SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Ruma ankanpoikanen: Tarina erilaisuudesta ja kauneudesta

15 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Hei kaikki pienet kuuntelijat! Oletteko valmiita uuteen, ihanaan tarinaan? Tänään sukellamme maailmaan, jossa elää ankkoja, joutsenia ja monia muita eläimiä. Kuulemme tarinan pienestä ankanpoikasesta, joka syntyi hieman erilaisena kuin sisaruksensa. Monesti se tunsi itsensä yksinäiseksi ja surulliseksi. Mutta tämä onkin kertomus siitä, miten erilaisuus voi olla kaunista ja miten jokainen meistä löytää lopulta oman paikkansa maailmassa. Se on tarina rohkeudesta, ystävyydestä ja siitä, että jokainen on omalla tavallaan täydellinen. Kuunnellaanpa!

Erilaisten syntymä ja pihapiirin kiusaaminen

Niinpä niin, kuunnellaanpa tarkemmin, miten tämä jännittävä tarina jatkui. Kesäpäivä oli lämmin ja aurinko paistoi kirkkaasti vanhan ankkamamman pesän ylle. Ankkamamma oli istunut pesässään jo todella pitkään, haudotessaan muniaan. Se oli ollut pitkää ja kärsivällistä työtä, mutta hän tiesi, että pian hänen pörröiset poikasensa näkisivät päivänvalon. Yksi kerrallaan, pienet munan kuoret alkoivat napsahtaa rikki. Sieltä pilkisti pieniä, keltaisia, pörröisiä ankanpoikasia! Ne olivat niin söpöjä, ja ankkamamma sanoi onnellisena: ”Kvack, kvack! Tervetuloa, pienet kultamunat!” Hän rakasti kaikkia poikasiaan heti ensisilmäyksellä. Ne olivat niin eloisia ja uteliaita, tutkimassa ympäröivää maailmaa heti kuoriuduttuaan. Mutta sitten ankkamamma huomasi yhden munan. Se oli paljon suurempi kuin muut, ja se oli vieläkin ehjä. Sen kuori oli myös hieman tummempi. Hän ihmetteli sitä. Päivät kuluivat, ja muut ankanpoikaset olivat jo oppineet uimaan ja etsimään ruokaa, mutta suuri muna pysyi paikallaan. Ankkamamma oli jo melkein luopunut toivosta sen suhteen, kunnes eräänä aamuna, sekin muna alkoi liikkua. Kuori särähti, ja sieltä kuoriutui! Mutta voi sentään! Se ei ollutkaan keltainen ja pörröinen, kuten sen sisarukset. Se oli iso, harmaa ja sillä oli hyvin pitkä, kapea kaula. Sen höyhenet olivat erilaiset, ja se näytti hieman hämmentyneeltä. Ankkamamma katsoi sitä ja mutisi: ”Oletpa sinä erilainen. Mutta olet silti poikaseni.” Muut ankanpoikaset katselivat. ”Kvack? Mikä tuo on?” he kyselivät toisiltaan, hieman varovaisina. Ankkamamma päätti viedä kaikki poikasensa lammelle uimaan. Kaikki muut ankanpoikaset hypähtivät iloisesti veteen ja alkoivat polskia. Myös se harmaa, iso poikanen, hyppäsi veteen, ja se ui oikein hyvin! Se liikkui vedessä jopa ketterämmin kuin sen sisarukset. ”No, ehkä se on sittenkin ankanpoikanen”, ankkamamma ajatteli, ja tunsi pienen toivon kipinän. Mutta pihapiirin muut eläimet eivät olleet yhtä ymmärtäväisiä. Kun ankkamamma esitteli poikasensa muille, vanha kalkkuna tuli heti paikalle ja sanoi: ”Mikä tuo on? Sehän on ihan ruma! En ole koskaan nähnyt tuollaista ankanpoikasta.” Muut ankat ja kanat alkoivat sähistä ja kikatella. ”Poikanen on niin iso ja kömpelö”, sanoi yksi ankka. ”Ja se näyttää niin erilaiselta”, toinen lisäsi. He alkoivat töniä ja nokkia pientä, harmaata poikasta. Pieni ankanpoikanen yritti mennä piiloon, mutta minne se olisi voinut mennä? Kaikki tönivät sitä kauemmas, eivätkä halunneet leikkiä sen kanssa. Jopa sen omat sisarukset alkoivat töniä sitä pois. ”Mene pois, olet niin outo!” he sanoivat. Se tunsi itsensä niin surulliseksi ja yksinäiseksi. Päivät kuluivat, ja elämä pihapiirissä oli pienelle ankanpoikaselle yhä vaikeampaa. Aina kun se yritti syödä, muut tönivät sen pois ruoan äärestä. Kun se yritti nukkua, muut nokkivat sitä herättäen sen. Se ei saanut hetkenkään rauhaa. Se kuuli, kuinka muut eläimet kuiskuttelivat sen selän takana: ”Ruma ankanpoikanen… ihan säälittävä.” Sana ”ruma” satutti sitä syvälle sydämeen. Miksi se oli niin erilainen? Miksi kukaan ei pitänyt siitä? Se toivoi, että se olisi voinut olla yhtä kaunis ja keltainen kuin sen sisarukset. Yksin se istui usein lammen rannalla, katsellen heijastustaan vedessä. Se näki siinä pitkän kaulan, ison ruumiin ja harmaat höyhenet. Se näytti niin erilaiselta kuin kaikki muut. Sen silmät täyttyivät usein kyynelillä. Se halusi vain kuulua joukkoon. Vaikka ankkamamma yritti puolustaa sitä joskus, hänkin tunsi olevansa hieman nolostunut ja hämmentynyt. ”Ehkä se kasvaa kauniiksi”, hän sanoi muille, mutta ei itsekään oikein uskonut. Muut eläimet vain nauroivat. Lopulta, pieni ankanpoikanen ei kestänyt enää. Sen sydän oli murtumassa. Se ei voinut asua paikassa, jossa kukaan ei pitänyt siitä, ja jossa se sai joka päivä kuulla olevansa ruma ja outo. Sen sydän oli täynnä surua ja pelkoa. Se teki vaikean päätöksen. Sen oli pakko lähteä. Sen oli pakko löytää paikka, jossa se saisi olla rauhassa. Missä se ehkä voisi olla onnellinen. Missä kukaan ei sanoisi sitä rumaksi. Niinpä, yhtenä iltana, kun aurinko laski ja kaikki muut nukkuivat syvässä unessa, pieni, harmaa ankanpoikanen hiipi ulos pesästään ja lähti karkuun...

