SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Rusko ja vihreä koti

15 min5-7-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Kuvittele vilkas kaupunki, jossa korkeat talot hipovat pilviä. Siellä asuu monia eläimiä, joilla on omat piilopaikkansa. Mutta tänään kurkistamme erään pienen pupun elämään. Hän asuu aivan kaupungin sydämessä. Tämä pupu nimeltä Rusko tuntee jotain erityistä. Hän haaveilee paikasta, joka on täynnä pehmeää sammalta ja isojen puiden varjoa. Se on tarina rohkeudesta ja uuden löytämisestä.

Rusko ja vihreä koti (1/3)

Kaupungin keskellä, tiilitalojen juurella, asui pieni Rusko-pupu. Hänellä oli kodikas kolo vanhan puun juurella. Puu oli tosin aika yksinäinen kaikkien rakennusten keskellä. Joka aamu Rusko heräsi autojen huminaan ja ihmisten puheensorinaan. Hän söi herkullisia, pienen pieniä ruohontuppoja talon seinustan vierestä. Vaikka kaupunki oli hänen kotinsa, Ruskon sydämessä asui erikoinen tunne. Se oli kaiho, syvä ja vähän surullinen ikävä. Se oli sellainen tunne, kun haluaa jotain kovasti, vaikka ei tiedä tarkalleen mitä. Hän tunsi kaihoa jostain kauempana olevasta, jostain vihreämmästä paikasta. Eräänä päivänä Rusko löysi hylätyn lehdenpuolikkaan. Siinä oli kuva. Kuvassa näkyi tiheä metsä, täynnä korkeita puita ja varjoisia polkuja. Lehtiä oli kaikkialla, ja pehmeä sammal peitti maan. Se näytti ihanalta, aivan eriltä kuin Ruskon tuttu asfaltti. Rusko istahti kuvan ääreen. Hän haaveili juoksevansa vapaana sellaisten puiden alla. Hän halusi haistaa metsän tuoksun, maan ja kosteiden lehtien. Hän päätti lähteä etsimään tätä unelmien paikkaa. Ensin Rusko hyppeli tutun talon ympäri. Hän etsi vihreää tai puita. Mutta kaikki näytti samalta: kovaa jalkakäytävää ja korkeita seiniä. Hän oli hieman neuvoton. Miten hän voisi löytää metsän? Hän ei ollut koskaan ollut kaukana kodistaan. Silloin hän tapasi Kettu Kallen. Kalle oli hieman nuhruinen, mutta nokkela kaupunkikettu. Kalle istui roskalaatikon vieressä. Hän nuoli poskiaan juuri syödyn herkun jälkeen. ”Minne olet menossa, pikku pupu?” Kalle kysyi karhealla äänellä. ”Et kai ole eksyksissä?” Rusko nyökkäsi hitaasti. ”Eksyksissä ja etsimässä. Minä etsin metsää. Paikkaa, jossa on paljon puita ja pehmeää maata.” Kalle nosti toisen kulmakarvansa. ”Metsää? Täällä kaupungissa? Oletko ihan varma? Kaupunki on täynnä herkkuja. Ja nopeita pakoreittejä, jos osaa.” Kalle virnisti. ”Metsä on kaukana. Se on tuolla suunnalla, missä aurinko laskee. Mutta sinne on pitkä matka. Ja siellä on kaikenlaisia vaaroja.” Kalle osoitti tassullaan kohti etäisiä rakennuksia. Ne näyttivät harmailta pilareilta kaukana horisontissa. Rusko mietti Kallen sanoja. Hän oli hieman peloissaan. Mutta kaiho metsää kohtaan oli vahvempi. Se sai hänen pienen sydämensä sykkimään. Hän kiitti Kallea tiedosta. Sitten Rusko päätti aloittaa matkansa. Hän suuntasi kohti auringonlaskun suuntaa. Kaupunki tuntui yhtäkkiä paljon suuremmalta ja meluisammalta kuin koskaan ennen. Ruskon oli pakko löytää oma vihreä kotinsa.

