SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Robin Hoodin iloiset seikkailut

30 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Mitä jos sankari voisi uhmata epäoikeudenmukaisuutta jousella ja hymyllä? Astu sisään Sherwodin metsän syvyyksiin, missä lainsuojattomuus ei tarkoita rikollisuutta, vaan vapauden ja oikeudenmukaisuuden puolustamista. Tervetuloa kuulemaan Robin Hoodin iloisia seikkailuja! Tässä sarjassa sukellamme Howard Pylen unohtumattomaan tarinaan miehestä, joka varasti rikkailta antaakseen köyhille. Kuulet tarinoita rohkeudesta, ystävyydestä ja vapaudesta Englannin metsien sydämessä. Valmistaudu seikkailuun!

Robin Hoodin synty ja Sherwodin kutsu

Aivan oikein, seikkailu odottaa! Kerrotaanpa nyt, kuka tämä Robin Hood oikein oli. Ennen kuin hänestä tuli kuuluisa metsän sankari, hän oli nuori ja rehti mies nimeltään Robert Fitzooth. Hän asui kauniissa talossaan ja nautti elämästä. Mutta sitten tapahtui jotain todella ikävää. Ilkeä ja ahne seriffi Nottinghamista teki vääryyttä Robertille ja hänen ystävilleen. Seriffi otti pois kaiken, mikä kuului Robertille! Se oli niin epäreilua, että Robertin sydämeen tuli suuri suru ja viha. Robert ei voinut antaa tämän tapahtua. Hän tiesi, ettei voisi enää elää vanhaa elämäänsä. Niinpä hän päätti paeta syvälle Sherwoodin vanhaan metsään, joka oli täynnä suuria, vanhoja puita ja salaperäisiä polkuja. Metsä kutsui häntä, kuiskaillen tuulessa, ja lupasi turvaa. Siellä, puiden suojissa, Robert päätti muuttaa nimensä Robin Hoodiksi. Hän lupasi itselleen, että hänestä tulisi köyhien ystävä ja rikkaiden rosvo, joka auttaisi niitä, joilla ei ollut ketään muuta auttajaa. Hänestä tulisi oikeudenmukaisuuden puolustaja!

