SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Sadepäivän salainen saaristo

40 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Ulkona taivas on lyijynharmaa, ja sade rummuttaa peltikattoa kuin tuhat pientä rumpalia. Sisällä vanhassa keltaisessa puutalossa tuoksuu lämmin kaneli ja kuivuva villasukka. Yhdeksänvuotias Eeli ja hänen pikkusiskonsa Aada seisovat olohuoneen ikkunan ääressä ja seuraavat, kuinka vesipisarat kilpailevat lasissa. Tänään ei pääse pyöräilemään, mutta talon kätköissä odottaa seikkailu, jota sadekaan ei voi pysäyttää.

Harmaa aamu ja tyhjä piha

"Koko viikonloppu on pilalla", Aada puhahti ja painoi otsansa viileää ruutua vasten. "Metsämajan katto vuotaa varmasti, emmekä pääse pyörillä edes hiekkatien mutkaan asti." Eeli ei vastannut heti, vaan kääntyi hitaasti katselemaan huonetta toisesta kulmasta. Lattialla mutkittelevat raidalliset räsymatot näyttivätkin äkkiä kapeilta kalliosaarilta keskellä autiota ulappaa. Lautalattian kellertävät lankut kiilsivät hämärässä kuin syvä, pohjaton ja vaarallinen vesi. "Me emme tarvitse metsää", Eeli kuiskasi ja hänen silmiinsä syttyi tuttu kipinä. "Katso noita mattoja, Aada. Ne ovat tuntematon saaristo, ja paljas lattia niiden ympärillä on kuohuvaa syvyyttä. Yksikin harha-askel, ja merihirviöt nappaavat sinut." Aada siristi silmiään, ja pettymys haihtui hänen kasvoiltaan uteliaisuuden tieltä. "Hyväksytään. Paljas lattia upottaa heti."

Ullakon aarteet ja kapteenin viitta

Aada katseli lattian kuohuvaa syvyyttä ja nyökkäsi päättäväisesti. "Mutta meiltä puuttuu alus", hän totesi terävästi. "Eikä meillä ole edes varusteita haaksirikon varalle." "Ullakko", Eeli kuiskasi ja osoitti eteisen kapeaa ovea. Portaat ullakolle olivat jyrkät ja kapeat, ja jokainen askelma päästi oman narahduksensa. Ylhäällä kattoikkunaan hakkaava sade kuulosti vaimeammalta, kuin kaukaiselta rumpukonsertilta vanhan puutalon suojissa. Ilma tuoksui kuivalta puulta, paperipölyltä ja menneiltä vuosikymmeniltä. Eeli syöksyi suoraan vanhan puuarkun luo, mutta sen rautainen salpa oli jumissa. Hän väänsi ja kiskoi kaksin käsin, kunnes huomasi salvan alla pienen puukiilan, joka esti kantta liikkumasta. Vasta kun Eeli napautti kiilan sivuun, kansi rasahti auki narahduksen saattelemana. Arkusta nousi esiin jotain pörröistä ja painavaa. "Tämä se on", Aada huudahti ja veti esiin paksun, vanhan sinisen villapeiton. Hän kietoi kankaan olkapäilleen kuin mahtavan kapteenin viitan. Peitto oli laaja kuin taivas ja karhea kuin kallio, täydellinen myrskypurje hurjille aalloille. Samaan aikaan Eeli löysi arkun pohjalta pienen nahkaisen rasian. Sen sisältä paljastui ukki Taunon vanha messinkinen taskukello. Se painoi mukavasti kämmenellä, ja sen hidas, tasainen tikitys kuulosti varmalta kuin sydämenlyönti. "Tällä mittaamme vuorovettä", Eeli sanoi tyytyväisenä ja sujautti kellon taskuunsa. Kaksikko hiipi varovasti takaisin alas portaita aarteet tiukasti kainalossaan. Alhaalla odottava olohuone ei ollut enää vain huone, vaan kartoittamaton ulappa.

