SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Samba, jalkapallo ja sademetsän asukkaat

15 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Mitä tapahtuisi, jos matkustaisit lentokoneella niin kauas, että päätyisit paikkaan, jossa aurinko paistaa aina, musiikki soi kaduilla ja palmujen alla tanssitaan? Tänään lähdemme seikkailuun suomalaisen perheen kanssa, joka pakkaa matkalaukkunsa ja suuntaa kohti aurinkoista Brasiliaa! Kuulemme samban rytmejä, juoksemme jalkapallon perässä rannalla ja tapaamme sademetsän ihmeellisiä asukkaita. Valmistaudu siis tanssimaan ja nauramaan, sillä tämä matka on täynnä iloista menoa ja yllätyksiä!

Saapuminen Brasiliaan ja Samban taika

Lentokone laskeutui pehmeästi suuren kaupungin valojen keskelle. Oi, mitkä äänet ja tuoksut! Heti kun perhe astui ulos lentokentältä, heidän korviinsa kantautui iloinen, rytmikäs musiikki. Se oli kuin tuhannet pienet rummut olisivat tanssineet ilmassa! Äiti hymyili ja sanoi: "Kuulkaapa, lapset! Se on sambaa!" Pieni Roosa tarttui isin kädestä ja kysyi, "Mikä on samba?" Isä naurahti ja selitti, että samba on Brasilian sydämen tanssi ja musiikki, täynnä iloa ja elämää. He kävelivät hotellille ja jo matkalla he näkivät ihmisiä tanssimassa kaduilla. Jalat liikkuivat nopeasti, ja lantio keinui puolelta toiselle. Kaikki näytti niin hauskalta ja vapaalta! Hotellissa, kun he kurkistivat ikkunasta ulos, kadulta kuului yhä sama tarttuva rytmi. Roosa ja pikkuveli Samu alkoivat vaistomaisesti naputtaa jalkojaan ja keikuttaa lantiotaan. He eivät edes osanneet tanssia, mutta samban taika veti heitä jo puoleensa. Samba sai heidät tuntemaan, että he olivat saapuneet todelliseen satumaahan, jossa musiikki ei koskaan lakkaa soimasta ja kaikki voivat tanssia! Seuraavana aamuna aurinko nousi korkealle kirkkaalle taivaalle...

Jalkapalloa rannalla ja hauskoja kommelluksia

ja värjäsi koko Copacabanan rannan kultaiseksi! Aivan kuin joku olisi ripotellut hiekalle timanttipölyä, joka kimalteli jokaisella aallon tullessa rantaan. Roosa ja Samu olivat syöneet aamiaisen – herkullisia trooppisia hedelmiä, joita he eivät olleet koskaan ennen maistaneet, kuten mangon ja papaijan – ja nyt oli aika mennä rannalle. Ranta kutsui! Hiekka varpaiden alla tuntui lämpimältä ja pehmeältä, ja mereltä puhalsi ihana, leikkisä tuuli.

