SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Salainen puutarha

30 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Kuvittele paikka, joka on ollut lukittuna vuosikymmenen, unohdettuna ja piilossa, sen salaisuudet syvällä mullan alla. Mitä tapahtuisi, jos yksinäinen tyttö löytäisi avaimen tuohon kadotettuun maailmaan? Tervetuloa Salaisen puutarhan tarinaan. Tässä jaksossa sukellamme syvälle Mary Lennoxin maailmaan, tytön, joka ei tuntenut rakkautta, mutta löysi sen – ja paljon muuta – paikan sydämestä, joka odotti heräämistä. Valmistaudu tarinaan toivosta, ystävyydestä ja luonnon parantavasta voimasta.

Mary Lennoxin Saapuminen

Mary Lennox oli pieni tyttö, joka syntyi kaukaisessa, lämpimässä Intiassa. Hänellä oli harvoin ystäviä, ja usein hän leikki yksin valtavassa talossa, koska vanhemmat olivat aina kiireisiä. Mary ei ollut kovin iloinen lapsi, ja hänestä tuntui, että koko maailma oli vähän harmaa ja tylsä. Mutta sitten tapahtui jotain surullista, ja Maryn täytyi matkustaa hyvin, hyvin kauas, jättää kaikki tuttu taakseen. Hän nousi suureen laivaan ja purjehti monien päivien ja öiden ajan meren yli, kohti uutta kotia Englannissa. Siellä häntä odotti setänsä, herra Craven, mies jota Mary ei ollut koskaan tavannut. Setä asui valtavassa, vanhassa ja salaperäisessä talossa, jonka nimi oli Misselthwaite Manor. Se oli niin iso, että siellä oli melkein sata huonetta! Kun Mary vihdoin saapui tuohon suureen taloon, hänet otti vastaan vanha rouva Medlock. Rouva Medlock oli talon tiukka emäntä, ja hän selitti Marylle, että Misselthwaite oli suuri paikka ja siellä oli paljon sääntöjä. Maryn pienet jalat tuntuivat hyvin pieniltä suuressa talossa, ja hän ihmetteli: Mitä seikkailuja tämä uusi paikka toisi tullessaan?

