SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Ruma ankanpoikanen

15 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Oletko koskaan tuntenut olosi erilaiseksi? Ehkä vähän oudoksi tai sellaiseksi, joka ei ihan sovi joukkoon? Tänään sukellamme tarinaan pienestä ankanpoikasesta, joka tunsi juuri niin. Hän syntyi suuresta, harmaasta munasta, ja kaikki muut nauraa hähättivät hänen ulkonäölleen. Kukaan ei ymmärtänyt, että hänen sydämessään piili jotain aivan erityistä. Liity mukaan, kun seuraamme Rumaa ankanpoikasta hänen matkallaan löytääkseen oman paikkansa maailmassa. Se on tarina rohkeudesta, itsensä hyväksymisestä ja siitä, että kauneus voi löytyä yllättävistä paikoista.

Ankanpoikasen syntymä ja ulkonäkö

Äiti Ankan pesä oli täynnä iloista odotusta. Yksi toisensa jälkeen pienet, keltaiset ankanpoikaset kuoriutuivat, sirkuttaen iloisesti. Ne olivat niin pehmeitä ja suloisia, kuin pieniä auringonsäteitä! Mutta sitten oli se viimeinen, suurin muna. Se oli tummanharmaa ja paljon isompi kuin muut. Äiti Ankka hautoi sitä kärsivällisesti, päivästä toiseen. Lopulta, eräänä kauniina aamuna, kuori murtui. Ja sieltä, esiin kömpi jotain aivan erilaista. Se ei ollutkaan keltainen ja pörröinen. Se oli harmaa, hieman kolkko ja jotenkin hassun näköinen. Sen kaula oli pitkä, ja se näytti paljon isommalta kuin sen sisarukset. Äiti Ankka katsoi sitä, hieman hämmentyneenä. "Onpa se erikoinen", hän mutisi itsekseen. "Ei aivan samanlainen kuin muut." Muut ankanpoikaset tirskahtelivat ja osoittivat nokallaan. "Katso tuota!" ne kikatettiin. "Se on ruma!" Ja niin, pieni harmaa ankanpoikanen sai nimekseen Ruma ankanpoikanen. Vaikka äiti Ankka yritti rakastaa sitä yhtä paljon kuin muita, oli selvää, että tämä pienokainen oli erilainen.