Sademetsän salaisuudet ja uudet ystävät

Ranta oli ollut ihana, mutta seuraavana päivänä odotti jotain aivan erilaista, jotain vieläkin jännittävämpää! Vanhemmat olivat kertoneet Roosalle ja Samulle sademetsästä, paikasta, jossa kasvoi valtavia puita ja eli tuhansia erilaisia eläimiä, joita he eivät olivat koskaan nähneet. "Siellä on apinoita, papukaijoja ja ehkä jopa laiskiaisia!" isä oli sanonut, ja äiti oli lisännyt: "Ja siellä on niin paljon kauniita kukkia, että koko metsä tuoksuu kuin valtava hajuvesipullo!" Aamulla, kun aurinko vasta heräili ja värjäsi taivaan oranssin ja pinkin sävyillä, Roosa ja Samu olivat jo reippaina ylhäällä. Heidän vatsassaan kutkutti jännittävä tunne, aivan kuin pienet tanssijat olisivat harjoitelleet balettia. He hyppäsivät pienen veneen kyytiin, joka vei heidät jokea pitkin kohti tiheää sademetsän rajaa. Joki liukui eteenpäin kuin laiskiaisperhe aamiaiselle, ja sen pinnalla leijui sumua, joka sai maiseman näyttämään aivan taianomaiselta. Ja sitten he olivat siellä! Sademetsä! Se oli aivan erilainen kuin mikään, mitä he olivat kuvitelleet. Ensinnäkin, se oli täynnä ääniä! Koko metsä tuntui elävän, hengittävän. Kuului siritystä, piipitystä, rätinää ja kauempana jotain kummallista huutoa. Aivan kuin puutkin olisivat kuiskailleet toisilleen salaisuuksia. Ja tuoksut! Ilma oli lämmin ja kostea, täynnä mullan, kukkien ja tuntemattomien hedelmien makeaa tuoksua. Roosa nuuhkaisi syvään ja sanoi: "Täällä tuoksuu seikkailulta!" He kävelivät pientä polkua pitkin, joka kiemurteli valtavien puiden juurien lomitse. Puiden lehdet olivat niin suuria, että ne olivat kuin vihreitä sateenvarjoja, jotka pitivät auringonpaisteen loitolla. Metsä oli täynnä vihreän eri sävyjä, tummasta pullonvihreästä kirkkaaseen limenvihreään. Ja sitten, aivan yllättäen, he kuulivat jotain! "Ooo-ooh, aaa-aah!" kuului puun latvasta. Ja sitten, oksalta toiselle hyppäsi pieni, ruskeaturkkinen apina! Sillä oli suuret, uteliaat silmät ja pitkä häntä, jolla se tasapainoili ketterästi. Apina katseli Roosaa ja Samua ja raapaisi sitten korvaansa. "Hei!" Samu huudahti ja heilautti kättään. Apina hyppäsi lähemmäs, aivan kuin se haluaisi leikkiä. Se kurkisteli heidän reppuihinsa ja siristi silmiään. "Oletko sinä meidän uusi ystävämme?" Roosa kysyi, ja apina vastasi iloisella rätinällä, aivan kuin se olisi ymmärtänyt kaiken. He nimesivät sen heti Pikku-Hipuksi, koska se oli niin vikkelä. Ja kas kummaa! Juuri kun he juttelivat Pikku-Hipulle, puiden kätköstä lennähti esiin aivan uskomattoman värikäs papukaija! Sen höyhenet olivat kuin elävä sateenkaari – sinisiä, keltaisia, punaisia ja vihreitä. Papukaija laskeutui oksalle aivan heidän yläpuolelleen ja tuijotti heitä suurilla, pyöreillä silmillään. "Mitäs täällä kuuluu, mitäs täällä kuuluu?" se sanoi, ja Roosa