SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Ruma ankanpoikanen

15 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Oletko koskaan tuntenut olevasi erilainen? Ehkä vähän outo, tai ettet vain kuulu joukkoon? Tänään sukellamme tarinaan pienestä linnusta, joka koki juuri niin. Se on kertomus kauneudesta, hyväksymisestä ja siitä, että jokainen meistä löytää lopulta oman paikkansa. Liity mukaan, kun kerromme H.C. Andersenin ajattoman sadun, Ruma ankanpoikanen.

Ankanmunat ja outo poikanen

Kauan sitten, kauniina kesäpäivänä, emoankka istui pesässään, tarkasti suurten munien päällä. Hän odotti kärsivällisesti, että pienet ankanpoikasensa kuoriutuisivat. Päivät kuluivat. Aurinko paistoi, satoi välillä, mutta emoankka pysyi paikoillaan, unelmoiden pienistä, keltaisista poikasistaan. Eräänä aamuna, kuinka jännittävää! Ensimmäiset munat alkoivat rapsahtaa. Yksi toisensa jälkeen, pienet, pehmeät ankanpoikaset putkahtivat esiin. Ne olivat niin söpöjä! Ne piipittivät iloisesti ja uivat heti veteen emonsa perässä. Mutta yksi muna, se suurin ja harmaahko, ei hakenutkaan. Emoankka mietti: ”Voi sentään, miksi tämä yksi on niin hidas?” Lopulta, pitkän odotuksen jälkeen, tämäkin muna särähti auki. Mutta siitä ei kuoriutunutkaan kaunista, keltaista ankanpoikasta. Ei! Sieltä tuli suuri, harmaa ja jotenkin ruma lintunen, jolla oli pitkä kaula ja outo nokka. ”Mikä ihmeen otus tämä on?” emoankka mutisi. Hän tarkasteli poikasta hämmentyneenä. Se näytti aivan erilaiselta kuin sen sisarukset.