Kiusaaminen ja pako

Niinpä, Ruma ankanpoikanen sai kokea, mitä on olla erilainen. Sen sisarukset, ne iloiset, keltaiset pörröpallot, jotka olivat niin ylpeitä kauniista höyhenistään, eivät ymmärtäneet sitä ollenkaan. Ne nykivät sen kaulaa, tönivät sitä, kun se yritti syödä, ja naureskelivat sille "Kuinka ruma sinä olet!" aina kun se yritti leikkiä niiden kanssa. Pieni ankanpoikanen oli niin surullinen. Se yritti piiloutua, mutta minne tahansa se menikin, muut eläimet huomasivat sen. Kanalassa asuvat kanat nokkivat sitä. "Nok nok nok!" ne sanoivat, "Mene pois, ruma lintu!" Jopa suuri, ystävällinen koira, joka normaalisti heilutti häntäänsä kaikille, murisi sille, kun Ruma ankanpoikanen tuli liian lähelle. Se tunsi olonsa niin yksinäiseksi, niin vääräksi. Äiti-Ankka yritti parhaansa. "Antakaa sen olla!" se kujersi, "Kyllä se siitä kasvaa kauniiksi!" Mutta eihän kukaan kuunnellut. Joka päivä oli samanlaista. Herätessä se pelkäsi jo uutta päivää. Päivä kului niin, että se vain yritti olla huomaamaton, piiloutua pensaiden taakse, lammikon kaislojen sekaan. Se toivoi, että joku, ihan joku, pitäisi siitä. Mutta kukaan ei pitänyt. Eräänä iltana, kun aurinko alkoi laskea ja taivas muuttui oranssin ja punaisen sävyiseksi, ja kaikki muut nukkuivat jo pesissään, Ruma ankanpoikanen makasi yksin, kyyneleet silmissään. Se ajatteli: "En voi jäädä tänne. Täällä minua ei kukaan rakasta. Täällä minua vain kiusataan." Se päätti lähteä. "Minun on löydettävä paikka, jossa minä kelpaan. Paikka, jossa minä olen, kaunis." Niinpä, pieni ankanpoikanen livahti ulos pesästään. Se hiipi varovasti ulos pihapiiristä, ohi nukkuvien kanojen ja possujen. Pieniä varpaitaan nostellen se asteli hiljaa, ettei vain herättäisi ketään. Yön pimeys ympäröi sitä, mutta kuunvalo näytti sille tien. Pieni sydän pamppaili rinnassa – jännityksestä ja pelosta. Se juoksi, tai oikeastaan, se räpiköi ja juoksi pienillä jaloillaan niin nopeasti kuin vain pystyi. Se ylitti peltoja, joissa tuuli humisi salaisuuksia, ja kulki metsän halki, jossa puut näyttivät valtavilta ja varjoisat oksat heilauttivat sille hyvästejä. Jokainen risahdus sai sen säpsähtämään, jokainen pöllön huuto sai sen sydämen hypähtämään. Mutta se jatkoi matkaansa, kohti tuntematonta. Lopulta se saapui suurelle suomaalle. Siellä kasvoi korkeita kaisloja ja kauniita lumpeita. Vesi oli peilityyni, ja ilma tuoksui raikkaalta. "Ehkä täällä", se ajatteli, "täällä minä voin olla rauhassa." Se ui veteen, ja se tuntui viileältä ja miellyttävältä sen kipeille jaloille. Se tunsi pientä toivoa, kunnes näki toisia lintuja. Siellä oli villihanhipariskunta, joka oli tullut pesimään suomaalle. Ne olivat suuria ja majesteettisia lintuja, kauniine harmaahöyhenineen. Ruma ankanpoikanen ujosteli, mutta päätti uskaltautua lähemmäs. "Hei", se sanoi. Villihanhet katsoivat sitä pitkään, sitten ne käänsivät nokkansa pois. "Oletpas sinä ruma", ne sanoivat. "Emme halua leikkiä sinun kanssasi." Ankanpoikasen sydän painui taas raskaaksi. Mutta villihanhet eivät olleet ainoat, jotka suomaalla asuivat. Eräänä päivänä, kun ankanpoikanen oli etsimässä ruokaa, se kuuli kauheaa meteliä. "Vuh vuh vuh!" Kuului ääniä, ja sitten pamaus! Metsästä ryntäsi kaksi suurta metsästyskoiraa, ne haukkuivat ja juoksivat villihanhien perässä. Ne olivat metsästäjiä! Ruma ankanpoikanen piiloutui kaislikon tiheimpään kohtaan, vapisien pelosta. Se puristi silmänsä kiinni ja toivoi, ettei kukaan huomaisi sitä. Villihanhet lensivät pakoon, mutta yksi niistä jäi haavoittuneena maahan. Ankanpoikanen kuuli koirien lähestyvän, ja sen pieni sydän löi kuin rumpu. Onneksi koirat eivät huomanneet ankanpoikasta, ja ne jatkoivat matkaansa. Kun kaikki oli taas hiljaista, ankanpoikanen kurkisti ulos. Maassa makasi haavoittunut villihanhi, joka ei enää liikkunut. Se oli niin surullista. Maailma oli vaarallinen paikka, ja yksinäisyys tuntui entistäkin raskaammalta. Se jatkoi vaeltamistaan suomaalla, etsien ruokaa ja turvaa, mutta löysi vain lisää yksinäisyyttä ja pelkoa. Päivät kuluivat, ja yöt olivat kylmiä ja pitkiä. Kukaan ei halunnut sitä. Ei kukaan. Mitä pienen, ruman ankanpoikasen sitten piti tehdä?

