy mistään muualta viidakosta? Sami tunsi, että hänen oli pakko selvittää tämä mysteeri. Hän ei voinut jättää ketään surulliseksi, vaikka olisi itse kuinka tahmea tahansa.

Värisevä puu ja piilossa oleva papukaija

Sami Sammakko huokaisi. Hän oli ehkä maailman tahmein sammakko, mutta hän ei voinut jättää ketään yksin surunsa kanssa. Ehei. Se ei ollut Samin tapa. "Minun on autettava!" hän mutisi itselleen, ja hänen äänensä tarttui hetkeksi kieleensä. Se oli hauska ääni. Hänen oli selvittävä siitä, kuka tai mikä oli niin surullinen viidakossa. Hän siristi suuria, pyöreitä silmiään ja kuunteli tarkkaan. Missä se surullinen ääni nyt oli? Se oli kuulostanut niin kaihoisalta, kuin joku olisi kadottanut suosikkilelunsa tai ehkä kultaisen auringonlaskunpalasen. Sami alkoi hypellä eteenpäin, pienin, varovaisin loikin, jotta hänen tahmeat jalkansa eivät tarttuisi ihan kaikkeen. "Minun täytyy olla varovainen", hän mutisi, kun hänen vasen takajalkansa juuri ja juuri vältti tarttumasta pieneen, kimaltelevaan kiveen. Viidakko oli täynnä ääniä: sirittäviä hyönteisiä, kaukaisia apinoiden huutoja ja lehtien kahinaa tuulessa. Oli myös pienten lintujen laulua ja erilaisten eläinten rapistelua puskissa. Mutta Samin korvat olivat virittyneet yhdelle tietylle, sydäntäsärkevälle vaikeroinnille. Se tuli jostain edestäpäin, syvemmältä viidakosta. Se kuulosti melkein kuin kitaraa olisi soitettu väärin päin, ja samalla joku olisi itkenyt. Hän hyppeli ison, paksun juuren yli ja sitten pienen ojan. Ojassa oli pieniä, kirkkaanvärisiä kaloja, jotka vilahdellen uivat pois tieltä. Sami hymyili niille. "Anteeksi, että häiritsin", hän sanoi, vaikka tiesi, etteivät kalat voineet vastata. "Olen matkalla auttamaan ystävää." Yhtäkkiä ääni muuttui. Se ei ollut enää vain surullinen valitus, vaan myös jokin kumma tärinä. Värinä, joka tuntui Samin jalkojen alla, vaikka hän seisoi maalla. Se tuntui kuin koko viidakko olisi hengittänyt syvään sisään ja ulos, tai ehkä se olisi harjoitellut salaa tanssimista. Sami pysähtyi ja katsoi ympärilleen. Mitä ihmettä? Puut olivat yleensä vankkoja ja paikoillaan. Mutta nyt hän näki jotain erikoista. Vähän matkan päässä oli valtava puu, jonka runko oli paksu kuin kymmenen sammakon vatsa peräkkäin. Ja se puu tärisi. Koko puu hytkyi ja tärisi, aivan kuin sillä olisi ollut nuha ja se olisi aivastanut kovasti! Sen lehdetkin tärisivät, vaikka tuuli ei tuntunut puhaltavan erityisen kovaa. "Vau!" Sami kuiskasi. Hän ei ollut koskaan nähnyt tällaista. Oliko puu tanssinut liikaa ja nyt se oli väsynyt? Vai oliko se ehkä saanut kutitusta juuriinsa? Hän lähestyi puuta varovasti. Jokainen askel oli harkittu, sillä hän ei halunnut tarttua mihinkään turhaan. Tahmea sammakko viidakossa oli jo tarpeeksi haastava kokemus. Hän oli jo joutunut irrottamaan itsensä viidestä eri lehdestä ja kahdesta isosta kukasta! Kun hän pääsi lähemmäs, värinä voimistui. Se oli kuin puun sisällä olisi ollut pieni, hyvin vihainen moottori. Ja samalla kuului yhä se surullinen valitus, nyt paljon selvemmin. Se tuntui tulevan suoraan puun sisältä! Sami kiersi puuta ympäri. Sen kuori oli vanha ja ryppyinen, täynnä koloja ja onkaloita. Ne olivat kuin pieniä ovia salaisiin huoneisiin. Hän kurkisti yhteen koloon. Pimeää. Sitten toiseen. Myös pimeää. Mutta kolmannesta kolosta kuului jotain. "Hyi... miten tahmeaa!" kuului pehmeä, surullinen ääni. Ja sitten "En pääse irti! Auttakaa!" Sami Sammakon sydän hypähti ilosta. Hän oli löytänyt sen! Kadonneen ja surullisen olennon! "Olen täällä! Sami Sammakko auttaa!" hän huusi takaisin, ja hänen äänensä kaiu tärisen puun onkalossa. Sami kurkisti varovasti koloon, josta ääni kuului. Se oli niin ahdas, että hänen täytyi pusertaa silmänsä kiinni nähdäkseen mitään. Sitten hän näki sen. Kolon pohjalla istui – tai pikemminkin roikkui – kirkkaanvärinen papukaija. Sen höyhenet olivat kuin sateenkaari: syvän sinisiä, smaragdinvihreitä ja tulipunaisia. Mutta nyt ne olivat sekaisin ja tahmean näköisiä. Papukaijan toinen siipi oli tarttunut tiukasti puun halkeamaan, joka oli jostain syystä peitetty paksuun, tahmeaan aineeseen. Se oli samaa tahmeaa ainetta, johon Sami oli itsekin tarttunut useamman kerran tänään! "Voi ei, sinäkin!" Sami huudahti. Papukaija siristi silmiään ja katsoi Samia. "Kuka sinä olet? Ja miksi sinä olet niin tahmea?" Sami tunsi pienen piston sydämessään. "Minä olen Sami. Ja minä olen tahmea, koska törmäsin isoon hämähäkinseittiin. Olen pahoillani, jos se haittaa sinua." Papukaija, jonka ääni oli edelleen täynnä valitusta, vastasi: "Et sinä minua haittaa, mutta tämä tahma haittaa! Olen yrittänyt lentää ulos tästä kolosta jo ikuisuuden, mutta siipeni on jumissa. Ja se on _tahmeaa_!" Se tärisi uudelleen, ja koko puu tärisi sen mukana. Tärinä oli niin voimakas, että pieni hämähäkki, joka oli piiloutunut puun kuoreen, putosi suoraan Samin päähän! Sami pudisti päätään ja hämähäkki tipahti maahan. "Ehei, älkää hätäilkö, pikkuhämähäkki!" Sami tutki tilannetta. Papukaija oli todellakin kiinni. Ja se tahma oli erittäin tahmeaa. Miten hän voisi auttaa? Hänen omat kätensä ja jalkansa olivat jo täynnä sitä. Jos hän yrittäisi vetää papukaijaa, hän saattaisi vain tarttua siihen itsekin! "Nimeni on Kari", papukaija sanoi, "ja olen jumissa. Minä olen Kari, maailman surullisin papukaija, joka ei voi lentää." "Älä huoli, Kari", Sami sanoi. "Minä olen Sami, maailman tahmein sammakko, ja minä autan sinua. Mutta meidän täytyy miettiä jokin keino. Emme voi vain vetää." Sami katseli puun sisään. Valoa tuli ylhäältä, jostain piilossa olevasta aukosta. Se oli kuin pieni ikkuna taivaalle. Hän näki, kuinka Kari yritti vääntelehtiä, mutta se vain pahensi tilannetta. Tahma tarttui entistä tiukemmin. "Miten sinä jouduit tänne, Kari?" Sami kysyi. "Minä..." Kari aloitti, ja sen ääni oli vähän epävarma. "Minä yritin piiloutua. Olin leikkimässä piilosta muiden papukaijojen kanssa, ja tämä kolo näytti täydelliseltä piilopaikalta. Kukaan ei olisi koskaan löytänyt minua täältä! Mutta sitten, kun olin sisällä, en huomannut tätä tahmaa. Ja nyt olen jumissa." Sami nyökkäsi ymmärtävänsä. "Piilosta on hauska leikki, mutta joskus piilopaikat ovat vähän hankalia." Hän katseli ympärilleen. Mitä viidakossa oli, mikä voisi irrottaa tahmaa? Vettä? Mutta täällä puun sisällä ei ollut vettä. Ehkä jokin lehti? Tai kivi? Hän muisti, kuinka äiti-sammakko oli kerran puhdistanut hänen tahmeita varpaitaan erityisellä, kiiltävällä lehdellä, joka kasvoi vain tietyissä paikoissa viidakossa. Se lehti oli ollut täynnä pientä, limamaista nestettä, joka oli liuottanut kaiken tahman pois. Mutta mistä sellaisen lehden löytäisi? Sami hyppäsi alas puun juurelle ja katsoi ylös puun latvaan. Se oli korkea. Ehkä se lehti kasvoi siellä ylhäällä? Tai ehkä jossain lähellä? Hän ei voinut antaa Karin jäädä tahmeaksi ja surulliseksi. Sami tunsi olonsa päättäväiseksi. Hän oli Sami Sammakko. Hän auttaisi. "Kari, älä yritä liikkua enempää", Sami sanoi. "Minä etsin sinulle apua. Tai ainakin jotain, mikä irrottaa tuon tahman." Kari vilisti silmiään. "Oletko varma? Etkö sinäkin tartu kiinni?" Sami hymyili. "Olen jo tahmea, joten yksi tahma lisää ei tee minusta paljon tahmeampaa! Mutta minulla on ajatus. Minä etsin sen erikoislehden." Kari katsoi Samia. "Erikoislehden? Sellaisen, joka poistaa tahmaa?" "Juuri niin!" Sami sanoi. "Äitini käytti sitä kerran, kun olin vahingossa liimannut itseni jättiläispörröperhosen selkään." Kari naurahti. Se oli ensimmäinen kerta, kun Sami kuuli papukaijan nauravan. Ja se oli kaunis ääni, paljon mukavampi kuin se surullinen vaikerrus. "Missä sellaisia lehtiä kasvaa?" Kari kysyi. Sami mietti. "Muistaakseni... ne kasvavat pienten purojen reunamilla, missä aurinko paistaa läpi tiheän lehvästön. Ne ovat kirkkaanvihreitä ja niissä on pieniä hohtavia pisaroita." Sami vilkutti Karille ja alkoi taas hypellä. Hän oli edelleen tahmea, mutta nyt hänen tahmeutensa tuntui tärkeältä. Se oli muistutus siitä, että hän oli auttamassa ystävää. Ja se tuntui hyvältä. Hän jätti Karin odottamaan, puun sisällä, joka edelleen tärisi hienovaraisesti. Hän joutui olemaan erittäin varovainen, koska tahma oli edelleen hänen jalkojensa alla ja käsissään. Jokainen hyppy vaati keskittymistä. Hän muisti, kuinka hän oli juuri ja juuri päässyt irti siitä hämähäkinseitistä. Se oli ollut paha kokemus. Mutta nyt hänellä oli tehtävä. Sami seurasi pienen puron ääntä. Hän tiesi, että se oli oikeaan suuntaan, koska hänen äitinsä oli aina sanonut, että elämän salaisuudet löytyvät sieltä, missä vesi virtaa. Puro solisi iloisesti pienten kivien yli ja välkehti auringonvalossa. Ja siellä! Aivan puron reunalla, missä aurinko todella paistoi pienten kasvien läpi, Sami näki ne. Useita kirkkaanvihreitä lehtiä. Ne olivat täynnä pieniä, kuin timantteja hohtavia pisaroita! Ne olivat täsmälleen sellaisia lehtiä, joita hän tarvitsi! Sami hyppäsi varovasti lehdille. Ne olivat liukkaita ja tahmeita, mutta eivät samalla tavalla kuin hämähäkinseitti. Tämä tahma oli puhdistavaa tahmaa! Hän irrotti varovasti yhden lehden ja piteli sitä edessään. Se tuoksui raikkaalta ja vähän mintulta. Hän tiesi, että hänen oli palattava Karin luo. Mutta miten hän kuljettaisi lehden sinne tarttumatta kiinni siihen? Tai pudottamatta sitä? Hän mietti. Sitten hän sai loistavan idean! Hän irrotti varovasti kolme lehteä lisää ja asetti ne päällekkäin. Sitten hän kääri ne rullalle ja piti niitä varpaidensa välissä. Se oli vähän hankalaa, mutta se toimi! Hän näytti ihan pikku pakettitoimittajalta. Sami aloitti paluumatkansa. Hän oli iloinen, mutta myös vähän jännittynyt. Toimisiko tämä? Pääsisikö Kari irti? Ja lopettaisiko puu tärinänsä? Hän löysi tärisevän puun uudelleen. Se tärisi edelleen, mutta ehkä hieman vähemmän nyt, kun Kari oli saanut toivoa. Sami kurkisti takaisin koloon. "Kari! Minulla on apua!" Kari nosti päätään. Sen silmät olivat täynnä toivoa. "Oletko löytänyt sen?"