Kiusaaminen ja yksinäisyys

Emoankka mietti ja mietti. Kysymys pyöri hänen mielessään kuin pieni pyörre: miksi yksi hänen poikasistaan oli niin erilainen? Mutta vaikka se olikin isokokoinen ja harmaa, ja sen nokka oli jotenkin outon näköinen, aivan kuin se olisi tullut jostain toisesta pesästä, emoankka rakasti sitä aivan yhtä paljon kuin kaikkia muita poikasiaan. Kaikki hänen poikasensa olivat rakkaita, jokainen pieni ja suuri, keltainen ja harmaa. Kun poikaset lähtivät ensi kertaa uimaan lammikkoon, vesi tuntui viileältä ja kutittelevalta niiden jalkojen alla. Muut ankanpoikaset sukeltelevat ja sirkuttelivat iloisesti, mutta ”ruma” veli tuntui olevan aina hieman jäljessä. Se yritti parhaansa, potkien pienillä räpylöillään, mutta sen uinti oli kömpelöä ja raskasta. ”Katsokaa tuota kömpelöä!” yksi ankanpoikanen sirkutti terävästi. ”Se ei osaa edes uida kunnolla! Se on kuin uppotukki!” Toinen nauroi kikatellen. ”Ja sen höyhenetkin ovat niin harmaat ja pörröiset! Ei kukaan tuollaista halua halata!” Emoankka yritti puolustaa sitä. ”Pojat, olkaa kilttejä! Hän on teidän veljenne, ja hän on aivan yhtä hyvä kuin tekin!” hän sanoi, levittäen siipiään suojellakseen harmaata poikastaan. Mutta ankanpoikaset vain nyrpistivät nokkaansa. Ne jatkoivat omia leikkejään, sukelsivat ja saalistivat hyönteisiä, ja jättivät harmaan poikasen usein yksin lammikon laitaan. Vain emoankka jaksoi rakastaa sitä varauksetta ja antaa sille silloin tällöin lempeän nokkaisun merkiksi, että kaikki olisi hyvin. Pian oli aika esitellä poikaset koko maatilan väelle. Emoankka johdatti ylpeänä pientä, keltaista joukkoaan kohti kana-aitaa ja pihapiiriä, missä asuivat kanat, kukot, kalkkunat ja muut ankat. Aurinko paistoi kirkkaasti, ja emoankka toivoi, että kaikki ottaisivat hänen poikasensa avosylin vastaan ja ihailisivat hänen kaunista perhettään. Mutta heti kun he astuivat pihalle, alkoi kuulua kummastuneita, sitten ivallisia ääniä. ”Kukko kiekuu!” ”Katsokaa, katsokaa! Mitä ihmettä tuolla on?” eräs vanha kana kaakatti, ravistellen punaisia helttaansa. ”Onko tuo muka ankka? Se on valtavan kokoinen, niin harmaa ja kömpelö! Se ei näytä miltään ankalta!” Toinen kana nokki maata ja sanoi: ”En ole koskaan nähnyt tuollaista ankanpoikasta. Se on todella... ruma. Aivan hirveän ruma!” Kalkkunakin pullisteli itseään ja toisti: ”Ruma! Ruma!” Harmaa ankanpoikanen kuuli jokaisen sanan selvästi. Ne tuntuivat kuin pieniltä kivenmurikoilta, jotka osuivat sen pieneen sydämeen. Se oli jo tottunut siihen, että sen sisarukset eivät pitäneet siitä, mutta nyt kaikki muutkin, kaikki ne suuret ja pienet eläimet, naurattivat sille. Jopa emoankka katsoi sitä hetken mietteliäänä, vaikka hän yritti parhaansa mukaan olla näyttämättä suruaan ja hämmennystään. Kiusaaminen jatkui päivästä