SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Robinson Crusoe

30 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Kuvittele olevasi täysin yksin. Ei ketään. Vain aava meri ja tuntematon maa. Miltä tuntuisi herätä haaksirikon jälkeen autiolta saarelta, joka on tuhansien kilometrien päässä kaikesta sivilisaatiosta? Tämä on Robinson Crusoen tarina, miehen, joka kohtasi luonnonvoimat ja oman sielunsa syvyydet. Tänään sukellamme Daniel Defoen ajattomaan klassikkoon ja seuraamme Robinsonin uskomatonta selviytymistaistelua, kekseliäisyyttä ja lopulta hänen löytämäänsä toivoa. Liity mukaan matkalle saarelle, joka muutti kaiken.

Nuoren Robinsonin levoton sielu

Meidän tarinamme alkaa nuoresta pojasta, jonka nimi oli Robinson Crusoe. Hän asui kauniissa Englannissa, mutta hänen sydämensä kaipasi kaukaisiin maihin, jonne vain rohkeimmat uskaltautuivat. Robinson ei halunnut pysyä kotona, kuten hänen vanhempansa toivoivat. Hän ei tahtonut lakimieheksi tai kauppiaaksi, vaikka hänen äitinsä ja isänsä niin hartaasti toivoivat ja yrittivät vakuuttaa häntä. He halusivat hänelle turvallisen ja vakaan elämän. Mutta ei, Robinsonin silmät kiiluivat aina kohti kaukaisuutta, kohti suuria laivoja, jotka purjehtivat maailman ääriin. Hän näki mielessään värikkäitä eksoottisia saaria, suuria valtameriä ja jännittäviä seikkailuja, jotka odottivat häntä. Hän unelmoi tutkivansa paikkoja, joissa kukaan muu ei ollut käynyt. Vanhemmat yrittivät varoittaa häntä rakkaudella, kertoivat meren vaaroista, myrskyistä ja kotona pysymisen lämpimästä turvallisuudesta. 'Pysy täällä kanssamme, rakas poikamme', he sanoivat usein. Mutta Robinsonin sielu oli liian levoton. Hän kuunteli tuulen huminaa ja kuvitteli sen kutsuvan häntä mukaansa kohti uusia, tuntemattomia horisontteja. Hän ei voinut vastustaa tätä voimakasta kutsua, joka veti häntä kohti merta.