Krokotiilin kepponen

Minulla on apua! Kari nosti päätään. Sen silmät olivat täynnä toivoa. Oletko löytänyt sen? "Kyllä, kyllä, Kari!" Sami sanoi, pyörähdellen innosta. "Minulla on aivan loistava idea! Sinä olet korkealla siellä, mutta minä olen sammakko! Olen mestari hyppäämään ja loikkimaan!" Kari katsoi Samia, sitten alas maahan. "No, minä olen kyllä aika korkealla. Et kai sinä aio yrittää hypätä minua hakemaan? Se on tosi korkealla!" Sami heilutti jalkojaan. "Ei ei, ei tietenkään! Minulla on parempi suunnitelma! Katso!" Sami osoitti viidakon syvyyteen. Siellä, hieman kauempana, kasvoi todella vanha ja valtava puu. Sen rungosta roikkui paksuja, köysimäisiä liaaneja, jotka ulottuivat melkein maahan asti. "Näetkö?" Sami kuiskasi. "Ne ovat täydellisiä apuvälineitä! Minä loikin sinne, kiipeän liaania pitkin ylös, ja sitten heitän sinulle toisen liaanin! Sitten sinä voit roikkua alas!" Kari siristi silmiään. "Oletko varma, Sami? Ne liaanit näyttävät aika liukkailta." Sami tuuppasi rintaansa. "Pehmeä iho ja tarttuvat varpaat, Kari! Olen sammakko! Tämä on sammakon hommaa! Minä olen Sammakko-Tarzan!" Ja niin Sami lähti, pomppien ja loikkien kohti valtavaa puuta. Hän oli niin innoissaan suunnitelmastaan, ettei huomannutkaan, kuinka viidakon varjoissa jotain suurta ja vihreää liikahti. Sami pääsi perille puun juurelle. Hän valitsi paksuimman liaanin ja alkoi kiipeillä. Se oli haastavaa, ja Sami lipsui useamman kerran. "Voi huh, huh!" hän huohotti. "Tämä on raskaampaa kuin miltä näytti! Mutta minä en luovuta! Kari odottaa minua!" Yhtäkkiä, aivan puun juurella, vedestä kuului matala *möyh*. Sami pysähtyi ja katsoi alas. Siellä, vedessä puun vieressä, kellui jotain suurta ja vihreää. Sillä oli isot silmät ja pitkä kuono. "Hei!" Sami sanoi. "Oletko sinä puu?" Esine liikkui hieman. Sen silmät räpähtivät. "Puu?" möyhkeä ääni sanoi. "En ole puu, pikku sammakko. Olen Kosti, krokotiili. Ja minä kuulin sinun suunnitelmasi." Sami katsoi Kosti-krokotiilia. Hänen silmänsä olivat kuin teevadit. "Krokotiili?" Sami toisti. "Mutta sinä näytät ihan uivalta tukilta! Ja miksi sinä kuuntelit?" Kosti virnisti. "Minä pidän kepposista, pikku Sami. Ja sinun ystäväsi on aika korkealla. Minä voisin ehkä... auttaa." Sami pomppasi ylös ja alas liaanissa. "Auttaa? Voi mahtavaa! Sinä olet siis hyvä krokotiili! Miten sinä voit auttaa?" Kosti kellui lähemmäksi. "Minä voin tarjota sinulle... oikotien. Minun selkäni on kuin silta. Voit loikata minun selälleni, sitten minä uin puun toiselle puolelle, missä on matalampi oksa. Sieltä pääset ylös Kari-papukaijan luo!" Sami mietti hetken. "Silta... Kosti-krokotiilin selkä... se kuulostaa tosi hyvältä idealta!" Kari-papukaija huusi ylhäältä: "Sami! Ole varovainen! Krokotiilit ovat vähän... ovelia!" Sami viittasi Karille. "Ei hätää, Kari! Kosti on hyvä krokotiili! Hän auttaa meitä!" Sami päästi irti liaanista ja loikkasi veteen. Vesi oli lämmintä. Hän ui Kostin luo. "Valmis?" Kosti kysyi. "Valmis!" Sami vastasi. Sami loikkasi Kostin leveälle selälle. Se oli yllättävän pehmeä ja lämmin. Hän tunsi Kostin hengityksen, kun tämä alkoi uida. "Tämä on paljon helpompaa kuin liaani!" Sami hihkaisi. "Olet paras, Kosti!" Kosti vain möyhki tyytyväisenä. He uivat puun toiselle puolelle. Kuten Kosti oli luvannut, siellä oli matalampi oksa, joka ulottui lähelle vedenpintaa. "Katso, Kari!" Sami huusi ylös. "Minä pääsen pian ylös!" Sami valmistautui hyppäämään Kostin selältä oksalle. Mutta juuri kun hän oli ponnistamassa... Kosti käänsi itseään ympyrää! Vesi roiskui Samia päin. Sami menetti tasapainonsa ja liukui Kostin selkää pitkin! "Hups!" Sami hihkaisi, kun hän liukui suoraan takaisin veteen! Kari-papukaija ylhäällä puhkesi nauruun. "Ha-haa-ha-haa! Minä sanoin! Krokotiilit ovat ovelia!" Sami räpytteli silmiään. Hän ui takaisin Kostin luo. "Kosti!" Sami sanoi. "Mitä tuo oli? Minä kastuin kokonaan!" Kosti nauroi syvällä kurkullaan. "Ha-ha-haaa! Se oli kepponen, pikku sammakko! Minä rakastan kepposia!" Sami ymmärsi. "Kepponen? Eli sinä et auttanutkaan minua? Sinä vain narutit minua?" Kosti virnisti. "Juuri niin! Mutta myönnä pois, se oli hauskaa, eikö?" Sami oli aluksi. Hänen turkkinsa oli märkä ja raskaampi kuin koskaan. Mutta sitten hän katsoi Kostiin, joka nauroi vieläkin. Ja hän katsoi Kariin, joka leijaili korkealla oksallaan, nauru pirteänä kaikuna viidakossa. Ja Sami alkoi hymyillä. "No... ehkä se oli. Mutta tosi märkä kepponen!" Kosti möyhkäsi. "Juuri sellaiset ovat parhaita! Märkiä ja yllättäviä!" Sami ui takaisin rantaan, ravistellen vettä turkistaan. Hän oli taas omissa ajatuksissaan. "No niin, Kosti, se oli hauska, mutta minun on autettava Kari alas. Minulla on vielä se liaanisuunnitelma." Kosti kellui rauhallisena vedessä, virnuillen edelleen. "Hyvä on, pikku sammakko. Anna palaa! Mutta varo minun kepposia, ne voivat tulla yllättäen!" Sami kohautti olkapäitään. "Minä olen sammakko! Minä osaan varoa!" Hän palasi puun juurelle ja katsoi liaaneja. Tällä kertaa hän oli varovaisempi. Hän ei enää ollut niin luottavainen. Kosti oli opettanut hänelle jotain. Sami tarttui toiseen liaaniin ja alkoi kiipeillä. Tällä kertaa hän keskittyi jokaiseen liikkeeseen. Hän muisti Kostin kepposen ja päätti, ettei mikään estäisi häntä auttamasta Karia. Kari-papukaija seurasi Samia ylhäältä. Hänellä oli pieni hymy nokassaan. Hän tiesi, että Sami oli hyväntahtoinen ja kömpelö, mutta myös rohkea. Sami kiipeili ylös, liaani toisensa jälkeen. Hän tunsi lihaksissaan jokaisen ponnistuksen. Hän katsoi ylös Karia kohti. "Melkein siellä, Kari!" hän huohotti. Kari vastasi: "Jaksat, Sami! Olet paras sammakko, jonka tunnen!" Tämä antoi Samille lisää voimaa. Hän kiipesi vielä muutaman metrin ja sai otteen Karia lähimmästä oksasta. "Nyt!" Sami huusi. "Pidä kiinni, Kari! Minä yritän vetää sinua ylöspäin!"