Rusko ja vihreä koti (2/3)

Rusko lähti liikkeelle heti seuraavana aamuna. Aurinko juuri nousi ja värjäsi taivaan oranssiksi ja vaaleanpunaiseksi. Hän hyppeli varovaisesti jalkakäytävää pitkin. Autot suhisivat ohitse. Jokaisen auton ääni sai Ruskon pienen sydämen hypähtämään. Ne olivat nopeita, ja niiden pakoputkista tuli outoa tuoksua. Hän tunsi olonsa pieneksi ja hauraaksi kaiken suuren keskellä. Ruskon piti muistaa Kallen neuvo. ”Odota tyhjää hetkeä,” Kalle oli sanonut. ”Hyppää sitten nopeasti.” Rusko odotti. Hän odotti ja odotti. Kun hetki tuntui turvalliselta, hän loikkasi tien yli. Se oli vaikeaa, paljon vaikeampaa kuin Kallen sanat saivat sen kuulostamaan. Hän jatkoi matkaansa. Rakennukset olivat yhä korkeampia. Ne varjostivat kadut niin, että Ruskon oli vaikea nähdä, minne oli menossa. Kaikki näytti samanlaiselta. Harmaata betonia ja lasia. Hän tunsi pienen puristuksen rinnassaan. Se oli turhautumista, koska hän ei nähnyt mitään tuttua tai vihreää. Rusko oli huolissaan. Hän pelkäsi, ettei hän koskaan löytäisi metsää. Hän eksyi suureen puistoon. Se oli täynnä istutettuja kukkia ja siistejä nurmikoita. Puisto oli kaunis, mutta se ei ollut metsä. Se tuntui liian siistiltä, liian järjestetyltä. Metsässä kaikki kasvoi vapaasti. Puiston laidalla Rusko näki suuren vanhan tammen. Sen oksilla istui Varis Vappu. Vappu oli tunnettu kaupungin viisaimpana lintuna. Hänellä oli tapana tarkkailla maailmaa ylhäältä. Vappu katsoi Ruskoa uteliaana. ”Mihin kiire, pikku pupu?” Vappu kysyi, ääni kähisevä, mutta ystävällinen. Rusko huokaisi. ”Etsin metsää, mutta kaikki on niin suurta ja sekaista. Miten voin löytää metsän, kun kaikki näyttää samanlaiselta?” Vappu kallisti päätään. ”Metsä hengittää siellä, missä vihreä sydän sykkii. Se on sen salaisuus.” Rusko tuijotti Vappua hämmentyneenä. ”Vihreä sydän? Mitä se tarkoittaa?” Vappu naurahti. ”Katsopa tarkemmin ympärillesi. Pienet vihreät täplät. Yksi toisensa perässä. Niistä kasvaa joskus jotain suurempaa. Ne ovat metsän vähän salaisia reittejä. Ne johtavat oikeaan paikkaan.” Rusko katsoi maahan. Hän näki, että Vappu oli oikeassa. Pieniä vihreitä nurmikkoja ja pensaita. Ne muodostivat polun kauemmas. Mitä luulet Ruskon tekevän seuraavaksi? Seuraisiko hän näitä pieniä vihreitä merkkejä? Vai yrittäisikö hän etsiä jotain toista, ehkä suurempaa polkua? Rusko päätti luottaa Vappuun. Hän alkoi seurata vihreitä täpliä. Ne veivät hänet kohti puiston laitaa. Siellä, pienen lammen rannalla, hän näki Siili Sulon. Sulo oli kaivamassa maata. Hän etsi herkullisia juuria. Sulo oli tunnettu kärsivällisyydestään. Hän löysi aina perille, vaikka polku olisi kuinka piilossa. ”Huomenta, Sulo,” Rusko tervehti. ”Olen matkalla metsään. Mutta en ole varma tästä reitistä.” Sulo nosti kuononsa. ”Huomenta, Rusko. Tämä puro, joka virtaa tästä, menee metsään. Sen vartta pitkin pääset perille. Se on vähän pidempi reitti. Mutta se on myös rauhallinen. Pääset näkemään paljon uutta.” Sulo osoitti pientä puroa. Puro virtaili hiljaa kauemmas. Se oli piilossa korkeiden ruohojen takana. Rusko tunsi toivoa. Hänellä oli nyt selkeä suunta. Hän kiitti Suloa ja lähti seuraamaan puroa.