toiseen, paheni pahenemistaan. Jos harmaa ankanpoikanen yritti syödä jyviä muiden kanssa, kanat nokkivat sitä terävillä nokillaan. Ne sanoivat: ”Mene pois, ruma! Et ansaitse meidän ruokiamme!” Ankat tönivät sitä pois lammikosta. ”Mene pois!” ne kvaakkuivat. ”Et kuulu tänne! Sinä pilaat meidän kauniin lammikkomme!” Kukko kiehui vihaisesti, jos se tuli liian lähelle, ja potkaisi sitä jopa. Jopa maatilan vahti, se suuri, pörröinen koira, murisi sille, kun se vain istui yksin nurmikolla, yrittäen olla huomaamaton. ”Rrrruuh! Pois täältä!” Yksi päivä oli erityisen paha. Harmaa ankanpoikanen oli yrittänyt juoda lammikosta, kun se oli niin janoinen. Mutta toiset ankat ajoivat sen heti pois, roiskuttaen vettä sen niskaan. ”Me emme halua sinun rumaa naamaasi tänne!” yksi ankanpoikanen huusi. ”Mene leikkimään omiin oloihisi! Meidän kanssamme et pelaa!” Sisaruksetkin nauroivat ja osoittelivat sitä nokillaan, aivan kuin se olisi ollut jokin hassu pelle. Emoankka yritti edelleen puolustaa sitä, mutta hän oli lopulta uupunut kaikkien muiden eläinten pilkasta. ”Miksi et voi vain olla kuten muut, rakas lapseni?” hän huokasi eräänä iltana, kun kaikki muut olivat jo nukkumassa ja kuu valaisi pihapiirin. Harmaa ankanpoikanen kuuli nuo sanat, ja ne tuntuivat pahemmalta kuin kaikki nokkimiset ja tönimiset yhteensä. Jopa sen oma emo oli luovuttamassa. Se tunsi itsensä niin yksinäiseksi. Ei kukaan, ei kukaan, halunnut olla sen ystävä. Kaikki vain kiusasivat sitä sen ulkonäön takia. Illalla, kun kuu nousi taivaalle hopeisena sirppinä ja valaisi maatilan hiljaisuudellaan, harmaa ankanpoikanen teki surullisen, mutta päättäväisen päätöksen. ”Minun täytyy lähteä,” se ajatteli pienen mielensä syvällä. ”Minun täytyy etsiä paikka, jossa kukaan ei pilkkaa minua. Paikka, jossa minulla olisi edes yksi ystävä.” Niin se hiipi ulos pesästään varovasti, kun kaikki nukkuivat sikeästi ja uneksivat. Sen pienet jalat olivat väsyneet ja raskaat, mutta sydän oli täynnä toivoa. Tai ehkä enemmänkin syvää surua ja epätoivoa. Se katsoi taakseen maatilaa, jossa se oli syntynyt ja jossa se oli kokenut vain pahaa. Kaikki oli tuttua, mutta ei kukaan ollut ystävä. Se käveli hiljaa, askel askeleelta, poispäin tutusta ja turvallisesta, kohti tuntematonta maailmaa, joka odotti pimeyden kätkössä. Tuuli humisi puiden oksien lomassa, ja se tuntui melkein kuiskivan hyvästejä ja kannustusta. Harmaa ankanpoikanen ei tiennyt minne se oli menossa, mutta se tiesi, että se ei voinut enää jäädä. Se jätti taakseen kaikki ne, jotka olivat tehneet sen elämästä kurjaa ja yksinäistä. Se toivoi koko pienestä sydämestään, että jostain, kaukaa, löytyisi paikka, jossa se voisi olla oma itsensä, ilman pelkoa ja ilman pilkkaa. Ja niin alkoi sen yksinäinen matka suureen, tuntemattomaan ja jännittävään maailmaan.