Pakomatka ja uudet kohtaamiset

Pieni ankanpoikanen tallusteli pimeässä yössä. Sen pienet jalat tuntuivat väsyvän, mutta se tiesi, ettei se voinut palata takaisin. Yllä tuikki tuhansia tähtiä kuin pieniä timantteja mustalla samettikankaalla. Ympärillä kuului outoja ääniä – pöllön huhuilua, lehtien rapinaa, ja kaukana ehkä ketun haukahdus. Ankanpoikanen oli yksin, ihan yksin, mutta sen sydämessä eli pieni toivonkipinä: ehkä jossain olisi paikka sille. Ehkä joku ymmärtäisi sitä. Ehkä joku pitäisi siitä juuri sellaisena kuin se oli. Se käveli ja käveli, kunnes aamuaurinko alkoi nousta horisontista ja värjäsi taivaan kauniin vaaleanpunaiseksi ja oranssiksi. Pieni ankanpoikanen oli tullut suurelle suolle. Siellä kasvoi korkeita kaisloja ja vehreää ruohoa, ja ilmassa leijaili veden ja mullan tuoksu. Pian se kuuli ääniä: sieltä täältä kuului sorsien rääkätystä ja siipien havinaa! Oi, ehkä täällä! Ankanpoikanen ajatteli ja ryntäsi eteenpäin. Se näki joen varrella joukon villejä sorsia. Niillä oli kauniin ruskeat ja vihreät höyhenet, ja ne uiskentelivat vedessä ja napsivat ruohoa. Ankanpoikanen ujosteli vähän, mutta se rohkaistui ja uiskenteli lähemmäs. 'Hei,' se sanoi varovasti. 'Saisinko olla teidän kanssanne?' Sorsat lopettivat syömisen ja katsoivat ankanpoikasta. Ne käänsivät päätään puolelta toiselle. 'Mikä ihmeen otus sinä olet?' yksi sorsa kysyi nokka rypyssä. 'Et näytä sorsalta. Etkä ainakaan ole kovin kaunis.' Toinen sorsa naureskeli. 'Katsokaa sitä! Tuollainen iso, harmaa kömpelö.' Ankanpoikasen sydän painui alas. Taas sama juttu. Ne eivät halunneet sitä. Ne pitivät sitä rumana. Vähitellen ankanpoikanen jatkoi matkaansa. Se tapasi muitakin eläimiä. Kaksi suurta villihanhea lennähti suon ylitse. Ne laskeutuivat lähelle, ja ankanpoikanen toivoi niiden olevan ystävällisiä. 'Tule mukaan meidän laumaamme!' villihanhet sanoivat. 'Lähdemme etsimään uusia ruokamaita!' Ankanpoikanen oli aivan innoissaan! Vihdoinkin! Mutta juuri kun se oli liittymässä niiden seuraan, kuului kaksi kovaa pamausta! Metsästäjät! Villihanhet kirkuivat kauhuissaan ja lensivät nopeasti pakoon. Pieni ankanpoikanen juoksi pakoon sekin, piiloutuen tiheän ruovikon suojiin. Se pelkäsi. Se pelkäsi niin paljon. Kun kaikki oli taas hiljaista, ankanpoikanen kurkisti ulos. Villihanhet olivat poissa. Se oli taas yksin. Maailma tuntui niin suurelta ja vaaralliselta. Päivät kuluivat. Aamuista tuli iltoja ja illoista aamuja. Ankanpoikanen oppi etsimään ruokaa itse ja piiloutumaan vaaralta. Se söi pieniä hyönteisiä ja juureksia, ja joi raikasta vettä lammikoista. Se oli oppinut selviytymään, mutta se oli yhä yksinäinen. Se kaipasi ystäviä, jotka pitäisivät siitä, juuri sellaisena kuin se oli. Se kaipasi kotia. Eräänä päivänä, kun se uiskenteli pienessä lammessa, se näki vanhan mökin. Mökin edustalla oli aitauksia, ja sieltä kuului kanojen kotkotusta ja kananpoikien sirkutusta. Ankanpoikanen ajatteli, että ehkä täällä se voisi vihdoin löytää rauhan. Se uskoi, että ihmiset olisivat ystävällisiä. Se hiipi varovasti lähemmäs mökkiä, toivo sydämessään. Ehkä täällä sen ei tarvitsisi olla enää niin yksin. Ehkä täällä se voisi olla turvassa edes hetken.