Rusko ja vihreä koti (3/3)

Rusko seurasi puroa pitkin. Kaupungin äänet alkoivat vähitellen vaimeta. Ne vaihtuivat linnunlauluun ja lehtien huminaan. Ilma tuntui viileämmältä ja tuoksui erilaiselta. Se tuoksui kostealta mullalta ja tuoreelta kasvillisuudelta. Polku muuttui pehmeämmäksi Ruskon tassujen alla. Asfaltti ja betoni olivat kadonneet. Ne olivat korvautuneet hiekalla ja pienillä kivillä. Pienet pensaat muuttuivat suuremmiksi. Ne olivat jo melkein puiden kokoisia. Rusko tunsi pienen ilon väreen. Hän tiesi olevansa lähellä. Hän oli aivan varma siitä. Mutta sitten, yllättäen, puro päättyi suurelle tielle. Se oli leveä ja vilkas katu. Autot suihkivat ohitse nopeammin kuin koskaan. Ruskon sydän alkoi hakata nopeasti. Metsä oli aivan tien toisella puolella. Hän näki sen jo. Korkeat puut ja tiheät pensaikot. Se oli kuin aivan toinen maailma. Mutta miten hän pääsisi sen yli? Tie tuntui liian suurelta ja vaaralliselta. Autot eivät pysähtyneet. Hän vilkaisi oikealle ja vasemmalle. Autot vain menivät ja menivät. Mitä sinä tekisit tässä tilanteessa? Uskaltaisitko hypätä? Vai etsisitkö toisen reitin? Rusko oli peloissaan, mutta ei halunnut antaa periksi. Hän muisti Kettu Kallen neuvon odottaa. Kalle oli sanonut, että aina tulee hetki, kun tie on hetken tyhjä. Varis Vappu oli opettanut seuraamaan pieniä vihreitä merkkejä. Siili Sulo oli näyttänyt rauhallisen ja piilotetun polun merkityksen. Rusko tiirasi tien laitaan. Hän etsi jotain, mitä kukaan muu ei ehkä huomaisi. Korkeiden ruohojen seassa, aivan tien reunan tuntumassa, hän näki pienen, pienen aukon. Se oli kuin tumma suu. Aukko oli piilossa vanhojen pensaiden takana. Se oli pieni tunneli, joka kulki aivan tien ali. Rusko epäröi hetken. Tunneli näytti pimeältä ja vähän pelottavalta. Mutta hänellä ei ollut muutakaan vaihtoehtoa. Hän otti syvän henkäyksen ja hiipi sisään. Tunnelin sisällä oli hämärää ja viileää. Hänen askeleensa kaikuivat hiljaa. Hän käytti pitkiä viiksiään tunnustellakseen tietä. Hänen silmänsä tottuivat pimeään. Hän jatkoi matkaa eteenpäin. Muutaman hetken kuluttua tunneli alkoi valostua. Hän näki vihreää valoa edessään. Rusko hyppäsi ulos tunnelista. Hän oli perillä! Ilma tuoksui mäntymetsältä ja kostealta mullalta. Auringonvalo siivilöityi korkeiden puiden oksien läpi. Se muodosti kauniita kuvioita metsän pohjalle. Rusko juoksi. Hän juoksi pehmeällä sammalella ja putoilevilla lehdillä. Hän hyppeli pienten oksien yli. Linnut lauloivat iloisesti puiden latvoissa. Hän oli löytänyt kotinsa. Hän oli löytänyt metsän. Rusko kaivautui pienen puun juurelle. Hän löysi sieltä täydellisen, pehmeän kolon. Se oli täynnä lämpimiä lehtiä. Hän oli väsynyt, mutta onnellinen. Hän nukahti tyytyväisenä.

Lopetus

Ja niin Rusko, kaupungin pieni pupu, löysi uuden kodin metsästä. Hän nukkui syvää unta pehmeässä kolossaan, tuulen huminaa kuunnellen. Metsän tuoksu oli nyt hänen uusi tuttunsa. Se oli paljon parempi kuin kaupungin pakokaasun haju. Elämä on täynnä seikkailuja. Ne odottavat vain, että joku rohkea lähtee niitä etsimään. Metsä pitää yhä muita salaisuuksiaan, ainakin toistaiseksi. Ne odottavat löytäjäänsä.

Lisää tarinoita