SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Samettikani

15 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Onko lelu vain kangasta ja täytettä, vai voiko siitä tulla jotain todellisempaa? Tänään sukellamme tarinaan, joka on koskettanut sydämiä sukupolvien ajan. Tarinaan Samettikanista, pienestä lelusta, joka toivoi enemmän. Liity seuraamme kuulemaan, miten rakkaus voi muuttaa tavallisen lelun, kuluneenkin, jotain aivan taianomaista. Se on kertomus siitä, mitä tarkoittaa olla aito, ja miten aidoin taika löytyy syvältä sydämestä. Oletko valmis kuulemaan Samettikanin tarinan?

Kani saapuu lastenkammariin

Oletko valmis kuulemaan Samettikanin tarinan? No niin, aloitetaanpa! Kani oli aivan uusi, vasta saapunut lastenhuoneeseen joululahjaksi. Se oli tehty kirkkaanruskeasta sametista, niin pehmeästä ja pörröisestä, että sitä oli ihana silittää. Sillä oli pienet, helmenväriset nappisilmät, jotka tuntuivat katsovan suoraan sieluun, ja pitkät, notkeat korvat, jotka heiluivat huvittavasti. Samettikani oli todella kaunis, mutta syvällä sisimmässään se tiesi, ettei se ollut vielä AITO. Se oli vain täytetty lelu. Aluksi poika, jolle kani oli annettu, leikki sillä innokkaasti. Hän pussasi kania ja nukutti sen kainalossaan. Mutta pian, kun joulun jälkeen uusia, hienompia – ehkä jopa ääntä pitäviä ja pyöriä sisältäviä – leluja alkoi ilmestyä, Samettikani unohtui. Se päätyi lastenhuoneen nurkkaan, muiden vanhojen, hieman unohdettujen ja kuluneiden lelujen seuraan. Nämä vanhemmat lelut olivat nähneet paljon ja tiesivät jo maailman menosta. Heillä oli omat tarinansa ja salaisuutensa. Samettikani kuunteli hiljaa, toivoen, että jonain päivänä sekin kokisi jotain niin suurta, että siitä tulisi todella AITO ja rakastettu.

