SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Rusina Rotta ja kadonneen juuston arvoitus

60 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Introduction

Rusina Rotan pörröinen nenä nyki levottomasti. Hän oli herännyt siihen kaikkein kauheimpaan tunteeseen: hänen lempijuustonsa oli POISSA! Viime yönä se oli ollut siinä, täydellisesti piilotettuna pienen puulaatikon alle. Nyt vain tyhjä paikka. Kuka kehtasi varastaa Rusinan aarteet? Kenties joku jänis, tai ehkä ovela orava? Rusina tiesi, että tämä ei ollut tavallinen päivä. Tänään alkaisi suuri juustojahti, täynnä vaaroja ja yllätyksiä!

Rusinan nälkäinen herätys ja kadonnut herkku

Rusina Rotta siristi silmiään. Aurinko pilkisti pienestä koloikkunasta ja maalasi kultaisen pilkun hänen pehmeälle, samettiselle turkilleen. Mutta ei ollut aikaa nauttia auringonpaisteesta. Rusinan vatsassa kurnasi kuin pikkuriikkinen orkesteri olisi harjoitellut trumpettejaan. Tämän piti olla täydellinen aamu! Rusina oli nukahtanut eilen illalla unelmoiden herkullisesta juustopalastaan, joka odotti häntä keittiön nurkassa. Se oli hänen kaikkein suosituin juustonsa, pieni, pyöreä Gouda, jonka hän oli kietonut vanhaan lehtipalaseen. Hän oli säästänyt sitä erityistä hetkeä varten. Ehkä tänään, tänä aamuna, olisi se hetki! Rusina venytteli, ja hänen pienet varpaansa koukistuivat ja oikenivat. Hän hypähti ylös pehmeästä, sammalmättäästä tehdystä sängystään. Nyt oli aika! Juuston kutsu oli niin voimakas, että Rusina tuskin maltti odottaa. Hän kipitti keittiöönsä, nenä vähän vapisten jännityksestä. Hän kuvitteli jo, miltä Gouda maistuisi: miedolta ja pähkinäiseltä, sulavan pehmeästi kielen päällä. Hän oli niin innoissaan, että hänen pörröinen häntänsä heilui edestakaisin kuin pieni viuhka. Mutta sitten... Rusina pysähtyi kuin salaman iskemänä. Hänen silmänsä pyöristyivät, ja hänen korvansa painuivat alas. Juusto. Juusto oli poissa! Se paikka, jossa pienen pyöreän Goudan piti olla, oli täysin tyhjä. Vain vanha, repeytynyt lehtipala makasi lattialla, kuin muistuttamassa kadonneesta aarteesta. Eikä siinä kaikki. Jäljellä oli vain muutama pieni, keltainen murunen, kuin salaperäiset vihjeet. Mutta mihin juusto oli kadonnut? Kuka oli kehdannut viedä sen? Rusina pyörähti ympäri, tutkiin joka nurkan. Ei! Ei ollut mitään jälkeä. Hän katseli isoa keittiönpöytää, sitten pientä vanhaa kaappia, ja lopulta isoa, kiiltävää jääkaappia. Kaikki näytti samalta, paitsi se kaikkein tärkein asia. Rusinan vatsa kurnasi yhä, mutta nyt se ei ollut nälkää, vaan pientä pelkoa ja suurta ihmetystä. Tämä oli pahempi kuin mikään painajainen! Hänen aarreluettelonsa ykkönen, hänen rakas Gouda, oli tyystin kadonnut. Kuka olisi niin ovela, että onnistuisi viemään juuston Rusinan oman nenän edestä? Hän oli niin tarkka juustojensa kanssa! Hän tunsi pienen vihlaisun sydämessään. Mutta Rusina ei ollut kuka tahansa rotta. Hän oli Rusina Rotta, kaikkein rohkein ja nokkelin rotta koko talon alla! Hän ei aikonut antaa periksi. Ei ikinä! Rusina puri hammasta ja nosti pienen tassunsa. Nyt oli aika toimia. Juustonmetsästys alkakoon toden teolla!

Murujen salainen polku jääkaapin alle

Rusina Rotta tarkasteli asuntoaan. Pieni, kodikas kolo, joka oli yleensä täynnä juuston tuoksua, tuntui nyt oudon tyhjältä. Missä juusto oli? Rusina siristi silmiään ja alkoi nuuskia ilmaa. Hänen pikkuruinen nenänsä värisi innokkaasti, haistellen jokaista nurkkaa ja rakoa. Hän nuuhki lattiaa, seinää ja jopa omaa sänkyään. Ei mitään. Vain tavanomainen, hieman pölyinen, mutta silti ihana kodin tuoksu. Mutta juuston tuoksu oli kadonnut kokonaan. Se oli aivan kuin juustoa ei olisi koskaan ollutkaan. Tämä oli todella hämmentävää.