Synkkä Misselthwaite ja Salaisuudet

Mary oli siis saapunut suureen Misselthwaiten kartanoon. Oi, mikä valtava paikka se olikaan! Siellä oli niin monta huonetta, että Mary tunsi voivansa eksyä helposti. Ensimmäiset päivät Misselthwaitessa olivat Marille hyvin erilaisia kuin Intiassa. Siellä hänellä oli aina palvelijoita ympärillään, mutta täällä hän oli usein yksin. Talo oli niin hiljainen, niin hiljainen, että Mary kuuli omien pienten askeltensa kaikuvan pitkillä käytävillä. Missään ei ollut ketään leikkimässä tai nauramassa. Vain vanhat, korkeat seinät ja suuret ikkunat katsoivat ulos harmaaseen taivaaseen. Hän kulki huoneesta toiseen, kuin pieni hiiri valtavassa linnassa. Hän katsoi suuria maalauksia seinillä, jotka tuntuivat tuijottavan häntä takaisin. Kaikki oli niin vanhaa ja juhlallista. Hän ikävöi aurinkoa ja Intian lämpöä. Misselthwaite tuntui olevan täynnä salaisuuksia, jotka olivat piilossa kaikkien noiden ovien ja nurkkien takana. Mitähän ne olivat? Eräänä aamuna Maryn huoneeseen tuli iloinen ja puhelias tyttö nimeltä Martha. Martha oli uusi palvelijatyttö, ja hän oli kotoisin tältä seudulta, Yorkshirestä. Martha toi Marille aamiaisen ja alkoi heti puhua. ”Hyvää huomenta, pikkurouva! Tässä on puuroa ja maitoa. Toivottavasti maistuu!” hän sanoi iloisesti. Mary oli tottunut hiljaisiin palvelijoihin, joten Martha oli aivan erilainen. Martha kertoi Marille veljistään ja siskoistaan, ja kuinka hauskaa heillä oli kotona nummella. Mary kuunteli lumoutuneena. Vihdoin joku puhui hänelle ystävällisesti! Martha neuvoi Marya menemään ulos raikkaaseen ilmaan. ”Pikkurouvan täytyy mennä ulos leikkimään ja tutkimaan! Täällä on suuri puutarha ja laaja nummi. Se on hyväksi terveydelle”, Martha sanoi ja hymyili. Mary ei ollut koskaan ollut kiinnostunut ulkona olemisesta, mutta Marthan puhe sai hänet uteliaaksi. Niinpä Mary päätti lähteä ulos. Hän puki päälleen lämpimän takin ja astui ulos suuresta ovesta. Ulkona tuuli puhalsi ja lehtiä pyöritti pitkin polkuja. Maaperä oli kostea ja ilma raikas. Mary käveli pitkin kujia ja katseli ympärilleen. Puita oli paljon, ja niiden oksat olivat harmaita ja paljaita talven jäljiltä. Hän tunsi itsensä edelleen hyvin yksinäiseksi. Sitten, aivan yllättäen, Mary kuuli äänen. Se oli vaimea, kaukainen ääni. Kuului *nyyh* ja sitten *hyrr*. Mary pysähtyi ja kuunteli tarkkaan. Se oli kuin pienen lapsen itkua. Mutta kuka voisi itkeä täällä, keskellä tätä suurta, autiota puutarhaa? Maryn sydän alkoi tykyttää. Hän oli varma, että se ei ollut tuuli, vaikka Martha myöhemmin yritti selittää sen niin. ”Se oli vain tuulen ujellusta! Talo on vanha ja tuuli pääsee sisään monesta raosta”, Martha sanoi vakuuttavasti, mutta Mary ei uskonut. Hän oli kuullut itkua. Kuka itki ja miksi? Martha kertoi Marille myös muista asioista. Hän puhui talon herrasmiehestä, herra Cravenista, joka oli aina surullinen. Herra Cravenilla oli ollut vaimo, kaunis rouva Craven, joka oli rakastanut erästä puutarhaa yli kaiken. Mutta sitten rouva Craven oli kuollut ja herra Craven oli sulkenut sen puutarhan oven ja haudannut avaimen. Kukaan ei saanut mennä sinne. ”Se on ollut lukossa jo kymmenen vuotta!” Martha selitti. ”Sen korkean muurin takana, jonka näet puiden takana.” Maryn uteliaisuus heräsi. Salainen puutarha! Lukossa jo kymmenen vuotta! Mikä voisikaan olla mielenkiintoisempaa? Hän päätti etsiä sen. Joka päivä, kun sää sen salli, Mary meni ulos tutkimaan. Hän kuljeskeli ympäriinsä, tutki polkuja ja pensaita. Hän etsi salaisia ovia tai aukkoja muurissa. Hän ei kuitenkaan löytänyt mitään. Muuri oli korkea ja paksu, ja sen päällä kasvoi tiheää murattia. Eräänä päivänä, kun Mary käveli puutarhassa, hän näki pienen punarinnan. Punarinta oli pieni lintu, jolla oli kirkkaanpunainen rinta. Se lauloi kauniisti ja hyppeli iloisesti oksalta toiselle. Punarinta ei pelännyt Marya ollenkaan. Se tuli aivan lähelle ja katsoi Marya pienten, tummien silmiensä kanssa. ”Hei, pikkuinen”, Mary kuiskasi. Punarinta vastasi iloisella *tsirp*-äänellä ja pyrähti sitten lentoon. Mary seurasi punarintaa. Punarinta lennähti aina pienen matkan päähän ja odotti Marya. Se näytti näyttävän tietä! Lopulta punarinta lennähti korkean muurin luo, joka erotti vanhan puutarhan muusta maasta. Punarinta hyppeli pensaan juurella ja katsoi Marya. Se tuntui sanovan: ”Katso tänne! Täällä on jotain!” Mary kumartui alas ja alkoi kaivaa maata pensaan alta. Hän tunsi jotain kovaa sormiensa alla. Se oli vanha, ruosteinen avain! Maryn sydän pomppasi ilosta. Voisiko tämä olla avain salaisen puutarhan oveen? Se oli aivan kuin sadusta! Hän piti avainta tiukasti kädessään ja katseli ympärilleen. Muuri oli korkea ja ylittämätön. Missä ovi voisi olla? Punarinta lauloi iloisesti ja lennähti sitten muurin yli. Se hävisi näkyvistä. Mary tunsi, että se kutsui häntä. Hän tiesi, että hänen seikkailunsa oli vasta alussa. Hän piteli ruosteista avainta ja mietti, kuinka pääsisi muurin toiselle puolelle.