Talven koettelemukset ja uusi toivo

Mökissä asui vanha mummo, kissa ja kana. Mummo oli hyväsydäminen ja sääli yksinäistä ankanpoikasta. Hän antoi sille ruokaa ja pienen paikan pesunurkan nurkasta. Ankanpoikanen oli onnellinen, että sillä oli vihdoin katto päänsä päällä ja lämmin paikka nukkua. Mutta pian se huomasi, että elämä mökissäkään ei ollut helppoa. Kissa ja kana olivat hyvin ylpeitä itsestään. Kissa osasi kehrätä kauniisti ja pyydystää hiiriä taitavasti. Kana puolestaan muni joka päivä pyöreitä, valkoisia munia, joista mummo piti kovasti. Ne kyselivät ankanpoikaselta: ”Osaatko sinä kehrätä? Osaatko sinä munia munia?” Ankanpoikanen pudisti päätään surullisena. ”Minä en osaa”, se sanoi, ”Minä vain osaan uida ja sukeltaa.” Kissa ja kana naureskelivat ja sanoivat: ”Mitä hyötyä siitä on? Et sinä ole meidän kaltainen. Olet ihan erilainen ja hyödytön!” Ankanpoikasen sydän painui taas raskaaksi. Jopa täällä, missä se oli toivonut löytävänsä ystäviä, se tunsi itsensä erilaiseksi ja ei-toivotuksi. Se alkoi miettiä, oliko sille paikkaa maailmassa. Se viihtyi yhä huonommin mökin ahtaassa nurkassa, kissojen ja kanojen pilkatessa sitä. Se ikävöi avaraa taivasta ja vihreitä vesistöjä. Eräänä päivänä, kun syksyn tuulet alkoivat puhaltaa kylmemmin ja lehtiä varista puista, ankanpoikanen päätti lähteä jälleen. Se tarvitsi tilaa, tarvitsi ilmaa, tarvitsi löytää paikan, missä se voisi olla oma itsensä. Niinpä se hiipi ulos mökistä ja lähti taas matkaan, jättäen taakseen mummonsa, kissan ja kanan. Talvi lähestyi. Päivät lyhenivät ja yöt pitenivät. Kylmä tuuli puhalsi ja puri ankanpoikasen höyheniä. Järvet ja lammikot alkoivat jäätyä, ensin reunoilta, sitten keskeltä. Vesi, joka oli ollut ankanpoikasen koti ja turva, muuttui kovaksi, kylmäksi jääksi. Ankanpoikasen oli vaikea löytää ruokaa, ja sen oli kylmä, niin kylmä. Se kätkeytyi ruovikon suojaan, mutta tuuli ujelsi sen läpi. Se yritti kaivautua lumeen, mutta lumi oli liian kylmää ja märkää. Sen nälkä kurni ja sen varpaat palelivat. Yksinäisyys oli nyt suurempaa kuin koskaan. Ei ollut ketään, joka olisi lohduttanut sitä, ei ketään, joka olisi sanonut ystävällisen sanan. Ankanpoikanen muisti emonsa ja sisaruksensa, mutta he olivat kaukana, ja se tunsi olevansa aivan yksin maailmassa. Se haaveili lämpimästä pesästä ja ystävien seurasta. Eräänä harmaana, jäätävänä päivänä ankanpoikanen näki jotain upeaa. Korkealla taivaalla lensi joukko valkoisia lintuja. Ne olivat niin kauniita, niin elegantteja ja niiden höyhenet hohtivat auringossa. Niiden pitkät kaulat olivat kaartuneet ylväästi, ja ne liikkuivat ilmassa kevyesti, kuin tanssien. Ne olivat kuin unelma. Ankanpoikanen katsoi niitä lumoutuneena, sydän täynnä ihailua ja pientä toivoa. Ne olivat hanhia, se ajatteli, mutta