Sateenvarjokasvin suojassa

Sami huusi, "Nyt! Pidä kiinni, Kari! Minä yritän vetää sinua ylöspäin!" Samin pienet, mutta yllättävän vahvat sammakkokädet nykivät ja väänsivät. Hänen lihaksensa pullistuivat vihreän ihon alta, kun hän veti kaikin voimin. Kari-kärpänen roikkui kiinni Samin sormesta, jalat heiluen ilmassa, kuin pienen, pienen tanssijan jalat. Hämähäkinseitti, johon he olivat juuttuneet, venyi ja venyi kuin sitkeä purukumi, joka ei millään halunnut irrota. Sami veti, ähki ja puhisi, hänen kasvonsa muuttuivat melkein purppuranpunaisiksi ponnistuksesta. Hän tunsi tahmean aineen tarttuvan entistä tiukemmin hänen sormiinsa ja varpaisiinsa, kuin pienet, näkymättömät imukupit. Hetken hän pelkäsi, että hän jäisi ikuisesti kiinni tähän tahmeaan ansaan. Mutta sitten, pitkän ja hikisen nykäyksen jälkeen, se antoi periksi! Seitti napsahti ja Sami ja Kari lensivät molemmat taaksepäin, suoraan pehmeään sammalmättääseen, joka vaimensi heidän laskeutumisensa kuin jättimäinen vihreä tyyny. "Oof!" Sami mutisi, vatsallaan maaten ja tunsi viileän sammaleen vasten ihoaan. Hän oli niin helpottunut, että pystyi tuskin puhumaan. Kari pyörähti iloisesti Samin pään päällä, tehden pienen voitonpyörähdyksen ilmassa. "Me teimme sen! Me olemme vapaita!" Kari kiljui, sen pienen ääni kaikui viidakon puiden lomassa, kuin iloinen piipitys. "Sami, olet sankari!" "Tiedätkö Kari," Sami sanoi, noussen ylös ja pyyhkimällä lehtiä vatsastaan. Hän yritti rapsuttaa tahmeaa ainetta pois, mutta se vain venyi ja tarttui entistä tiukemmin, kuin pienet näkymättömät sormet olisivat pitäneet siitä kiinni. "Sinä olet yllättävän painava kärpäseksi. Ja minä olen todennäköisesti maailman tahmeimman seitin peitossa. Tunnen sen jopa varpaiden välissä!" Sami yritti heiluttaa jalkojaan, mutta ne tuntuivat takertuvan toisiinsa, kuin hänellä olisi ollut kaksi liimatakkia jalkojensa ympärillä. Kari naurahti, ymmärtäen tilanteen koomisuuden. "Näytät pörröiseltä sammakolta! Ja kiiltävältä! Kuin juuri kuorrutettu leivos!" He katsoivat ympärilleen. Viidakon puut olivat niin korkeita, että niiden latvat hävisivät pilviin, kuin ne yrittäisivät kurkottaa aurinkoon asti. Valtavat lehdet leikittelivät auringonsäteillä, luoden tanssivia varjoja maahan, jotka tuntuivat liikkuvan heidän mukanaan, kuin viidakko itse olisi leikitellyt heidän kanssaan. Kaukana kuului papukaijojen iloisia huutoja ja apinoiden pörinää, kuin viidakko olisi ollut täynnä salaisia tarinoita ja naurua. Tuoksut olivat voimakkaita ja eksoottisia; tuntui makealta, maanläheiseltä ja hieman mausteiselta, kuin suuri, luonnollinen hajuvesipullo olisi avattu. Sami hengitti syvään, yrittäen imeä itseensä kaiken sen ihmeellisen, mitä viidakko tarjosi. Mutta sitten, Samin silmä osui johonkin todella, todella erikoiseen, johonkin mitä hän ei ollut koskaan ennen nähnyt. Siinä, aivan heidän edessään, kohosi valtava kasvi. Se oli niin suuri, että se muistutti jättimäistä sateenvarjoa, mutta sen sateenvarjo-osa oli tehty valtavista, pyöreistä lehdistä. Sen lehdet olivat kuin valtavia, pyöreitä lautasia, smaragdinvihreitä ja kiiltäviä, ja ne olivat asettuneet päällekkäin luoden täydellisen katoksen. Ne olivat niin leveitä, että niiden alle olisi mahtunut kokonainen joukko sammakoita piiloon sateelta tai kuumalta auringolta, ja ehkä jopa pieni piknikpöytä! "Vau," Sami kuiskasi, hänen silmänsä pyöristyivät ihailusta. "Mikä tuo on? En ole koskaan nähnyt mitään tällaista!" Kari, joka oli laskeutunut Samin olkapäälle, siristi silmiään. "Minä luulen, että se on sateenvarjokasvi! Olen kuullut isoisältäni tarinoita niistä. Ne kasvavat vain syvällä viidakossa ja ovat todella, todella harvinaisia! Ja kuulemma myös todella mukavia paikkoja istua!" Sami lähestyi kasvia varovasti, hypellen pienin askelin, hänen varpaansa tömähtelivät hiljaa maahan. Hän kosketti yhtä sen valtavista lehdista. Se tuntui pehmeältä ja viileältä, kuin sametti, jota olisi juuri kasteltu. Lehti oli jopa pehmeämpi kuin sammal, jolle he olivat juuri laskeutuneet, ja sen pinta oli niin sileä, että Sami melkein liukastui siihen. Yhtäkkiä, viidakko pimeni. Taivaalle ilmestyi nopeasti tummia pilviä, jotka alkoivat kerääntyä uhkaavasti. Kaukainen ukkosen jyrinä täytti ilman, kuin jättiläinen olisi rummuttanut pilviä. Sade oli tulossa. Ja Amazonin sademetsässä sade tarkoitti todella, todella paljon vettä, kuin taivas olisi päättänyt kaataa koko sisältönsä kerralla. "Oi ei! Sade!" Kari kiljui, alkaen pyöriä Samin pään päällä hermostuneesti, kuin pieni pyörre. "Minun siipeni eivät pidä sateesta! Ne menevät ihan litimäriksi ja sitten minä en pysty lentämään! Minusta tulee märkä, painava pallo!" "Älä huoli, Kari!" Sami sanoi, osoittaen sateenvarjokasvia. "Meillä on täydellinen piilopaikka! Tule, mennään sen alle! Se on kuin luontoäidin oma suuri katos!" He kipusivat nopeasti jättimäisen kasvin alle, pieniä vihreitä hypähdyksiä tehden. Juuri sillä hetkellä, kun he ehtivät turvaan, alkoi kaatosade. Vettä tuli taivaalta kuin saavista kaataen, ropisten valtavia lehtiä vasten kuin tuhannet rummut, jotka soittivat villiä sademusiikkia. Mutta Samin ja Karin yllä oli täysin kuivaa ja suojattua, he olivat kuin omassa pienessä vihreässä luolassaan. "Huh," Sami huokaisi, tuntien olonsa turvalliseksi. "Tämä on täydellinen suoja. En olisi uskonut, että kasvi voi olla näin hyödyllinen!" "Niin on!" Kari sanoi iloisesti, pyyhkien kuvitteellista hikeä otsaltaan. "Olet nero, Sami! Olet kuin sammakkoetsivä, joka löytää aina parhaat paikat!" Kun he istuivat turvassa sateenvarjokasvin alla, kuunnellen sateen ropinaa ja viidakon muita ääniä, he huomasivat, etteivät he olleetkaan yksin. Kasvin varjossa, piilossa yhden suuren lehtivarren takana, istui pieni, värikäs lintu. Sillä oli kirkkaan sininen