SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Ruma ankanpoikanen: Tarina todellisesta kauneudesta

15 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Hei lapset! Oletteko valmiita sukeltamaan ihanaan tarinamaailmaan? Tänään kuulemme kertomuksen pienenpienestä ankanpoikasesta, joka ei ollut ihan tavallinen. Tiedättekö, joskus tuntuu, ettei sovi joukkoon, tai että on erilainen kuin muut. Mutta juuri se tekee meistä erityisiä! Tämä on tarina rohkeudesta, kauneudesta ja siitä, miten ystävällisyys voi muuttaa kaiken. Se kertoo, ettei todellinen kauneus asukaan ulkokuoressa, vaan ihan sisimmässä. Antakaa minun viedä teidät matkalle, jossa opimme yhdessä tärkeän läksyn. Oletteko valmiina? Lähdetään siis!

Syntymä ja erilaisuus

Kaukana, vehreän joen rannalla, syvällä isojen takiaisten varjossa, istui eräs kaunis emäankka pesässään. Hän oli istunut siinä jo pitkän, pitkän ajan, vartioiden suuria, lämpimiä muniaan. Aamuauringon säteet tanssivat iloisesti veden pinnalla, ja vihreät ruo’ot huojuivat kevyessä tuulessa kuin tanssijat. Emäankan sydän pamppaili jännityksestä. Kohta, hän tiesi, kohta hänen pienet poikasensa syntyisivät tähän kauniiseen maailmaan. Hän oli niin toiveikas ja onnellinen. Hän unelmoi, millaisia he olisivat: pieniä, keltaisia, pehmeitä untuvapalloja, jotka uisivat hänen perässään lammessa ja oppisivat kaikki ankan tärkeät taidot. Eräänä aurinkoisena aamuna, juuri kun ensimmäiset päivänsäteet suutelivat pesää lämpimästi, tapahtui jotain ihmeellistä. Yksi munista särähti! Sitten toinen, ja kolmas! Pienet, terävät nokanpäät pilkistivät esiin munankuoren reunoilta, ja pian, yksi toisensa jälkeen, sieltä kipusivat ulos suloisimmat ankanpoikaset, mitä kukaan oli koskaan nähnyt. Ne olivat niin keltaisia, niin pörröisiä, ja niiden mustat silmät tuikkivat uteliaisuutta tutkiessaan uutta maailmaa. "Kvaak, kvaak!" emäankka sanoi rakkaudella, työntäen niitä varovasti siipensä alle. Ne pyristelivät innokkaasti ja yrittivät heti ryömiä pesän reunalle katsomaan ympärilleen. Ne olivat täydellisiä pieniä ankanpoikasia, aivan kuten emä oli toivonut. Mutta sitten emäankka huomasi jotain, joka sai hänet hieman huolestumaan. Yksi muna oli vielä pesässä. Se oli suurin kaikista, ja jotenkin... erilainen. Se oli tummempi, lähes harmaa, ja tuntui kovalta ja kestävältä. Hän oli jo istunut sen päällä paljon kauemmin kuin muiden munien, ja vanhat ankkakaverit olivat sanoneet: "Ehkä se on kalkkunan muna! Jätä se siihen, tai et saa siitä mitään iloa." Mutta emäankka oli päättänyt. "Ei," hän sanoi päättäväisesti, "minä hautoin sen loppuun asti. Vaikka se olisi kalkkuna, se on silti minun poikaseni, ja jokainen ansaitsee mahdollisuuden syntyä." Ja niin hän jatkoi istumista, odottaen ja toivoen kärsivällisesti. Hän tiesi, että jokainen elämä oli tärkeä ja kaunis omalla tavallaan. Lopulta, monen, monen päivän odotuksen jälkeen, särähti myös viimeinen, suurin muna. Se särähti ja halkeili hitaasti, kuin ei olisi malttanut avautua, tai ehkä se halusi vain pitää jännitystä yllä. Emäankka nojasi lähemmäs, sydän pamppaillen kovempaa kuin koskaan. Mitä sieltä tällä kertaa paljastuisi? Ja sitten, sieltä putosi ulos – aivan erilainen poikanen kuin kaikki muut! Se oli iso ja harmaa, ruma ja kömpelön näköinen. Sen höyhenet eivät olleet keltaisia ja pehmeitä, vaan harmaita ja karheita. Sen kaula oli pitkä, ja sen suuret jalat tuntuivat valtavilta sen vartaloon nähden. "Kvaak?" emäankka sanoi, hieman hämmentyneenä ja jopa yllättyneenä. Se ei ollut ollenkaan sellainen, mistä hän oli unelmoinut poikasistaan. Muut ankanpoikaset katsoivat sitä suurilla, pyöreillä silmillään. Ne eivät olleet koskaan nähneet mitään sellaista, joka olisi ollut niin poikkeava niiden omasta ulkonäöstä. "Mikä tuo on?" ne sirkuttivat toisilleen kuiskaten. Emäankka tutki poikasta tarkkaan. Se kyllä uiskenteli kauniisti vedessä heti synnyttyään, jopa paremmin ja sulavammin kuin yksikään hänen muista poikasistaan, joten se ei voinut olla kalkkuna. Mutta se oli niin erilainen. Pian koko piha alkoi huomata sen. Kukko nauroi sen perään, kanat kähisivät ilkeästi, ja muut ankat kutsuivat sitä "rumaksi ankanpoikaseksi". Voi, kuinka se pieni poikanen tunsi itsensä surulliseksi ja yksinäiseksi! Vaikka se oli perheensä keskellä, se tunsi olevansa aivan yksin ja ulkopuolinen koko suuressa maailmassa. Pieni harmaa ankanpoikanen kuuli kaiken. Se kuuli, kuinka muut nauroivat sen ulkonäölle ja kuinka kukaan ei halunnut leikkiä sen kanssa. Sen mieli oli täynnä surua ja hämmennystä joka päivä. Miksi se oli niin erilainen? Miksi se ei ollut niin kaunis ja keltainen kuin sen suloiset sisarukset? Se yritti parhaansa mukaan olla kuin muut, mutta sen pitkät jalat ja kömpelö olemus tekivät siitä aina erottuvan joukosta. Jokainen päivä oli täynnä pientä kipua ja hylätyksi tulemisen tunnetta, kun se yritti löytää paikkaansa muiden joukosta. Kukaan ei tuntunut ymmärtävän, että sen sisällä asui aivan samanlainen, herkkä ja rakkaudesta kaipaava sydän kuin muillakin, sydän joka kaipasi kipeästi hyväksyntää ja ystävyyttä. Se vain toivoi, että joku näkisi sen sisältä päin, ei vain sen ulkokuorta.