Olohuoneen laavameri ja majakkasaari

Alhaalla olohuoneessa mattojen muodostama saaristo odotti laivaston rakentajia. Eeli laski ullakolta tuodun messinkisen taskukellon varovasti olohuoneen pähkinäpuiselle pöydälle. "Nyt meidän täytyy toimia nopeasti ennen kuin syvyys nousee", Eeli sanoi ja ryhtyi toimeen. Sohvan paksut, tummanvihreät samettityynyt irtosivat muhkean tupsahduksen saattelemana. Eeli kantoi niistä kaksi keskelle lattiaa ja asetti ne peräkkäin tukevaksi laituriksi. Aada tarttui painavaan, raidalliseen nojatuoliin ja kiskaisi sitä kaksin käsin, mutta tuolin tassut vain vinkuivat lattialankkuja vasten liikahtamatta tuumaakaan. "Tämä alus on ankkuroitu pohjamutaan", Aada puuskutti ja pyyhkäisi hiussuortuvan otsaltaan. "Kokeillaan keinuttaa sitä kulma kerrallaan", Eeli neuvoi ja tarttui tuolin käsinojaan. Yhdessä he nytkyttivät nojatuolia rytmikkäästi puolelta toiselle, kunnes se liukui sulavasti sohvan viereen ja muodosti suuren lippulaivan komentosillan. Toinen nojatuoli siirtyi helpommin, ja pian olohuoneen poikki kulki vankka saarten ja alusten ketju. Vanha sininen villapeitto viritettiin nojatuolin selkänojan ja lattiavalaisimen väliin valtavaksi, pullistelevaksi suojapurjeeksi. Aada kiipesi nojatuolin käsinojalle ja katseli ympärilleen silmät loistaen. Ikkunalasin takana virtaavat vesipisarat muodostivat tiheän harmaan verhon, joka sulki koko muun maailman pois näkyvistä. Talviomenapuut ja naapurin punainen aitta olivat kadonneet sateen taakse sumuiseksi usvaksi. "Tiedätkö mitä, Eeli?" Aada sanoi hiljaa ja käänsi katseensa ikkunasta veljeensä. "Tämä harmaa sade ei olekaan mikään este. Se on meidän suojakilpemme. Kukaan ulkopuolinen ei näe meidän saaristoamme tämän sumun läpi." "Aivan oikein, tähystäjä", Eeli nyökkäsi tyytyväisenä. "Olemme täysin turvassa omalla merellämme." Silloin keittiön suunnalta kuului tuttuja, verkkaisia askelia. Ukki Tauno asteli huoneeseen kantaen molemmin käsin pyöreää puutarjotinta. Hän pysähtyi kynnykselle, katseli lattialla mutkittelevaa tyynyreittiä ja nosti toista harmaata kulmakarvaansa leikkisästi. "Hoi laivaan!" ukki huudahti matalalla, lempeällä äänellään. "Onko tämä se vaarallinen olohuoneen laavameri, josta satamakonttorissa kuiskitaan? Minulla olisi täällä hätäapulähetys karikoille joutuneille tutkimusmatkailijoille." "Tule varovasti, ukki! Älä astu lankkujen väliin!" Aada varoitti ja viittilöi kiivaasti nojatuolin