Ensimmäiset kohtaamiset ja Veli Tuck

Metsän uumenissa, puiden huminan keskellä, Robin Hood vietti ensimmäisiä päiviään. Hän nukkui pehmeällä sammalvuoteella ja heräsi lintujen lauluun. Aamuisin hän söi herkullisia marjoja ja juoksennellessaan kuusenalusten läpi, hän tunsi olonsa vapaaksi ja vahvaksi. Mutta yhtenä päivänä hän alkoi tuntea pientä ikävää. Metsä oli kaunis, mutta yksin oleminen saattoi olla joskus vähän tylsää. Robin toivoi sydämessään, että hän löytäisi ystäviä, jotka ajattelisivat samalla tavalla kuin hän – että he voisivat yhdessä auttaa niitä, jotka tarvitsivat apua. Ja totta tosiaan, metsä kuunteli hänen toiveitaan! Eräänä aurinkoisena iltapäivänä, kun Robin käveli pientä polkua pitkin, hän saapui joen rantaan. Joen yli kulki kapea, vähän huojuva silta. Ja siltaa vastapäätä, toisella puolella, seisoi valtavan suuri mies! Hän oli niin pitkä, että hänen päänsä melkein hipoi puiden oksia, ja hänellä oli kädessään pitkä, luja keppi. Mies näytti vähän kömpelöltä, mutta samalla vahvalta kuin tammi. "Hyvää päivää, pitkä mies!" Robin huusi iloisesti. "Mitä puuhaat täällä?" Mies virnisti. "Minä olen John, ja minä olen ylittämässä tätä siltaa. Mutta näyttää siltä, että sinäkin haluat yli, pienempi mies!" Robin nauroi. "Pienempi ehkä kooltani, mutta en välttämättä rohkeudessani! Minä menen ensin." John ravisti päätään. "Ei toki! Minä menen ensin! Olenhan minä täällä odottanut kauemmin." Siitä alkoi leikkisä kinastelu. Kumpikaan ei halunnut antaa periksi. Lopulta Robin iski kekseliään idean. "Tiedätkö mitä, John?" hän sanoi. "Meillä molemmilla on kepit. Miksemme mittaisi voimiam sillä, kumpi työntää toisen sillalta alas jokeen? Se, joka voittaa, saa mennä ensin!" Johnin silmät loistivat. "Erinomainen ajatus! Olen mukana!" Ja niin he aloittivat! Robin ja John ottivat tukevan otteen kepeistään ja alkoivat työntää toisiaan keskellä siltaa. Keppi kopisi keppiä vasten, ja silta natisi ja huojui heidän alla. Robin oli vikkelämpi ja ketterämpi, mutta Johnilla oli uskomaton voima. He työnsivät ja väänsivät, yrittäen saada toisensa horjahtamaan. Lopulta, yhdellä voimakkaalla työntöliikkeellä, John sai Robin Hoodin horjahtamaan. Robin kaatui suoraan viileään jokeen! Vesi pärskähti kaikkialle, ja Robin nousi pintaan nauraen niin, että vesi roiskui hänen suustaan. "Hyvin tehty, John!" hän huusi. "Olet kyllä vahva kuin karhu!" John auttoi Robinin ylös joesta. Robin oli läpimärkä, mutta hänen hymynsä oli leveä. "Minun nimeni on Robin Hood," hän sanoi ja ojensi kätensä. "Ja minä luulen, että meistä voisi tulla hyviä ystäviä." John puristi Robinin kättä. "Minäkin luulen niin. Sinä olet ensimmäinen mies, joka on nauranut, vaikka minä olen pudottanut hänet jokeen!" Siitä päivästä lähtien Johnista tuli Robinin paras ystävä ja oikea käsi. Robin kutsui häntä "Pikku Johniksi", koska hän oli niin pitkä ja vahva, että nimi oli hauska ja leikkisä. Ja niin Robin Hood sai ensimmäisen iloisen seuralaisensa! Pian Pikku Johnin liittymisen jälkeen, metsään alkoi kokoontua muitakin rohkeita ja iloisia miehiä. Oli Will Scarlet, joka pukeutui aina kirkkaanpunaiseen ja oli taitava jousiammunnassa. Ja Allan-a-Dale, joka lauloi kauniita lauluja ja osasi soittaa luuttua niin, että metsän eläimetkin tulivat kuuntelemaan. Jokaisella oli oma tarinansa, mutta kaikki he halusivat auttaa niitä, joilla ei ollut ääntä tai voimaa puolustaa itseään. Heistä tuli Robin Hoodin iloinen joukko, ja he asuivat syvällä Sherwoodin metsässä, turvassa Nottinghamin seriffiltä. Heidän päiviinsä kuului paljon harjoittelua jousiammunnassa ja keppitaistelussa, mutta myös paljon iloista laulua, naurua ja herkullisia aterioita, jotka he valmistivat metsän antimista. Mutta eräänä päivänä, kun Robin