Kohtalokas matka ja haaksirikko

Robinsonin sydän hakkasi vauhdilla. Hän tiesi, että hänen vanhempansa olisivat surullisia, mutta kutsu seikkailuun oli liian vahva. Eräänä kauniina, mutta samalla hieman surullisena aamuna, Robinson pakkasi pienen reppunsa. Reppuun mahtui vain muutama vaatekappale ja yksi omena, jonka hän oli säästänyt aamiaispöydästä. Hän suuteli äitiään ja isäänsä hyvästiksi, vaikka he eivät olleetkaan iloisia hänen päätöksestään. ”Palataan pian”, hän kuiskasi ja juoksi sitten satamaan. Siellä odotti jo iso purjelaiva, jonka valkoiset purjeet lepattivat tuulessa kuin valtavat linnunsiivet. Laivan nimi oli ”Toivo” – se oli hyvä nimi matkalle kohti tuntematonta! Robinson astui laivaan ja tunsi heti, että tämä oli hänen paikkansa. Meri tuoksui suolalta ja vapaudelta, ja lokit kirkuivat iloisesti taivaalla. Ensimmäinen matka oli jännittävä ja uusi. Aurinko paistoi kirkkaasti, ja aallot keinuttivat laivaa hellästi. Robinson oppi nostamaan purjeita ja sitomaan solmuja merimiesten opastuksella. Hän ystävystyi ystävällisen laivakokin kanssa, joka leipoi hänelle toisinaan herkullisia, rusinoilla täytettyjä keksejä. Kaikki oli kuin sadusta. Hän katseli horisonttiin ja kuvitteli, kuinka paljon uusia asioita hän vielä näkisi ja kokisi. Mutta merellä on omat yllätyksensä. Eräänä päivänä taivas tummui nopeasti, kuin joku olisi vetänyt suuren mustan verhon sen eteen. Pieniä pilviä kerääntyi suuriksi, uhkaaviksi möykyiksi. Tuuli alkoi yltyä kovaa vauhtia, ja aallot kasvoivat yhä suuremmiksi, lyöden laivan kylkiin ryminällä. Laiva keikkui ja natisi joka puolelta, jokainen puupala valitti. Robinsonin sydän hypähti kurkkuun ja jyskytti rinnassa. Tämä ei ollut enää hauskaa keinumista! Tämä oli todellinen myrsky! Kapteeni huusi komentoja, ja merimiehet juoksivat ympäriinsä yrittäen kiinnittää purjeita, jotta tuuli ei repisi niitä rikki. Ukkonen jyrähti pelottavasti, kuin valtava leijona olisi murissut taivaalla, ja salamointi valaisi hetkeksi koko myrskyävän meren. Robinson puristi silmänsä kiinni, kynnet kämmeniin painautuneina. Hän mietti vanhempiensa varoituksia, jotka kaikuisivat nyt hänen korvissaan. Olivatko he olleet oikeassa? Olisiko hänen pitänyt kuunnella heitä ja jäädä turvalliseen kotiin? Onneksi tämä ensimmäinen myrsky laantui nopeasti. Aamulla aurinko nousi jälleen, kultaisena ja lämpimänä, ja meri oli rauhoittunut kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Laiva oli vähän rikki ja laivakokin uuni oli kaatunut, mutta kaikki olivat turvassa. Robinson huokaisi syvään helpotuksesta. Hän oli selvinnyt! Seikkailu oli ollut pelottava, mutta hän oli myös tuntenut itsensä uskomattoman rohkeaksi. Hän ei kuitenkaan ollut oppinut läksyä kokonaan. Meren kutsu oli edelleen vahvempi kuin pelko. Niinpä, ei mennyt kauaakaan, kun Robinson lähti taas uudelle matkalle. Tällä kertaa laiva oli paljon isompi, ja matka pidempi, kohti kaukaisia maita, joissa kerrottiin kasvavan makeita, eksoottisia hedelmiä ja asuvan puhuvia, värikkäitä papukaijoja. Robinson oli innoissaan! Hän oli jo kokenut merenkävijä, ainakin omasta mielestään, ja tunsi olevansa valmis mihin tahansa. Mutta tämä matka oli erilainen. Jo muutaman päivän purjehduksen jälkeen alkoi