päältä. Ukki otti kaksi pitkää, harkittua loikkaa villasukillaan suoraan raidalliselta matolta toiselle ja laski tarjottimen korkean kirjahyllyn alimmalle tasolle. Tarjottimella höyrysi kaksi mukillista lämmintä mustaherukkamehua, ja lautasella komeili pino ukin leipomia rapeita kardemummakorppuja. Huoneeseen levisi makea, mausteinen tuoksu, joka karkotti viimeisenkin viileyden. "Majakanvartijan erikoisannos pitää merikarhut lämpiminä", ukki sanoi silmää iskien ja istahti alas sohvan toiseen päähän. Eeli otti korpun ja haukkasi siitä rouskahtavan palan. Aada hörppäsi mehua ja nojasi tyytyväisenä pehmeään selkänojaan. Juuri kun lapset olivat asettuneet aloilleen nauttimaan eväitään, pöydältä kuului kirkas ääni. Klik! Messinkinen taskukello heräsi eloon, ja sen jousi päästi pienen, selkeän kilahduksen vanhan viisarin siirtyessä eteenpäin. Eeli jähmettyi korppu puolitiessä suuhun ja vilkaisi kelloa valppaana. "Kello kilahti", Eeli kuiskasi ja laski mukinsa alas. "Vuorovesi alkaa nousta kohti kirjahyllyä." Aada kurottautui nojatuolin selkänojan yli ja tuijotti alas lattialle silmät suurina. Lankkujen välistä heijastuva harmaa valo näytti todellakin siltä kuin vesi kumpuaisi hitaasti esiin kätköistään. "Kuinka paljon meillä on aikaa?" Aada kysyi ja puristi kardemummakorppua tiukasti sormissaan. Eeli otti taskukellon käteensä ja tutki sen vanhaa, kellastunutta taulua hyvin tarkasti. Kellon lasi oli viileä, mutta sen tasainen tikitys tuntui melkein kämmenen läpi kuin nopea sydämenlyönti. "Kymmenen minuuttia ennen kuin aallot peittävät ensimmäisen maton kokonaan", Eeli arvioi ja hänen äänensä oli täynnä kapteenin päättäväisyyttä. "Kirjahyllyn majakka on ainoa paikka, joka pysyy kuivana, jos myrsky yltyy." Ukki Tauno nojasi taaksepäin sohvan nurkassa ja siemaisi omasta teekupistaan rauhallisen kulauksen. Hänen silmäkulmissaan karehti pieni hymy, joka teki huoneesta vielä aavistuksen verran lämpimämmän. "Merivirrat ovat arvaamattomia näillä vesillä", ukki myhäili ja osoitti sormellaan huoneen poikki kulkevaa tyynyreittiä. "Hyvä merenkulkija pitää huolen siitä, että turvasatama on valmiina ennen kuin vesi kastelee sukat." Ulkona sade piiskasi peltikattoa yhä kovemmin, ja pisarat valuivat ikkunassa kuin ohuet, kirkkaat joet. Olohuoneessa vallitsi kuitenkin täydellinen rauha, vaikka kuvitellun meren syvyydet alkoivatkin jo uhkaavasti kohista aivan tyynysaarten ympärillä.