Pakomatka ja yksinäisyys

Ruman ankanpoikasen sydän oli päivä päivältä raskaampi. Jokainen aamu alkoi pienellä vatsanpohjan nipistyksellä, kun se mietti, mitä uutta ikävää päivä toisi tullessaan. Muut ankanpoikaset leikkivät ja sirkuttelivat iloisina, mutta heidän ilonsa ei tarttunut. Sen korviin kantautui usein naurua ja kuiskauksia, jotka tuntuivat puhuvan vain siitä – sen erilaisesta ulkonäöstä. Emonkin katse tuntui väsyneeltä ja jopa hieman välttelevältä, mikä särki pienen ankanpoikasen mielen. Eräänä kirkkaana, mutta sielua painavana aamuna, kun aurinko vasta nousi ja kimalteli kastepisaroissa, ruma ankanpoikanen teki rohkean päätöksen. Sen oli pakko lähteä. Se ei enää kestänyt sitä jatkuvaa tunnetta, ettei se kuulunut mihinkään, ettei kukaan välittänyt siitä oikeasti. Sen oli löydettävä paikka, missä se voisi olla oma itsensä, paikka, missä sen pitkää kaulaa ja harmaita sulkia ei pidettäisi outoina, vaan ehkä jopa kauniina. Pienin, varovaisin askelin se hiipi ulos tutusta pesästä. Sen pitkät, kömpelöt jalat tuntuivat nyt yllättävän vahvoilta, kun ne kantoivat sitä kohti suurta, tuntematonta maailmaa. Se katsahti taakseen, missä piha nukkui vielä syvää unta. Pieni nyyhkytyksen ääni karkasi sen nokasta, mutta se pyyhki sen nopeasti pois. Ei ollut aika itkeä. Oli aika mennä. Se käveli läpi korkean ruohon, joka kutitti sen vatsaa ja nuoli sen jalkoja kuin ystävälliset sormet. Pian se saapui metsän laitaan, missä puut olivat niin korkeita, että niiden oksat tuntuivat koskettavan taivasta. Aurinko pilkisti puiden lomasta, luoden tanssivia valopilkkuja maahan. Se pysähtyi hetkeksi, hengittäen sisään uusia tuoksuja – mullan, puiden ja villien kukkien tuoksuja. Se vaelsi päiväkausia, ohittaen peltoja, joiden yli vilja aaltoili kullankeltaisena merenä, ja pienten purojen solinaa, jotka lauloivat iloisia lauluja. Maailma oli paljon, paljon suurempi ja ihmeellisempi kuin se oli koskaan kuvitellut! Kaikkialla oli uusia ääniä: pienten hyönteisten surinaa, tuulen huminaa puiden latvoissa ja tuntemattomien lintujen laulua. Eräänä iltapäivänä se saapui suurelle, rauhalliselle suolle, missä kasvoi tiheää kaislikkoa. Ilma tuoksui märälle maalle ja villikukkasille. Siellä asui villiä ankkoja, joiden äänet kaikuivat kaislikosta. Ankanpoikanen tunsi pienen toivon kipinän rinnassaan. Ehkä ne olisivat ystävällisiä?