Pölypalleroiden vanha viisaus

Rusina rypisti nenäänsä syvään mietteliäästi. Miten tämä saattoi olla mahdollista? Kaikkien niitten juustomurujen jälkeen, jotka olivat johtaneet hänet jääkaapin luokse, nyt itse juuston tuoksu oli kadonnut kokonaan. Se oli aivan kuin juustoa ei olisi koskaan ollutkaan. Tämä oli todella hämmentävää, ja Rusinan pienet, uteliaat silmät siristyivät vieläkin enemmän. Hän ei voinut uskoa, että hänen parhain juustonsa olisi vain haihtunut ilmaan. Sen täytyi olla jossain, piilossa, ehkä jopa piilotettuna. Juusto ei vain voinut kadota jäljettömiin!Rusina tunsi pientä, tuttua kutinaa viiksissään. Se oli se aivan erityinen kutina, joka aina kertoi hänelle, että oli aika ajatella syvemmälle, poiketa tavallisilta poluita ja käyttää kaikkia hänen pienen hiiren aistejaan. Minne joku voisi viedä niin suuren ja vastustamattoman herkullisen juuston, ettei siitä jäänyt edes pientä, viipyilevää tuoksunhäivää? Se oli todellinen mysteeri.Hän muisti äitinsä vanhan ja viisaan neuvon: "Kun et löydä jotain tärkeää, Rusina, etsi paikoista, joita muut eivät huomaa. Siellä on usein eniten piilotettua viisautta ja salaisuuksia." Ja mikä olikaan yksi kaikkein unohdetuimmista ja vähiten tutkituista paikoista koko kodissa? Jääkaapin alusta tietenkin! Se oli alue, jonne harva uskaltautui, täynnä tummia varjoja, hiljaisuutta ja monia mysteerioita, joita kukaan ei ollut vielä ratkaissut. Rusina, joka oli tunnettu rohkeudestaan ja seikkailunhalustaan, päätti sukeltaa tähän pölyiseen pimeyteen.Hän painautui alas, melkein lattian tasolle, ja kurkisti varovasti jääkaapin alle. Pimeys oli siellä syvää, todella syvää, ja ilma tuntui hieman vanhalta, raskaalta ja tietenkin… pölyiseltä. Rusina veti syvään henkeä ja tunsi pienen, jännittävän pelon väreilevän hännässään, mutta myös uteliaisuuden kipinän silmissään. Mutta nälkä oli lopulta paljon suurempi kuin tämä pieni pelko. Juusto odotti, ja Rusina oli valmis tekemään mitä tahansa löytääkseen sen.Hän hiipi eteenpäin, pieni tassu kerrallaan, varoen kolhimasta itseään pölyisiin esteisiin tai jättämättä liikaa jälkiä. Jokainen askel tuntui kuin uuden maailman löytämiseltä, maailman, joka oli ollut piilossa aivan hänen nenänsä alla. Ja sitten, aivan jääkaapin keskellä, paikka, johon auringonsäteet eivät koskaan yltäneet, Rusina näki jotain. Ne olivat palloja. Monet, monet pallot. Ne olivat harmaita, pehmeitä ja näyttivät nukkuvan syvää unta.Nämä eivät olleet mitään tavallisia palloja. Nämä olivat Pölypalleroita, ja ne olivat vanhoja, todella vanhoja. Joillakin niistä oli pienet, tuikkivat silmät, jotka pilkistivät esiin pehmeästä pölykarvasta, toisilla taas näytti olevan pieniä, täriseviä viiksiä, jotka tärähtelivät ilmavirrassa. Rusina tiesi, että Pölypallerot olivat kodin salaisia vartijoita, jotka keräsivät kaiken pölyn lisäksi myös kaikki unohtuneet tarinat, kuiskaukset ja salaisuudet itseensä. He näkivät ja kuulivat kaiken, mikä tapahtui lattiatasolla, mutta harvoin he puhuivat kenellekään.Rusina otti syvään henkeä, keräsi rohkeutta ja astui hieman lähemmäksi. "Anteeksi, arvoisat herra ja rouva Pölypallero", hän kuiskaus mahdollisimman hiljaa ja kohteliaasti, jotta ei herättäisi heitä liian jyrkästi. "Minulla on täällä pieni mutta suuri ongelma. Nimeni on Rusina, ja olen valitettavasti menettänyt kaikkein rakkaimman juustoni. Olen sitä etsimässä."Yksi suurimmista Pölypalleroista, joka näytti olevan koko pölypallerojoukon johtaja, avasi hitaasti silmänsä. Se oli valtava, hieman nukkavieru pölypallo, jolla oli pitkät, harmaat viikset, jotka sojottivat joka suuntaan. Sen ääni oli matala ja karhea, kuin vanhan talon nariseva lattia. "Juusto, sanoitko?" se mutisi, ja sen pölyinen vartalo liikahti hieman, kuin vanha tyyny. "Juustoa on ollut paljon. Talo on aina täynnä juuston tuoksuja.""Ei, ei tavallista juustoa", Rusina selitti nopeasti, melkein hypähdellen. "Minun juustoni! Se oli sininen homejuusto, valtavan suuri, pyöreä ja tuoksuva – niin tuoksuva, että tunsin sen aina. Se oli parasta, mitä minulla on koskaan ollut. Ja se oli aivan täällä, keittiön lattialla, juuri ennen jääkaappia. Mutta nyt se on poissa. Ja mikä kamalinta, sen tuoksu on poissa! Kuin se ei olisi koskaan ollutkaan täällä."Muut Pölypallerot alkoivat heräillä. Ne liikehtivät hitaasti, kuin unenpöpperössä, venyttelivät pieniä, näkymättömiä raajojaan. Yksi pienempi pölypallo, jolla oli kirkkaat, kiiltävät silmät, sanoi hento äänellä: "Tuoksu poissa? Se on hyvin harvinaista. Pöly muistaa tuoksut. Pöly kerää kaiken muistoihin, jopa tuoksut."Suuri Pölypallero nyökkäsi hitaasti, ja sen päästä nousi pieni pölypilvi. "Niin, niin. Pöly muistaa kyllä. Mutta toisinaan, kun jotain hyvin suurta tapahtuu, tai joku on hyvin… nopea ja ovela, tuoksu voi hämmentyä. Tai siirtyä yllättävän nopeasti.""Siirtyä?" Rusina kysyi innoissaan. "Mihin se voisi siirtyä? Mihin se olisi voinut mennä?"Vanha Pölypallero sulki silmänsä hetkeksi, ikään kuin se kaivaisi syvältä muististaan, tuhansien pölyhiukkasten ja unohtuneiden hetkien seasta. Toiset Pölypallerot katselivat Rusinaa uteliaina ja hieman ihmeissään. Ne olivat nähneet paljon hiiriä, mutta harva oli koskaan tullut niin syvälle niiden luo etsimään viisautta ja apua.Lopulta suuri Pölypallero avasi silmänsä. Sen katse oli vanha ja syvä. "Muistan", se sanoi matalalla äänellä. "Muistan erään yön. Oli kirkas kuuvaloa, ja jääkaapin ovi oli raollaan. Silloin tapahtui jotain epätavallista. Jotain, mikä liikkui nopeasti ja jätti jäljen.""Mitä? Mitä tapahtui?" Rusina kysyi, tuskin hengittäen, peläten, että Pölypallero unohtaisi tai vaipuisi takaisin uneen. "Kerro, kerro!""Jotain... hohtavaa. Jotain, joka liikkui valtavan nopeasti. Se ei ollut kissan tassu, ei, ei. Se oli paljon pienempi. Ja sillä oli... kimeä ääni. Sellainen iloinen piippaus."Rusina rypisti otsaansa. Kimeä ääni? Kuka tai mikä voisi olla niin pieni ja kimeä, ja viedä niin suuren juuston? Miten se oli mahdollista?"Pieni, mutta erittäin vilkas olento, joka piti hyvin paljon kiiltävistä asioista", jatkoi Pölypallero hitaasti, sanat tuntuivat tulevan esiin pölyhiukkasten seasta. "Se oli innoissaan juustosta. Se sanoi, että juusto oli paras piilopaikka. Paras piilopaikka pähkinöille.""Pähkinöille?" Rusina toisti hämmentyneenä. "Ei, ei, se oli juustoa! Minun juustoni! Se ei ollut pähkinöitä!"Pölypallero pudisti hieman pölyistä päätään. "Niin, niin. Sitä se luuli. Se puhui pähkinöistä. Ja piilopaikasta, joka oli suuri ja pähkinäinen. Paikasta, jossa on paljon lokeroita ja monia hyllyjä. Monet monet hyllyt."Rusinan sydän hypähti pienesti. Suuri ja pähkinäinen paikka? Paljon lokeroita ja hyllyjä? Se kuulosti vain yhdeltä paikalta koko talossa: ruokakomerosta! Ruokakomero oli täynnä pähkinöitä, kuivattuja hedelmiä, keksejä, jauhopusseja ja monia muita herkkuja. Ja siellä oli paljon hyllyjä, korkeita ja matalia. Se oli kuin pieni labyrintti!"Ja tuoksu", pienempi Pölypallero kuiskasi. "Sen tuoksun se vei mukanaan. Kuin näkymätön viitta, se leijui perässä. Kohti... piilopaikkaa. Sen piilopaikkaa.""Se oli tosi iloinen!" sanoi vielä yksi Pölypallero, joka oli juuri herännyt ja hieroi pieniä silmiään. "Se hyppeli ja tanssahteli. Ja sanoi jotain... avaimista. Arvoituksen avaimista.""Avaimista?" Rusina kysyi, hänen pienet korvansa tärähtivät uteliaisuudesta. Nyt alkoi mennä todella jännittäväksi. Mitä avaimia? Oikeita avaimia vai juttuja, jotka auttavat ratkaisemaan arvoituksen?Suuri Pölypallero huokaisi syvään, ja siitä nousi jälleen pieni, harmaa pölypilvi. "Ei oikeita avaimia, pieni ystävä. Vaan avaimia arvoitukseen. Se sanoi, että sen piilopaikka oli kuin suuri arvoitus. Se vaati… oikeanlaista avainta. Oikeanlaista vastausta."Rusina mietti kiivaasti. Kimeä ääni, kiiltävistä asioista pitävä olento, pähkinäinen paikka, hyllyjä ja lokeroita, ja arvoitus, joka vaatii avaimen. Se kuulosti todella monimutkaiselta, mutta samalla jännittävältä ja hauskalta! Kuka voisi olla tämä salaperäinen juustovaras? Ja mitä arvoituksia ruokakomerossa voisi olla? Se oli kuin aarteenmetsästys, mutta ilman aarrekarttaa!"Kiitos! Kiitos tuhannesti!" Rusina huudahti innoissaan, niin iloisesti, että unohti hetkeksi jopa sen, että oli pölypallojen keskellä, hieman ahtaassa ja pimeässä paikassa. Hän kääntyi ympäri ja oli valmis singahtamaan kohti ruokakomeroa kuin pieni raketti. Hänen seikkailunhimonsa oli herännyt täysin!"Hetkinen, pieni ystävä", suuri Pölypallero sanoi. Sen ääni oli jälleen matala, rauhallinen ja viisas. "Yksi asia vielä. Vaikka se viekin tavaroita, se ei ole paha. Se on vain… keräilijä. Ja se tykkää leikkiä. Se pitää leikkimisestä kovasti."Rusina nyökkäsi. Keräilijä, joka tykkää leikkiä. Ja vei hänen juustonsa. No, ehkä hän voisi saada sen takaisin, jos leikkiä hieman mukana. Se kuulosti jännittävältä haasteelta, jopa hauskalta peliltä. Hänellä ei ollut aikaa pelätä, kun oli niin jännittävä arvoitus ratkaistavana.Hän vilkutti pienellä tassullaan pölypalloille. "Kiitos tuhannesti, viisaat Pölypallerot! Olette aivan mahtavia! Minä lähden heti ruokakomeron kimppuun! Toivottakaa minulle onnea!"Rusina kääntyi ja ryömi takaisin valoa kohti. Pimeä ja pölyinen jääkaapin alus ei enää tuntunut pelottavalta tai ahdistavalta. Se oli ollut täynnä vanhaa viisautta, joka oli nyt antanut hänelle uuden, selkeän suunnan. Hänen mielessään vilisi jo kuvia ruokakomerosta, sen hyllyistä ja kaikista mahdollisista piilopaikoista. Kimeä ääni, kiiltävät asiat, pähkinät ja arvoitukset. Se oli kuin jännittävin aarteenetsintä ikinä!Rusina nousi ylös jääkaapin edessä, pudisteli hieman pölyä turkistaan ja haisteli ilmaa. Vaikka juuston tuoksu oli edelleen kadoksissa, hänen mielessään oli nyt selkeä vihje, kuin kirkas polku. Hänen täytyi mennä ruokakomeroon ja etsiä arvoitusta, joka vaati avaimen. Miten jännittävää! Hän ei malttanut odottaa. Hänen vatsansa kurni edelleen nälästä, mutta nyt se oli täynnä myös seikkailun nälkää, vielä suurempaa ja jännittävämpää. Ruokakomero, täältä tullaan! Rusina oli valmis kohtaamaan seuraavan haasteen ja selvittämään, kuka oli tämä salaperäinen, kiiltävistä asioista pitävä keräilijä, joka oli vienyt hänen rakkaan juustonsa. Se oli kuin jännittävä salapoliisitarina, ja Rusina oli sen päähenkilö. Hän tiesi, että seikkailu oli vasta alussa, ja se tulisi olemaan hänen elämänsä jännittävin. Nyt, kohti ruokakomeroa!