Kadonnut karttarulla ja keittiön salmi

Aada laski tyhjän mehukuksensa nojatuolin leveälle käsinojalle ja vilkaisi ympärilleen huolestuneena. "Eeli", hän kuiskasi ja osoitti kohti eteistä. "Me unohdimme kaikkein tärkeimmän. Merikartta jäi eteisen lipaston päälle, aivan peilin viereen!" Eeli kääntyi salamannopeasti ja siristi silmiään. Eteisen lipasto häämötti kaukana keittiön oven takana, ja sen päällä valkoinen karttarulla lepäsi saavuttamattomana. Heidän ja kartan välissä ammotti keittiön salmi, pitkä ja paljas lattia-alue, jota peitti vain synkkänä kiiltelevä lakattu parketti. "Ilman karttaa emme löydä turvallista väylää majakalle", Eeli totesi ja rypisti otsaansa pohtivasti. "Vuoroveden nousuun on vain muutama minuutti, ja laavameri eristää meidät pian kokonaan." Eeli vilkaisi ympärilleen ja huomasi nojatuolin taakse unohtuneen lattiaharjan. Hän nappasi pitkän puisen varren ja kurottautui niin pitkälle sohvan reunalta kuin suinkin uskalsi ilman, että villasukka kosketti lattiaa. "Katsopa tätä", Eeli sanoi ja ojensi harjan kohti salmen kapeinta kohtaa. "Jos saan koukattua harjaksilla lipaston reunaa, voin hinata meidät lähemmäs." Harjanvarsi oli kuitenkin auttamattoman lyhyt. Eeli kurkotti vielä sentin, mutta harjasten kova kärki vain kopsahti eteisessä lojuvaan ukin nahkaiseen aamutossuun. Tossu kiepahti ympäri ja luiskahti syvemmälle syvyyteen kolahduksen saattelemana. "Hieno yritys, kapteeni, mutta nyt meillä on yksi uponnut alus lisää", Aada totesi kädet puuskassa ja pudisti päätään. Eeli vetäytyi takaisin sohvalle ja hieroi leukansa kärkeä. Hän tiesi, ettei pelkkä harjanvarsi riittäisi, sillä etäisyys oli aivan liian suuri ja huoneen virrat liian voimakkaat. Silloin hänen katseensa osui nojatuolien välissä lepäävään siniseen villapeittoon ja ruokapöydän painaviin puutuoleihin. "Emme voi kurkottaa", Eeli sanoi silmät loistaen. "Meidän täytyy rakentaa silta. Riippusilta, joka kantaa suoraan salmen ylitse kynnykselle asti." Aada syttyi ajatukselle heti. "Tuolit toimivat kalliopilareina, ja peitto on meidän riippukantemme!" Lapset ryhtyivät toimeen vakaasti ja ripeästi. Eeli kurotti toisen keittiön tuoleista nojatuolin turvasta ja veti sen narisevan raskaasti aivan huoneen kynnyksen tuntumaan. Aada puolestaan siirsi toisen tuolin sohvan päätyyn niin, että ne muodostivat kaksi jämäkkää tukea. Sen jälkeen he ottivat paksun, sinisen villapeiton ja solmivat sen kulmat tiukasti tuolien jalkojen ja selkänojien ympärille. Kangas kiristyi ilmaan kuin syvän rotkon ylle pingoitettu riippumatto, joka huojui lempeästi lattian yläpuolella. Ulkona syystuuli yltyi yhtäkkiä rajuksi puuskaksi. Se tarttui talon nurkkiin ja sai vanhan keltaisen puutalon hirsiseinät huokailemaan syvään ja turvallisesti, aivan kuin koko rakennus olisi herännyt suojelemaan asukkaitaan. Ikkunalasit helisivät vaimeasti sateen alla, mutta sisällä olohuoneen lämmössä tuoksuivat yhä kaneli ja ukin kardemummakorput. "Silta on valmis", Aada kuiskasi ja katseli huojuvaa kangaskaistaletta silmät palaen. "Nyt meidän täytyy vain hakea kartta kotiin." Eeli tarkasti solmut vielä kerran ja nykäisi kangasta koetellakseen sen kestävyyttä. Paksu villainen kudos narisi hiljaa, mutta kireät merimiessolmut pitivät tuolit visusti paikoillaan. Ne seisoivat vakaina kuin vanhat rantakalliot tyrskyjen keskellä. "Tämä silta kestää kyllä tähystäjän painon", Eeli arvioi ja kääntyi katsomaan pikkusiskoaan vakavana. "Muista kuitenkin, että kangas antaa periksi keskeltä kuin notkuva nuorallakävelyvaijeri. Sinun on edettävä hitaasti ja pidettävä katse tiukasti lipaston kulmassa." Aada kumartui alemmas, suoristi viittansa helmat ja hengitti syvään. Keittiön salmi näytti kankaan alapuolella kylmältä ja syvältä, mutta eteisen peilistä heijastui keltainen valo, joka teki karttarullasta melkein taianomaisen aarteen. Se loisti siellä aivan kuin kaukainen majakan valo pimeässä illassa. Sohvan nurkasta kuului ukin hiljainen ja rohkaiseva hyräily, joka sekoittui tuulen kohinaan. Ukki laski tyhjän teekuppinsa pöydälle ja nyökkäsi lapsille hyväksyvästi, puuttumatta leikin kulkuun sanallakaan. "Minä olen valmis", Aada sanoi ja puristi sormensa valkoisiksi riippusillan reunakankaasta. "Kartta haetaan, nousi vuorivesi kuinka korkealle tahansa."