tuntua, että jotain oli vialla. Tuuli oli jotenkin ovelan tuntuinen, se puhalsi aivan oudosti ja ennustamattomasti. Laivan vanhat merimiehet, joilla oli ryppyiset kasvot ja viisaat silmät, katsoivat taivasta huolestuneina. He nyökkäilivät toisilleen synkästi. ”Tulee pahaa, hyvin pahaa”, vanha perämies mumisi partaansa. Ja pahaa todella tuli. Yhtäkkiä myrsky iski kuin valtava nyrkki! Ei mikään pieni tuulenpuuska, vaan hirvittävä, raivokas myrsky, jollaista Robinson ei ollut koskaan nähnyt edes painajaisissaan. Aallot nousivat taivaisiin asti, valtavina, tummina vuorina, jotka uhkasivat niellä koko laivan hetkessä. Tuuli ulvoi kuin suuri, nälkäinen hirviö, joka yritti repiä kaiken palasiksi. Laiva paiskautui sinne tänne kuin lelu, voimatta vastustaa meren raivoa. Robinson roikkui kiinni köydessä, nyrkit valkoisina, sydän hakaten kuin villi rumpu rinnassaan. Vesi lensi yli laivan, kastellen kaiken ja kaikki läpikotaisin. Kylmä vesi tuntui jäältä. Puu natisi ja paukkui uhkaavasti. Yksi purjeista repeytyi irti valtavan äänen kera ja katosi myrskyn pimeyteen. ”Kaa-kri-kaa!” kirkui musta papukaija nimeltään Jalo, joka oli lentänyt laivaan edellisessä satamassa ja ollut Robinsonin lemmikkinä. Sekin oli silminnähden peloissaan, sen höyhenet olivat pörrössä ja sen silmät suuret. Robinson yritti rauhoitella sitä. ”Kaikki järjestyy, Jalo”, hän sanoi, mutta hänen oma äänensä värisi pelosta. Kapteeni ja merimiehet tekivät kaikkensa, huusivat ja juoksivat, mutta myrsky oli liian voimakas ja armoton. Laiva alkoi vuotaa joka puolelta, suuria vesilammikoita kertyi kannelle. Toivo oli menetetty. Laiva murskaantui teräviin karikkoihin valtavalla paukahduksella, joka tuntui koko maailman päättyvän. Robinson tunsi, kuinka hänet heitettiin veteen. Kylmä, musta, suolainen vesi nielaisi hänet kokonaan. Hän yritti potkia ja uida, mutta aallot olivat liian suuria ja voimakkaita. Hän ei nähnyt mitään, vain pimeää, kuohuvaa vettä. Kaikki muutkin katosivat myrskyn pimeyteen. Missä oli Jalo? Robinsonin voimat alkoivat ehtyä nopeasti. Hän oli varma, että tämä oli loppu, hänen elämänsä viimeinen hetki. Hän ajatteli äitiään ja isäänsä, ja sitä kuinka hän oli jättänyt heidät vastoin heidän tahtoaan. Mutta sitten, aivan kuin taikuudesta, valtava aalto, suurempi kuin mikään muu, nosti hänet korkealle ilmaan. Se kantoi hänet mukanaan, kuin joku näkymätön, ystävällinen käsi olisi työntänyt häntä eteenpäin, kohti valoa. Robinson ei tiennyt, kuinka kauan hän oli ollut veden armoilla. Hän vain tunsi, kuinka hänen jalkansa koskettivat jotain kovaa. Hiekkaa! Hän yritti kaikin voimin ryömiä eteenpäin rannalle. Askel askeleelta. Hiekka tuntui pehmeältä ja viileältä hänen sormiensa alla. Hän hengitti syvään ja rykäisi vettä keuhkoistaan. Hän oli niin väsynyt, että melkein nukahti heti siihen paikkaan. Kun hän vihdoin sai silmänsä auki, kaikki pyöri vielä hieman. Aurinko oli juuri nousemassa, ja sen ensimmäiset, lämpimät säteet osuivat hänen kasvoihinsa. Hän oli rannalla. Yksin. Missään ei näkynyt merkkiäkään laivasta tai hänen ystävistään. Vain aaltojen hiljainen kohina ja aamun lintujen laulu. Hän oli selvinnyt. Mutta missä? Ja mitä hän nyt tekisi? Suuri, tuntematon seikkailu oli vasta alkamassa.