Pähkinäinen arvoitus ruokakomerossa

Rusina pyyhkäisi tassullaan viiksistään pölyt ja otti syvän henkäyksen. Ruokakomero! Se oli paikka, joka tuoksui tuhannelta herkulliselta mahdollisuudelta: kuivatuilta hedelmiltä, rouskuvilta kekseiltä, jopa hieman jauhoilta ja tietenkin juustolta. Mutta tällä kertaa se ei ollut tavallinen ruokakomeroreissu. Nyt hän oli täällä salapoliisin tehtävissä, etsimässä vihjeitä kadonneen juustonsa kohtalosta.Ovi raottui juuri sen verran, että pieni, notkea hiiri mahtui pujahtamaan sisään. Pimeys sisällä oli täyteläinen, mutta Rusinan terävät silmät tottuivat siihen nopeasti. Valoa siivilöityi jostain, ehkä oven raosta tai pienen ikkunan nurkasta, luoden pitkiä, aavemaisia varjoja lattialle. Rusina astui varovasti eteenpäin, tassut hipsuttaen äänettömästi vanhalla puulattialla. Voi miten monta jännittävää seikkailua tämä komero olikaan nähnyt vuosien varrella!Ensimmäisenä hän kiinnitti huomionsa pölyisiin hyllyihin. Niillä oli purkkeja, joissa oli kuivattuja papuja ja linssejä, pusseja, joissa oli riisiä ja makaronia. Kaikki näytti olevan paikoillaan, täsmälleen niin kuin pitikin. Ei merkkiäkään kiiltävästä keräilijästä, ei merkkiäkään juustosta. Rusinan sydän pamppaili pienenä rummuna. Juuston ajatus sai hänen vatsansa kurnimaan taas. Se oli se hänen paras, maukas, pähkinäinen cheddar-juustonsa!Hän kiersi ison jauhosäkin, joka näytti valtavalta lumivuoorelta. Säkin takana oli pieni kolo, täydellinen piilopaikka. Rusina kurkisti sisään. Tyhjää. Mutta sitten hän huomasi jotain! Lattialla, aivan nurkassa, oli kolme pähkinää. Ne eivät olleet mitään tavallisia pähkinöitä. Ne olivat aseteltu siististi riviin, kuin joku olisi tarkoituksella laittanut ne sinne. Ja niiden vieressä oli jotain pientä ja hohtavaa. Pieni, kiiltävä metallinpala! Se oli kuin salainen merkki, jonka vain tarkkasilmäinen etsivä, kuten Rusina, voisi havaita.

Hohtava nappi ja uusi vihje

Rusina Rotta tarkasteli ruokakomeron hyllyjä uteliaana. Siellä oli riveittäin purkkeja, jotka pitivät sisällään kuivattuja papuja ja riisiä. Pieniä pusseja täynnä tuoksuvia yrttejä ja mausteita, joiden tuoksut sekoittuivat ilmaan luoden mielenkiintoisen sekoituksen. Rusinan pörröinen nenä nyki, kun hän nuuhki vanhan puuhyllyn reunaa. Ei juuston tuoksua. Ei lainkaan. Vain kuivaa, hieman tunkkaista ilmaa ja pähkinöiden heikkoa aromia, joka oli jäänyt jäljelle edelliseltä kerralta, kun joku oli unohtanut pähkinäpussin auki. Hän hiipi eteenpäin, varpaat hipsuttaen vanhalla puulattialla. Jokainen askel oli varovainen, sillä Rusina ei halunnut kolista tai herättää ketään. Ruokakomero oli täynnä kaikenlaisia jännittäviä pikkujuttuja, joita voisi tutkia. Siellä oli vanha hylly, joka notkui omenahillon purkkien painosta, ja toisella hyllyllä rivi kaurahiutaleita, jotka olivat jo hieman vanhentuneita. Rusina toivoi löytävänsä edes pienen palan juustoa, edes murun, joka antaisi hänelle vihjeen. Mutta ei mitään. Vain hiljaisuus ja ruokien tuoksut. Yhtäkkiä, aivan jalkansa vieressä, Rusina näki jotain kiiltävää. Jotain, joka heijasti sitä pientä valoa, joka siivilöityi oven raosta. Se oli pieni, pyöreä ja hohtavan sininen. Rusina kumartui lähemmäs ja siristi silmiään. Hän työnsi kuononsa sitä kohti ja nuuhkaisi. Se ei tuoksunut ruoalta. Se tuoksui... vähän oudolta, ehkä jopa hieman metalliselta ja vanhalta. Mutta se oli kaunis. Rusina työnsi sitä varovasti tassullaan. Klik! Se oli kova. Se oli nappi! Aivan oikein, pieni, pyöreä nappi, joka oli irronnut jostain vaatteesta. Mutta mistä vaatteesta? Ja miksi se oli täällä, keskellä ruokakomeroa? Rusina katseli nappia tarkemmin. Se oli tehty jostain sileästä materiaalista, ja sen pinnassa oli pieniä, koristeellisia kukkakuvioita. Mutta mikä oli erikoisinta, napin toisella puolella oli jotain pientä ja pörröistä. Rusina otti napin varovasti tassujensa väliin ja käänsi sitä. Se oli pieni karva! Aivan oikein, pieni, harmaa karva, joka oli tarttunut napin reikään. Rusinan pieni sydän alkoi tykyttää nopeammin. Hän nuuhkaisi karvaa. Se ei ollut hänen omaa karvaansa. Se ei ollut jäniksen karvaa eikä oravan karvaa. Se oli... se oli kissan karvaa! Varmasti! Rusina tunsi sen tutun, hieman villaisen tuoksun, joka muistutti häntä siitä suuresta, pörröisestä ja usein nukkuvasta eläimestä, joka asui talon toisessa päässä.