Robin ja Salaisen Puutarhan Avain

Mary katseli ruosteista avainta kädessään. Se oli vanha ja kulunut, mutta silti niin jännittävä! Miten ihmeessä hän pääsisi muurin toiselle puolelle, hän mietti? Muuri oli korkea ja paksu, täynnä vanhaa, vihreää sammalta. Se näytti ihan salaisuuksien kätkönä. Mary pyöritteli avainta sormissaan ja tunsi pientä kutitusta vatsassaan – sellaista, joka tulee, kun on aivan uuden ja ihmeellisen asian kynnyksellä. Yhtäkkiä, aivan hänen jalkojensa juuresta, kuului iloinen viserrys! Tittidii-tittidii! Mary katsoi alas ja näki sen! Pienen, pyöreän linnun, jonka rinta oli niin kirkkaan punainen kuin kypsä mansikka. Se oli Robin-lintu, joka oli jo aikaisemmin laulanut hänelle ja näyttänyt ystävällisyytensä. Robin katseli Marya suurilla, uteliailla silmillään ja nyökkäsi pienellä päällään, aivan kuin se ymmärtäisi kaiken. Mary istahti maahan polvilleen, lähemmäs lintua. ”Sinäkö se olet taas, Robin?” hän kuiskasi. ”Autatko minua löytämään jotakin?” Robin hypähti lähemmäs, aivan kuin vastauksena. Sitten se nosti pienen nokkansa ja pyörähti ympäri. Se visersi uudelleen, tällä kertaa hieman kovempaa ja sitten se lähti lentoon, mutta ei kauas. Se lenteli pientä matkaa, odotti sitten Marya ja lensi taas eteenpäin. Aivan kuin se olisi näyttänyt Marylle tietä! ”Odotas minua, Robin!” Mary huusi, ja hän nousi ylös. Hän seurasi pientä ystäväänsä. Robin lensi pensaasta pensaaseen, puusta toiseen, aina vähän matkaa edellä. Mary seurasi sitä innokkaasti, hänen pikkuruiset jalkansa vipelsivät nopeasti sammalen peittämällä polulla. He kulkivat vanhojen, mutkaisten puiden lomitse, joiden oksat ulottuivat melkein maahan asti ja tuntuivat kuiskailevan tarinoita tuulessa. Robin lensi kohti sitä samaa muuria, jonka Mary oli jo löytänyt. Lintuparka lensi aivan muurin viertä, visertäen koko ajan. Sitten se laskeutui maahan, aivan pienen, vanhan, muratin peittämän seinämän eteen. Muratti oli kasvanut niin tiheäksi ja paksuksi, että se peitti melkein kaiken. Se oli kuin vihreä peitto, joka kätki sisäänsä jotain salaperäistä. Robin hyppi pienen maapalan päällä ja tuijotti Marya, kääntäen päätään puolelta toiselle. Vaikka se ei puhunut, Mary ymmärsi sen viestin. Tämä oli se paikka! Mary asteli lähemmäs ja alkoi varovasti vetää muratin oksia syrjään. Ne olivat takertuneet toisiinsa niin tiukasti, että niiden irrottaminen oli työlästä. Hän veti ja työnsi, kunnes yhtäkkiä, hänen sormensa tuntuivat jotakin kovaa ja kylmää. Se oli metallia! Hän veti lisää murattia syrjään, ja hänen eteensä paljastui vanha, puinen ovi. Ovi oli melkein kokonaan muratin peitossa, ja se oli niin vanha, että sen puu oli muuttunut tummaksi ja harmaaksi. Sen saranat olivat ruosteiset ja naarmuiset, ja se näytti siltä, ettei sitä oltu avattu hyvin pitkään aikaan. Ehkä koskaan. Maryn sydän hakkasi nopeasti. Hän oli niin innoissaan, että melkein unohti hengittää. Hän tarkasteli ovea tarkemmin ja löysi pienen, ruosteisen ovenkahvan ja sen vierestä – tietenkin – pienen, pyöreän avaimenreiän! Aivan täydellisesti sopiva hänen löytämälleen avaimelle. Avaimenreiän ympärillä oli vanhoja, hauskoja kaiverruksia, jotka näyttivät pieniltä kukilta ja lehdiltä. Ne olivat piilossa kaiken muratin alla, ihan kuin joku olisi ne sinne unohtanut. Hän otti avaimen esiin, kädessään pitämänsä ruosteisen avaimen. Se sopi täydellisesti! Kun hän työnsi avaimen reikään, se sujui sisään pehmeästi, ilman ongelmia. Hän käänsi sitä varovasti. Naks! Kuului pieni, hiljainen ääni, aivan kuin jokin vanha salaisuus olisi päästetty vapaaksi. Ovenkahva liikkui, ja Mary työnsi ovea varovasti. Oven saranat vingahtivat pitkään ja surullisesti, aivan kuin ne heräisivät pitkästä unesta. Se oli kummitusmainen ääni, mutta Mary ei pelännyt. Hän tiesi, että ovi vei johonkin taianomaiseen paikkaan. Ovi avautui hitaasti, ja Mary astui sisään. Edessä avautui hänen etsimänsä puutarha! Se oli villi ja rehevä, täynnä kaikenlaisia kasveja, jotka olivat kasvaneet aivan omillaan, ilman, että kukaan olisi niitä hoitanut. Pensaita ja puita, kukkia ja köynnöksiä, kaikki kasvoivat sekaisin, kauniisti sotkuisena unelmana. Jotkut puut olivat niin vanhoja, että niiden oksat ulottuivat melkein maahan asti ja ne näyttivät käveleviltä jättiläisiltä. Ruusupensaat olivat kasvaneet aivan valtaviksi, ja niiden piikkiset oksat kiemurtelivat ylös puunrungoille ja muureille. Jotkut ruusut olivat jo kuihtuneet, mutta joissakin oli vielä kauniita, punaisia ja vaaleanpunaisia nuppuja, jotka odottivat puhkeamistaan. Mary katsoi ympärilleen. Robin lensi sisään puutarhaan hänen jälkeensä, visertäen iloisesti. Se oli kuin salainen, unohdettu maailma, jota kukaan ei ollut nähnyt vuosikymmeniin. Ilma tuoksui mullalle, lehdille ja vanhoille kukille. Aivan puutarhan keskellä kasvoi vanha, kaunis omenapuu, jonka oksat olivat täynnä pieniä, vihreitä lehtiä. Sen alta pilkisti vanha, kivinen penkki, jonka päälle oli pudonnut paljon lehtiä. Mary tunsi heti, että tämä paikka oli erityinen. Se oli kuin puutarha, joka odotti heräämistään. Aivan kuin se olisi odottanut häntä. Hän tunsi pienen ilon pistoksen sydämessään. Tämä oli hänen salainen puutarhansa. Tämä oli hänen seikkailunsa, ja hän oli juuri aloittanut sen! Hän otti syvään henkeä ja hymyili. Nyt hän tiesi, että hänellä oli paikka, jonne hän voisi piiloutua ja olla oma itsensä. Paikka, jossa hän voisi tutkia ja oppia, ja ehkä jopa puhua Robinin kanssa. Puutarha kutsui häntä, ja hän oli valmis vastaamaan.