Suuri tasapainoilu ja sataman rauha

Aada astui varovasti riippusillalle. Sininen villapeitto venyi pehmeästi ja notkahti hänen painonsa alla kuin nouseva aalto. Hän otti toisen askeleen, ojensi kätensä sivuille ja piti katseensa naulittuna eteisen lipaston reunaan. Lautalattia hänen allaan kiilteli hämärässä kuin musta, syvä virta, joka odotti pienintäkin harha-askelta. Eeli seurasi siskonsa etenemistä nojatuolin selkänojaan nojaten, valmiina toimimaan heti tarvittaessa. Tuolin puujalka narahti painon alla, mutta kireät solmut pitivät villakankaan tiukasti kiinni kalliopilarissa. Aada kurotti kätensä eteisen kynnyksen yli ja tarrasi lipaston kulmalla nököttävään valkoiseen karttarullaan. Paperi kahisi hiljaa hänen sormissaan, ja hänen kasvoilleen nousi voitonriemuinen hymy. "Sain sen!" Aada huudahti ja kääntyi nopeasti kannoillaan ottaakseen askeleen takaisin. Mutta kääntyminen oli liian äkillinen. Hänen toinen villasukkansa liukui villapeiton sileällä pinnalla, ja kangas heilahti rajusti sivulle. Aada menetti tasapainonsa ja horjahti kynnyksen luona tyynysillalla niin, että karttarulla melkein putosi hänen otteestaan. "Eeli!" hän kirkaisi ja yritti napata tukea tyhjästä ilmasta. Ensimmäisellä yrityksellä Eeli kurotti harjanvarren hätäisesti eteenpäin, mutta puinen pää vain lipsahti kankaan ohi ilmaan kolisten. Se ei toiminut lainkaan, ja Aada vajosi vielä syvemmälle kohti vaarallista lankkulattiaa. Silloin Eeli heitti harjan sivuun ja otti vankan otteen nojatuolin puisesta karmista. Hän ankkuroi jalkansa tukevasti sohvan kulmaan, nojasi vakaasti nojatuolin selkänojaan ja ojensi Aadalle tukevan kätensä. Hän kurkotti juuri niin pitkälle kuin pystyi riskeeraamatta omaa tasapainoaan. "Ota kädestäni kiinni! Älä katso alas!" Eeli huusi päättäväisesti. Aada ojensi vapaan kätensä ja tarrasi veljensä ranteeseen sormet tiukasti puristuen. Eelin ote oli rautainen ja luja. Lihakset jännittyneinä Eeli veti pikkusiskonsa turvallisesti takaisin vankalle sohvasaarelle, kauas kuohuvan parketin ulottumattomiin. Aada lysähti pehmeälle sohvalle hengästyneenä, mutta puristi karttarullaa yhä rintaansa vasten kuin kallisarvoisinta jalokiveä. "Olipa lähellä", Aada huokaisi ja pyyhkäisi hikeä otsaltaan. "Melkein jouduin syvyyksien kitaan." "Tähystäjä teki tehtävänsä", Eeli sanoi hengähtäen ja taputti siskonsa olkapäätä. "Nyt meillä on reitti hallussa." Juuri silloin olohuoneen pähkinäpuiselta pöydältä kuului kumea kumahtus. Messinkinen taskukello aloitti uuden kierroksen, ja sen nopea tikitys tuntui kaikuvan huoneen seinistä. Vuorovesi oli saavuttanut korkeimman pisteensä, ja olohuoneen matot näyttivät jäävän kokonaan kuvitellun tulvan alle. Ulkona taivas repesi entistä rajummin, ja vesipisarat hakkasivat olohuoneen ikkunalasia kuin heitetty kourallinen pieniä herneitä. Puutalon vanhat hirsiseinät natisivat suuren tuulenpuuskan alla, mutta sisällä oli turvallista ja lämmintä. "Aikaa ei ole hukattavaksi!" Eeli sanoi ja osoitti huoneen toisella laidalla kohoavaa kirjahyllyä. "Nousemme majakan huipulle juuri nyt!" Lapset loikkasivat sohvan reunalta ensimmäiselle vihreälle samettityynylle, siitä kepeästi toiselle ja suoraan ukin viereen kirjahyllyn alimmalle puuhyllylle. He olivat turvassa. Lapset saavuttavat majakan turvasataman juuri ennen kuvitellun myrskyn huipennusta, jolloin lattialankkujen laavameri jäi kauas heidän alapuolelleen. Ukki Tauno hymyili partansa takaa, otti lautaselta kaksi kardemummakorppua ja ojensi ne seikkailijoille. "Onnistunut rantautuminen", ukki myhäili tyynesti. "Tämän majakan tornista kelpaa katsella sateen loppumista." Aada avasi eteisen lipastolta pelastetun karttarullan ukin polvelle ja silitti sen rypistyneitä reunoja. Heidän edessään oli kokonainen huone, joka oli muutamassa tunnissa muuttunut tavallisesta olohuoneesta suureksi saaristoksi, täynnä salmia, laitureita ja kätkettyjä vaaroja. Ikkunan takana sade jatkoi vakaata, rauhoittavaa lauluaan puutalon katolla, ja kardemumman tuoksu leijui huoneessa pehmeänä kuin lämmin suojapeitto. Jos sinä saisit rakentaa oman salaisen saaristosi kotisi tavaroista, millainen majakka tai laiva siitä syntyisi? <long pause>

Lopetus

Sade ropisee yhä lempeästi vanhan puutalon ikkunoihin hämärtyvässä olohuoneessa. Sininen villapeitto lepää rauhallisena tyynylippalinnan päällä kuin ankkuroitu purje myrskyn jälkeen. Pähkinäpuisella pöydällä messinkinen taskukello jatkaa tasaista, hiljaista tikitystään, mitaten saariston vakaata satama-aikaa.

Lisää tarinoita