Rakkauden muuttava voima

Se päätyi lastenhuoneen nurkkaan, muiden vanhojen, hieman unohdettujen ja kuluneiden lelujen seuraan. Nämä vanhemmat lelut olivat nähneet paljon ja tiesivät jo maailman menosta. Heillä oli omat tarinansa ja salaisuutensa. Samettikani kuunteli hiljaa, toivoen, että jonain päivänä sekin kokisi jotain niin suurta, että siitä tulisi todella AITO ja rakastettu. Aluksi Samettikani sai vain katsella muiden leikkien pyörteitä. Poika, jonka huoneessa se asui, oli vielä aivan liian pieni ymmärtämään Samettikanin hienostuneisuutta. Hänellä oli monia muita, paljon upeampia leluja: kiiltäviä puuhevosia, jotka laukkasivat kovaa lattiaa pitkin, norsu, joka osasi tehdä kärrynpyöriä, ja lukemattomia nallekarhuja, jotka olivat pehmeämpiä ja selvästi kokeneempia kuin Samettikani. Samettikani tunsi itsensä hieman yksinäiseksi ja toivottomaksi. Eikö kukaan koskaan valitsisi sitä? Eikö kukaan koskaan pitäisi sitä sylissään ja kertoisi sille salaisuuksia? Se odotti kärsivällisesti, päivästä toiseen, ja toivoi. Sitten, eräänä iltana, tapahtui jotain. Poika oli menossa nukkumaan, mutta hänen kaikkein rakkain unilelunsa, pieni puuvillainen apina, oli kadonnut. Lastenhoitaja etsi ja etsi, mutta apinaa ei löytynyt mistään. Poika alkoi nyyhkyttää, ja lastenhoitaja katseli ympärilleen etsiessään jotain korvaavaa. Hänen katseensa osui Samettikaniin, joka istui nurkassa silmät suurina ja pehmeänä ja unohdettuna. "Ota tämä", lastenhoitaja sanoi, "se on tarpeeksi hyvä unileluksi. Älä itke enää." Hän antoi Samettikanin Pojan käsiin. Poika tarttui siihen, ja hetken kuluttua Samettikani tunsi pienen pojan käsien lämmön. Se oli erilainen tunne kuin mikään, mitä se oli koskaan aiemmin kokenut. Poika halasi Samettikania tiukasti ja nukahti pian. Siitä illasta lähtien Samettikani ei ollut enää vain nurkan lelu. Siitä tuli Pojan paras ystävä, hänen uskollinen kumppaninsa. Poika otti sen mukaansa kaikkialle. Ne rakensivat yhdessä valtavia tyynykaupunkeja, jotka ulottuivat sängystä lattialle asti. Ne seikkailivat olohuoneen matolla ja kuvittelivat sen olevan salainen viidakko täynnä eksoottisia eläimiä. Puutarhassa Samettikani istui Pojan sylissä, kun he katselivat perhosia ja kuuntelivat lintujen laulua. Poika jopa kaivoi maahan pienen aarteen ja piilotti sen Samettikanin viereen, jotta kukaan muu ei löytäisi sitä. Yöisin, kun kaikki muu oli hiljaa, Poika kuiskasi Samettikanille salaisuuksia. Hän kertoi sille unistaan ja toiveistaan, päivän seikkailuista ja jopa pienistä harmeista. Samettikani ei tietenkään voinut vastata, mutta se kuunteli tarkasti ja tunsi jokaisen sanan sydämessään. Se tunsi Pojan rakkauden, ja se rakkaus alkoi muuttaa sitä. Samettikanin pehmeä samettiturkki alkoi kulua. Sen kauniit, kiiltävät viikset kuluivat pois yksitellen. Sen vaaleanpunainen nenä, joka oli ollut niin täydellinen, kului haaleaksi ja vanhan näköiseksi. Saumat alkoivat löystyä ja silmät tuntuivat hieman irtonaisilta. Se ei enää näyttänyt uudelta ja täydelliseltä, vaan hieman rähjäiseltä ja rakastetulta. Eräänä päivänä, kun Samettikani ja Poika olivat puutarhassa, Samettikani mietti kaikkia näitä muutoksia. Se näytti niin erilaiselta kuin silloin, kun se oli tullut lahjapaketissa. Oliko se menettänyt kauneutensa? Oliko se muuttunut huonoksi? Se ei ollut varma. Illalla, lastenhuoneessa, Samettikani kysyi vanhalta Nahkahevoselta, joka oli istunut siellä niin kauan, että se näytti melkein sulautuvan taustaan. Nahkahevonen oli ollut Pojan isoisän lelu, ja se oli nähnyt paljon maailmaa. Se oli todella vanha ja viisas. "Nahkahevonen", Samettikani kuiskasi, "mitä tarkoittaa olla AITO?" Vanha Nahkahevonen mietti hetken, sen puinen runko natisi kevyesti. "Aitous ei ole sitä, miten sinut on tehty", se sanoi, "se on jotain, mitä sinulle tapahtuu. Kun lapsi rakastaa sinua pitkään, ei vain leikkimielisesti, vaan TODELLA rakastaa sinua, silloin sinusta tulee AITO." Samettikani katseli omaa kulunutta turkkiaan. "Sattuuko se?" se kysyi. "Ei se satu", vastasi Nahkahevonen, "mutta se ei ole aina helppoa. Sinusta tulee rähjäinen. Karvasi irtoaa ja silmäsi saattavat pudota. Nivelisi löystyvät ja sinusta tulee muutenkin hieman nuhjuinen. Mutta näillä ei ole väliä, sillä silloin sinusta tulee AITO." "Kun sinusta tulee AITO, et voi enää olla ruma, paitsi niille, jotka eivät ymmärrä." Samettikani pohti Nahkahevosen sanoja. Se ei ehkä ymmärtänyt kaikkea, mutta se tunsi jotain. Se tunsi, kuinka Pojan rakkaus oli muuttanut sitä sisältäpäin. Vaikka sen ulkonäkö oli muuttunut, se tunsi itsensä tärkeämmäksi ja onnellisemmaksi kuin koskaan. Se ei enää välittänyt, jos sen turkki oli kulunut tai nenä haalistunut. Sen sydän oli täynnä iloa. Se tunsi sydämessään, että se oli matkalla kohti jotain paljon suurempaa kuin pelkkä uusi samettikani – se oli matkalla kohti AITOUTTA. Ja se tiesi, että tämä oli vasta alkua.