Yksinäinen talvi ja vaarat

Mitä pienen, ruman ankanpoikasen sitten piti tehdä? Sen oli pakko lähteä. Aivan yksin. Se käveli ja käveli, sen pienet, väsyneet jalat painuivat märkään maahan, kunnes se löysi paikan, jossa korkeat ruo'ot huojuivat hiljaa tuulessa, suon laitamilla. Täällä se toivoi olevansa turvassa, kaukana ilkeistä ankoista ja kanoista, jotka olivat pilkanneet ja tökkineet sitä. Mutta vaikka se olikin turvassa fyysisiltä tökkimisiltä, se oli niin kovin yksinäinen. Se tunsi olonsa surulliseksi ja hylätyksi, ja kaipasi jotakuta, joka voisi ymmärtää sitä. Sen pieni sydän oli täynnä surua. Se nukkui ruo'on seassa, tärisevin siivin. Syksy saapui nopeasti. Puiden lehdet alkoivat muuttaa väriään – ne hehkuivat ensin punaisina, keltaisina ja oransseina, aivan kuin joku olisi maalannut metsän tuhansilla väreillä. Sitten, yksi toisensa jälkeen, ne tanssivat maahan, peittäen polut ja pellot värikkäällä matolla. Tuuli alkoi puhaltaa kylmempänä ja sateet ropisivat useammin ja kovemmin. Eräänä päivänä, kun ruma ankanpoikanen etsi ruokaa matalasta vedestä, nokkien pientä levää ja vesikasveja, se näki jotain upeaa taivaalla. Korkealla, korkealla yläpuolellaan lensi suuri parvi uskomattoman kauniita, puhtaanvalkoisia lintuja. Niillä oli pitkät, sirot kaulat ja ne liikkuivat ilmassa niin vaivattomasti, niin ylpeästi, kuin ne olisivat tanssineet pilvien päällä. Ne olivat joutsenia, mutta ankanpoikanen ei tietenkään tiennyt sitä vielä. Ne huusivat kauniita, melankolisia ääniä ja lensivät kohti lämpimämpiä maita, jonne ne pakenivat talven kylmyyttä. Ankanpoikanen katsoi niitä, ja sen pienessä sydämessä tuntui outo, selittämätön kaipuu, kuin se olisi kuulunut noiden upeiden lintujen joukkoon. Se tunsi omituisen yhteyden niihin, vaikka ei ymmärtänytkään miksi. Se seurasi niitä katseellaan, kunnes ne katosivat horisonttiin, jättäen jälkeensä vain kylmän tyhjyyden. Sitten tuli talvi, täysillä. Se oli hirvittävän kylmä ja ankara, paljon kylmempi kuin mikään, mitä ankanpoikanen oli koskaan kokenut. Järvien ja lampien pinta alkoi jäätyä ensin ohuena kalvona, sitten paksummaksi ja paksummaksi jääkerrokseksi. Ruoan löytäminen oli nyt todella vaikeaa. Kaikki vesikasvit olivat jäätyneet jään alle, ja pieniä hyönteisiä ei enää näkynyt missään. Ankanpoikasen oli pakko uida taukoamatta, jopa öisin, jotta se sai pidettyä pienen sulan kohdan auki jäässä. Sen pieni ruumis oli aina väsynyt, ja se nukkui vähän ja oli aina, aina nälkäinen. Se uitti pieniä jalkojaan ja siipiään, pitäen vettä liikkeessä, ettei se jäätyisi kokonaan kiinni. Mutta eräänä yönä pakkanen puri niin kovasti, että jää jäätyi