ja Samu nauroivat! Se osasi puhua! "Hei papukaija!" Samu tervehti. "Minun nimeni on Samu, ja tämä on Roosa!" Papukaija käänteli päätään ja sanoi sitten selkeästi: "Samu! Roosa!" "Vau! Se toistaa meidän nimiämme!" Roosa hihkaisi. "Oletko sinäkin meidän uusi ystävämme?" Papukaija heilautti pyrstöään ja sanoi iloisesti: "Ystävä! Ystävä!" He antoivat sille nimen Höpö-Löppö. Pikku-Hupu, apina, hyppeli innoissaan ja tarttui Samun kädestä kiinni, vetäen häntä syvemmälle metsään. Höpö-Löppö lenteli edellä, välillä pysähtyen oksalle odottamaan. Roosa ja Samu seurasivat niitä, ja vanhemmat kulkivat perässä, hymyillen lastensa uusille, yllättäville ystäville. Eläimet tuntuivat tietävän, minne olivat menossa. Polku kapeni ja muuttui aivan salaperäiseksi. Yhtäkkiä he saapuivat aukiolle, joka oli täynnä kirkkaanvärisiä kukkia, aivan kuin joku olisi levittänyt maahan valtavan kukkamaton. Siellä oli orkideoita, jotka roikkuivat puista kuin kauniit korvakorut, ja jättimäisiä liljoja, joiden lehdet olivat kuin pieniä altaita. Aukion keskellä oli pieni, kimalteleva puro, ja sen vieressä kasvoi puu, joka oli täynnä kirkkaanpunaisia, pörröisiä kukkia. Ne tuoksuivat aivan hunajalta. Pikku-Hupu kiipeili puuhun ketterästi ja alkoi syödä kukkien mettä, ja Höpö-Löppö lensi sen viereen ja istahti oksalle. "Tämä on kuin taikapaikka!" Roosa kuiskasi. Samu nyökkäsi. "Täällä kaikki on niin erilaista kuin kotona." Vanhemmat kertoivat, että sademetsä on todella tärkeä koko maapallolle. Se on kuin jättimäinen keuhko, joka tuottaa happea, jota me kaikki tarvitsemme hengittämiseen. Ja se on koti tuhansille ja taas tuhansille eläimille ja kasveille, joita ei löydy mistään muualta. Roosa ja Samu tunsivat pienen haikeuden pistoksen. He halusivat suojella tätä paikkaa ja sen ihastuttavia asukkaita. Pikku-Hupu ja Höpö-Löppö leikkivät heidän kanssaan vielä pitkään, näyttäen heille sademetsän pieniä salaisuuksia: missä kasvoivat makeimmat marjat, miten pienen hyönteisen voi bongata valtavan lehden alta ja kuinka kauniisti vesi solisee piilotetussa lähteessä. He oppivat, että vaikka he eivät puhuneetkaan samaa kieltä, he pystyivät silti ymmärtämään toisiaan leikkimällä ja hymyilemällä. Ystävyys ei tarvinnut sanoja. Se tuntui sydämessä. Kun aurinko alkoi laskea ja värjätä taivaan taas oranssin ja violetin sävyillä, oli aika lähteä takaisin. Roosa ja Samu halasivat Pikku-Hupua ja hyvästelivät Höpö-Löpön. "Nähdään huomenna!" Samu sanoi. Ja Pikku-Hupu viittasi kädellään hyvästeiksi, kun taas Höpö-Löppö huusi: "Ystävä! Ystävä!" Roosa ja Samu tunsivat sydämessään lämpimän tunteen. He olivat löytäneet sademetsästä paljon enemmän kuin vain puita ja eläimiä. He olivat löytäneet uusia ystäviä ja nähneet maailman, joka oli täynnä taikaa ja ihmeitä. Mitäköhän seuraava päivä toisi tullessaan?