Vaara uhkaa

Samettikani eli elämänsä parasta aikaa. Jokainen päivä pojan kanssa oli uusi ja ihana seikkailu! He leikkivät yhdessä aamusta iltaan. Välillä he kiipeilivät salaisissa linnakkeissa tyynyistä ja peitoista, jotka poika oli rakentanut olohuoneen lattialle. Toisinaan he ryntäilivät pitkin puutarhaa, Samettikani tiukasti pojan kainalossa, kuvitellen olevansa urheita tutkimusmatkailijoita ja löytöretkeilijöitä. Poika suuteli usein sen pehmeää samettiturkkia ja kuiskasi sille suloisia salaisuuksia. Samettikani tunsi olevansa todella pojan oma. Se ei ollut enää vain lelu, se oli sydänystävä, kumppani, ja mikä tärkeintä, se oli matkalla kohti aitoutta. Sen samettisydän oli onnesta pakahtumaisillaan. Poika oli sen koko maailma. Sen turkki oli jo melko nukkainen ja sen toinen silmä oli irronnut villien leikkien tuoksinassa. Mutta pojalle kani oli silti täydellinen. Poika ei nähnyt kulunutta samettia tai puuttuvaa silmää. Hän näki ystävän, jolle hän saattoi kertoa kaikki salaisuutensa ja jonka kanssa jakaa unelmansa ennen nukkumaanmenoa. Poika rakasti Samettikania niin paljon, että sen vanhat, kuluneet korvat tuntuivat lähes sykkivän rakkaudesta ja kiitollisuudesta. Sitten eräänä aamuna kaikki muuttui. Poika ei herännyt tavalliseen tapaansa iloisena ja täynnä energiaa. Hänellä oli korkea kuume, ja hänen poskensa olivat punaiset kuin kypsät mansikat. Hän yski ja valitti, että hänen kurkkuunsa sattui kovasti. Äiti tuli huoneeseen ja katsoi poikaa huolestuneena. Talon ilmapiiri muuttui jotenkin raskaaksi ja hiljaiseksi. Kukaan ei leikkinyt, ja aikuiset puhuivat keskenään matalilla, huolestuneilla äänillä, joita Samettikani ei ymmärtänyt. Samettikani, joka makasi pojan vieressä sängyssä, tunsi pienen puristuksen rinnassaan. Jotain oli todella vialla. Poika ei halunnut leikkiä, ei edes halata sitä. Hän vain makasi ja huokaili, ja Samettikani tunsi pojan ihon kuumuuden itseensä. Seuraavina päivinä pojan tila paheni. Huoneeseen tuli outoja ihmisiä, ja heillä oli hassuja laukkuja ja kylmiä käsiä. Yksi heistä oli lääkäri. Hän kuunteli pojan rintaa stetoskoopilla ja katsoi hänen kurkkuunsa pienen lampun avulla. Lääkärin kasvot olivat vakavat ja mietteliäät. Sitten hän puhui äidille hiljaisella äänellä. Samettikani ei ymmärtänyt kaikkia sanoja, mutta se kuuli sanan