pää, punainen vatsa ja keltainen pyrstö. Sen pienet silmät tuikkivat uteliaisuutta, ja se näytti hieman hämmentyneeltä, mutta ei lainkaan pelokkaalta. Se oli kuin pieni, elävä sateenkaari. "Hei," Sami kuiskasi linnulle, varoen säikyttämästä sitä. "Mikä sinä olet? Oletpa kaunis!" Lintu käänsi pienen päänsä ja katsoi Samia. Sillä oli suuret, uteliaat silmät, kuin pienillä mustilla napeilla. "Olen Piip," lintu sanoi, sen ääni oli kuin pienen kellon kilinä tai helisevä helistimen ääni. "Olen pieni kolibri. Minäkin tulin piiloon sateelta. En pidä märkänä olemisesta. Se tekee siipeni raskaaksi!" "Hauska tutustua, Piip," Sami sanoi. "Minä olen Sami, ja tämä on ystäväni Kari." "Moi!" Kari sanoi, lennellen ylös ja alas hieman Samin pään yllä. "Onko sinulla jotain herkkua mukanasi? Minulla on aina nälkä! Pienet siivet kuluttavat paljon energiaa!" Piip nauroi pienen naurun, sen pieni ruumis värisi ilosta. "Ei minulla ole herkkua, mutta tiedän mistä niitä löytyy. Minä etsin aina kukkien mettä. Se on herkkua! Se on kuin nestemäistä makeista, joka antaa minulle energiaa lentää!" Sami ja Kari olivat iloisia uudesta ystävästään. Piip oli suloinen ja puhelias. He kertoivat Piipille seikkailuistaan, tahmeasta hämähäkinseitistä, josta he olivat juuri selvinneet, ja kiukkuisesta papukaijasta, joka oli yrittänyt varastaa heidän banaaninsa. Piip kuunteli tarkkaavaisesti, nyökytellen päätään. "Kuulostaa jännittävältä!" Piip sanoi, sen ääni täynnä ihastusta. "Mutta myös vähän vaaralliselta. Minä pysyn yleensä lähellä kukkia ja etsin vain mettä. Minun elämäni on paljon rauhallisempaa!" Sami mietti syvään, hieroen poskeaan. "Mitäs me oikein etsimme täältä viidakosta? Olen unohtanut taas. Pääni on täynnä kaikenlaisia seikkailuja!" "Sinä etsit taikalähdettä!" Kari muistutti innokkaasti. "Se, joka tekee sinusta nopean ja vikkelän! Ja muutenkin paljon vähemmän kömpelön!" "Ai niin!" Sami sanoi, "olinpa unohtaa. Ja sinä, Piip, oletko sinä matkalla jonnekin? Onko sinulla jokin erityinen tavoite?" "Minä etsin aina uusia kukkia," Piip vastasi. "Viidakossa on niin paljon upeita kukkia, joista saan mettä. Ja minä olen tosi hyvä löytämään ne. Olen nähnyt kaikki viidakon kauneimmat kukat!" Samille syttyi ajatus. "Piip! Kenties sinä voisit auttaa meitä? Ehkä taikalähde sijaitsee jonkun erityisen kukan lähellä? Jonkun todella ainutlaatuisen kukan?" Piip kallisti päätään, sen pieni pää kääntyi sivulle, kuin se miettisi. "Hmm, en tiedä taikalähteestä. Minä olen vain kiinnostunut medestä. Mutta tiedän, missä on viidakon kaunein ja suurin kukka. Se on valtava, ja sen terälehdet ovat kuin silkkiharsot. Se on yleensä täynnä mettä, ja sen tuoksu on upea. Ja kenties, kenties se on se paikka, josta te löydätte sen, mitä etsitte. Kukapa tietää, mitä suuren kukan keskeltä voi löytyä!" Sami katsoi Karia, jonka silmät loistivat jännityksestä. Kari nyökkäsi innostuneesti. "Loistava idea, Piip!" hän sanoi. "Olet meidän uusi oppaamme! Olet kuin pieni, lentävä kartta!" Sade alkoi hiljentyä. Taivas kirkastui vähitellen, ja auringon säteet alkoivat pilkottaa pilvien välistä, luoden kimaltavia pisaroita lehdille. Sateenvarjokasvin lehdet tippuivat viimeiset sadepisarat, ja ilmassa leijui raikas, kostea tuoksu, kuin viidakko olisi juuri ottanut virkistävän suihkun. "Minun pitää varoittaa teitä," Piip sanoi, sen pieni ääni muuttui hieman vakavammaksi. "Matka siihen kukkaan on pitkä. Ja se on täynnä kaikenlaisia esteitä. On syviä jokia, korkeita kukkuloita ja... kenties myös vähän ilkeitäkin eläimiä. Viidakko ei ole aina vain mettä ja kauniita kukkia." Sami nielaisi. "Ilkeitä eläimiä? Minkälaisia?" Hän muisti edelliset seikkailunsa ja tunsi pienen kylmän väreen menevän selkää pitkin. "Ei mitään pahaa," Piip sanoi nopeasti, yrittäen rauhoitella Samia. "Mutta esimerkiksi herra Krokotiili ei pidä siitä, jos häntä häiritään päiväuniltaan. Ja ne pörisevät mehiläiset... he ovat tosi tarkkoja hunajastaan! Eikä pidä unohtaa niitä nopeita liskoja, jotka rakastavat kilpajuoksuja!" "No, me olemme jo selvinneet tahmeasta seitistä ja kiukkuisesta papukaijasta," Kari sanoi ylpeänä, yrittäen kuulostaa mahdollisimman urhealta. "Ja Sami on tosi hyvä hyppimään! Eikö vain, Sami? Olet kuin pieni, vihreä jousi!" Sami nyökkäsi, yrittäen näyttää mahdollisimman urhealta. "Totta kai! Minä olen valmis mihin tahansa!" Vaikka sisimmässään hän tunsi pienen, pienen sammakonvatsan muljahtelevan, kuin siellä olisi ollut pieniä perhosia. Hän toivoi, ettei kohtaisi liian montaa krokotiilia. "Hyvä on!" Piip sanoi, syvän siniset silmät tuikkien, sen ääni täynnä innostusta. "Seuratkaa siis minua! Minä johdan teidät sinne, missä kukat kukkivat kauneimmin ja missä on ehkä se, mitä etsitte!" Piip pyrähti ilmaan, sen pienet siivet surisivat vauhdikkaasti, kuin pieni moottori. Se leijaili ilmassa hetken, kuin odottaen Samia ja Karia, sen sulat kimaltelivat auringossa. "Tule, Sami!" Kari huusi, lennähtäen Samin pään päälle, valmiina uuteen seikkailuun. "Seikkailu jatkuu! Meillä on uusi ystävä ja uusi tehtävä!" Sami otti syvän henkäyksen. Hän katsoi ympärilleen sateenvarjokasvin suojassa, joka oli tarjonnut heille niin turvallisen ja mukavan paikan. Sitten, hän astui esiin viidakon kosteaan ilmaan, kohti tuntematonta, kohti uusia tuoksuja ja ääniä. Hän ei tiennyt, mitä he kohtaisivat. Ehkä lisää tahmeita tilanteita, tai ehkä jopa krokotiilin kepponen, kuten Piip oli maininnut? Mutta ystävien kanssa, kaikki oli helpompaa ja jännittävämpää. Ja ehkä, ehkä he löytäisivät sen taikalähteen. Tai ainakin paljon mettä Piipille, ja sekin olisi jo hienoa. Sami hyppäsi ensimmäisen kerran eteenpäin, seuraten Piipin pientä, sinistä hahmoa, joka tanssi ilmassa. Kari heilutti iloisesti jalkojaan Samin pään päällä. Kohti uusia seikkailuja!