Dickonin Taika ja Ystävyys

Mary palasi seuraavana päivänä salaisen puutarhan luo. Hän avasi vanhan, ruosteisen oven aivan hiljaa, ettei kukaan kuulisi. Ilmassa tuoksui vanha maa ja uudet nuput, jotka olivat alkamassa herätä. Hän käveli kapeita polkuja pitkin, sormet hipoen kuivia oksia ja etsien uusia elämän merkkejä. Hieman syvemmällä puutarhassa hän kuuli ihanan, pehmeän äänen. Se oli kuin joku laulaisi pienille linnuille. Ääni oli niin kaunis, että Maryn oli pakko mennä katsomaan, kuka siellä oli. Hän kurkisti vanhan syreenipensaan takaa ja näki pojan. Poika istui maassa, ja hänen ympärillään oli aivan ihmeellinen joukko ystäviä. Siellä oli pieni kettu, joka oli nukahtanut hänen syliinsä. Pieni orava popsitti pähkinää pojan olkapäällä. Ja jopa Robin, se iloinen lintu, jonka Mary oli jo tuntenut, istui aivan rauhallisena pojan hatun reunalla! Poika lauloi hiljaa, ja eläimet tuntuivat ymmärtävän joka sanan. Mary ei ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Poika huomasi Maryn. Hänellä oli hymyilevät silmät, jotka olivat yhtä kirkkaat kuin aamu-usva. Hänen hiuksensa olivat kuin ruskea sammal, ja hän näytti siltä, että hän oli tullut suoraan metsästä. "Hei", poika sanoi. "Et kai pelästynyt?" Mary pudisti päätään. "En", hän sanoi. "Olen vain... en ole koskaan nähnyt kenenkään juttelevan eläimille noin." "Olen Dickon", poika esitteli itsensä. "Ja nämä ovat ystäviäni." Hän taputti hellästi kettua, joka venytteli ja vilkutti Marylle silmällään. "Mitä sinä täällä teet?" Dickon kysyi. "Oletko sinä löytänyt tämän paikan?" Mary nyökkäsi. Hän kertoi Dickonille kaiken avaimesta, puutarhasta ja siitä, miten se oli ollut piilossa niin pitkään. Dickon kuunteli tarkkaavaisesti, ja hänen silmänsä loistivat. "Tämä on kaunis paikka", Dickon sanoi. "Se on ollut unessa. Mutta se on heräämässä, aivan kuten sinäkin." Dickon tiesi kaiken puutarhoista ja luonnosta. Hän näytti Marylle, mitkä kasvit olivat elossa ja tarvitsivat apua, ja mitkä olivat kuolleet. Hän tiesi jokaisen puun ja kukan nimen. Hän näytti, miten pienet, vihreät versot kurkistivat maan alta, vaikka kaikki näytti vielä niin ruskealta ja kuivalta. "Tässä on elämää", Dickon kuiskasi. "Paljon elämää. Tarvitsemme vain hieman kärsivällisyyttä ja rakkautta." Mary tunsi, että Dickon oli erilainen kuin kukaan, jonka hän oli koskaan tavannut. Hän ei ollut ujo, eikä hän ollut yksinäinen, vaikka hänellä ei ollut ihmisystäviä. Hänellä oli metsän kaikki eläimet ja luontoystävinään. Mary kysyi Dickonilta, voisiko hän auttaa häntä herättämään puutarhan. Dickonin kasvot valaistuivat. "Totta kai!" hän sanoi. "Minulla on työkaluja! Ja siemeniä! Ja tiedän, miten tehdä maasta onnellista!" Seuraavina päivinä Mary ja Dickon tapasivat salaisessa puutarhassa joka päivä. Dickon toi mukanaan pienen lapion, haravan ja jopa pieniä siemenpusseja. Hän opetti Marylle, miten maata muokattiin, miten rikkaruohot poistettiin hellästi ja miten pienille siemenille kaivettiin koteja. Mary ei ollut koskaan aiemmin tehnyt tällaista työtä, mutta Dickonin kanssa se oli hauskaa! Heidän ympärillään hyppelehtivät oravat, ja Robin-lintu lauloi heille iloisia lauluja. Dickonin pieni lammas, joka oli aina hänen mukanaan, nukkui usein aivan heidän vieressään. Mary tunsi itsensä onnelliseksi. Ensimmäistä kertaa elämässään hänellä oli ystävä, joka ymmärsi häntä. Ja heillä oli yhteinen salaisuus, joka oli kauniimpi kuin mikään muu. He istuivat usein alas vanhan kirsikkapuun alle ja söivät leipiä ja omenia, jotka Dickon oli tuonut mukanaan. He katselivat, miten puutarha alkoi hitaasti herätä talviunestaan. Pienet vihreät lehdet ilmestyivät oksille, ja maan alta työntyi esiin värikkäitä kukkia, joita he eivät edes muistaneet istuttaneensa. Dickon opetti Marylle, että puutarha on kuin elävä olento. Se tarvitsee huolenpitoa ja kuuntelua. Hän näytti Marylle, miten tunnistaa kasvien tarpeet vain katsomalla niitä. Jos lehdet olivat kellastuneet, kasvi tarvitsi vettä. Jos kukat eivät avautuneet, se saattoi kaivata aurinkoa. Mary oppi nopeasti. Hän tunsi olonsa vahvemmaksi ja iloisemmaksi joka päivä. Hänen poskilleen oli ilmestynyt punertava väri, ja hänen silmänsä olivat täynnä uteliaisuutta. Yhdessä he raivasivat polkuja ja siirsivät kiviä. He nauroivat ja juttelivat samalla, kun Dickonin eläinystävät juoksivat heidän ympärillään. Kettu seurasi Marya kuin uskollinen koira, ja oravat leikkivät hippaa puunrungoilla. Mary ei enää tuntenut itseään yksinäiseksi tai rumaksi. Hän oli tärkeä, ja hänellä oli tehtävä. Hän oli auttamassa salaisen puutarhan heräämistä. "Tämä puutarha tulee olemaan maailman kaunein", Dickon sanoi eräänä päivänä, kun he istuivat ja ihailivat työtään. Mary nyökkäsi. Hän uskoi Dickonia. Hän uskoi puutarhaan. Ja hän uskoi itseensä. Heillä oli edessään vielä paljon työtä, mutta nyt he eivät olleet yksin. He olivat ystäviä, ja ystävien kanssa kaikki on mahdollista. Puutarhan salaisuus oli turvassa heidän molempien sydämissä, ja se odotti vain oikeaa aikaa näyttääkseen koko kauneutensa maailmalle.