Taianomainen vapautuminen

Lääkäri selitti, että pieni poika oli ollut hyvin sairas. Hän tarvitsisi paljon lepoa ja hoitoa toipuakseen kokonaan. Mutta sitten tuli surullinen uutinen. Koska poika oli sairastanut tarttuvan taudin, kaikki, mihin hän oli koskenut, kaikki hänen lelunsa ja esineensä, täytyisi puhdistaa huolellisesti. Ja ne lelut, jotka olivat olleet aivan hänen vieressään, joita hän oli rakastanut eniten – ne täytyisi polttaa. Näin varmistettaisiin, ettei kukaan muu sairastuisi. Samettikani kuunteli kaiken. Sen pieni samettisydän alkoi tykyttää nopeammin. Polttaa? Mutta se oli juuri tullut niin aidoksi! Se oli kestänyt kaiken: rakastamisen, rikkoutumisen, ja nyt se oli todellinen. Miten jokin todellinen voitaisiin vain heittää pois ja polttaa? Se ei tuntunut oikealta. Se tuntui epäreilulta ja todella surulliselta. Niinpä pian tapahtui, mitä pelättiinkin. Talossa oli suuri siivous. Huonekalut pyyhittiin ja vuodevaatteet pestiin. Vanhat lelut, jotka olivat lojuneet nurkissa pitkään, kerättiin yhteen. Ja Samettikani, joka oli juuri saanut tietää olevansa todellinen, löysi itsensä muiden hylättyjen tavaroiden joukosta. Ne heitettiin isoon kankaiseen säkkiin. Säkin pohjalla oli repaleisia kirjoja, vanha puujuna ilman pyöriä ja pari nukkepukua, jotka olivat jo kauan sitten unohtuneet. Samettikani tunsi itsensä hyvin pieneksi ja yksinäiseksi siellä pimeässä. Se yritti ajatella poikaa, sen poikaa, joka oli sitä niin paljon rakastanut. Samettikani muisti, miten pehmeää oli ollut pojan kainalossa. Miten se oli nukahtanut pojan pientä kättä vasten. Miten se oli tuntenut iloa, kun poika oli kuiskannut sille salaisuuksia. Mutta nyt? Nyt se oli vain vanha, puhki kulunut lelu, joka odotti… loppuaan. Säkki vietiin talon takapihalle, ja se jätettiin sinne yöksi. Yöllä tähtitaivas oli kirkas, ja kuu valaisi lempeästi maata. Samettikani ei voinut nukkua. Se makasi säkin pohjalla ja ajatteli, kuinka kaikki oli muuttunut niin nopeasti. Se oli juuri oppinut, mitä tarkoittaa olla Todellinen, ja nyt se menettäisi kaiken. Sen pienistä lasisista silmistä vieri muutama kyynel. Ne olivat aidot kyyneleet, sillä Samettikani oli aito. Ja juuri silloin, kun kyyneleet koskettivat sen samettista poskea, tapahtui jotain taianomaista. Yhtäkkiä säkin pohjalle ilmestyi hento valonsäde. Valo kasvoi ja kasvoi, kunnes se muodosti pienen, kauniin hahmon. Se oli keiju! Mutta ei ihan tavallinen keiju. Se oli keiju, joka asui lastenhuoneissa ja huolehti leluista, joita oli rakastettu todella, todella paljon. Se oli lelukammarin taikakeiju! Keiju oli kaunis ja säteilevä, sillä oli kukkien terälehdistä tehdyt siivet ja valoisa hymy. Se kumartui Samettikanin puoleen ja silitti sen pehmeää turkkia. ”Pieni kani”, keiju sanoi, sen ääni oli kuin kellojen helinää ja tuulen suhinaa yhtä aikaa, ”sinun ei tarvitse pelätä. Sinusta on tullut Todellinen, koska poika rakasti sinua niin paljon. Ja kun lelu on tullut todelliseksi rakkauden voimasta, sitä ei voi koskaan polttaa tai tuhota. Sitä ei voi koskaan heittää pois.” Samettikani katsoi keijua hämmästyneenä. Oliko