Kadonneen perhosen arvoitus

Sami seurasi Piipin lentoa, sen pienen, sinisen hahmon kiemurrellessa viidakon puiden lomassa. Kari kiljahti iloisesti Samin pään päällä, hänen pienet jalkansa vipattivat innokkaasti. Metsä tihentyi ympärillä, ja auringonsäteet siivilöityivät puiden lehtien läpi tehden maahan tanssivia valopilkkuja. Sami loikki eteenpäin, hänen sileä, vihreä ihonsa tuntui viileältä kosteassa ilmassa. Hän oli nyt syvällä viidakossa, syvemmällä kuin koskaan ennen. Missäköhän Piippi heitä oikein johdatti? Mikä se tärkeä asia oli, jonka se oli löytänyt? Samin vatsassa kihelmöi jännittävä tunne, aivan kuin silloin, kun oli aikeissa maistaa ensimmäisen kerran uudenlaista marjaa. Hän hyppäsi suuren, märän kiven yli, ja sen jälkeen lätäkön, joka kimalteli kuin peili. Viidakon äänet ympäröivät heidät – pienten lintujen laulua, lehtien kahinaa ja kaukaisen apinan huuto. Se oli kaunista, mutta myös täynnä salaisuuksia. Sami aisti, että jotain merkittävää oli juuri tapahtumassa. Tämä ei ollut enää vain mehiläismetsästystä. Tässä oli kyse jostakin suuremmasta. Piippi hidasti lentoaan, leijaili hetken paikallaan ja sitten syöksyi alas. Se ei mennyt kohti kukkia tai mehiläispesää, kuten Sami oli odottanut. Sen sijaan se laskeutui suuren, värikkään lehden päälle. Lehti oli niin suuri, että se olisi voinut olla pieni pöytä kahdelle sammakolle. Lehden keskellä, aivan hiljaa, istui toinen perhonen. Tämä perhonen ei ollut samanlainen kuin Piippi. Tämä oli suuri, loistavan oranssi, mustilla ja keltaisilla pilkuilla koristeltu kaunokainen. Sen siivet olivat kuitenkin hieman veltot, ja se vaikutti surulliselta.