Hiiviskelyä nukkuvan kissan varjossa

Siellä oli vanha hylly, joka notkui omenahilloista ja kuivatuista hedelmistä. Rusinan pörröinen nenä nyki, kun hän nuuhki vanhan puuhyllyn reunaa. Ei juuston tuoksua. Ei lainkaan. Vain kuivaa, hieman tunkkaista ilmaa ja pähkinöiden heikkoa aromia, joka oli jäänyt jäljelle edelliseltä kerralta, kun joku oli unohtanut pähkinäpussin auki. Rusina hiipi eteenpäin, varpaat hipsuttaen vanhalla puulattialla. Jokainen askel oli varovainen, sillä Rusina ei halunnut kolista tai herättää ketään. Ruokakomero oli täynnä kaikenlaisia jännittäviä pikkujuttuja, joita voisi tutkia. Ja aivan hyllyn reunalla, pienen hämähäkinseitin vieressä, Rusinan katse osui johonkin, joka kimalteli. Se ei ollut juustoa, ei edes juustonmurua, mutta se oli kiiltävä ja mielenkiintoinen. Pieni, pyöreä ja metallinen nappi! Se oli pudonnut jostain ja oli nyt siinä, kuin pieni salainen merkki. Rusina nykäisi nappia varovasti tassullaan. Se oli kauniisti kaiverrettu, ja kun Rusina käänsi sitä valoa vasten, hän näki pienen, pienen kuvan. Se oli kissan tassun jälki! Mutta ei tavallinen tassun jälki, vaan sellainen, joka näytti osoittavan kohti... ovea. Rusina rypisti uteliaana nenäänsä. Kissan tassun jälki? Mitä se tarkoitti? Juustovaras oli ehkä jättänyt tämän tahallaan, tai sitten se oli vain sattumaa. Mutta Rusina oli oppinut, ettei seikkailuissa ollut sattumia. Jokaisella pienellä asialla oli merkityksensä. Hän katsoi nappia uudelleen. Kyllä, se näytti todellakin osoittavan ulos ruokakomerosta. Kohti keittiötä. Ja Rusina tiesi, että keittiössä asui usein eräs... pörröinen, nukkuva vaara. Rusinan sydän alkoi tykyttää pienenä rumpuna hänen rinnassaan. Kissa! Keittiössä asui suuri, pörröinen kissa nimeltä Muru. Muru oli yleensä kiltti ja laiska, mutta kissa oli silti kissa. Ja hiiri oli silti hiiri. Muru nukkui usein päiväunia keittiön matolla, auringonpaisteessa, ja Rusina oli aina kiertänyt hänet kaukaa. Mutta nyt, tämä nappi, tämä vihje, näytti johtavan suoraan Murun luo. Rusina otti syvän henkäyksen. Tämä oli suuri testi. Hän hiipi ulos ruokakomerosta, varpaat hipsuttaen niin kevyesti, että tuskin edes pölyhiukkaset liikahtivat. Keittiöön johtava ovi oli raollaan, ja Rusina kurkisti varovasti sieltä sisään. Ja siinä hän oli. Muru. Suuri oranssinpunainen kissa, joka makasi venytettynä keittiön matolla. Aurinko paistoi suoraan hänen pörröiselle turkilleen, ja Muru näytti uneksivan makeasti. Hänen vatsansa nousi ja laski rauhallisesti, ja ilmassa kaikui heikko, mutta selkeä kehräys. Krrrrrr... krrrrrr... Se oli ääni, joka saattoi olla rauhoittava, mutta nyt se tuntui Rusinan korvissa varoitukselta. Rusina piiloutui kaapin jalan taakse, hänen pieni sydämensä pamppaillen. Miten hän pääsisi Murun ohi? Juusto oli ehkä siellä, jossain Murun takana, tai ehkä jopa Murun tassun alla! Tämä oli vaarallisin askel koko seikkailussa. Rusina tiesi, että yksi vähäinenkin virhe, yksi liian kova askel, yksi pienikin kolahdus, ja Muru saattaisi herätä. Ja silloin kaikki olisi menetetty. Hän katsoi tarkasti Murun asentoa. Kissa oli pitkäkseen, pää käännettynä poispäin Rusinasta. Se oli hyvä asia. Rusinan reitti kulki Murun selän takaa, pienen pöydän jalan ja maton reunan välistä. Se oli ahdas paikka, mutta se oli ainoa tapa. Rusina aloitti varovaisen hiiviskelyn. Ensimmäinen askel oli kuin höyhenen kosketus. Hips. Sitten toinen. Hips. Hän liikkui niin hitaasti, että tuntui kuin aika olisi pysähtynyt. Jokainen lihas hänen pienessä ruumiissaan oli jännittynyt, valmiina reagoimaan pienimpäänkin muutokseen. Muru kehräsi syvemmin, ja hänen viiksensä värähtivät hieman. Rusina pysähtyi paikalleen, hengitys pidätettynä. Oliko Muru heräämässä? Ei. Kissa vain käänsi päätään hieman, ja hänen suunsa liikahti kuin hän olisi sanonut jotain unissaan. Rusina odotti. Minuutit tuntuivat tunneilta. Kun Muru taas rauhoittui, Rusina jatkoi matkaansa. Hips. Hips. Hips. Hän oli nyt puolivälissä. Murun pörröinen häntä makasi suoraan hänen edessään. Rusinan piti ylittää se. Se oli paksu ja pehmeä, ja Rusina tiesi, että jos hän koskettaisi sitä, Muru saattaisi tuntea sen. Hän nousi varovasti Murun hännän yli, kuin pieni akrobaatti, joka kävelee nuoralla. Yksi tassu, sitten toinen, niin kevyesti, ettei edes hännänkarvat liikahtaneet. Se oli mestariteos hiiren hiiviskelyssä! Rusina oli melkein päässyt ohi. Hän oli Murun pään tasalla, mutta kissan selän puolella. Nyt hänen piti vain päästä pienen kaapin taakse, ja hän olisi turvassa. Mutta juuri silloin, Muru venytteli. Hän ojensi etutassunsa, ja hänen kyntensä raapaisivat kevyesti mattoa. Krrrrrr... Muru huokaisi syvään. Rusina jäätyi paikalleen. Hän oli aivan Murun korvan vieressä. Hän saattoi kuulla kissan hengityksen, tuntea sen lämpimän ilman ihollaan. Tämä oli todella, todella jännittävää! Rusina sulki silmänsä hetkeksi, toivoen, että Muru ei avaisi omiaan. Hän laski mielessään kolmeen. Yksi... kaksi... kolme... Ja sitten, nopeasti, mutta silti äänettömästi, hän syöksyi kaapin taakse. Puh! Hän oli turvassa. Hän oli onnistunut! Hän oli hiipinyt nukkuvan kissan ohi! Rusinan sydän pamppasi ilosta ja helpotuksesta. Hän oli voittanut yhden suurimmista peloistaan. Nyt hän saattoi etsiä seuraavaa vihjettä. Hän tarkasteli kaapin takaosaa. Se oli pimeä ja pölyinen, mutta siellä oli jotain. Jotain, joka oli piilotettu pienen laatikon taakse. Rusina työnsi laatikkoa varovasti. Se liikkui. Ja sen takaa paljastui... ei juustoa, mutta jotain lähes yhtä jännittävää. Se oli pieni, rullattu paperinpala. Mutta se ei ollut tavallinen paperi. Se oli lautasliina! Ja sen päällä oli... kartta! Rusina rypisti nenäänsä. Juuston tuoksu oli edelleen poissa, mutta nyt hänellä oli kartta! Kartta, joka oli piirretty vanhalle lautasliinalle. Mitä tämä tarkoitti? Minne tämä kartta hänet johtaisi? Oliko se juuston luo? Rusina avasi lautasliinan varovasti. Se oli hieman tahmainen, ja siinä oli kuivuneita täpliä, jotka saattoivat olla vanhaa hillotahraa tai tai ehkä jopa... juustoa! Pieni hymy levisi Rusinan kasvoille. Seikkailu jatkui, ja nyt hänellä oli oma aarrekartta! Tämä oli paljon jännittävämpää kuin pelkkä juuston etsintä. Tämä oli todellinen mysteeri, todellinen aarteenmetsästys! Hän tunsi pienen, jännittävän tunteen vatsassaan. Mitäköhän kartta paljastaisi? Minne juusto oli kadonnut? Ja kuka oli tämän kaiken takana? Rusina oli valmis ottamaan selvää. Hän käänsi katseensa lautasliinaan, valmiina tulkitsemaan sen salaisuuksia. Hän oli päässyt Murun ohi, ja nyt mikään ei voisi pysäyttää häntä. Ei edes pörröinen kissa. Seuraava askel oli selvä: kartan tutkiminen. Ja se kartta näytti johtavan...