Talven koettelemukset

Ankanpoikanen ui lähemmäs. Se toivoi niin kovasti, että villit ankat ottaisivat sen vastaan. Ne uivat iloisina ympäriinsä, niiden höyhenet kiilsivät auringossa. Mutta kun ankanpoikanen pääsi tarpeeksi lähelle, villit ankat pysähtyivät yllättäen. Ne katsoivat sitä pitkään, niiden pienet silmät täynnä ihmetystä – ja sitten, ne alkoivat nauraa. “Mikä ihmeellinen otus sinä olet?” yksi sähisi, ja toinen lisäsi: “Et todellakaan kuulu meidän joukkoomme!” Joku nokki sitä ilkeästi. Ankanpoikasen sydän painui taas raskaaksi. Se oli hylätty jälleen kerran. Se pakeni piiloon kaislikkoon, kyyneleet valuivat sen poskille. Maailma tuntui niin suurelta ja yksinäiseltä paikalta. Päivät kuluivat ja muuttuivat harmaammiksi. Aurinko alkoi paistaa yhä heikommin. Lehdet puista muuttuivat ensin keltaisiksi, sitten oransseiksi, ja lopulta ne putosivat maahan, peittäen polut rätisevällä matolla. Ilma kylmeni joka päivä enemmän, ja aamuisin ruohonkorret olivat kuurassa. Talvi oli tulossa. Ankanpoikanen ei ollut koskaan tuntenut sellaista purevaa kylmyyttä. Sen untuvat olivat ohuet, eivätkä ne pitäneet tarpeeksi lämpimänä. Se ei myöskään löytänyt tarpeeksi ruokaa. Se uiskenteli edestakaisin pienessä lammessa, etsien hyönteisiä ja kasveja, mutta niitä oli yhä vähemmän. Eräänä päivänä, kun lumihiutaleet alkoivat leijailla hiljaa taivaalta, ankanpoikanen oli niin nälkäinen ja jäässä, että sen oli pakko etsiä apua ja suojaa. Se näki pienen mökin metsän reunassa. Ehkä siellä olisi lämpöä? Se käveli heikoin, horjuvin jaloin kohti mökkiä ja kurkisti sisään raosta. Siellä asui vanha emäntä, jolla oli kissa ja kana. Emäntä oli ystävällinen ja sääli ankanpoikasta. Hän otti sen sisään lämpimään tupaan. Aluksi kaikki tuntui hyvältä. Ankanpoikanen sai lämmintä ruokaa. Mutta talon kissa ja kana eivät pitäneet siitä ollenkaan. Kissa tuijotti sitä tiukasti, sen vihreät silmät uhkuivat. “Ssssaippuaa!” kissa sähisi. “Mitä sinä täällä teet? Et osaa kehrätä etkä pyydystää hiiriä kuten minä!” Kana taas tepasteli ympäriinsä ja tokutti ylimielisesti: “Kot kot kot! Et osaa munia! Olet turha ja erilainen!” Ankanpoikanen yritti olla ystävällinen, mutta kissan ja kanan jatkuva naljailu satuttivat sitä syvältä. Se tunsi olonsa jälleen kerran niin erilaiseksi ja ulkopuoliseksi. Se ei kuulunut tännekään. Yhtenä yönä, kun kaikki muut nukkuivat sikeästi, ankanpoikanen hiipi hiljaa ulos mökistä takaisin kylmään. Sen sydämessä oli taas raskas, tuttu suru. Ulkona oli jo kunnolla talvi. Maa oli peittynyt paksuun lumipeitteeseen, joka narskui jalkojen alla. Järvi, jossa se oli uiskennellut, oli nyt kokonaan jäässä, kovaa ja liukasta. Vain pieni avanto pysyi sulana, ihmeen kaupalla, ja siinä ankanpoikanen yritti uida pitääkseen itsensä liikkeessä. Mutta eräänä kylmänä, hyytävänä aamuna, jopa se viimeinen avanto jäätyi kiinni. Ankanpoikanen jäi jumiin jäähän. Sen toinen jalka oli kiinni, eikä se saanut sitä irti. Paniikki valtasi sen pienen sielun! Se pelkäsi, että se paleltuisi kuoliaaksi keskellä jäätä. Se huusi apua heikolla äänellään, mutta kukaan ei kuullut sitä. Aika tuntui pysähtyvän kokonaan. Sen pieni ruumis vapisi holtittomasti kylmästä ja pelosta. Se sulki silmänsä ja ajatteli, että tämä oli nyt todellakin sen loppu. Mutta sitten, kuin ihmeen kaupalla, aurinko alkoi nousta korkeammalle ja levitti lämpimiä säteitään lumen yli. Eräs talonpoika, joka oli menossa metsään hakemaan polttopuita, näki ankanpoikasen makaavan jäässä. Hän oli hyväsydäminen ja lempeä mies. Hän rikkoi jään varovasti ja vapautti ankanpoikasen. Mies vei sen kotiinsa lämpimään tupaan, ja ankanpoikanen sai jälleen ruokaa ja turvaa. Se oli selvinnyt! Se oli niin kiitollinen, että heilutti pientä pyrstöään villisti. Vaikka talvi oli koetellut sitä ankarasti ja se oli kokenut monta pettymystä, ankanpoikanen ei luovuttanut. Se tiesi, että jossain odotti parempi paikka, missä se voisi olla aivan oma ihana itsensä. Se katseli ulos ikkunasta, kun lumihiutaleet tanssivat vielä hetken. Vaikka sen ulkonäkö oli erilainen, sen sydän oli täynnä toivoa ja unelmia valoisasta keväästä, joka varmasti tulisi pian.