Yksinäisellä saarella

Robinson heräsi. Aallot liplattivat rannalla, ja aurinko lämmitti hänen kasvojaan. Hän hieroi silmiään ja katsoi ympärilleen. Meri oli sinisempi kuin koskaan, ja hiekka oli pehmeää ja kultaista. Mutta laivaa ei näkynyt missään. Hän oli yksin. Pieni pelko nipisti hänen vatsaansa, mutta sitten Robinson muisti, mitä hänen isänsä oli aina sanonut: "Ole rohkea, poikani, ja keksi aina ratkaisu!" Hän nousi ylös ja tutki rantaa. Paljon laivan kappaleita oli ajautunut rantaan – puupaloja, naruja ja jopa muutama tynnyri. "Ahaa!" hän huudahti, "Näistä voisin rakentaa jotain!" Hän alkoi kerätä kaikkea, mikä näytti käyttökelpoiselta. Aallot toivat rantaan jopa ison, tiiviin puulaatikon, jossa oli purkkeja ja ruokatarvikkeita! "Voi, mikä onni!" Robinson huokasi. Ensimmäiseksi hän tarvitsi suojan. Aurinko paistoi kuumasti, ja yöllä tulisi varmasti kylmä. Hän käveli vähän matkaa sisämaahan päin. Pian hän löysi ison, vanhan puun, jonka oksat levittäytyivät laajalle. Se oli kuin luotu pieneksi piilopaikaksi. "Tässä se on!" hän hymyili. Robinson alkoi rakentaa itselleen pientä majaa isojen oksien alle. Hän käytti laivan kappaleita seininä ja suuria lehtiä kattona. Työ oli raskasta, mutta hän oli päättänyt, ettei antaisi periksi. Kun ilta alkoi hämärtyä, pieni maja oli valmis. Se oli yksinkertainen, mutta suojaisa. Robinson kömpi sisään ja tunsi olonsa turvallisemmaksi. Hän avasi puulaatikon ja löysi sieltä kuivattua hedelmää ja keksejä. "Nam!" hän mutisi, ja nukahti pian. Seuraavana aamuna Robinson heräsi virkeänä. Nyt oli aika etsiä vettä ja lisää ruokaa. Hän lähti tutkimaan saarta syvemmälle. Saari oli täynnä vihreitä puita ja kauniita kukkia. Linnut lauloivat iloisesti, ja perhoset leijailivat ilmassa. "Miten kaunis paari!" Robinson ajatteli. Yhtäkkiä hän kuuli äänen. "Halloo! Kukas siellä?" Robinson pysähtyi. Kuka puhui? Hän katsoi ympärilleen. Sitten hän näki! Suurella, eksoottisella kukalla istui papukaija. Sen höyhenet olivat kaikkia sateenkaaren värejä. "Minä olen Pipa!" papukaija sanoi, "Ja tämä on minun kotini! Oletko sinä eksynyt, pikku ihminen?" Robinson oli ällistynyt. Puhuva papukaija! "Minä... minä olen Robinson," hän vastasi. "Ja kyllä, minä taitaa olla eksynyt." Pipa nokki uteliaana kukkaa. "Eksynyt saarella? Sehän on hauskaa! Täällä on paljon seikkailuja! Etkö ole iloinen?" Robinson joutui nauramaan. "No, en minä oikeastaan ole ollut kovin iloinen, mutta nyt... ehkä vähän!" Pipa lensi alas ja istahti Robinsonin olkapäälle. "Minä näytän sinulle paikan, josta saa juomavettä! Ja makeita hedelmiä!" Ja niin Pipa lennätti Robinsonin puroon, joka virtasi kirkkaana ja viileänä. Robinson joi pitkään ja tunsi olonsa virkistyneeksi. Sitten Pipa näytti hänelle puita, joissa kasvoi herkullisia kookospähkinöitä ja banaaneja. "Tämä on parempi kuin mikään kaupan hedelmäosasto!" Robinson huudahti. Pipa oli ihana ystävä. Se osasi kertoa hauskoja juttuja saaresta ja sen asukkaista. Vaikka Robinson oli kaukana kotoa, hän ei tuntenut itseään enää niin yksinäiseksi Pipan seurassa. Päivät kuluivat, ja Robinson oppi monia uusia asioita. Hän oppi rakentamaan paremman majan, kalastamaan pieniä kaloja merestä ja keräämään erilaisia marjoja ja kasveja, jotka Pipa tiesi olevan turvallisia. Joka aamu aurinko nousi korkealle, ja Robinson ja Pipa aloittivat päivänsä tutkien saarta. He löysivät salaisia luolia, joissa pienet lepakot nukkuivat pää alaspäin. He näkivät kirkkaankeltaisia kaloja uiskentelemassa koralliriutoilla. Ja he jopa löysivät paikan, jossa oli vanhoja, kauniita simpukankuoria, jotka kimaltelivat auringonvalossa. Robinson keräsi simpukoita, ja Pipa auttoi häntä valitsemaan kauneimmat. Eräänä päivänä, kun he olivat kävelemässä syvemmällä metsässä, Pipa lennähti korkealle puun latvaan. "Katso, Robinson!" se huusi. "Minä näen jotain uutta!" Robinson nousi varpailleen ja yritti nähdä. "Mitä näet, Pipa?" "Näen... näen jotain, mikä näyttää siltä kuin olisi tehty monista, monista bambukepeistä!" Pipa vastasi. "Se on siellä, korkeamman kukkulan toisella puolella!" Robinsonin sydän alkoi tykyttää. Mitä se voisi olla? Oliko saarella muita ihmisiä? Tai ehkä jokin vanha salaisuus? Hän kääntyi Pipalta. "Pipa, johda minut sinne! Meidän täytyy selvittää, mitä siellä on!" Pipa istahti jälleen Robinsonin olkapäälle. "Seikkailu kutsuu!" se sanoi iloisesti. Ja niin he lähtivät yhdessä, Robinson ja hänen uusi ystävänsä Pipa, kohti saaren uusia, tuntemattomia salaisuuksia. He tiesivät, että edessä oli vielä paljon löydettävää ja koettavaa tällä yksinäisellä, mutta nyt jo niin tutuksi tulleella saarella.