Lautasliinan aarrekartta

Rusina Rotta siristi silmiään. Pieni, pyöreä ja metallinen nappi kimmelsi juuri siinä, mihin hänen katseensa oli pysähtynyt. Se oli aivan kuin se olisi odottanut häntä siinä, kiiltävänä ja kutsuvana. Rusina ojensi pienen tassunsa varovasti ja kosketti nappia. Se oli viileä ja sileä. Siinä oli neljä pientä reikää keskellä, aivan kuin silmät, jotka tuijottivat takaisin. Miksi tällainen nappi olisi täällä, ruokakomeron hyllyllä, hämähäkinseitin vieressä? Se oli outoa, ja kaikki outo tarkoitti yleensä jotain jännittävää. Rusina käänsi nappia tassussaan. Se ei ollut kiinni missään, mutta kun hän nosti sen ylös, hän huomasi, että sen alla oli jotain muutakin. Pieni, vaaleanpunainen, hieman rypistynyt kangaspala. Se oli niin ohut ja kevyt, että Rusina tuskin tunsi sitä. Hän veti napin varovasti pois sen alta, ja kangaspala jäi hyllylle. Se näytti... lautasliinalta! Mutta ei tavalliselta lautasliinalta. Siinä oli jotain erilaista. Rusina kaivautui lähemmäs lautasliinaa ja nuuhki sitä uteliaasti. Siinä tuoksui heikosti jotain makeaa, ehkä vaniljaa ja jotain hieman suolaista, kuin juustoa! Hänen sydämensä alkoi tykyttää nopeammin. Voisiko tämä olla vihje? Rusina levitti lautasliinan varovasti auki hyllyn pinnalle. Se oli paljon suurempi kuin hän oli aluksi luullut, ja sen pinnalla oli outoja kuvioita. Siinä ei ollut mitään kirjoitettua tekstiä, mutta siinä oli piirustuksia. Ensin Rusina näki pienen ympyrän, joka näytti aivan hänen omalta kololtaan. Sitten siitä lähti mutkitteleva viiva, joka johti kohti toista ympyrää, joka oli paljon suurempi ja näytti... jääkaapilta! Rusina muisti heti juustomurut, jotka olivat johtaneet hänet jääkaapin luokse. Tämä lautasliina näytti siis tietävän, mitä Rusina oli jo tehnyt! Mutta sitten kuvio jatkui. Jääkaapista lähti uusi viiva, joka kiemurteli ylöspäin, ylöspäin, kohti jotain korkeaa ja tummaa. Viivan päässä oli suuri, pyöreä möykky, joka näytti hieman... leipälaatikolta? Tai ehkä jopa vanhalta puulaatikolta, jossa Rusina joskus säilytti kaikkein parhaimpia aarteitaan. Ja tuon möykyn yläpuolella oli jotain vieläkin erikoisempaa. Siinä oli piirros, joka näytti aivan hämähäkinseitiltä! Oikein suuri ja kiiltävä, täynnä pieniä, pyöreitä helmiä, aivan kuin aamukasteen pisaroita. Ja seitin vieressä oli pieni, hymyilevä hämähäkki, joka näytti heiluttavan yhdellä jalallaan. Ja aivan hämähäkin alapuolella, seitin keskellä, oli pieni rasti. X-merkki. Aivan kuin aarrekartassa! Rusina siristi silmiään ja tutki karttaa tarkemmin. Tämä oli selvästikin aarrekartta! Mutta minkä aarteen? Ja mitä tuo hämähäkki ja seitti tarkoittivat? Hän seurasi viivaa uudestaan. Kolosta jääkaapille, sieltä ylös leipälaatikon tai puulaatikon oloiseen paikkaan, ja sitten... hämähäkinseitin luo. Ja seitin keskellä oli X. Voisiko X tarkoittaa hänen kadonnutta juustoaan? Rusinan sydän hypähti riemusta! Tämä oli jännittävämpää kuin yksikään uni! Hän oli löytänyt aarrekartan! Mutta miten hän pääsisi sinne, minne kartta osoitti? Se näytti olevan korkealla, todella korkealla. Ruokakomeron hyllyt olivat korkeita ja sileitä, eikä niillä ollut paljon tarttumakohtia pienille rotan tassuille. Rusina käänsi katseensa kartasta ylöspäin. Hän yritti nähdä, mihin kartan

Hämähäkin iloinen liukumäki

Hän veti napin varovasti pois sen päältä. Ja siinä se oli! Pieni, vaaleanpunainen, hieman rypistynyt kangaspala, joka näytti aivan miniatyyri lautasliinalta. Se oli niin ohut, että Rusina pystyi melkein näkemään sen läpi, mutta silti se oli täynnä salaisuuksia. Kun Rusina levitti sen varovasti lattialle, hän huomasi, että siinä oli jotain piirretty! Ei musteella, vaan ohuella, vaalealla viivalla, joka näytti lähes näkymättömältä. Pieniä, koukeroisia viivoja, jotka kiemurtelivat ja risteilivät, aivan kuin ne olisivat pieniä teitä ja polkuja. Ja keskellä, pienen ympyrän kohdalla, oli piirretty selvästi... juusto! Hänen kadonnut Gouda-juustonsa! Se oli piirretty niin tarkasti, että Rusina saattoi melkein haistaa sen tuoksun. Rusina haukkoi henkeään. Tämä oli aarrekartta! Todellinen aarrekartta, joka oli tehty juuri häntä varten. Mutta mihin se johti? Rusina tutki karttaa tarkemmin. Siinä oli merkitty pieniä pisteitä ja viivoja, jotka kiemurtelivat ympäriinsä, osoittaen eri suuntiin. Yksi viivoista johti suoraan ylöspäin, kohti jotain, joka näytti korkealta hyllyltä. Korkein hylly! Rusinan silmät laajenivat. Se oli se hylly, jonne hän ei ollut koskaan uskaltautunut. Hylly, joka oli niin korkealla, että se näytti yltävän pilviin asti. Rusina tuijotti karttaa, sitten korkealle hyllylle. Hän hyppeli, kurkotti ja yritti keksiä keinoa päästä sinne. Hän hyppi ja pomppi, mutta hänen pienet tassunsa eivät yltäneet edes hyllyn alareunaan. Se oli aivan liian korkealla. Hän tarvitsi apua. Mutta keneltä? Yhtäkkiä, Rusinan yläpuolelta, kuului pieni niisk. Se oli kuin pieni, pehmeä ääni, joka tuli aivan hänen korvansa juuresta. Rusina katsoi ylös. Ja siinä se oli! Pieni, ystävällisen näköinen hämähäkki, joka roikkui ohuen, hohtavan verkon päässä. Hämähäkillä oli kahdeksan pientä silmää, jotka tuijottivat Rusinaa uteliaasti, mutta ystävällisesti. Sen selkä oli raidallinen, kauniin ruskean ja mustan värinen, ja sen pienet jalat olivat niin ohuet, että ne tuskin näkyivät. Hämähäkki heilutti yhtä jalkaansa Rusinan suuntaan, aivan kuin se olisi tervehtinyt häntä. Rusina ei ollut koskaan pelännyt hämähäkkejä. Hän tiesi, että monet niistä olivat ystävällisiä ja auttavaisia, varsinkin jos osasi puhua niille kauniisti. Ja tämä hämähäkki näytti todella ystävälliseltä.