Muodonmuutos ja onni

Kylmä talvi lopulta väistyi. Aurinko alkoi paistaa lämpimämmin joka päivä, ja kevät heräsi hiljalleen luontoon. Jää suli järvien pinnalta, ja purot solisivat iloisesti metsässä. Pieni ankanpoikanen oli viettänyt pitkän ja yksinäisen talven turvallisessa mökissä, mutta nyt se tunsi, kuinka kevät kutsui sitä ulos. Sen sydän tykytti toivoa ja odotusta. Se oli kasvanut talven aikana, ja vaikka se ei tiennyt sitä itse, sen höyhenet olivat muuttuneet entistäkin kauniimmiksi. Se oli edelleen vähän arka, mutta uteliaisuus veti sitä puoleensa. Eräänä kauniina aamuna ankanpoikanen astui ulos mökin ovesta. Ilma oli raikas ja tuoksui mullalta ja uusilta lehdiltä. Se oli nyt paljon isompi kuin paetessaan vanhasta kodistaan. Se siristi silmiään auringossa ja katseli ympärilleen. Voi, miten kaikki olikaan muuttunut! Metsä oli täynnä vihreitä versoja, ja ensimmäiset kukkaset pilkistivät esiin nurmikolta. Ankanpoikanen tunsi itsensä vapaaksi. Se sukelsi solisevaan jokeen ja antoi virran viedä itseään. Vesi tuntui viileältä ja virkistävältä sen höyhenpeitettä vasten. Se ui pitkän matkan, nauttien vedestä ja lämpimästä auringosta. Yhtäkkiä, se näki jotain upeaa. Kauempana, järven toisella puolella, liikkui suuri joukko joutsenia. Ne olivat niin kauniita, niin valkoisia ja sulokkaita, että ankanpoikanen pysähtyi ihailemaan niitä. Joutsenilla oli pitkät, kauniit kaulat, ja ne uivat veden pinnalla niin arvokkaasti. Pieni ankanpoikanen muisti, kuinka sitä oli pilkattu ja hylätty sen ulkonäön takia. Se pelkäsi, että nämä upeat linnutkin nauraisivat sille, tai vielä pahempaa, karkottaisivat sen luotaan.

Lopetus

Ja niin, vaikka ankanpoikanen aluksi pelkäsi, se löysi ystäviä ja oman paikkansa. Muista, että jokainen on kaunis ja ainutlaatuinen aivan omana itsenään! Kaunein on se, että olemme kaikki erilaisia, ja se tekee meistä upeita. Kiitos, kun olit mukanamme tässä tarinassa! Jos sinulla on ideoita tai toiveita, kerro niistä Sonacastille. Jatka seikkailua mielikuvituksen maailmassa ja keksi vaikka oma tarinasi! Nähdään taas seuraavalla kerralla!

Lisää tarinoita