Laiskiaisen laulu

Sami tuijotti suurta oranssia perhosta, joka istui liikkumattomana lehden päällä. "Vau! Mikä ihana perhonen! Mutta miksi se on niin surullisen näköinen?" hän kuiskasi Piipille. Pipsa, pieni sininen perhonen, lehahti lähemmäs ja kosketti oranssin perhosen siipeä. "Tämä on Aura", Pipsa sanoi. "Hän on menettänyt voimansa eikä pääse takaisin kotiin, korkealle tuon puun latvaan. Hänen siipensä ovat niin veltot, että hän ei voi lentää, ja hänen perheensä odottaa häntä tuolla ylhäällä." Pipsa sirkutti huolissaan. Sami katsoi ylös. Puu oli todella, todella korkea. Sen latva katosi melkein pilvien sekaan, ja Sami joutui kurkottamaan niskaansa todella paljon nähdäkseen edes puun puoliväliin. "Voi ei", Sami huokaisi. "Miten hän pääsee sinne takaisin? Minä en osaa lentää, ja sinä olet niin pieni, Pipsa. Ja niin on Aura-perhonenkin." Sami tunsi piston sydämessään Auran puolesta. Kotiinpaluu oli tärkeä kaikille. Aura-perhonen nosti päätään, ja sen suuret silmät katsoivat Samia. Se nyökkäsi, kuin vahvistaen, että se todella tarvitsi apua. Sen pienet tuntosarvet värisivät heikosti. Se oli selvästi hyvin väsynyt ja surullinen. Sami mietti. Hän mietti niin kovasti, että hänen otsaansa ilmestyi pieniä ryppyjä. Hän kokeili loikata, mutta tiesi, ettei pääsisi edes alimmalle oksalle, saati sitten puun latvaan. Hän ei ollut koskaan aiemmin tuntenut oloaan niin avuttomaksi. Perhosen auttaminen tuntui mahdottomalta. Yhtäkkiä Sami kuuli vaimean, laulavan äänen. Se oli kuin hitaasti virtaava puro, tai tuulen humina, joka ei koskaan lakannut. Ääni oli syvä ja rauhallinen, ja se tuntui tulevan jostain läheltä, aivan heidän yläpuoleltaan. Se ei ollut mikään viidakon tyypillinen ääni, ei apinan huuto tai linnun viserrys. Hän katsoi ylös. Siinä, roikkuen ylösalaisin paksusta oksasta, oli laiskiainen. Laiskiainen oli karvainen, harmaanruskea eläin, jolla oli lempeät kasvot ja hyvin, hyvin pitkät, koukikkaat kynnet. Se liikkui niin hitaasti, että sitä oli vaikea huomata liikkuvan ollenkaan. Se näytti nukkuvan, mutta sen silmät olivat raollaan, ja sen suusta kuului tuo laulava ääni, kuin se olisi uneksinut kauniita unia. "Kuka tuo on?" Sami kuiskasi Piipille. Hän ei ollut koskaan nähnyt tällaista eläintä. Se oli todella erikoinen. "Se on Lauri Laiskiainen", Pipsa vastasi. "Hän asuu näillä kulmilla. Hän on hyvin hidas, mutta myös hyvin viisas ja ystävällinen." Pipsa selitti, että Lauri tiesi paljon puista ja niiden salaisuuksista. Sami ajatteli nopeasti. Hidas? Mutta ehkä hän voisi auttaa! Hitaus ei tarkoittanut sitä, ettei voisi auttaa. "Lauri Laiskiainen! Lauri Laiskiainen! Voisitko auttaa meitä?" Sami huusi niin kovaa kuin sammakko vain pystyi, toivoen, että Lauri kuulisi hänet kaiken hitauden keskeltä. Lauri avasi hitaasti toisen silmänsä. Hän katsoi Samia, ja kesti pitkän hetken ennen kuin hän reagoi. Hän näytti prosessoivan tietoa hyvin harkitusti. "Mmm... onko... joku... sanonut... nimeni...?" Lauri kysyi, ja jokainen sana venyi ja vanui niin, että se tuntui kestävän ikuisuuden. Hänen äänensä oli syvä ja rauhallinen. "Kyllä!" Sami vastasi innokkaasti. "Minä olen Sami Sammakko, ja tämä on Pipsa Perhonen ja Aura Perhonen. Aura on loukannut siipensä ja tarvitsisi apua päästäkseen takaisin kotiin, tuonne ylös, tuohon samaan puuhun, mutta paljon ylemmäs!" Sami selitti nopeasti, melkein hengästyneenä, peläten, että Lauri nukahtaisi kesken kaiken. Lauri katsoi Auraa. Sitten hän katsoi ylös puun latvaan. Tämä kesti pienen ikuisuuden. Sami saattoi melkein tuntea ajan pysähtyvän. Lopulta hän sanoi, "Aaah... ymmärrän... perhonen... tarvitsee... apua... päästäkseen... kotiin..." Hän huokaisi hitaasti. Sami odotti kärsimättömästi. "Voisitko auttaa häntä, Lauri? Voisitko viedä hänet kotiin?" Sami kysyi toiveikkaasti. Lauri sulki silmänsä hetkeksi. Sitten hän avasi ne uudelleen, ja hänen silmänsä olivat täynnä myötätuntoa. "Tietysti... minä... voin... auttaa..." Hän venytti jokaista tavua niin, että Sami melkein nukahti kuunnellessaan. "Mutta... se... vie... aikaa... hyvin... paljon... aikaa..." Laurin ääni oli kuin lempeä tuuli. "Ei haittaa!" Sami sanoi. "Meillä on aikaa, eikö vain, Pipsa? Auran täytyy päästä kotiin, vaikka se kestäisi kuinka kauan!" Sami oli päättänyt, että he odottaisivat. Pipsa nyökkäsi. "Auran täytyy päästä kotiin. Kiitos, Lauri." Aura-perhonenkin nyökkäsi pienesti. Lauri alkoi liikkua. Se oli hitaampaa kuin koskaan ennen. Hän irrotti yhden kyntensä oksasta, ja se liukui millimetrin verran toiseen paikkaan. Sitten toinen kynsi. Sami oli varma, että jos hän räpäytti silmiään, hän missaisi koko liikkeen. Se oli kuin hidastettua elokuvaa, mutta paljon, paljon hitaampaa. "Miten ihmeessä sinä liikut noin hitaasti?" Sami kysyi, samalla kun hän katsoi Laurea lumoutuneena. Se oli uskomatonta. Lauri hymyili. "Minun... ei... tarvitse... kiirehtiä... Viidakko... on... aina... täällä... odottamassa... minua... jokainen... lehti... jokainen... kukka... sillä... on... oma... tarinansa..." Hän alkoi taas laulaa sitä vaimeaa, kaunista melodiaa, ja se tuntui täyttävän koko ilman. Sami auttoi Auraa ja Pipsaa kiipeämään Laurin turkin päälle. Lauri oli pehmeä ja lämmin, kuin elävä tyyny. He asettuivat mukavasti Laurin selkään, ja Sami tunsi olonsa turvalliseksi. Ja niin alkoi heidän ylöspäin suuntautuva matkansa, hitaasti, mutta varmasti. Lauri liikkui niin hitaasti, että Sami ehti ihmetellä jokaista lehden muotoa, jokaista oksan mutkaa, jokaista pientä hyönteistä, joka käveli heidän ohitseen. "Katso, Pipsa! Tuo koppakuoriainen on nopeampi kuin me!" Sami nauroi, kun pieni musta koppakuoriainen käveli heidän ohi hurjalla nopeudella. Pipsa sirkutti iloisesti. Aura-perhonenkin