Elämän rakentaminen erämaassa

Robinson ja Pipa kulkivat viidakon läpi, Pipa lensi välillä edellä ja välillä istui Robinsonin olkapäällä. Aurinko kurkisti puiden lehvästön läpi ja piirsi maahan tanssivia valopilkkuja. Pipa visersi iloisesti. "Katso, Robinson! Tuolla! Vettä!" se huusi ja osoitti nokallaan. He löysivät pienen, kimaltelevan puron, joka solisi raikkaana kallioiden välistä. Vesi oli niin kirkasta, että pohjan pikkukivet näkyivät selvästi. "Täällä voimme asua!" Robinson sanoi hymyillen. "Tässä on vettä ja aurinko paistaa kauniisti." Pipa pyörähti ilmassa. "Koti! Koti!" se toisteli. Robinson alkoi heti miettiä, kuinka rakentaa todellinen koti. Hän oli jo nukkunut veneen peitteiden alla ja luolassa, mutta nyt hän halusi jotain pysyvämpää ja mukavampaa. Ensin hän etsi puita, jotka olivat jo kaatuneet myrskyssä. Ne olivat vahvoja ja hyviä rakennustarvikkeita. "Pipa, voitko pitää vahtia ja kertoa, jos näet jotain kiinnostavaa?" hän pyysi. "Toki, tokihan!" Pipa vastasi ja lensi korkealle puun oksalle. Sieltä se näki kaiken ja lauloi iloisia lauluja Robinsonille, kun tämä ahersi. Robinson alkoi kantaa tukkeja ja oksia valitsemaansa paikkaan. Se oli pieni tasainen alue puron lähellä, suuren vanhan puun suojassa. Hän suunnitteli pienen majan, jossa olisi seinät ja katto. Se olisi turvallinen paikka nukkua ja pitää tavaransa kuivana. Hän muisti merimiehenä oppimansa solmut ja kuinka vahvoista köysistä voi tehdä paljon. Laivasta oli pelastunut myös muutama työkalu, kuten pieni kirves ja saha. Ne olivat nyt kultaakin kalliimpia! Pipa laskiutui alas. "Robinson, näin jotain kimaltavaa tuolla!" se sanoi ja osoitti siivellään kohti maata. Robinson käveli paikalle ja huomasi: siinä oli muutama laivasta ajelehtinut, kiiltävä metallilevy. Ne olisivat täydellisiä vahvistamaan majan seinää tai jopa tekemään pienen oven! Tämä saari tuntui todella anteliaalta. Päivä toisensa jälkeen Robinson rakensi. Hän kokosi seiniä, jotka olivat riittävän vahvoja pitämään villieläimet ja tuulen loitolla. Kattoon hän keräsi suuria palmulehtiä, jotka olivat kuin luonnon omat sateenvarjot. Pipa kantoi pieniä oksia ja lehtiä ja yritti parhaansa mukaan auttaa. Se oli hauskaa puuhaa! Välillä Pipa nappasi Robinsonin hatun ja lennätti sitä ympäriinsä, kunnes Robinson nauraen pyysi sitä takaisin. Kun maja oli valmis, se näytti todella kodikkaalta. Siellä oli tilaa nukkua, pieni nurkkaus tavaroille ja jopa pieni ikkuna, josta näkyi puro ja viidakko. "Meillä on nyt oikea koti, Pipa!" Robinson sanoi ja siliti papukaijan höyheniä. Pipa pörhisteli tyytyväisenä. Mutta eihän kodissa voi asua tyhjällä vatsalla! Robinson tiesi, että hänen piti löytää ruokaa joka päivä. Onneksi saari oli täynnä yllätyksiä. Hän löysi puita, joissa kasvoi makeita, kypsiä hedelmiä. Ne olivat kuin suuria, oransseja palloja, jotka maistuivat auringonpaisteelta. Pipa puolestaan oli mestari löytämään punaisia marjoja, jotka piiloutuivat lehtien alle. "Robinson, täällä! Nam!" se huusi ja nokki marjoja innokkaasti. Yhdessä he keräsivät myös kookospähkinöitä. Niiden kuoret olivat kovia, mutta Robinson oppi nopeasti avaamaan ne terävällä kivellä. Kookospähkinöiden sisällä oli raikasta vettä juotavaksi ja herkullista valkoista hedelmälihaa syötäväksi. Se oli kuin oma pieni aarreaitta! Eräänä aamuna Robinson istui puron rannalla ja pohti. Hänellä oli koti ja ruokaa, mutta elämä tuntui silti hieman vaikealta ilman kunnollisia työkaluja. Silloin Pipa lensi alas ja pudotti Robinsonin jalkoihin jotain kiiltävää. Se oli terävä simpukankuori! "Tällä voisit leikata, Robinson!" Pipa sanoi. Robinsonin silmät loistivat. Pipa oli oikeassa! Terävillä simpukankuorilla hän pystyi leikkaamaan köysiä ja jopa vuolemaan puuta. Niistä tuli hänen ensimmäisiä, saarella tehtyjä työkalujaan. Hän teki itselleen myös pienen kalastuskeihään terävästä kepistä ja simpukankuoresta. "Kiitos, Pipa! Olet todella nokkela apuri!" hän kiitteli. Pian Robinsonin elämään alkoi muodostua mukava rytmi. Aamuisin hän heräsi auringon noustessa ja kävi uimassa purossa. Sitten hän ja Pipa lähtivät keräämään hedelmiä ja marjoja. Päivällä Robinson korjasi majaansa, tutki saarta tai kalasti keihäällään purosta pieniä kaloja. Hän jopa opetteli sytyttämään nuotion kahden kiven avulla, jotta voisi paistaa kalansa. Tuli oli ihmeellinen ystävä, joka antoi lämpöä ja valoa. Illalla, kun aurinko laski ja taivas värjäytyi oranssin ja violetin sävyihin, Robinson istui majansa edessä. Pipa nukkui usein hänen olkapäällään tai majan sisällä pehmeällä lehtipatjalla. Robinson katsoi tähtiä ja tunsi olonsa rauhalliseksi. Hän oli yksin tällä suurella saarella, kaukana kaikesta, mutta hän ei ollut enää toivoton. Hän oli rakentanut itselleen uuden elämän, kodin, ja hänellä oli paras ystävä, Pipa. Saari ei ollut enää vain paikka, jossa hän oli haaksirikkoutunut. Se oli koti. Se oli paikka, jossa hän oppi uusia asioita joka päivä, ja jossa hän sai olla oma itsensä. Hän tunsi voivansa selvitä mistä tahansa, niin kauan kuin hänellä oli kekseliäisyyttä ja ystävä rinnallaan. Eräänä iltana, kun kuunvalo valaisi majan edustaa, Robinson sanoi Pipalle: "Tiedätkö, Pipa, tämä saari on opettanut minulle jotain tärkeää." Pipa avasi toisen silmänsä ja katsoi Robinsoniin. "Mitä, Robinson? Mitä se opetti?" "Se opetti minulle, että vaikka joutuisi kuinka vaikeaan paikkaan, ei saa koskaan luovuttaa. Aina löytyy tapa rakentaa uutta, jos vain uskaltaa unelmoida ja tehdä työtä." Pipa nyökkäsi pienellä päällään. "Niin, ja aina löytyy ystävä, joka auttaa", se sanoi. Robinson hymyili ja kietoi kätensä Pipalan ympärille. Hän tiesi, että saarella oli vielä paljon salaisuuksia, mutta hän ei pelännyt niitä. Hän oli rakentanut elämänsä perustukset vahvoiksi, aivan kuten hänen pieni majansa. Ja jokainen päivä oli uusi seikkailu, täynnä löytöjä ja oppimista. Saari oli muuttunut tuntemattomasta ja pelottavasta paikasta hänen omaksi pieneksi valtakunnakseen, jossa hän oli kuningas ja Pipa hänen uskollinen neuvonantajansa. Ja niin, päivien muuttuessa viikoiksi ja viikkojen kuukausiksi, Robinsonin elämä saarella jatkui. Seuraavaksi hän kohtaisi asioita, jotka koittelisivat hänen rohkeuttaan enemmän kuin koskaan ennen... mutta se onkin jo toinen tarina.