Colin Paljastuu

Aika kului Misselthwaiten suuressa talossa, ja kevät eteni kohti kesää. Maryn ja Dickonin päivät kuluivat salaisessa puutarhassa, jossa he uurastivat ja leikkivät, kun linnut lauloivat iloisesti heidän ympärillään. Puutarha muuttui päivä päivältä, ja sen salaisuudesta tuli heidän yhteinen, rakas aarteensa. Mutta öisin, tai joinakin harvoin päivinä, kun talo oli epätavallisen hiljainen, Mary kuuli taas sen äänen. Se oli vaimea, surullinen itku, joka kaikui jostain kaukaa, syvältä talon paksun kiviseinän takaa. Kuka itki? Ja miksi kukaan ei kertonut hänelle totuutta? Maryn uteliaisuus oli kasvanut valtavaksi. Hän ei voinut enää nukkua rauhassa tietämättä. Hän päätti, että hänen oli pakko ottaa selvää, vaikka se olisi kuinka vaarallista tai kiellettyä tahansa. Eräänä sateisena iltapäivänä, kun Dickon oli kotonaan eläinten luona ja talossa vallitsi outo hiljaisuus, Mary hiipi ulos omasta huoneestaan. Hän kulki käytäviä, joissa hän harvoin kävi, kuin varjo vanhojen maalausten ja raskaiden huonekalujen lomassa. Ääni johdatti häntä kauemmas ja kauemmas, yhä syvemmälle talon uumeniin, paikkoihin, joista palvelijatkin tuntuivat välttelevän. Se oli kuin pieni, näkymätön lanka olisi vetänyt häntä kohti tuntematonta, kohti salaisuutta, joka oli piilotettu jopa puutarhan salaisuutta syvemmälle. Lopulta hän pysähtyi suuren, tumman oven eteen. Se oli lukossa, mutta oven takaa kuului nyt selvemmin, katkeraa, sydäntä särkevää itkua. Mary koputti varovasti. Ei vastausta. Hän kokeili ovenkahvaa – ja yllätys, se avautui hiljaa naristen! Mary astui sisään. Huone oli pimeä ja tunkkainen. Ikkunat olivat verhotut paksuilla verhoilla, eikä yhtään valonsädettä päässyt sisään. Ilma oli raskas ja pölyinen. Ja siellä, suuressa sängyssä, makasi poika. Hänellä oli kalpeat kasvot, tummat hiukset ja suuret, surulliset silmät. Hän näytti hyvin sairaalta ja hennolta. Poika katsoi Marya avoimesti ja huudahti heti:

Puutarhan Voima ja Paraneminen

Mary seisoi hiljaa oven suussa, ja katsoi poikaa, jota hän ei ollut koskaan aiemmin nähnyt. Tämä oli siis herra Cravenin salainen lapsi, poika, jonka itkun Mary oli kuullut monesti käytävillä. Colin, hän tiesi, oli pojan nimi. Colin huomasi Maryn ja hänen suuret silmänsä avautuivat entisestään, täynnä yllätystä ja jopa pientä pelkoa. Kuka tämä outo tyttö oli, joka seisoi hänen makuuhuoneensa ovella? Colin kysyi heikolla ja valittavalla äänellä: "Kuka sinä olet?" "Olen Mary Lennox," Mary vastasi. "En tiennyt, että sinulla oli sisaruksia täällä, tai että täällä oli toinenkin lapsi." Colin huokaisi raskaasti, ikään kuin hänellä olisi ollut maailman painavin taakka harteillaan. "Minulla ei ole sisaruksia. Minä olen yksin. Minä olen herra Cravenin poika. Ja minä kuolen." Hän sanoi sen kuin se olisi ollut selvä ja varma asia, jota ei voisi muuttaa. "Lääkäri ja sairaanhoitaja sanovat, että olen hyvin sairas. Minulla on kyttyrä, minä olen niin heikko, että en voi nousta sängystä. Minun selkäni on kipeä. Ja minä kuulen kaiken ulkoa, lasten ääniä ja lintujen laulua, mutta en pääse koskaan sinne nauttimaan siitä." Colin oli tottunut, että kaikki uskoivat hänen valituksiinsa ja säästeliin sanoihinsa. Mary, joka oli oppinut Dickonilta ja puutarhasta sen, että rehellisyys ja ulkona olo olivat parasta, katsoi poikaa tarkasti. "Sinulla ei ole kyttyrää," hän sanoi suoraan ja päättäväisesti. "Olen nähnyt sen, kun olet liikahtanut peittojen alla. Ja sinä olet vain laiska. Sinä olet vain niin tottunut makaamaan sängyssä ja säälimään itseäsi, että olet unohtanut, miltä tuntuu olla vahva ja terve." Colin tuijotti häntä suu auki. Kukaan ei ollut koskaan puhunut hänelle noin! Hän oli tottunut siihen, että kaikki huolivat ja säälivät häntä ja antoivat hänen määräillä. "Miten sinä voit tietää?" hän nyyhkytti, melkein itkun partaalla. "Minä olen sairas! Minä kuolen!" "Et ole!" Mary vastasi, hänen äänensä kaikui huoneessa. "Dickon sanoi, että ulkona oleminen tekee hyvää. Ja meillä on salainen puutarha! Siellä on niin paljon elämää!" Maryn sanat, "salainen puutarha," olivat kuin taikasana, joka murtautui Colinin synkkään maailmaan. Ne valaisivat Colinin kalpeita kasvoja. "Salainen puutarha?" hän kysyi, äänessään hitunen uteliaisuutta, joka oli ollut piilossa niin kauan. "Kerro minulle siitä! Onko se todellinen? Onko siellä kukkia? Ja lintuja? Ja voisinko minäkin nähdä sen?" Mary kertoi Colinille Dickonista, hänen eläinystäviensä ihmeellisestä maailmasta ja puutarhan salaisista kauneuksista. Hän kuvaili, kuinka pienen punarinnan laulu oli auttanut häntä löytämään avaimen ja kuinka Dickon puhui eläimille kuin ne olisivat ihmisiä, jopa hieman hauskoja juttuja. Colin kuunteli jokaista sanaa. Hän unohti hetkeksi olevansa sairas. Hän unohti kyttyränsä, jota hänellä ei ollut. Hän unohti, että hän ei kuulemma voinut kävellä. Hänen mielensä täyttyi kuvista kukoistavasta, värikkäästä paikasta. "Minä haluan nähdä sen puutarhan!" Colin julisti yhtäkkiä, hänen silmänsä loistivat. "Minä haluan mennä sinne! Minä haluan nähdä ne kukat ja ne linnut! Ja sen Dickonin, joka puhuu eläimille! Eihän se ole liian kaukana?" Mary tiesi, että se oli vaikeaa. Colin oli ollut vuoteenomana niin kauan. Mutta hän myös tiesi, että puutarha oli taianomainen paikka. Hän uskoi, että se voisi auttaa Colinia paljon enemmän kuin mikään lääke. Niinpä Mary juoksi tapaamaan Dickonia. Hän kertoi Dickonille Colinista ja hänen toiveestaan. Dickon, ystävällinen poika, hymyili leveästi. "Totta kai hän voi tulla," Dickon sanoi. "Aurinko ja raikas ilma