Talvi ja selviytyminen

Ja niin alkoi harmaan ankanpoikasen yksinäinen matka. Se vaelsi päiviä ja öitä, pienten jalkojensa kantaessa sitä aina vain eteenpäin. Se näki kauniita niittyjä ja kuuli iloisia lintujen lauluja, mutta jokaisessa paikassa se tunsi itsensä erilaiseksi, ulkopuoliseksi. Kukaan ei halunnut leikkiä sen kanssa. Kukaan ei kutsunut sitä yökylään. Se oli yksin, aivan yksin, suuressa maailmassa. Kesäpäivät vaihtuivat hitaasti syksyn viileämpiin tuuliin. Puut alkoivat pukeutua upeisiin punaisiin, keltaisiin ja oransseihin asuihin, aivan kuin ne olisivat valmistautuneet suureen juhlaan. Lehdet rapisivat ankanpoikasen pienten jalkojen alla, kun se kulki eteenpäin, etsien paikkaa, jossa se voisi olla rauhassa. Se näki muiden lintujen keräävän ruokaa ja muuttavan lämpimämpiin maihin, mutta ankanpoikanen oli liian pieni ja heikko lentääkseen niin pitkälle. Se ei kuulunut mihinkään parveen. Päivät lyhenivät, ja iltaisin ilma muuttui purevammaksi. Vesi lammikoissa alkoi paikoitellen jäätyä ohuiksi kalvoiksi, jotka helmeilivät auringonlaskussa kuin pienet timantit. Ankanpoikasesta tuntui, että kylmyys hiipi sen höyheniin ja teki sen olon entistäkin surullisemmaksi. Miten se selviäisi talvesta? Sillä ei ollut pesää, ei perhettä, ei ketään, joka olisi pitänyt siitä huolta. Se nukkui usein piilossa suurten puskien alla, tärisevinä pieninä höyheninä, toivoen, että seuraava päivä toisi jotain parempaa. Eräänä iltana, kun kylmyys oli jo todella kova, ankanpoikanen löysi pienen, suojaisan paikan, vanhan venevajan nurkasta. Siellä oli hieman olkia, ja se kaivautui niiden sekaan, yrittäen saada lämpöä. Se oli todella nälkäinen ja väsynyt. Päiväkausia se oli elänyt vain löytämillään marjoilla ja pienillä toukilla. Nyt nekin olivat katoamassa lumen alle. Sen pieni sydän tykytti pelosta ja yksinäisyydestä. Sitten tuli talvi. Se tuli ryminällä, mukanaan jääkylmää tuulta ja paksuja lumikerroksia. Maailma muuttui valkoiseksi ja hiljaiseksi. Järvet ja lammet jäätyivät umpeen, peittyivät paksun jään alle. Ankanpoikanen oli nyt entistäkin pulassa. Mistä se löytäisi ruokaa? Miten se pysyisi lämpimänä, kun kaikki ympärillä oli jäässä? Se tunsi, että sen pieni elämä oli vaarassa. Se yritti kovasti. Se raapi nokallaan jäätä, toivoen löytävänsä jotain syötävää alta. Se kaiveli lunta pienillä jaloillaan. Mutta usein se löysi vain lisää kylmää jäätä ja lunta. Sen höyhenet olivat ohuet, eikä se ollut tottunut tällaiseen pakkaseen. Se muisti äitinsä ja sisarustensa lämpimän pesän, ja kyynel vierähti sen silmäkulmasta. Mutta se tiesi, ettei se voinut palata. Monena päivänä ankanpoikanen melkein luovutti. Se makasi lumessa, niin jäässä ja heikkona, että se melkein nukahti ikuiseen uneen. Mutta jostain, sen pienen höyhenpeitteen alta, nousi aina pieni toivon kipinä. Se muisti unelmansa paikasta, jossa se olisi rakastettu, jossa se olisi onnellinen. Ja se antoi sille voimaa. Se nousi ylös ja jatkoi taistelua. Eräänä aamuna, kun aurinko pilkisti jäätyneen maiseman ylle, ankanpoikanen tunsi itsensä tavattoman kylmäksi ja jäykäksi. Se oli jäätynyt kiinni jäähän! Sen pienet jalat olivat tarttuneet kiinni pakkaseen. Se yritti liikkua, mutta ei pystynyt. Pelko valtasi sen koko olemuksen. Tässäkö kaikki päättyisi? Juuri kun ankanpoikanen oli menettämässä toivonsa, sen ohitse kulki vanha maalaismies. Hän oli menossa tarkistamaan kalansaaliitaan ja huomasi pienen harmaan nyytin jäässä. Maalaismies oli hyväsydäminen. Hän kumartui alas, ja varovasti, rikkoi jään ankanpoikasen ympäriltä. Hän otti sen hellästi käsiinsä ja vei sen kotiinsa. Maalaismies ja hänen vaimonsa hoitivat ankanpoikasta lämpimässä tuvassaan. He antoivat sille ruokaa ja vettä, ja vähitellen ankanpoikanen alkoi toipua. Se sai nukkua pehmeässä laatikossa, kaukana kylmyydestä ja yksinäisyydestä. Se oli ensimmäistä kertaa elämässään turvassa ja lämpimässä. Vaikka se oli edelleen harmaa ja outo, se oli nyt turvassa. Se oppi luottamaan maalaismieheen ja hänen vaimoonsa, jotka olivat pelastaneet sen hengen. Se katseli ulos ikkunasta, kun lumi peitti maan, ja odotti kärsivällisesti, että kevät saapuisi ja toisi mukanaan uuden toivon. Se oli selvinnyt talvesta. Se oli vahvempi kuin koskaan.