Hood ja Pikku John olivat kävelemässä syvemmällä metsässä, he kuulivat kaukaista laulua. Se ei ollut Allan-a-Daleyn luutun säestämää kaunista laulua, vaan kovaäänistä ja iloista hyräilyä, joka kuulosti ihan kuin joku olisi syönyt vähän liikaa ja ollut todella hyvällä tuulella! He seurasivat ääntä, kunnes saapuivat pienen puron rantaan. Ja siellä, puron toisella puolella, istui joku, joka sai heidät molemmat haukkomaan henkeään! Se oli paksu, pullea munkki, jolla oli yllään ruskea kaapu ja joka näytti syövän lounasta niin suurella innolla, että hänen poskensa pullistuivat. Hänellä oli edessään suuri kori, joka oli täynnä herkkuja – leipää, juustoa ja jopa pienen tynnyrillisen omenasiideriä. Munkki lauloi itsekseen ja näytti olevan täysin tyytyväinen maailmaansa. Robin ja John katsoivat toisiinsa ja Robin virnisti. "Näyttää siltä, että tuo munkki osaa nauttia elämästä!" hän kuiskasi Pikku Johnille. Robin päätti leikitellä munkin kanssa. Hän yskäisi kuuluvasti. Munkki nosti katseensa, ja hänen iloiset silmänsä pyörähtivät katsomaan heitä. "Hyvää päivää, herra munkki!" Robin sanoi kohteliaasti. "Olet näköjään löytänyt mukavan paikan lounastaa." Munkki nyökkäsi ja otti ison haukun leipää. "Toki! Sherwoodin metsä on täynnä ihastuttavia paikkoja. Minun nimeni on Veli Tuck." "Minun nimeni on Robin Hood," Robin vastasi. "Ja tämä on ystäväni Pikku John. Olemme kuulleet sinun laulavan, ja se kuulosti niin iloiselta, että tulimme katsomaan." Veli Tuck nauroi, niin että hänen vatsansa hytkyi. "Laulaminen on ilo, ja ruokakin on ilo! Mutta nyt on pieni ongelma. Minun pitäisi päästä tämän puron yli, mutta vesi on korkealla ja minulla on niin paljon tavaraa." Hän katsoi Robinia ovelasti. "Ette kai te, vahvat miehet, auttaisi pientä munkkia yli?" Pikku John istahti alas. "Veli Tuck," hän sanoi, "olet kyllä iloinen mies, mutta taidat olla vähän laiska! Eikö sinulla ole omia jalkoja?" Veli Tuck pudisti päätään. "Oi, voi! Nämä jalat ovat kantaneet minua jo tarpeeksi pitkälle tänään. Mutta jos jompikumpi teistä kantaisi minut yli, minä voisin ehkä jakaa näitä herkkuja kanssanne!" Robin katsoi Pikku Johniin ja iski silmää. "Tämä on haaste, Pikku John! Minä kannan hänet!" Robin kumartui, ja Veli Tuck kiipesi hänen selkäänsä. Robin aloitti varovasti kahlaamaan puron yli. Vesi oli kylmää ja virta voimakas, ja Veli Tuck oli yllättävän painava! Mutta Robin oli vahva, ja hän sai munkin turvallisesti toiselle puolelle. "Kiitos, Robin Hood!" Veli Tuck huusi iloisena. "Olet todellinen herrasmies!" Mutta sitten, kun Robin oli päässyt puron toiselle puolelle, Veli Tuckilla oli uusi idea. "Nyt kun sinä kantoisit minut, eikö olisi oikein, että minäkin kantaisin sinut takaisin? Reilu peli!" Robin nauroi. "Okei, Veli Tuck, olet sinäkin sitten rohkea munkki!" Ja niin, Robin kiipesi Veli Tuckin selkään. Ja voi pojat, Veli Tuck oli paljon vahvempi kuin Robin oli luullut! Hän kahlaasi puron yli niin helposti, melkein kuin ei olisi mitään kantanutkaan! Kun he olivat jälleen toisella puolella, Veli Tuck ojensi koristaan suuria leipäpaloja ja juustoa. "Nauttikaa, ystäväni! Ja muistakaa, että Veli Tuck on aina valmis auttamaan ystäviään – varsinkin jos he tarvitsevat hyvää ateriaa tai iloista laulua!" Siitä päivästä lähtien Veli Tuckista tuli myös osa Robin Hoodin iloista joukkoa. Hän oli heidän kokkinsa, ilonpitäjänsä ja joskus jopa pienten lasten hoitaja, jotka tulivat metsään etsimään apua. Näin Robin Hood keräsi ympärilleen ystäviä, jotka kaikki uskoivat samaan asiaan: siihen, että heidän tulisi auttaa köyhiä ja puolustaa heitä niitä vastaan, jotka olivat ahneita ja epäreiluja. Sherwoodin metsästä oli tullut heidän kotinsa, ja sen puiden alla heidän seikkailunsa vasta alkoivat.