tämä totta? Oliko se turvassa? ”Minä olen täällä viemässä sinut pois”, keiju jatkoi, sen ääni täynnä lämpöä. ”Vien sinut sinne, minne kaikki Todelliset lelut päätyvät. Paikkaan, jossa ne voivat elää onnellisina, Todellisina eläiminä.” Ja sitten keiju kosketti Samettikania uudelleen. Sen kosketus oli lämmin ja täynnä taikaa. Samettikani tunsi, kuinka sen sisältä alkoi tapahtua jotain ihmeellistä. Sen samettinen turkki tuntui yhtäkkiä erilaiselta. Se ei ollut enää vain kangasta ja vanua. Sen jalkoihin tuli voimaa, ja se tunsi sydämensä lyövän oikeaa tahtia. Sen lasiset silmät tuntuivat muuttuvan, näkevän nyt selkeämmin. Sen viikset nykivät, ja se tunsi jännitystä, sellaista, mitä se ei ollut koskaan aiemmin tuntenut. Samettikani muuttui. Se ei ollut enää kangaskani, ei täytetty lelu. Se oli oikea kani! Sen turkki oli ruskea ja pehmeä, ei samettia, vaan oikeaa kanin turkkia. Sen nenä nyki, ja sen korvat kääntyivät kuuntelemaan yön ääniä. Se pystyi liikuttamaan tassujaan, hyppimään ja juoksemaan. Se oli vapaa! Keiju hymyili sille. ”Nyt olet todella vapaa, pieni kani. Juokse ja nauti elämästäsi. Olet nyt yksi meistä.” Samettikani hyppäsi ulos säkistä. Maa tuntui viileältä ja pehmeältä sen uusien tassujen alla. Se haisteli ilmaa, joka tuoksui mullan, ruohon ja kukkien sekoitukselta. Se näki ympärillään puita ja pensaita, ja yläpuolellaan suuren, avaran taivaan. Kaikki oli niin erilaista kuin lastenhuoneessa. Kaikki oli niin elävää! Se hyppäsi pienen ojan yli, ja se tuntui niin helpolta. Sitten se näki jotain liikkuvan pensaiden takana. Se oli toinen kani! Ja sen perässä tuli toinen, ja vielä yksi! Ne olivat oikeita kaneja, villikaneja, jotka asuivat puutarhassa. Ne olivat aivan samanlaisia kuin se nyt, todellisia kaneja, joilla oli pehmeä turkki, nykivät nenät ja pitkät korvat. Yksi villikaneista tuli lähemmäksi ja nyki nenäänsä. Se tuoksutti Samettikania. Samettikani oli aluksi hieman ujo. Se ei ollut koskaan tavannut toista kania, paitsi peilistä tai kuvista. Mutta sitten villikani heilautti päätään ja hyppäsi iloisesti. Ja Samettikani, sekin, hyppäsi perään. Se tunsi iloa, sellaista kevyttä ja vapaata iloa, mitä se ei ollut koskaan kuvitellut. Se juoksi ja juoksi muiden kanien kanssa. Sen ei tarvinnut pelätä enää, että se rikkoontuisi tai että sitä ei rakastettaisi. Se oli nyt osa maailmaa, osa luontoa. Se oli todellinen kani, ja se oli onnellinen. Aurinko nousi hitaasti idästä, värjäten taivaan pastellisävyillä, kun Samettikani hyppeli vapaana, sen uusi elämä vasta alussa.

Lopetus

Kiitos, että kuuntelit Samettikanin tarinan loppuun asti. Toivottavasti tämä pehmeä seikkailu jäi elämään mielessäsi ja lämmitti sydäntä. Jos sinulla on palautetta, toiveita tai ideoita uusista tarinoista, kerrothan sen Sonacastsille. Kenties sinäkin keksit pian oman jännittävän kertomuksesi? Muista, että tarinoita on joka puolella, vain odottamassa löytäjäänsä. Pidetään mielikuvitus lentämässä korkealla ja etsitään yhdessä uusia, ihmeellisiä maailmoja! Palataan pian seuraavan seikkailun parissa. Kiitos, ja nähdään!

Lisää tarinoita