Korkeimman hyllyn kimalle

Rusinan sydän hypähti ilosta ja hänen pienet tassunsa puristivat lautasliinaa tiukasti. Aarrekartta! Kuka olisi osannut kuvitella, että juuri täällä, pölyisen ruokakomeron uumenissa, piilisi jotain näin jännittävää? Kartta näytti juuri niin salaperäiseltä kuin aarrekarttojen kuuluikin. Siinä oli kiemurtelevia viivoja, jotka tuntuivat kutsuvan Rusinaa seuraamaan niitä, ja pieniä pisteitä, jotka saattoivat olla merkkejä tärkeistä paikoista. Ja sitten se juusto! Pieni pyöreä Gouda, piirrettynä kartan keskipisteeksi, kuin odottaen häntä saapuvaksi. Rusina tunsi vatsassaan pienen iloisen kuplinnan. Nälkä oli yhä olemassa, mutta nyt se oli sekoittunut jännitykseen ja seikkailunhaluun. Hän levitti lautasliinan varovasti puulattialle ja kumartui lähemmäs. Pienet silmät tutkivat jokaista viivaa ja mutkaa. Ensimmäinen viiva johti suoraan eteenpäin, ohi muutaman pölyisen purkin ja vanhan, tyhjän jauhopussin. Rusina nyki viiksiään. Hän muisti tämän reitin! Se oli hänen tavallinen reittinsä, kun hän hiipi etsimään murusia tai maistiaisia. Mutta nyt se oli paljon tärkeämpi reitti. Se oli juuston reitti. Rusina lähti liikkeelle, pienet tassut hipsuttaen kevyesti lattialla. Hän seurasi kartan viivoja tarkasti, vilkuillen välillä lautasliinaan ja sitten ympärilleen. Ohi suolapurkin, jonka kyljessä oli pieni reikä, ja ohi sokeripurkin, joka tuoksui makealta ja houkuttelevalta. Mutta Rusina ei antanut periksi kiusauksille. Nyt oli kyse isommasta asiasta kuin sokerimuruista. Nyt oli kyse Gouda-juustosta! Kartta osoitti sitten, että reitti kääntyi jyrkästi vasemmalle, vanhan hyllyn reunalle. Se oli se sama hylly, josta hän oli löytänyt sen kimaltelevan napin! Rusina muisti senkin. Nappi oli ehkä ollut ensimmäinen vihje, pieni merkki siitä, että jotain suurta oli tekeillä. Hän hiipi hyllyn reunaa pitkin, tarkastellen jokaista kolkkaa. Juuston tuoksu alkoi hitaasti, melkein huomaamattomasti, vahvistua. Se oli heikko, mutta se oli siinä! Se oli juuri se tuttu, miellyttävä Gouda-juuston tuoksu, joka sai Rusinan vatsan kurnimaan entistä kovemmin. Kartassa oli seuraavaksi mutka ylöspäin. Ylöspäin? Rusina nosti katseensa. Hän näki edessään useita hyllyjä, jotka olivat täynnä kaikenlaisia tavaroita. Ensimmäinen hylly oli täynnä kuivattuja hedelmiä ja pähkinöitä. Toinen hylly oli täynnä vanhoja keittokirjoja ja pölyisiä purkkeja. Ja sitten, aivan ylhäällä, lähellä kattoa, oli KORKEIN HYLLY. Se oli hylly, jonne Rusina harvoin kiipesi. Se oli liian korkealla, liian vaarallinen, ja yleensä siellä ei ollut mitään kiinnostavaa. Mutta nyt kartta osoitti sinne. Ja sieltä tuli se tuoksu! Tuoksu oli nyt selvä ja voimakas, ja se oli peräisin juuri tuolta korkeimmalta hyllyltä. Rusina siristi silmiään ja katsoi ylöspäin. Korkein hylly oli todella korkealla. Se oli kuin pieni vuori, jonka huipulla odotti aarre. Miten hän pääsisi sinne? Hän oli pieni hiiri, ja hyllyn reuna näytti kilometrin päässä. Mutta Rusina ei ollut luovuttajatyyppi. Hän oli seikkailija, ja aarteen metsästäjä! Ja hänen lempijuustonsa odotti. Hän alkoi etsiä jotain, mitä voisi käyttää apunaan. Kenties vanha kirja, jonka päälle voisi kiivetä? Tai ehkä jokin naru, jota pitkin voisi kiivetä? Rusinan katse kierteli ruokakomerossa, etsien jotain käyttökelpoista. Hän huomasi vanhan, narisevan jakkaran, joka oli työnnetty nurkkaan. Se oli aivan liian suuri ja painava Rusinan liikuteltavaksi. Mutta ehkä hän voisi kiivetä sen jalkaa pitkin? Ei, jakkara oli liian liukas ja liian korkea. Rusina huomasi sitten jotain muuta. Hyllyn vieressä, aivan seinää vasten, oli vanha, pitkä luuta. Se oli unohtunut sinne, ja sen harjakset olivat täynnä pölyä ja hämähäkinseittiä. Rusina mietti. Luuta oli pitkä ja sen varsi oli tarpeeksi karkea, jotta siitä saisi hyvän otteen. Jos hän vain saisi sen kaadettua hyllyä vasten... Mutta luuta oli myös todella painava. Rusina otti syvän henkäyksen. Tämä oli haaste, mutta hän oli valmis siihen. Hän hiipi luudan varren luo ja alkoi työntää sitä pienillä tassuillaan. Se oli raskasta työtä. Luuta ei liikkunut aluksi mihinkään. Rusina työnsi ja työnsi, ja hänen pienet lihaksensa tuntuivat jo väsyvän. Mutta sitten, hitaasti, luuta alkoi liikkua. Se narisi ja natisi, kun se liukui vanhaa puulattiaa pitkin. Rusina työnsi kaikin voimin, ja lopulta, kovalla tönäisyllä, luuta kaatui! Se kaatui suoraan hyllyä vasten, juuri niin kuin Rusina oli toivonut. Sen harjakset nojasivat alimpaan hyllyyn, ja sen varsi ulottui ylöspäin, aina lähes korkeimpaan hyllyyn asti. Täydellistä! Rusina ei epäröinyt. Hän tarttui luudan varteen ja alkoi kiivetä. Pienet kynnet kaivautuivat puuhun, ja hän veti itseään ylöspäin askel askeleelta. Se oli vaivalloista työtä, ja Rusina tunsi sydämensä hakkaavan nopeasti. Hän oli rohkea! Hän oli rohkea juustonsa vuoksi! Hän kiipesi ylöspäin, ohi keskimmäisen hyllyn, jossa oli pölyisiä purkkeja ja vanhoja keittokirjoja. Hän tunsi juuston tuoksun vahvistuvan entisestään. Se oli nyt niin voimakas, että Rusinan suu alkoi jo maistaa sitä. Lopulta, pitkän ja vaivalloisen kiipeämisen jälkeen, Rusina saavutti korkeimman hyllyn reunan. Hän veti itsensä ylös ja hypähti hyllylle. Hän oli perillä! Hän oli vuoren huipulla! Rusina katsoi ympärilleen. Hylly