täysin sen ympärille. Ankanpoikanen oli jumissa, sen pieni ruumis tärisi holtittomasti kylmästä ja pelosta. Se luuli, että tämä oli sen loppu. Se ei voisi enää uida tai liikkua, ja kylmyys tuntui hiipivän sen jokaiselle luulle. Se ajatteli, että se kuolisi siihen, aivan yksin keskelle jäätä, kaukana kaikesta elämästä. Sen pieni, toiveikas sydän tykytti nopeasti, sitten yhä hitaammin. Mutta aamulla tapahtui jotain, aivan kuin taikuutta. Eräs talonpoika, joka oli menossa pellolle tarkistamaan peltojaan, huomasi jäässä olevan pienen, liikkumattoman linnun. Hän särki jään kirveellään ja nosti palelevan ankanpoikasen varovasti syliinsä. Hän tunsi sääliä tätä kurjaa olentoa kohtaan ja vei sen kotiinsa lämpimään tupaan, jossa takkatuli rätisi iloisesti. Siellä ankanpoikanen sai vähän lämpöä ja ruokaa. Talonpojan lapset olivat uteliaita. He halusivat leikkiä outon näköisen linnun kanssa. He olivat niin pieniä ja vilkkaita, ja he tarttuivat siihen ja yrittivät nostella sitä, eivätkä ymmärtäneet, että ankanpoikanen pelkäsi heidän kovaa käsittelyään. Ruma ankanpoikanen, joka oli edelleen kömpelö ja outo, mutta nyt myös hyvin pelästynyt, räpytteli siipiään paniikissa ja kaatoi vahingossa maitokupin lattialle. Maito levisi laajalle, ja talonpojan vaimo suuttui. Hän huusi ankanpoikaselle ja ajoi sitä luudalla ympäri tupaa, kutsuen sitä ”rumaksi kaatoksi”. Pelästynyt ankanpoikanen löysi avoimen oven ja pakeni ulos, takaisin hyiseen kylmyyteen. Se oli taas yksin, mutta ainakin vapaa. Ja vapaana oleminen tuntui tärkeämmältä kuin mikään, vaikka se olikin kylmä ja pelokas ja sen pienet tassut jäätyivät. Se piiloutui pieneen, jäiseen luolaan joen rannalla, piiloon lumimyrskyltä ja petoeläimiltä, vapisten kylmästä ja nälästä. Se nukkui ja näki unia lämmöstä ja ystävistä, jotka ottaisivat sen vastaan sellaisena kuin se oli. Se haaveili siitä, että joku pitäisi siitä ja antaisi sille kodin. Talvi tuntui kestävän ikuisuuden. Päivät olivat lyhyitä ja pimeitä, ja yöt olivat pitkiä ja täynnä uhkaavia ääniä. Se oli nälkäinen, kylmä ja aina, aina yksin. Se selvisi syömällä juuria ja mitä tahansa pieniä murusia, joita se onnistui löytämään lumen ja jään alta. Se oppi piiloutumaan ketuilta, haukoilta ja muilta vaaroilta, jotka vaanivat talvisessa maisemassa. Se oli hirveä talvi, täynnä koettelemuksia ja pelkoa, mutta ankanpoikanen oli sisukas ja vahva. Se oppi selviytymään vastoinkäymisistä yksin. Se usein ihmetteli, miksi se oli niin erilainen, miksi kukaan ei pitänyt siitä. Se halusi vain kuulua johonkin, olla osa perhettä. Se toivoi, että kevät tulisi pian ja toisi mukanaan uuden alun, uuden toivon.