Vuodet kuluvat ja syvä yksinäisyys

Ja niin, päivien muuttuessa viikoiksi ja viikkojen kuukausiksi, Robinsonin elämä saarella jatkui. Mutta viikot muuttuivatkin vuosiksi, ja vuosista tuli monta, monta vuotta. Yksitoista kokonaista vuotta ehti kulua aivan huomaamatta, kuin saaren hiekat valuivat sormien läpi. Robinson ei ollut enää nuori poika, vaan viisas ja vahva mies, jonka parta oli kasvanut pitkäksi ja hiukset liehuivat vapaana tuulessa. Hänen vaatteensa olivat kaikki itse tehtyjä, ja hän tunsi jokaisen saaren kiven ja puun, jokaisen polun ja piilopaikan. Jokaisen pienen luolan, joka sypressipuun varjon. Hän oli oppinut lukemaan pilviä ja tuulen suuntaa, ja ymmärtämään jokaisen eläimen ääntä. Hän oli nyt todellinen saaren herra. Hän osasi selviytyä. Hän osasi elää. Hän osasi rakentaa. Hän osasi kalastaa. Kaiken. Aivan kaiken! Mutta mitä se kaikki auttoi, jos ei ollut ketään, jonka kanssa jakaa iloa ja surua? Tätä hän mietti usein. Hänen sydämessään asui kumma tunne. Se oli ikävä. Syvä ikävä. Ikävä toisten ihmisten luo. Kaipaus puheeseen ja nauruun. Yksinäisyys. Vaikka Robinson oli niin taitava ja vahva, oli yksinäisyys hänen suurin haasteensa. Se oli kuin näkymätön aalto, joka välillä pyyhkäisi hänen ylitseen ja sai hänet tuntemaan itsensä pieneksi ja surulliseksi. Hänen pienen valtakuntansa raja oli levinnyt. Hän oli rakentanut uusia suojia, kasvattanut lisää herkullisia hedelmiä ja kesyttänyt jopa muutaman villin vuohen. Vuohet antoivat hänelle maitoa ja villaa, ja ne olivat hauskaa seuraa, vaikka eivät osanneetkaan keskustella samalla tavalla kuin Pipa-papukaija. Pipa, tuo uskollinen ystävä, oli kasvanut suureksi ja osasi jo matkia monia Robinsonin sanomia sanoja. 'Hyvää huomenta, Pipa!' Robinson saattoi sanoa, ja Pipa vastasi 'Huomenta, Huomenta!' ja heilutti sulkiaan iloisesti. Mutta vaikka Robinsonilla oli kaikki tämä, ja vaikka Pipa oli maailman paras kuuntelija, hänen sydämessään oli toisinaan pieni, outo tunne. Se oli yksinäisyyden tunne. Vaikka päivät olivat täynnä tekemistä, ja saari oli täynnä elämää, siellä ei ollut muita ihmisiä. Ei ketään, jonka kanssa nauraa ääneen, ei ketään, jonka kanssa jakaa iloa auringonlaskusta tai jännittävästä kalasaaliista. Ei ketään, joka voisi kertoa tarinoita tai kuunnella hänen omiaan. Ei ketään, jolta kysyä neuvoa. Ei ketään, jonka kanssa leikkiä tai halata. Eräänä iltana, kun aurinko maalasi taivaan oranssin ja violetin sävyillä, Robinson istui rannalla. Pipa istahti hänen olkapäälleen ja nykäisi kevyesti hänen hiuksiaan. Robinson huokaisi. 'Voi Pipa,' hän sanoi, 'tiedätkö, kaipaan toisinaan niin paljon ääntä. Ihmisten ääntä. Niitä, jotka ovat kaukana.' Pipa katseli häntä viisaasti suurilla silmillään. Se ei sanonut mitään, mutta sen katse tuntui ymmärtävän. Se oli kuin Pipa sanoisi: 'Minä olen täällä, Robinson. Et ole yksin.' Robinson halasi Pipaa hellästi. Hän tiesi, että Pipa oli hänen perheensä täällä saarella. Mutta silti, ajatukset kodista ja ystävistä kiersivät hänen mielessään kuin perhoset kesäillassa. Hän muisti äitinsä naurun, isänsä vakavat neuvot ja veljiensä ja sisartensa leikit. Ne olivat kauniita muistoja, mutta ne tuntuivat myös kaukaisilta, kuin unet. Hän oli oppinut puhumaan saaren eläinten kanssa omalla tavallaan. Hän jutusteli vuohille, kehui kanojen munia ja jopa tervehti joka aamu rannan taskurapuja. Kaikki nämä pienet kohtaamiset antoivat hetkellistä iloa, mutta eivät poistaneet sitä syvää kaipuuta jakaa elämänsä jonkun kaltaisensa kanssa. Hän oli kuningas valtakunnassaan, mutta samalla myös hyvin, hyvin yksinäinen. Hän keksi itselleen uusia pelejä ja haasteita, jotta päivät eivät tuntuisi liian pitkiltä. Hän rakensi uuden, entistä tukevamman aidan puutarhansa ympärille, löysi uusia tapoja valmistaa ruokaa ja jopa yritti veistää puusta pieniä patsaita, jotka muistuttivat ihmisiä. Ne eivät olleet täydellisiä, mutta ne olivat hänen yrityksiään luoda jotain, joka muistuttaisi hänelle sitä maailmaa, josta hän oli tullut. Joka päivä hän kävi rannalla, toivoen näkevänsä laivan savua horisontissa tai edes pienen pullopostin aaltojen mukana. Mutta ranta oli aina tyhjä, vain aaltojen humina ja tuulen suhina vastasivat hänen toiveisiinsa. Vuodet kuluivat, ja toivo tuntui välillä hiipuvan, mutta Robinson oli rohkea mies. Hän ei antanut periksi. Hän tiesi, että vaikka yksinäisyys oli raskasta, elämä oli arvokasta ja täynnä seikkailuja, joita ei ollut vielä koettu. Ehkä joku päivä, hän ajatteli, saari ei olisi enää niin tyhjä. Ja niin, päivästä toiseen, vuodesta toiseen, Robinson jatkoi elämäänsä. Hän oli vahva, viisas ja yksinäinen, mutta hänen sydämensä oli täynnä toivoa. Hän ei tiennyt, että pian, hyvin pian, hänen yksinäisyytensä tulisi murtumaan tavalla, jota hän ei olisi koskaan osannut kuvitella. Uudet seikkailut odottivat häntä aivan nurkan takana, sellaiset seikkailut, jotka muuttaisivat hänen elämänsä ikuisesti.