tekevät hänelle hyvää. Ja puutarha on täynnä elämää. Se on paras lääke." Seuraavana päivänä, kun talo oli hiljainen ja palvelijat olivat kiireisiä omissa askareissaan, Mary ja Dickon tekivät salaisen suunnitelman. He toivat Colinin sängyn viereen pienen puisen pyörätuolin, jonka Dickon oli löytänyt vanhasta varastosta. He käärivät Colinin lämpimään peittoon ja auttoivat hänet istumaan siihen. Colin oli aluksi peloissaan. Hän ei ollut ollut ulkona vuosiin. Aurinko tuntui silmiin kirkkaalta ja tuuli poskilla viileältä. "Minä en jaksa," hän valitti. "Minä olen liian heikko. Minun jalkani eivät kanna." "Et ole!" Mary sanoi. "Me olemme täällä auttamassa sinua. Ja Dickon on vahva. Me pääsemme perille, ihan varmasti." Dickon nosti Colinin varovasti sängystä pyörätuoliin. Se tuntui Colinista oudolta. Hänen jalkansa olivat niin heikot ja jäykät. Mutta Mary ja Dickon olivat siinä, tukemassa häntä. He työnsivät pyörätuolia hitaasti ja varovasti pitkin käytäviä, sitten ulos pienen oven kautta, ja kohti salaisen puutarhan piilotettua seinää. Ilma ulkona oli niin erilaista kuin sisällä talossa. Se tuoksui mullalle, lehdille ja vastapuhjenneille kukille. Linnut lauloivat iloisesti puiden oksilla. Se tuntui Colinista kuin hän olisi saapunut toiseen maailmaan. Hän hengitti syvään ja tunsi keuhkojensa täyttyvän raikkaalla ilmalla. Kun he saapuivat salaisen puutarhan sisäänkäynnille, Mary avasi lukitun oven. Puutarha odotti heitä. Se oli täynnä elämää. Vihreät oksat kurottelivat kohti aurinkoa, ja värikkäät kukat avasivat nuppunsa kauniisti. Mehiläiset surisivat kiireisinä kukkien ympärillä, ja perhoset lehahtelivat kevyesti ilmassa. Colin juuri ja juuri sai sanottua: "Se on... elossa." Dickonin punarinta lensi heidän luokseen ja istui aivan Colinin pyörätuolin kädensijalle. Pieni lintu katsoi Colinia kirkkailla silmillään. Se tuntui toivottavan hänet tervetulleeksi. Dickonin lammas ja kettuystävä olivat myös siellä, tuijottaen Colinia uteliaina ja ystävällisesti. Dickon alkoi puhua Colinille luonnosta, kukista ja eläimistä. Hän opetti Colinia kuuntelemaan tuulen huminaa puiden oksistoissa ja kuinka mehiläiset keräävät mettä. Mary juoksi ja näytti Colinille uusia kukkia, jotka olivat puhjenneet kukkaan. Auringon lämpö alkoi tuntua Colinissa. Hän hengitti syvään ja tunsi, kuinka raikas ilma täytti hänen keuhkonsa. "Minä haluan... koskettaa niitä kukkia," Colin sanoi, hänen silmänsä sädehtivät. Mary auttoi häntä kurottamaan. Mutta sitten, hän tunsi jaloissaan. Se tuntui oudolta, mutta ei pahalta. "Minä haluan yrittää nousta," Colin sanoi yllättäen, äänensä aivan kuin uusi. Mary ja Dickon katsoivat toisiaan. Colin, joka oli sanonut, ettei hän voinut liikkua! Dickon astui Colinin taakse ja tuki häntä varovasti. Mary piti kiinni hänen käsistään. Colin laittoi jalkansa maahan. Ne tuntuivat oudoilta ja heikoilta, mutta eivät kipeiltä. Hän otti yhden askeleen, sitten toisen. Se oli vaikeaa, mutta hän teki sen! Hän seisoi! Hän seisoi aivan itse! Colinin kasvoille levisi leveä hymy. Hän ei ollut hymyillyt niin vilpittömästi ehkä koskaan elämässään. "Minä seisoin!" hän huusi. "Minä seisoin! En minä kuolekaan! Minä en ole sairas! Tämä puutarha on tehnyt minut terveeksi!" Mary ja Dickon hymyilivät myös. He tiesivät, että puutarhan taika, yhdistettynä ystävyyteen ja uskoon, oli alkanut tehdä ihmeitä. Colin juoksi muutaman pienen askeleen Dickonin tukemana, ja sitten hän nauroi. Hän nauroi niin kuin lapset nauravat, vapaasti ja iloisesti. Hän oli löytänyt salaisen puutarhan, ja puutarha oli löytänyt hänet. Ja parantuminen oli vasta alussa.