ne olivat paljon kauniimpia kuin mitkään hanhet, joita se oli koskaan nähnyt. Se halusi niin kovasti olla yksi heistä, mutta tiesi, ettei se voinut. Se oli vain ruma, harmaa ankanpoikanen. Talvi oli pitkä ja ankara. Ankanpoikanen taisteli selviytyäkseen. Se löysi joskus pienen, sulan kohdan joesta, missä se pystyi pulikoimaan ja etsimään ruokaa. Toisinaan se löysi pienen, suojaisan paikan, missä lumi ei puhaltanut niin paljon. Se opetteli olemaan sitkeä ja sinnikäs. Jokainen päivä oli haaste, mutta jokainen aamu toi mukanaan uuden mahdollisuuden. Vaikka sen oli vaikeaa, se ei antanut periksi. Se tiesi, syvällä sisimmässään, että jossain odotti parempi huominen. Se odotti kevättä, joka toisi mukanaan lämmön ja uuden elämän. Se odotti, että jää sulaisi ja vedet vapautuisivat, jotta se voisi taas uida vapaasti. Se tunsi, että jokainen päivä, jonka se selvisi, oli voitto. Vaikka pakkasella oli kova purra ja tuuli kylmä, se piti kiinni pienestä toivosta, joka kyti sen sisällä. Se kuvitteli mielessään kevään kukkia, lämmintä aurinkoa ja vihreitä puita. Se kuvitteli, kuinka se voisi uida vapaasti suurilla järvillä, ilman pelkoa tai yksinäisyyttä. Se unelmoi hetkestä, jolloin se löytäisi paikan, missä se voisi olla onnellinen, juuri sellaisena kuin se oli. Talvi oli koettelemus, joka opetti sille paljon. Se opetti sitkeyttä, kärsivällisyyttä ja luottamusta siihen, että kylmin talvi väistyy aina lämpimämmän kevään tieltä. Ja niin, pieni ankanpoikanen odotti, päivästä toiseen, kevätauringon ensisäteitä, jotka lopulta toisivat mukanaan... uuden alun.

Muodonmuutos ja todellinen koti

Kylmä talvi oli viimein hiipumassa, ja pieni ankanpoikanen, joka oli kokenut niin paljon yksin, tunsi jo ilmassa kevään ensi tuulahduksen. Aivan kuin taikaiskusta, lumipeite suli pelloilta ja puista puskivat esiin pienet, vihreät silmut. Aurinko alkoi lämmittää päivä päivältä enemmän, ja jään alta paljastui hiljalleen kirkas, kimalteleva vesi. Oi, miten ihanaa oli nähdä jälleen värejä! Sinistä taivasta, vihreää nurmea ja pienenpieniä, punaisia kukkia. Ankanpoikasen sydän täyttyi toivosta, joka oli ollut niin kauan jäässä. Se alkoi uiskennella pienessä lammenpoukamassa, nauttien lämpimästä vedestä ja raikkaasta ilmasta. Kaikki tuntui niin uudelta ja kauniilta. Elämä oli palannut!

Lopetus

Elämä oli palannut! Ja niin päättyy meidän tarinamme rumasta ankanpoikasesta, joka löysi oman kauneutensa ja paikkansa maailmassa. Kiitos, että olit mukana kuuntelemassa! Toivottavasti sinäkin muistat aina, että jokainen on ainutlaatuinen ja kaunis omalla tavallaan. Jos sinulla on ajatuksia tai palautetta, kerro niistä Sonacastsille! Ehkä jopa keksit oman uuden tarinan? Me tapaamme taas pian, uusien seikkailujen parissa. Hei hei!

Lisää tarinoita