Muodonmuutos ja uusi perhe

Kevät hiipi sittenkin, kuin varpaillaan, tuoden mukanaan uusia lupauksia. Auringon säteet alkoivat leikitellä lumen katoavilla laikuilla, ja pienet, vihreät pälvet ilmestyivät kuin taikasienet maahan. Ilma täyttyi suloisesta tuoksusta, joka kertoi heräävästä elämästä. Pieni olento, joka oli turvassa maalaistalon lämpimässä pesässä, tunsi kuinka luonto kutsui sitä ulos. Se oli katsellut ikkunasta, miten puiden oksien nuput pullistuivat ja pienten, pirteiden lintujen laulu täytti aamut, kun ne palasivat takaisin kaukaa, lämpimämmiltä mailta. Se tiesi syvällä sisimmässään, että oli tullut aika lentää – tai ainakin uida – kohti uusia seikkailuja. Se kiitti hiljaa maalaismiestä ja hänen vaimoaan jokaisesta leivänmurusta ja lämpimästä halauksesta, vaikkakaan ei osannut puhua heidän kieltään. Mutta he ymmärsivät sen lämpimästä katseesta ja siitä tavasta, jolla se nojasi heidän käsiinsä. Sen sydän oli täynnä kiitollisuutta. Eräänä kauniina aamuna, kun aurinko paistoi kirkkaasti ja ilma oli täynnä kevään tuoksuja ja pienten kukkien lupauksia, poikanen lipui ulos talosta ja kohti lähintä lampea. Se oli kasvanut talven aikana valtavasti, ja sen harmaat höyhenet olivat nyt pidempiä ja entistäkin karheamman näköisiä. Se näytti edelleen kömpelöltä ja epävarmalta, mutta sen sisällä oli pieni, mutta sinnikäs toivon kipinä. Toivo löytää paikkansa maailmasta, jossa se ei olisi erilainen. Se ui varovasti uuteen lammelle, joka oli juuri vapautunut jääkahleistaan. Vesi oli viileää, mutta virkistävää ja se tuntui hyvältä sen höyhenillä. Kun se ui ympäriinsä, tutkien lammen reunoja ja nuuhkien uusia kasveja, se näki kaukana jotain, joka sai sen sydämen hypähtämään ja pienet jalat pysähtymään kuin nähden jotain aivan uskomatonta. Veden pinnalla liukui kolme upeaa lintua. Niiden höyhenet olivat hohtavan valkoiset, kuin puuterilumi tai vastapesty pilvi. Niiden kaulat olivat pitkät ja sirot, kuin tanssijoiden kauniit kädet, ja ne uivat niin arvokkaasti, kuin ne olisivat lammen kuninkaita ja kuningattaria. Ne olivat niin kauniita, niin erilaisia kuin kaikki ankat ja kanat, mitä se oli koskaan nähnyt. Pieni poikanen tunsi outoa vetoa niitä kohti. Se tunsi jollain tavalla, että kuului niihin, vaikka se oli niin erilainen. Mutta se muisti, kuinka rumaa se oli ollut. Uskaltaisiko se mennä lähemmäs ja kohdata uuden torjunnan? Mitä jos ne nauraisivat sille? Mitä jos ne ajaisivat sen pois, aivan kuten sen oma perhe ja ankat olivat tehneet? Pelko hiipi sen sydämeen, mutta uteliaisuus ja se outo tunne, että sen täytyi päästä lähemmäs, oli vahvempi. Se keräsi kaiken rohkeutensa ja alkoi uida hitaasti, melkein huomaamattomasti, kohti näitä ihmeellisiä olentoja. Mitä lähemmäs se pääsi, sitä kauniimmilta linnut näyttivät, ja sitä vähemmän pelottavilta. Ja sitten tapahtui jotain aivan upeaa! Ne eivät paenneet. Ne eivät nauraneet. Sen sijaan, ne käänsivät kauniit, pitkät kaulansa ja katsoivat sitä lempeästi, niiden tummat silmät täynnä ymmärrystä. Yksi linnuista ui sitä hieman lähemmäs, ja kumarsi sitten päänsä, aivan kuin se olisi tervehtinyt vanhaa ystävää. Se oli kuin sydämellinen tervetulotoivotus. Pieni, harmaa olento ei voinut uskoa silmiään. Nämä upeat linnut eivät pitäneet sitä rumana! Ne näyttivät jopa kutsuvan sitä joukkoonsa, kuin se olisi aina