Uusi Elämä Misselthwaitessa

Colin oli todellakin vasta parantumisen alussa, mutta mikä alku se olikaan! Tuosta päivästä lähtien puutarha kutsui häntä joka aamu, heti auringon noustessa. Colin ei enää maannut sängyssä ja kuvitellut olevansa sairas. Sen sijaan hän odotti innolla, että saisi mennä ulos, puutarhaan, Maryn ja Dickonin kanssa. Hänen pelkonsa olivat haihtuneet kuin aamukaste. Joka päivä Colin sai uutta voimaa. Hänen poskensa muuttuivat vaaleista pyöreiksi ja punertaviksi, ja hänen silmänsä, jotka olivat ennen olleet täynnä surua, loistivat nyt ilosta ja uteliaisuudesta. Hän ei enää tarvinnut pyörätuolia, ei edes tukea. Hän käveli itse, ja pian hän juoksi! Hän juoksi ympäri puutarhaa, nauru raikuen puiden lomassa, nopeammin ja nopeammin. Se oli todella ihmeellistä katsottavaa. Mary ja Dickon olivat Colinin parhaat ystävät ja tukijat. Mary, joka oli itsekin oppinut nauramaan ja leikkimään, auttoi Colinia uskomaan itseensä. Hän näytti Colinille kaikki puutarhan pienet salaisuudet: mistä löytää kauneimpia kukkia, missä jänikset piiloutuivat ja miten kuunnella lintujen iloisia lauluja. He jakoivat monia salaisuuksia ja paljon naurua. Dickon puolestaan opetti Colinille eläinten kieltä. Colin oppi kuuntelemaan pienen oravan iloista rätinää ja pikkulintujen viserrystä. Hän kosketti lampaan pehmeää turkkia ja oppi, miten pienen siilin kanssa tulee olla varovainen. Puutarha ei ollut enää vain paikka, vaan se oli täynnä eläviä, hengittäviä ystäviä, jotka toivottivat Colinin tervetulleeksi omaan joukkoonsa. Dickon näytti myös, miten istuttaa uusia kukkia ja miten hoitaa pieniä versoja, jotta ne kasvaisivat isoiksi ja vahvoiksi, aivan kuten Colin itsekin kasvoi. Salainen puutarha itse kukoisti lasten mukana. Kukat avasivat nuppunsa, pensaat kasvoivat korkeiksi ja puut levittivät oksiaan antaen varjoa ja suojelua. Se oli täynnä tuoksuja ja värejä – punaista, keltaista, sinistä ja violettia. Jokainen päivä toi uuden kukan tai uuden äänen. Puutarha oli taianomainen paikka, ja sen taika kasvoi lasten ilon ja ystävyyden myötä. Se oli kuin elävä olento, joka hengitti onnellisuutta. Sillä välin kaukana Misselthwaite Manoria herra Craven, Colinin isä, oli matkustanut ympäri maailmaa yrittäen unohtaa surunsa. Hän oli edelleen syvästi surullinen vaimonsa kuolemasta ja ajatellut, että hänen poikansa Colin oli sairas ja heikko, aivan kuten hän itsekin uskoi olevansa. Eräänä päivänä hänelle tuli kuitenkin selittämätön tunne, aivan kuin jokin kutsuisi häntä takaisin kotiin. Hän päätti palata Misselthwaiteen, vaikka se tuntui vaikealta. Kun herra Craven saapui kotiin, hän huomasi heti, että ilmassa oli jotain erilaista. Talo ei tuntunut enää niin hiljaiselta ja surulliselta. Kävellessään puutarhan muurien ohi, hän kuuli ääniä. Ei hiljaisia, surullisia ääniä, vaan iloisia, raikuvia ääniä. Lapsen naurua! Ja sitten hän kuuli poikansa äänen.

Lopetus

Ja niin päättyi tarinamme salaisesta puutarhasta. Kiitos, että olit mukana tällä taianomaisella matkalla! Nyt voit itse piirtää tai kuvitella oman salaisen puutarhasi, täynnä puhuvia kukkia ja iloisia eläimiä. Jos sinulla on palautetta tai tarinaideoita, kerrothan niistä Sonacastsin väelle! Haluamme kuulla ajatuksiasi. Toivottavasti tapaamme taas pian uusien seikkailujen parissa! Kiitos ja hei hei!

Lisää tarinoita