näytti hieman piristyneeltä, kun se matkusti mukavasti Laurin selässä. Se lepäsi ja keräsi voimia. He kiipesivät ylös, ylös, ylös. Sami näki viidakon aivan uudella tavalla. Alhaalta päin puut näyttivät vain vihreältä seinältä, mutta nyt, kun he kiipesivät ylös, Sami näki kaikenlaisia kasveja, jotka kasvoivat oksilla. Siellä oli orkideoita, joiden värit olivat kirkkaampia kuin sateenkaari, ja sammalta, joka oli pehmeämpää kuin untuva. Hän näki pieniä lintuja, jotka olivat piilossa lehtien seassa, ja pieniä perhosen toukkia, jotka söivät lehtiä ahkerasti. Lauri Laiskiainen jatkoi lauluaan. Se oli hiljainen ja rauhoittava laulu, kuin kehtolaulu. Se sai Saminkin tuntemaan olonsa rennoksi ja rauhalliseksi. "Ehkä hitaus ei olekaan aina huono asia", Sami ajatteli. "Näen nyt paljon enemmän. Ja minulla on aikaa miettiä. Se on mukavaa." Heidän matkansa kesti todella kauan. Aurinko laski ja nousi ainakin kerran, ehkä jopa kaksi, ennen kuin Lauri vihdoin ilmoitti, että he olivat melkein perillä. Laurin kärsivällisyys oli ihmeellistä. "Olemme... melkein... perillä..." Lauri mutisi, ja osoitti kynnellään eteenpäin. Hänen silmänsä tuikkivat hyväntahtoisesti. Sami katsoi. Siellä, korkealla puun latvassa, oli suuri ryhmä oransseja perhosia! Ne olivat aivan samanlaisia kuin Aura, ja ne lehahtelivat iloisesti kukkien ympärillä. Ne näyttivät odottavan jotakuta. "Aura! Katso! Siellä on sinun perheesi!" Sami huudahti iloisena. Aura-perhonen oikaisi siipiään. Vaikka ne olivat vielä hieman veltot, ne tuntuivat nyt vahvemmilta. Kenties pitkä, rauhallinen matka Laurin selässä oli auttanut häntä keräämään voimia. Aura lehahti Laurin selästä ja lensi kohti omaa perhosten ryhmäänsä. Se oli kuin uusi alku hänelle. Oranssit perhoset huomasivat Auran ja tulivat vastaan. Ne tanssivat ja pyörivät Auran ympärillä, iloisina siitä, että hän oli palannut. Ne koskettivat toistensa siipiä hellästi. Aura oli taas kotona! Sami hymyili. Se oli ihana näky. Sydämessään hän tunsi suurta onnellisuutta. Hän oli onnistunut auttamaan. Lauri Laiskiainen katsoi ylöspäin, hymyillen myös. "Koti... on... tärkeä... paikka... kaikille..." hän sanoi. Sitten hän alkoi laulaa taas, tällä kertaa hieman kovempaa, melkein kuin hän olisi laulanut koko viidakolle, jakaen viisauttaan. "Hitaasti... kun... liikkuu... maailma... avautuu... jokainen... hetki... on... lahja... kun... sen... ehtii... nähdä... Ei... tarvitse... kiirehtiä... aurinko... paistaa... aina... löydät... perille... kyllä... kunhan... vain... maltat... odottaa... Puun... latvassa... tuuli... soi... kukkien... tuoksu... vie... pois... hidasta... askelta... seuraa... niin... löydät... rauhan... luota..." Sami kuunteli Laurin laulua. Se oli yksinkertainen laulu, mutta siinä oli paljon totuutta. Hän oli aina ollut niin nopea, aina kiirehtimässä paikasta toiseen. Mutta Laurin kanssa hän oli oppinut, että hidastamalla voi nähdä ja kokea paljon enemmän. Se oli tärkeä opetus. Pipsa lensi Samia kohti. "Kiitos, Sami", hän sirkutti. "Ja kiitos, Lauri Laiskiainen. Olet paras ystävä!" Pipsan pieni sydän oli täynnä kiitollisuutta. Lauri nyökkäsi, ja hänen hymynsä leveni. "Ystävyys... on... kaunis... asia... ja... auttaminen... tekee... iloiseksi..." hän mumisi. Sami tiesi, että hänen oli aika jatkaa matkaansa. Hänellä oli vielä tehtävä löytää se tahmea juttu, joka oli sotkenut hänen jalkansa. Mutta nyt hän tiesi, että hän ei tarvinnut aina kiirehtiä. Hän saattoi ottaa aikaa, katsella ympärilleen ja nauttia viidakon ihmeistä. Hän tunsi olonsa kevyemmäksi ja viisaammaksi. Hän oli auttanut ystävää, ja hän oli oppinut jotain uutta. Se oli hyvä päivä viidakossa. Hän katsoi vielä kerran Auraa, joka lensi onnellisena perhossisarustensa kanssa. Kaikki oli hyvin. Sami hyppäsi Laurin selästä alas oksalle. "Näkemiin, Lauri", Sami sanoi. "Kiitos kaikesta! Olen oppinut paljon sinulta!" Lauri vain vilkutti yhdellä kynnellään. Hänen laulunsa kuului vielä kauan sen jälkeen, kun Sami ja Pipsa olivat jatkaneet matkaansa, kuin muistutus hitauden kauneudesta. Mutta sitten hänen piti muistaa taas se tahmea ongelma. Hän kokeili hypätä oksalta alas, mutta hänen jalkansa tuntuivat edelleen tahmeilta. "Voi räkä!" Sami huudahti. "Minun täytyy todella löytää, mikä tämä tahmea asia on! Se on edelleen jaloissani!" Hän jatkoi matkaansa, Pipsa lennellen hänen ympärillään. He olivat nyt korkeammalla puussa, kuin olivat koskaan olleet. He näkivät viidakon latvukset levittäytyvän heidän alapuolellaan kuin valtava, vihreä matto. Aurinko paistoi kirkkaasti, ja ilma oli täynnä tuoksuja ja ääniä. Se oli henkeäsalpaava näky. Sami loikkasi varovasti eteenpäin, yrittäen välttää jalkojensa takertumista. Hänestä tuntui, että jokainen askel oli pieni seikkailu. "Ehkä tämä tahmea juttu vie minut johonkin mielenkiintoiseen paikkaan", hän mietti. "Tai sitten se johtaa minut suoraan banaanikärpästen pesään!" Sami tirskui omalle vitsilleen. Pipsa nauroi. "Toivottavasti ei banaanikärpäsiä, Sami! Eikö olisi parempi löytää jotain, mikä pesee tahmean jutun pois?" Pipsa muistutti Samia käytännön asioista. "Aivan!" Sami sanoi. "Mutta ensin, minun täytyy selvittää, mikä se on. Se on kuin mysteeri! Viidakon suurin tahmea mysteeri!" Sami oli päättänyt ratkaista tämän arvoituksen. Hän oli sammakko, joka ei luovuttanut helpolla. He kulkivat pitkin paksuja oksia. Sami tuoksutteli ilmaa. Hän haistoi kukkia, märkää maata ja jotain outoa, makeaa tuoksua, joka ei ollut kotoisin mistään tunnetusta hedelmästä. Tuoksu vahvistui, mitä pidemmälle he kulkivat, ja Sami tunsi sen kutittelevan nenäänsä. "Se tuoksuu... makealta", Sami sanoi. "Ja jotenkin tutulta, mutta en muista mistä. Olenko minä haistanut tätä ennen?"