oli täynnä vanhoja, pölyisiä esineitä. Oli vanha, rikkinäinen teekuppi, muutama unohtunut lusikka ja kasa vanhoja sanomalehtiä. Ja sitten, aivan keskellä hyllyä, Rusinan katse osui siihen. Siihen kimalteeseen! Siellä se oli. Jotain pientä ja pyöreää, joka kimmelsi heikossa valossa. Se oli piilossa vanhan, rypistyneen kangaspalan alla, aivan kuin se olisi tarkoituksella piilotettu. Rusina hiipi lähemmäs, sydän pamppaillen jännityksestä. Hän nuuhki ilmaa. Tuoksu oli nyt suorastaan huumaava! Se oli hänen Gouda-juustonsa! Hän oli aivan varma siitä. Hän veti varovasti kangaspalaa syrjään pienillä tassuillaan. Ja siinä se oli! Ei aivan juusto, ei vielä, mutta jotain yhtä jännittävää. Kangaspalan alta paljastui pieni, hopeanvärinen medaljonki. Se kimmelsi ja hohti hyllyn pölyssä, aivan kuin pieni tähti olisi pudonnut taivaalta. Medaljonki oli pyöreä ja siinä oli kaiverrettu pieni, suloinen kuva. Kuva oli pienen hiiren, jolla oli yllään pieni hattu ja se piti kädessään... juustopalaa! Rusina haukkoi henkeään. Tämä ei ollut juusto, mutta se oli selvästi seuraava vihje! Ja se oli niin kaunis! Medaljongin toisella puolella oli pieni, tiukasti suljettu luukku. Rusina yritti avata sitä, mutta se oli tiukasti kiinni. Se ei auennut helposti. Hän käänsi medaljonkia tassussaan, ihastellen sen kauniita yksityiskohtia. Kuka oli jättänyt tämän tänne? Ja miksi? Yhtäkkiä, Rusina huomasi jotain medaljongin reunassa. Pieni, melkein näkymätön kaiverrus. Se oli pieni kirjain! Eikä mikä tahansa kirjain, vaan R-kirjain. Aivan kuin Rusina-sanan ensimmäinen kirjain. Oliko tämä medaljonki tarkoitettu hänelle? Oliko joku ystävällinen sielu jättänyt tämän aarteen metsästyksen hänelle? Rusina mietti. Medaljonki oli kaunis, mutta missä juusto oli? Hän nuuhki ilmaa uudelleen. Tuoksu oli yhä täällä, aivan medaljongin ympärillä, mutta itse juustoa ei näkynyt. Se oli kuin juusto olisi haihtunut ilmaan, jättäen jälkeensä vain tämän kimaltelevan vihjeen. Hän tutki medaljonkia tarkemmin. Pieni luukku oli todella tiukasti kiinni. Ehkä se tarvitsi avaimen? Tai ehkä sen avaamiseen tarvittiin jotain erityistä? Rusina painoi sormellaan luukkua, mutta se ei antanut periksi. Hän yritti vääntää sitä varovasti, mutta pelkäsi rikkovansa sen. Tämä oli selvästi arvoitus, joka vaati tarkempaa pohdintaa. Rusina istuutui hyllylle, medaljonki tiukasti tassujensa välissä. Hän katsoi ympärilleen. Tuoksu oli voimakas, mutta juusto oli piilossa. Tämä medaljonki oli selvästi osa arvoitusta. Mutta miten se liittyi juustoon? Ja kuka oli jättänyt sen tänne? Rusina tunsi pienen jännityksen vatsassaan. Hän oli niin lähellä, mutta niin kaukana. Hän mietti hetken. Ehkä medaljongin sisällä oli jotain? Pieni viesti? Toinen kartta? Rusina oli valmis ratkaisemaan tämänkin arvoituksen. Hän oli löytänyt aarrekartan, kiivennyt korkeimpaan hyllyyn ja löytänyt kimaltelevan medaljongin. Nyt oli aika selvittää, mitä medaljongin sisällä piili. Hän tiesi, että hänen seikkailunsa ei ollut vielä ohi. Itse asiassa, se oli vasta alkamassa! Hän käänsi medaljonkia uudelleen. Se oli todella kaunis. Ja siinä oli se pieni kuva hiirestä ja juustosta. Rusina hymyili. Joku oli todella ajatellut häntä. Mutta kuka? Ja miksi hän oli jättänyt tämän kaiken tähän arvoitukseksi? Rusina tunsi pienen tuulenhenkäyksen. Se tuli jostain hyllyn takaa, pienestä raosta. Hän nuuhki ilmaa. Tuoksu oli voimakkaampi siellä! Aivan kuin juusto olisi piilossa hyllyn takana, jossain, minne medaljonki ehkä osoitti. Mutta medaljonki oli tiukasti kiinni. Hän katsoi medaljongin kuvaa tarkemmin. Siinä hiiri piti juustoa. Ja hiiren hatussa oli pieni, kimalteleva kivi. Aivan kuin se nappi, jonka Rusina oli löytänyt aikaisemmin! Oliko se sama nappi? Rusina kaivoi napin esiin turkkinsa kätköstä. Se oli! Se oli aivan samanlainen nappi kuin medaljongin hiiren hatussa oleva kivi. Rusina kokeili napin asettamista medaljongin luukkuun. Se oli pieni, ja se sopi juuri siihen! Se oli kuin avain! Nappi napsahti paikoilleen, ja pieni luukku medaljongissa aukesi varovasti. Rusina pidätti hengitystään. Mitä sieltä paljastuisi? Luukun takaa paljastui pieni, taiteltu paperinpalanen. Se oli niin pieni, että Rusina tuskin sai sen ulos medaljongista. Hän veti sen varovasti esiin. Se oli pieni, rullattu viesti! Rusina levitti sen varovasti hyllyn reunalle. Ja siinä se oli. Pieni, siisti käsiala, joka sanoi: "Seuraa tuoksua, löydät aarteen. Muista, ystävyys on paras juusto." Rusina luki viestin uudelleen. "Seuraa tuoksua, löydät aarteen. Muista, ystävyys on paras juusto." Mitä tämä tarkoitti? Rusina oli seurannut tuoksua! Ja hän oli löytänyt aarteen, tämän medaljongin. Mutta missä juusto oli? Ja kuka oli kirjoittanut tämän? Hän mietti hetken. "Ystävyys on paras juusto." Se oli kaunis ajatus, mutta Rusina halusi nyt kyllä sitä oikeaa juustoakin! Hän nuuhki ilmaa uudelleen. Tuoksu johti edelleen hyllyn takaosaan. Ehkä viesti tarkoitti, että hän tarvitsi apua ystävältä? Rusina katsoi ympärilleen. Ruokakomerossa oli hiljaista. Mutta sitten hän kuuli jotain. Pientä rapinaa hyllyn takaa. Aivan kuin joku olisi siellä. Ja tuoksu oli nyt niin voimakas, että Rusinan silmätkin alkoivat jo vetistyä ilosta. Se oli siellä! Hänen Gouda-juustonsa! Hän kurkisti hyllyn taakse