kuulunut sinne! Sen sydän pakahtui onnesta ja helpotuksesta. Se ui lähemmäs ja lähemmäs, kunnes oli aivan niiden vieressä, varjojen ja veden peilikuvan syleilyssä. Ja sitten, se näki itsensä. Veden peilistä, aivan kuten peili olisi paljastanut sen salaisuuden. Se ei nähnyt enää harmaata, kömpelöä poikasta, jolla oli iso nokka ja pitkä kaula, joka ei koskaan sopinut joukkoon. Ei. Se näki upean, hohtavan valkoisen linnun. Sen höyhenet olivat puhtaanvalkoiset ja tuntuivat silkiltä sormien välissä, sen kaula oli pitkä ja kaareva, kuin kaunein tanssijan liike, ja sen silmät säteilivät kirkasta onnellisuutta. Se oli joutsen. Upea, majesteetillinen joutsen. Tämä ei ollutkaan ruma ankanpoikanen. Se oli ollut joutsen alusta alkaen! Sen sydän täyttyi ilosta ja helpotuksesta niin, että se melkein pursui yli. Kaikki ne vaikeat ajat, kaikki kiusaaminen, kaikki yksinäisyys – ne tuntuivat nyt kauas jääneeltä, pahalta unelta, joka oli haihtunut aamuauringossa. Se oli vihdoin löytänyt totuuden itsestään. Joutsenet ottivat sen heti omakseen, kuin se olisi aina kuulunut heidän joukkoonsa. Ne uivat sen kanssa rinnakkain, ne puhuivat sille lempeästi joutsenten kielellä, ja niiden katseet kertoivat kaiken. Se oli kuin ne olisivat sanoneet: ”Tervetuloa kotiin, rakas sisar. Olemme odottaneet sinua koko tämän ajan.” Se oli löytänyt perheensä. Se oli löytänyt paikkansa, jossa se oli rakastettu ja hyväksytty juuri sellaisena kuin se oli. Ne uivat yhdessä ympäri lampea, sirot vartalot peilautuen täydellisesti veden pintaan. Aurinko kimalteli niiden valkoisissa höyhenissä, ja maailma tuntui yhtäkkiä kirkkaammalta ja täydelliseltä. Enää ei ollut surua, ei pelkoa, ei yksinäisyyttä. Oli vain puhdasta iloa ja toivoa tulevaisuudesta. Mitä muut ankat ja kanat olisivatkaan ajatelleet, jos ne olisivat nähneet sen nyt, niin kauniina ja onnellisena? Ne, jotka olivat pilkanneet ja ajaneet sen pois? Ne eivät olisi tunnistaneet sitä! Eikä se enää välittänyt. Se oli nyt oma itsensä, juuri sellainen kuin sen oli tarkoituskin olla. Kaunis joutsen, ylpeä ja vapaa. Se nosti pitkän, kauniin kaulansa ja huusi ilmoille joutsenten laulun, joka oli samalla kertaa voimakas ja melodinen. Se oli laulu, joka kertoi selviytymisestä, laulu toivosta ja laulu siitä, kuinka jokainen meistä on ainutlaatuinen ja kaunis omalla tavallaan. Uusi perhe ui pois, jättäen taakseen pienen lammen ja kaikki ne ikävät muistot. Ne lensivät kevyesti kohti uusia seikkailuja, yhdessä. Poikanen, joka oli ollut niin kauan ruma, oli nyt yksi kauneimmista. Se oli oppinut, että ulkokuori voi hämätä, mutta todellinen kauneus löytyy sisältä ja niistä, jotka rakastavat meitä sellaisina kuin olemme.

Lopetus

Kiitos, että lähdit mukaan Ruma ankanpoikasen matkaan! Toivottavasti nautit siitä, miten hän löysi oman paikkansa ja oppi luottamaan itseensä. Jos sinulla on ajatuksia tai haluaisit kuulla lisää seikkailuista, kerrothan Sonacastille. Kuulemme mielellämme, mitä mieltä olit! Maailma on täynnä ihmeellisiä tarinoita ja paljon jännittäviä asioita, jotka odottavat löytämistään. Kenties sinunkin mielessäsi syntyy jo oma uusi seikkailu, täynnä värejä ja ystäviä? Muista aina, että jokainen meistä on ihanan ainutlaatuinen ja rakastettava juuri sellaisena kuin on. Pysy uteliaana ja nähdään taas pian uusien tarinoiden parissa!

Lisää tarinoita