Mutainen matka takaisin kotiin

Sami nuuhkaisi uudelleen, syvään sisään. Kyllä! Se oli se makea, maanläheinen tuoksu, joka leijaili hänen lammenrannallaan, kun metsämansikat kypsyivät ihanan punaisiksi ja mehukkaiksi! Se oli hänen kotinsa tuoksu, ja se oli paras tuoksu koko viidakossa! Sami hypähti innosta niin korkealle kuin vain pystyi, vaikka hänen pienet jalkansa olivatkin jo hieman väsyneet pitkästä matkasta. Hän oli haistanut tiensä kotiin! Miten hän oli voinut eksyä näin kauas, hän mietti? Kuitenkin, nyt hänellä oli suunta, ja se tuntui ihanalta, turvalliselta ajatukselta.

Lopetus

Ja niin päättyi Sami Sammakon tahmea seikkailu tällä kertaa! Toivottavasti nautit tarinasta ja löysit oman suunnan, aivan kuten Sami. Kiitos kun olit mukana tässä hauskassa matkassa! Jos sinulla on ideoita tai palautetta, kerro se ihmeessä Sonacastsille. Kenties voisit itse keksiä uusia seikkailuja Samille tai muille metsän eläimille? Nähdään ja kuullaan taas pian! Pidetään seikkailun nälkäisenä!

Lisää tarinoita