Kadonneen juuston vartija ja tarinahetki

Rusinan pienet silmät seurasivat aarrekartan viivoja. Ne kiemurtelivat ylöspäin, kohti ruokakomeron korkeimpia hyllyjä. Ylös, ylös, ylös! Rusina nielaisi. Korkeus oli aina vähän jännittänyt häntä, mutta juuston kutsu oli vastustamaton. Hänen vatsansa kurnasi taas, muistuttaen häntä siitä, kuinka tärkeä tämä matka oli. Hän puristi pientä kangasliinaa, aarrekarttaa, tiukasti tassussaan ja päätti, että nyt oli aika olla rohkea. Eihän todellinen aarteenmetsästäjä pelännyt pientä kiipeilyä! Hän tunsi pienen, jännittävän kutinan viiksissään. Kartan viivat olivat selkeät. Ne osoittivat ylös, korkeimmalle hyllylle, aivan ruokakomeron katonrajaan asti. Juuri sinne, missä vanhat esineet nukkuivat ja pölyhiukkaset tanssivat auringonsäteissä. Rusina otti syvän henkäyksen ja aloitti kiipeilyn. Hän tiesi, että jokainen askel toisi hänet lähemmäksi hänen rakasta Gouda-juustoaan. Hän alkoi kiivetä. Ensin hän kiipesi vanhan hillopurkin, joka oli jäänyt unohduksiin hyllyn reunalle, tahmaista reunaa pitkin. Hänen pienet tassunsa tarttuivat purkin kylkeen tiukasti. Seuraavaksi hän jatkoi matkaansa ryppyisen kaurahiutalepussin reunaa pitkin, varoen ettei pussi repeäisi ja kaataisi kaikkia hiutaleita pitkin lattiaa. Jokainen askel vaati keskittymistä, pientä ponnistelua ja paljon tarkkuutta. Rusina tunsi lihaksensa jännittyvän, kun hän veti itseään ylöspäin. Hän oli pieni, mutta hän oli sitkeä! Pöly leijaili ilmassa kuin pienet, hopeiset tähdet, ja vanhojen mausteiden, kuten kanelin ja neilikan, tuoksu kutitti hänen nenäänsä. Hän joutui aivastamaan pienen, söpön aivastuksen, mutta jatkoi silti matkaansa. Ylöspäin, aina vain ylöspäin. Korkeimmalle hyllylle, sinne, missä valo tuskin ylettyi ja missä vanhat hämähäkinseitit roikkuivat kuin ohuet verhot. Rusina kiipesi ohi vanhojen, pölyisten keittokirjojen, joiden sivut olivat kellastuneet vuosien saatossa. Hän pujotteli isojen, tyhjien purkkien välistä, jotka kumisivat hiljaisesti, kun hän hipaisi niitä. Yhä ylemmäs ja ylemmäs. Hän tunsi pienen jännityksen vatsassaan – mitä hän löytäisi perillä? Kartta oli näyttänyt selvän polun, mutta mitä odottaisi häntä juuston luona? Olisiko siellä joku, joka oli piilottanut juuston, vai oliko se vain jäänyt unohduksiin? Rusinan pieni sydän tykytti innostuksesta. Tämä oli paljon jännittävämpää kuin yksikään uni, jonka hän oli nähnyt herkullisesta Gouda-juustostaan. Hän saapui viimeiselle tasanteelle, ja sen takana häämötti jo jotain tuttua. Pyöreää ja keltaista. Juusto! Mutta sen vieressä... oli jotain muuta. Jotain, joka liikahti hyllyn pimeimmässä nurkassa. Jotain, jolla oli paljon jalkoja. Rusina pysähtyi ja siristi silmiään. Se oli iso, musta hämähäkki, jolla oli kahdeksan pörröistä jalkaa ja ystävälliset, mutta hieman uneliaat silmät. Hämähäkki istui aivan hänen Gouda-juustonsa vieressä, kuin vartijana. Hämähäkki näytti vanhalta ja viisaalta, ehkä jopa vähän väsyneeltä. Sen seitit kimaltelivat hyllyn nurkassa kuin hopealangat. Rusina tunsi pienen pelon, mutta juuston nälkä oli suurempi. Hän keräsi kaiken rohkeutensa ja puhui pehmeästi, jotta ei pelästyttäisi suurta hämähäkkiä. Anteeksi, herra Hämähäkki, Rusina aloitti varovaisesti, hänen pieni äänensä kuulosti melkein viserrykseltä. Mutta... onko tuo minun juustoni? Minä etsin sitä, ja tämä kartta johti minut tänne, aivan sinun luoksesi ja juuston luo. Hämähäkki siristi silmiään ja liikutti yhtä etujalkaansa, aivan kuin se olisi venytellyt. Juusto? Ai tämäkö? Hän sanoi hitaasti, hänen äänensä oli syvä ja hieman käheä, aivan kuin vanha puu narisisi tuulessa. Minä löysin sen täältä jo päiviä sitten. Se näytti niin kauniilta, pyöreältä ja keltaiselta kuin pieni aurinko. Minä ajattelin, että se oli jokin erityinen aarre, ehkä jopa maaginen kivi. Minä olen vartioinut sitä täällä, ettei kukaan muu veisi sitä pois. Olen ollut täällä niin kauan, että olen melkein unohtanut, miksi alun perin tänne tulin. Olen vain istunut ja ihastellut sen kauneutta. Ja tietysti, odotellut, jos joku joskus tulisi kysymään siitä. Rusina tunsi pienen helpotuksen. Hämähäkki ei ollutkaan vihainen vartija, vaan vain... ihailija. Se oli hieman hassua, mutta Rusina ymmärsi. Juusto oli todella kaunis, aivan kuin pieni keltainen kuu. Mutta se oli hänen kuunsa! Se oli hänen Gouda-juustonsa! Minä säästin sen erityistä hetkeä varten, Rusina sanoi, hänen äänensä täynnä toivoa. Minä unelmoin siitä joka yö. Se on minun aarteeni. Hämähäkki nyökkäsi hitaasti. Ai jaa. No, jos se on sinun, niin totta kai saat sen takaisin. Minä vain... pidin sitä silmällä. Olen vanha hämähäkki, ja minulla on tapana kerätä kauniita esineitä ja pitää niistä huolta. Tuo juusto on kyllä todella kaunis. Pyöreä ja keltainen kuin pieni aurinko. Se on ollut hyvä kaveri minulle täällä yksinäisillä hyllyillä. Se ei puhu paljon, mutta se on hyvä kuuntelija. Hämähäkki hymyili pienesti, ja sen monet silmät tuikkivat lempeästi. Mutta sinä olet varmasti nälkäinen. Mene vain, ota aarteesi. Rusina otti juustonsa varovasti. Se tuntui viileältä ja kiinteältä hänen tassussaan. Se oli siinä! Hänen oma, ihana Gouda-juustonsa! Hän kiitti herra Hämähäkkiä monta kertaa. Hämähäkki vain nyökkäsi uneliaasti ja alkoi kehrätä uutta seittiä hyllyn nurkkaan, tyytyväisenä uuteen tehtäväänsä. Rusinan sydän pamppaili ilosta. Hän oli löytänyt juustonsa! Ja hän oli saanut uuden ystävän, tai ainakin tutun, joka oli kertonut hänelle tarinan juustosta. Se oli ollut todellinen seikkailu, täynnä yllätyksiä ja jännittäviä hetkiä. Juustojahti oli päättynyt, ja Rusina oli voittaja. Hän katseli juustoaan, joka näytti vieläkin herkullisemmalta, kun hän oli joutunut etsimään sitä niin kauan. Nälkä kurnasi yhä hänen vatsassaan, mutta nyt se oli iloista kurnimista. Se oli seikkailun nälkä, ja samalla juuston nälkä. Hän alkoi laskeutua hyllyltä alas, juusto tiukasti tassussaan, varovasti ja hitaasti, askel askeleelta, kohti kodin turvallista lattiaa. Hän odotti jo innolla hetkeä, jolloin hän pääsisi maistamaan sitä.

Rusinan herkullinen päätös ja uudet seikkailut

Hän tiesi, että juusto oli odottanut häntä siellä. Ja totta kai, aivan ylimmällä hyllyllä, vanhan pölyisen kirjan takana, odotti hänen Gouda-juustonsa! Rusina haukkasi siitä ison palan, ja se maistui paremmalta kuin koskaan. Kiitos kun olit mukana Rusinan jännittävässä juustojahdissa! Mitä sinä luulet, millaisiin seikkailuihin Rusina seuraavaksi joutuu? Kerro meille ajatuksesi Sonacastsille. Ehkä seuraavalla kerralla etsimme jotain uutta, tai tapaamme vanhoja ystäviä. Pysy kuulolla, seikkailut odottavat aina!

Lisää tarinoita