Pelko ja toivo: Kannibaalit ja Perjantai

Robinsonin elämä kului saarella vuosien virrassa, ja vaikka hän oli taitava selviytyjä, yksi asia kalvoi hänen mieltään jatkuvasti: yksinäisyys. Hän kaipasi seuraa, jotakuta, jonka kanssa jakaa ajatuksiaan, ilojaan ja surujaan. Hän ei kuitenkaan tiennyt, että eräänä päivänä hänen yksinäisyytensä murtuisi, mutta ei aivan sillä tavalla kuin hän oli odottanut. Sen sijaan hän kohtaisi ensin jotain, mikä täyttäisi hänen sydämensä syvällä pelolla. Eräänä aamuna, kävellessään rannalla tuttuun tapaan, Robinson huomasi jotain outoa. Hiekassa oli jalanjälkiä. Mutta ei hänen omiaan, eikä eläinten. Nämä olivat ihmisen jalanjälkiä. Hänen sydämensä alkoi takoa nopeammin. Kuka oli käynyt täällä? Miten? Hän oli kuvitellut olevansa saaren ainoa ihminen. Ajatus tuntui pelottavalta ja jännittävältä yhtä aikaa. Hän seurasi jälkiä jonkin matkaa, mutta ne katosivat tiheään metsään. Robinson palasi majalleen levottomana. Päiviä myöhemmin hän löysi rannalta jotain vieläkin kylmäävämpää. Nuotion jäänteitä, ja niiden vieressä luita. Ei eläinten luita. Nämä olivat ihmisen luita. Robinson ymmärsi kauhukseen, että saarella vieraili silloin tällöin ihmisiä, jotka olivat... kannibaaleja. Ihmisiä, jotka söivät toisia ihmisiä. Ajatus sai hänen ihonsa kananlihalle. Hänen täytyi olla äärimmäisen varovainen. Tästä lähtien Robinson muutti elämäänsä entistäkin varovaisemmaksi. Hän piilotti majansa paremmin, asetti ansoja ja valvoi ympäristöä jatkuvasti. Hän rakensi korkean tähystyspaikan, josta näki kauas merelle. Monesti hän näki kaukana kanootteja, jotka lähestyivät saarta. Hän piiloutui ja odotti hiljaa, kunnes vieraat olivat lähteneet. Hän tunsi olonsa yksinäisemmäksi kuin koskaan, mutta nyt hänen yksinäisyyteensä liittyi valtava pelko. Pelko siitä, että hän itse joutuisi saalistajien uhriksi. Kuusi pitkää vuotta kului tällä tavalla. Kuusi vuotta pelon ja varovaisuuden varjossa. Robinsonin mieli painoi kysymys: mitä jos hän voisi auttaa jotakuta? Mitä jos hän voisi pelastaa jonkun näiltä kauheilta ihmisiltä? Mutta se olisi vaarallista. Hän oli yksin, ja he olivat monia. Hän pohti asiaa yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes eräänä päivänä, kohtalo puuttui peliin. Se oli kaunis, aurinkoinen päivä, aivan kuten monet muutkin. Robinson oli tähystyspaikallaan, tarkkailemassa merta. Yhtäkkiä hän näki kolme kanoottia lähestyvän rantaa. Tällä kertaa niissä oli enemmän miehiä kuin yleensä. Ja heidän mukanaan oli... vankeja. Robinsonin sydän hyppäsi kurkkuun. Hän katseli piilostaan, kun miehet nousivat maihin ja alkoivat valmistella kauheaa ateriaansa. Robinson oli päättänyt olla puuttumatta asiaan, kuten aina ennenkin. Mutta sitten tapahtui jotain odottamatonta. Yksi vangeista, nuori mies, pääsi irti! Hän ponnahti jaloilleen ja alkoi juosta, juosta niin lujaa kuin jalat kantoivat, suoraan Robinsonin piilopaikan suuntaan. Kaksi muuta miestä lähti hänen peräänsä, kirveet käsissään. Robinsonin sydän hakkasi. Nyt tai ei koskaan! Hän ei voinut antaa heidän saada kiinni tuota nuorta miestä. Hän ei voinut vain katsoa vierestä. Hän tiesi, että hänen on autettava. Hän tarttui kahteen pistooliin, jotka hänellä oli aina mukanaan, ja suureen veitseen. Hänellä oli myös kivääri, mutta hän ei halunnut käyttää sitä heti, jotta sen ääni ei houkuttelisi paikalle enempää miehiä. Nuori mies juoksi jo aivan lähelle, aivan kuten jahtaavat miehetkin. Robinson hyppäsi esiin piilostaan, huutaen niin kovaa kuin pystyi. Hän ampui toisella pistoolillaan ilmaan, KAUN! Yksi jahtaajista pysähtyi hätkähtäen. Sitten hän ampui toisella pistoolillaan maahan toisen jahtaajan edestä, POKS! Maa pöllähti. Miehet olivat täysin hämmentyneitä ja pelästyneitä. He eivät olleet koskaan nähneet sellaista asetta tai kuulleet sellaista ääntä! Kun jahtaajat seisoivat paikoillaan hämmennyksissään, Robinson juoksi nopeasti heidän luokseen. Hän huitoi isolla veitsellään uhkaavasti. Yksi miehistä kääntyi ja pakeni takaisin rannalle muiden luo. Toinen, joka oli pelästynyt eniten, jäi hetkeksi paikoilleen, mutta Robinsonin uhkaava ele sai hänetkin perääntymään. Nuori mies oli turvassa! Robinson kääntyi nuoren miehen puoleen. Hän oli hyvin nuori, ehkä parikymppinen, ja hän vapisi pelosta. Hän kumartui Robinsonin eteen, osoittaen suurta kunnioitusta ja kiitollisuutta. Robinson näki hänen silmissään vilpittömän ystävällisyyden. Hän hymyili nuorelle miehelle rauhoittavasti ja auttoi häntä nousemaan. Yhdessä he kiiruhtivat Robinsonin piilopaikkaan, josta he seurasivat, kunnes kannibaalit olivat lähteneet saarelta. Robinson antoi nuorelle miehelle ruokaa ja juomaa, ja tämä söi ahneesti, sillä hän oli nälkäinen ja janoissaan. Hän nukkui pian syvää unta Robinsonin mökin turvassa. Seuraavana aamuna Robinson heräsi uudenlaisella tunteella. Hän ei ollut enää yksin! Hänellä oli seuraa! Hän päätti antaa nuorelle miehelle nimen. Koska he olivat tavanneet ja pelastus oli tapahtunut perjantaina, hän nimesi hänet Perjantaiksi. Perjantai oli iloinen ja uskollinen. Hän oppi nopeasti. Robinson opetti hänelle ensimmäisen sanan: ”Mestari”. Sitten hän opetti hänelle monia muita asioita. He alkoivat kommunikoida eleillä ja yksinkertaisilla sanoilla. Perjantai kertoi Robinsonille omasta heimostaan ja siitä, miten hän oli joutunut vangiksi. Robinson puolestaan kertoi Perjantaille omasta tarinastaan, vaikka se olikin vaikeaa selittää. He työskentelivät yhdessä. Perjantai oli taitava kalastaja ja metsästäjä, ja hän auttoi Robinsonia rakentamaan ja viljelemään. Heistä tuli hyviä ystäviä, ja Robinsonin yksinäisyys katosi. Hän tunsi sydämessään suurta kiitollisuutta. Perjantain saapuminen toi saarelle iloa, naurua ja uudenlaista toivoa. Robinson ei enää pelännyt niin paljon, sillä hänellä oli nyt ystävä rinnallaan. He viettivät päivät yhdessä, tutustuen saareen ja toisiinsa. Robinson opetti Perjantaita puhumaan englantia, ja Perjantai opetti Robinsonille omasta kielestään. Jokainen päivä oli uusi seikkailu, täynnä oppimista ja yhteisiä kokemuksia. Robinson oli odottanut pelastusta laivalta, mutta hän ei ollut koskaan kuvitellut, että pelastus voisi tulla tällä tavalla: uuden ystävän muodossa, joka jakaisi hänen elämänsä ja seikkailunsa. Ja tämä oli vasta alkua heidän yhteisille seikkailuilleen.