Muodonmuutos ja onni

Kylmä, pitkä talvi alkoi vihdoin väistyä. Auringon säteet tuntuivat päivä päivältä lämpimämmiltä, ja lumi alkoi hiljalleen sulaa puroiksi, jotka lauloivat iloisesti metsän läpi. Jäät katosivat lammista ja järvistä, ja kevään ensimmäiset kukkaset pilkistivät esiin lumen alta, levittäen makeaa tuoksua ilmassa. Koko luonto heräsi horroksestaan, ja linnut lauloivat riemukkaita laulujaan puiden oksilla. Ruma ankanpoikanen, joka oli selviytynyt talven pakkasista ja yksinäisyydestä, tunsi sisällään uudenlaista voimaa. Se oli kasvanut talven aikana, ja sen höyhenpeite oli muuttunut entistäkin paksummaksi ja pehmeämmäksi. Se ei enää ollut se pieni, heikko tipu, joka se oli ollut. Mutta silti se tunsi itsensä erilaiseksi. Se yhä toivoi löytävänsä paikan, jonne se kuuluisi, ystäviä, jotka hyväksyisivät sen sellaisena kuin se oli. Eräänä kauniina kevätaamuna ankanpoikanen uskaltautui ulos piilopaikastaan. Se tunsi vastustamattoman vedon kohti suurta, sinistä järveä, joka kimalteli auringonvalossa. Vesi oli niin kirkasta ja houkuttelevaa. Se ui hitaasti, nauttien veden viileydestä ihollaan, ja antoi auringon lämmittää selkäänsä. Se nosti päätään ja näki jotain, mikä sai sen sydämen hypähtämään. Kaukana edessä, järven pinnalla, liukui kolme upeaa lintua. Ne olivat niin kauniita, niin valkoisia ja sulavalinjaisia. Niiden kaulat olivat pitkät ja elegantit, ja ne liukuivat vedessä vaivattomasti, aivan kuin ne olisivat tanssineet. Ankanpoikanen ei ollut koskaan nähnyt mitään niin ihanaa. Ne olivat joutsenia. Joutsenia, jotka olivat niin majesteettisia ja kauniita, että ankanpoikanen melkein unohti oman surunsa ja yksinäisyytensä vain katsoessaan niitä. Sen sydämessä heräsi kummallinen tunne, sekoitus pelkoa ja syvää kaipuuta. Se ajatteli, että nuo kauniit linnut varmaan hylkisivät sitä, aivan kuten kaikki muutkin olivat tehneet. Mutta silti, se ei voinut vastustaa halua mennä lähemmäs. Se ui varovasti kohti joutsenia, jokaisella vedolla hieman peläten, mutta myös toivoa täynnä. Se toivoi, että edes yhden pienen hetken se saisi olla lähellä jotain niin kaunista. Kun se pääsi lähemmäs, se huomasi, että joutsenet olivat katsoneet sitä. Ne alkoivat uida sitä kohti, niiden pitkät kaulat venyivät, ja ne käänsivät päätään uteliaasti. Ankanpoikanen pelästyi ja painoi päänsä alas, valmiina pakenemaan. Se odotti pilkkaa tai iskuja, aivan kuten aina ennenkin. Mutta mitään sellaista ei tapahtunut. Sen sijaan, kun se nosti katseensa, se näki jotain uskomatonta. Joutsenet olivat ympäröineet sen, mutta ne eivät näyttäneet vihaisilta. Ne näyttivät… ystävällisiltä. Yksi niistä laski kaulansa alas ja kosketti sitä varovasti. Ja sitten, aivan kuin taikaiskusta, ankanpoikanen näki oman kuvajaisensa veden pinnasta. Se ei ollut enää ruma, harmaa ja kömpelö lintu. Ei! Sen edessä oli upea, valkoinen lintu, jonka kaula oli pitkä ja kaareva, ja jonka höyhenet kimaltelivat puhtaina auringossa. Se oli aivan samanlainen kuin nuo kauniit joutsenet, jotka olivat sitä ympäröineet. Se oli joutsen! Se oli ollut joutsen koko ajan, mutta ei ollut tiennyt sitä! Se ei ollut ollut ankanpoikanen lainkaan! Kaikki sen elämän kurjuus, kaikki kiusaaminen ja yksinäisyys, ne kaikki tuntuivat haihtuvan ilmaan samassa hetkessä. Se ymmärsi, miksi se oli ollut niin erilainen, miksi se ei koskaan sopinut ankkaperheeseen. Se ei ollut ankanpoikanen, vaan joutsenpoikanen, joka oli munittu vahingossa ankanpesään. Joutsenet, sen oma perhe, uivat sen ympärillä ja toivottivat sen tervetulleeksi. Ne hieroivat kaulojaan sen poskea vasten, ja se tunsi ensi kertaa elämässään todellista kuuluvuuden tunnetta. Sen sydän täyttyi valtavalla ilolla ja helpotuksella. Se nosti kaulansa ylväänä, levitti suuret valkoiset siipensä ja alkoi liukua veden pinnalla joutsenperheensä mukana. Se ei enää ollut ruma ankanpoikanen, joka piileskeli ja pelkäsi. Se oli kaunis joutsen, joka oli löytänyt kotinsa ja perheensä. Se leikki muiden joutsenpoikasten kanssa, ja ne opettivat sille joutsenien tapoja ja lauluja. Yhdessä ne sukelsivat syvälle veteen etsimään herkullisia kasveja ja uivat pitkiä matkoja järven poikki. Jokainen päivä oli täynnä iloa ja uusia seikkailuja. Ihmiset, jotka kävelivät järven rannalla, pysähtyivät usein ihastelemaan tätä uutta, kaunista joutsenta, joka ui ylväänä perheensä keskellä. He sanoivat:

Lopetus

Ja niin, ruma ankanpoikanen löysi vihdoin paikkansa maailmassa. Kiitos, että olit mukana tällä matkalla. Muista, että jokainen meistä on omalla tavallaan kaunis ja ainutlaatuinen – aivan kuten se upea joutsen. Mitä sinä voisit löytää tai luoda, jos vain uskaltaisit seikkailla? Jos sinulla on ajatuksia, toiveita tai palautetta, kerro niistä meille Sonacastilla. Toivottavasti viihdyit ja nautit tarinasta. Kuulemisiin pian!

Lisää tarinoita