Kristus-patsas ja tanssivat pilvet

Seuraavana aamuna aurinko herätti Roosan ja Samun lempeästi. Tänään oli luvassa jotain aivan uutta! Äiti ja isä hymyilivät salaperäisesti aamiaisella. "Tänään menemme tapaamaan vanhaa ystävää, joka asuu korkealla vuoren huipulla", isä sanoi ja iski silmää. Roosa ja Samu olivat heti innoissaan. Millainen ystävä asuisi vuoren huipulla? Oliko se ehkä joku sademetsän eläin, joka oli päättänyt muuttaa kaupunkiin? He nousivat autoon ja ajoivat kohti Rion keskustaa. Kadut olivat jo täynnä ihmisiä, ja ilmassa leijui herkullinen tuoksu jostain leipomosta. Auto kiemurteli ylös kapeaa tietä, ja pian he olivat jo kaukana kaupungin vilskeestä. Vihreät puut ja kasvit peittivät rinteet. He näkivät lintuja, joiden höyhenet kimaltelivat sateenkaaren väreissä. Roosa ja Samu painautuivat ikkunaan kiinni, etteivät vain mistään jääneet paitsi. Miten ihmeellinen paikka tämä Brasilia olikaan! Ja sitten, mutkan takaa, he näkivät sen ensimmäisen kerran. Jotain valtavaa, valkoista ja majesteetillista, joka kohosi vuoren huipulla. "Se on se meidän ystävä", äiti kuiskasi. Roosa ja Samu olivat aivan hiljaa. Heidän silmänsä olivat suuret kuin lautaset. He olivat nähneet kuvia, mutta tämä oli aivan toista. He nousivat pienellä junalla viimeisen pätkän ylös vuorta. Juna puksutti hitaasti, ja puiden oksat hipoivat sen ikkunoita. Kun he pääsivät perille, Roosa ja Samu juoksivat heti näköalatasanteelle. Ja siinä se oli! Valtava Kristus-patsas, joka levitti kätensä auki ikään kuin halaten koko Rio de Janeiron kaupunkia. Se oli tehty kivestä, mutta se näytti elävältä ja ystävälliseltä. Sen kasvot olivat rauhalliset ja katse lempeä. "Vau!" Samu huokaisi. "Se on paljon isompi kuin meidän talo!" Ja totta se oli. Patsas oli niin suuri, että sen sormet olivat paksumpia kuin Roosan jalka! Ja sen pää ylettyi melkein pilviin asti! Roosa tunsi itsensä todella pieneksi patsaan juurella, mutta ei pelottavalla tavalla, vaan ihmeellisellä ja turvallisella tavalla. Patsas näytti siltä, että se suojelisi kaikkia, jotka sen alla olivat. Ylhäältä näki koko Rion: vihreät metsät, sinisen meren, valkoiset hiekkarannat ja tuhannet pikkuruiset talot, jotka näyttivät lego-palikoilta. Kaukana siinsi kuuluisa Sokeritoppavuori, ja lahdella kellui pieniä veneitä. Tuuli leikki Roosan hiuksilla ja toi mukanaan meren suolaista tuoksua. Mutta mikä oli kaikkein hauskinta ja taianomaisinta? Pilvet! Ne tanssivat patsaan ympärillä aivan kuin ne olisivat kutsuneet patsasta mukaan tanssiin. Toiset pilvet leijuivat ohi hitaasti kuin uneliaat lampaat, mutta toiset taas kiitivät nopeasti kuin salaiset viestit taivaalta. Ne kiersivät patsaan päätä ja olkapäitä, hipaisivat sen kättä ja pyörähtelivät sitten pois. Aivan kuin pilvet olisivat tervehtineet patsasta ja pyytäneet sitä mukaan leikkiin! "Katsokaa, äiti! Patsas tanssii pilvien kanssa!" Roosa huusi iloisesti. Samu kuvitteli, että patsas oli itsekin taitava tanssija, joka oli juuri keskeyttänyt liikesarjansa ja levittänyt kätensä pientä taukoa varten. Ehkä se kohta taas aloittaisi tanssin pilvien kanssa ja heilauttaisi kättään sambarytmien tahtiin. Tuntui kuin koko Brasilian iloinen ja tanssiva henki olisi noussut ylös tänne vuoren huipulle. Vaikka alhaalta ei kuulunutkaan musiikkia, tuntui, että ilmassa soi jatkuva, iloinen sambarytmi, joka sai pilvetkin liikkumaan. Pieni, värikäs lintu lensi ohitse aivan heidän nenänsä edestä, kuin sekin olisi ollut osa tätä ihmeellistä taivaallista tanssia. Se visersi iloisesti ja katosi sitten pilvien sekaan. Roosa ja Samu tunsivat pienenä pisteenä suuren patsaan juurella itsensä osaksi jotain valtavaa ja kaunista. Maailma oli täynnä ihmeitä, ja he olivat nyt yhden suurimmista äärellä. He olivat kokeneet sademetsän salaisuudet, nähneet rannalla tanssivat jalkapallot ja nyt taivaan portin. Brasilia oli todellakin ihmeellinen maa, joka jatkoi yllättämistä joka päivä. He eivät olisi malttaneet odottaa, mitä seuraavaksi tapahtuisi!

Lopetus

Ja niin päättyi meidän jännittävä seikkailumme sademetsän syvyyksiin, täynnä samba-rytmejä ja uusia ystäviä. Toivottavasti piditte tästä matkasta ja mielikuvituksenne sai siivet! Muistakaa, että jokainen päivä on uusi mahdollisuus löytää jotain ihmeellistä. Ehkä teidän oma seikkailunne odottaa jo nurkan takana? Kerrothan Sonacastsille, jos sinulla on palautetta tai uusia tarinaideoita – kuulemme aina mielellämme! Kiitos, että olit mukana. Nähdään taas pian uudessa tarinassa!

Lisää tarinoita