Ystävyys ja paluu sivilisaatioon

Robinsonin ja Perjantain ystävyys kukoisti saarella kuin kaunis, eksoottinen kukka. Päivä toisensa jälkeen he oppivat toisiltaan uusia asioita, ja elämä sai aivan uudenlaisen merkityksen. Robinson opetti Perjantaille, kuinka valmistaa entistä vahvempia työkaluja puusta ja kivestä, kuinka rakentaa suurempia suojia sateelta ja auringolta, ja kuinka viljellä maata niin, että sadot olivat entistä runsaampia. Perjantai puolestaan näytti Robinsonille saaren salaisuudet: mitkä kasvit olivat lääkekasveja, mistä löytyi makeinta vettä kuivana kautena, ja kuinka ymmärtää eläinten kieltä. Perjantai oli todella taitava ystävä. Hän osasi matkia lintujen laulua niin täydellisesti, että pikkulinnut vastasivat hänelle iloisesti oksilta. Eräs vanha papukaija, jonka Robinson oli aikoinaan opettanut puhumaan muutaman sanan, oli nyt ottanut Perjantain lempileikkikaverikseen. Tämä papukaija, jonka nimi oli Kerttu, istui usein Perjantain olkapäällä ja toisteli "Hei, Robinson! Missä Perjantai?" ja sitten "Perjantai täällä! Herkkuja, herkkuja!" Se sai aina Robinsonin ja Perjantain nauramaan sydämen pohjasta. Yhdessä he tutkivat saaren jokaista nurkkaa, löysivät uusia puroja ja luolia, ja nimesivät kauniita paikkoja. He keksivät jopa oman pienen seikkailupelin, jossa he etsivät "saaren piilotettuja aarteita", jotka usein olivat vain kauniita simpukankuoria tai erikoisen muotoisia kiviä. Mutta heille ne olivat arvokkaampia kuin kulta, koska he etsivät niitä yhdessä. Yksinäisyys, joka oli aiemmin painanut Robinsonin mieltä kuin raskas kivi, oli nyt kadonnut kokonaan. Hänellä oli ystävä, ja se oli suurin aarre, mitä hän oli koskaan löytänyt. Vuodet kuluivat. Auringonnousut seurasivat auringonlaskuja, ja saaren luonto eli omaa rauhallista elämäänsä. Robinson ja Perjantai olivat rakentaneet itselleen mukavan kodin, jossa oli kaksi pientä huonetta – toinen Robinsonille ja toinen Perjantaille. Heillä oli oma puutarha, jossa kasvoi herkullisia hedelmiä ja vihanneksia, ja he olivat oppineet kalastamaan ja metsästämään taitavasti. Heidän elämänsä oli yksinkertaista, mutta täynnä iloa ja ystävyyttä. Kuka olisi uskonut, että autiolla saarella voisi olla niin onnellista? Eräänä kauniina, tuulisena aamuna, kun taivas oli vaaleansininen ja meri kimalteli kuin timantit, Robinson ja Perjantai olivat rannalla tarkistamassa kalapatojaan. Perjantai, jolla oli aina tarkat silmät, osoitti yhtäkkiä kauas, kauas horisonttiin. "Robinson! Katso!" hän huudahti, hänen äänensä täynnä jännitystä. Robinson katsoi sinne, minne Perjantai osoitti. Aivan horisontissa, kuin pieni piste, näkyi jotain. Se suureni pikkuhiljaa, kun tuuli työnsi sitä lähemmäs. Se oli purje! Oikea, suuri laiva, jonka valkoiset purjeet olivat täynnä tuulta, lipui kohti heidän saartaan. Robinsonin sydän alkoi hakata. Hän oli odottanut tätä hetkeä niin monta, monta vuotta. Hän oli unelmoinut pelastuksesta joka ikinen yö. Mutta nyt, kun se oli totta, hän tunsi myös outoa haikeutta. Tämä saari oli ollut hänen kotinsa, hänen valtakuntansa. Hän oli rakentanut kaiken omin käsin, ja täällä hän oli löytänyt Perjantain, parhaan ystävänsä. Laiva lähestyi, ja pian he näkivät sen lipun. Se oli englantilainen lippu! Robinson alkoi vilkuttaa villisti, juosten edestakaisin rannalla, samalla kun Perjantai kiljui ilosta ja Kerttu-papukaija lennähti heidän ylitseen huutaen "Hei, Robinson! Laiva, laiva!" Laiva laski ankkurinsa hieman matkan päähän rannasta, ja pieni vene lähetettiin kohti saarta. Robinson ja Perjantai seisoivat rannalla, sydämet täynnä odotusta. Veneestä astui maihin merimiehiä, jotka olivat yllättyneitä nähdessään kaksi miestä tällä syrjäisellä saarella. He olivat kuulleet tarinoita hylätyistä, mutta eivät olleet uskoneet löytävänsä ketään. Robinson kertoi heille tarinansa – vuosikymmenistä saarella, haaksirikosta ja Perjantain löytämisestä. Merimiehet kuuntelivat, ja heidän kapteeninsa tarjosi Robinsonille ja Perjantaille paikkaa laivallaan takaisin Englantiin. Robinson katsoi Perjantaita. "Perjantai," hän sanoi, "nyt me voimme mennä kotiin. Mutta... tämä on myös kotimme." Perjantai tarttui Robinsonin käteen. "Robinsonin koti on myös Perjantain koti," hän sanoi, "ja minä tulen kanssasi minne tahansa. Ystävät pysyvät yhdessä." Se oli helppo päätös. He pakkasivat mukaansa muutamia muistoesineitä saarelta – Perjantain tekemiä kauniita kaulakoruja simpukoista, Robinsonin itse veistämän puisen linnun ja tietenkin Kerttu-papukaijan, joka istui iloisesti Perjantain olkapäällä. Matka takaisin Englantiin oli pitkä, mutta täynnä uusia kokemuksia. Robinson kertoi merimiehille tarinoita saarelta, ja Perjantai hämmästeli laivan kokoa ja kaikkia sen ihmeitä. Merimiehet olivat ystävällisiä, ja he oppivat nopeasti pitämään Perjantaista, joka opetti heille muutaman sanan omasta kielestään ja näytti heille, miten tunnistaa tähtien avulla oikea suunta jopa pilvisenä yönä. Kun laiva lopulta saapui Englannin rannikolle, Robinsonin omaan maahan, kaikki oli muuttunut. Kaupungit olivat kasvaneet, ja ihmisiä oli enemmän kuin hän muisti. Maailma oli pyörinyt ilman häntä, mutta hän oli nyt osa sitä jälleen. Perjantai oli hieman hämmästynyt kaikesta melusta ja ihmisvilinästä, mutta Robinson oli hänen rinnallaan ja selitti hänelle kaiken. He olivat nyt kaksi matkaajaa, jotka olivat kokeneet yhdessä uskomattoman seikkailun. Heidän ystävyytensä oli vahvempaa kuin koskaan, ja se oli suurin lahja, jonka autio saari oli heille antanut. Robinson Crusoe oli palannut kotiin, mutta hän ei ollut enää yksin. Hänellä oli ystävä, joka oli matkustanut hänen kanssaan maailman laidalle ja takaisin. Ja tämä oli vasta uuden elämän alku molemmille.

Lopetus

Ja näin päättyy tarinamme Robinson Crusoesta ja hänen uskollisesta ystävästään. Kiitos oikein paljon, että kuuntelit ja olit mukana tässä seikkailussa! Toivottavasti pidit siitä. Kerrothan Sonacastille, jos sinulla on palautetta tai ajatuksia uusista tarinoista. Ehkä sinäkin voit lähteä kuvitteelliseen seikkailuun tai keksiä ihan oman, jännittävän tarinan? Nähdään taas seuraavassa hetkessä! Hei hei!

Lisää tarinoita