Marian neidon rakkaus ja salaiset tapaamiset

Aivan totta, Sherwoodin metsästä oli tullut Robin Hoodin ja hänen iloisten miestensä turvasatama. Siellä he auttoivat köyhiä ja pitivät huolta toisistaan. Mutta tiedättekö, vaikka Robinilla oli paljon ystäviä ja seikkailuja, hänen sydämessään oli myös aivan erityinen paikka yhdelle henkilölle. Ja tämä henkilö ei ollut kuka tahansa, vaan kaunis ja kiltti Marian-neito. Marian-neito asui suuressa linnassa, jossa oli korkeat muurit ja vartijat. Hän oli aivan erilainen kuin Robin, joka asui metsässä. Mutta Marianilla oli kultainen sydän, ja hän välitti kovasti ihmisistä, aivan kuten Robin. Hän ei pitänyt siitä, että Nottinghamin seriffi kohteli ihmisiä huonosti. Marian oli nähnyt Robinin jo pienenä tyttönä, ennen kuin Robinista tuli metsän sankari. He olivat leikkineet yhdessä niityillä ja haaveilleet suurista seikkailuista. Heidän ystävyytensä oli syvää, ja se oli muuttunut joksikin vielä kauniimmaksi. Vaikka Robin oli nykyään lainsuojaton, Marian ei ollut unohtanut häntä. Itse asiassa hän ajatteli Robinia usein. Ja Robin ajatteli Mariania. He tiesivät, että heidän oli oltava hyvin varovaisia, sillä jos seriffi olisi saanut tietää heidän tapaamisistaan, se olisi ollut todella, todella paha juttu. Mutta rakkaus löytää aina tiensä, eikö vain? Niinpä Robin ja Marian alkoivat tavata salaa. Marian soluttautui ulos linnasta usein illan pimetessä, tai aivan aamunkoitteessa, kun linnan väki vielä nukkui. Hän pukeutui vaatteisiin, joissa oli helppo liikkua, eikä hänellä ollut koruja tai hienoja kampauksia, ainoastaan hymy kasvoillaan. Hän hiippaili linnan takaportista ulos ja kiiruhti kohti Sherwoodin metsän reunaa. Robin taas odotti häntä metsän syvyydessä, usein suuren, vanhan tammen alla, jonka oksat olivat kuin kätkevät kädet. Kun Marian saapui, Robinin silmät loistivat ilosta. ”Marian!” hän kuiskasi, ja Marian vastasi hymyllä. He istuivat tammen juurella, kuunnellen lintujen laulua ja purojen solinaa. He kertoivat toisilleen päivän tapahtumista. Marian kertoi, miten linnassa oli kaikki hyvin, mutta myös kuinka seriffi oli taas ollut ilkeä kyläläisille. Robin puolestaan kertoi, miten he olivat auttaneet nälkäisiä perheitä tai karkottaneet ilkeät metsänvartijat. Heidän tapaamisensa olivat lyhyitä, mutta ne olivat täynnä naurua ja lämpöä. Marian toi Robinille joskus tuoreita hedelmiä tai pienen pullollisen hyvää simaa linnan keittiöstä. Robin taas antoi Marianille kauniita kukkia metsästä, tai joskus pienen, kiiltävän kiven, jonka hän oli löytänyt puron pohjasta. He nauroivat ja puhuivat unelmistaan. Marian unelmoi maailmasta, jossa kaikki olivat onnellisia ja kukaan ei kärsinyt nälkää. Robin unelmoi maailmasta, jossa hän voisi olla vapaa ja elää Marianin kanssa ilman pelkoa. Yhden kerran heidän oli pakko olla todella varovaisia. Eräänä iltana, kun he olivat tapaamassa, he kuulivat kaukaa koirien haukunnan. Se oli Nottinghamin seriffin metsästysseurue, joka oli tullut metsään etsimään riistaa – tai ehkä Robin Hoodia! Robin nappasi Marianin kädestä kiinni ja sanoi: ”Nopeasti, Marian, piiloon!” He sukelsivat tiheään pusikkoon, ja Robin peitti heidät suurilla lehdillä ja sammalella. He pitivät toisiaan tiukasti kädestä, sydämet paukkuen rinnassaan. Seriffin miehet ratsastivat aivan heidän ohitseen, niin lähelle, että he melkein tunsivat hevosten hengityksen. Onneksi he eivät nähneet piilossa olevia rakastavaisia. Kun vaara oli ohi, Robin ja Marian nousivat ylös. Heidän silmänsä kohtasivat, ja he tiesivät, että heidän rakkautensa oli vahvaa ja että heidän oli pakko jatkaa taistelua paremman maailman puolesta. Nämä salaiset tapaamiset olivat hyvin tärkeitä molemmille. Marianin rakkaus antoi Robinille voimaa ja toivoa. Se muistutti häntä siitä, että oli jotain kaunista ja hyvää, jonka puolesta taistella. Ja Robin puolestaan antoi Marianille rohkeutta ja uskoa siihen, että oikeus vielä voittaisi. Heidän rakkautensa oli kuin salainen, hehkuva hiillos Sherwoodin metsän sydämessä, lämmittäen heidän sielujaan kylminäkin aikoina. Vaikka heidän oli pakko elää erillään – Marian linnassa ja Robin metsässä – heidän sydämensä olivat aina yhdessä. Heidän rakkautensa oli salainen, kaunis lanka, joka yhdisti heidät ja teki heidän seikkailuistaan entistäkin jännittävämpiä ja merkityksellisempiä. Ja kuka tietää, ehkä jonain päivänä he voisivat elää yhdessä, vapaasti, ilman seriffin pahoja suunnitelmia. Mutta se oli vielä kaukana tulevaisuudessa. Toistaiseksi heidän oli tyydyttävä salaisiin tapaamisiin ja puskien kuiskauksiin, jotka kertoivat heidän syvästä kiintymyksestään. Näin Sherwoodin metsässä, Robin Hoodin ja hänen iloisten miestensä seikkailujen lisäksi, eli myös kaunis rakkaustarina, joka antoi toivoa ja iloa kaikille, jotka siitä kuulivat.

Jousiammuntakilpailu ja kuningas Rikhardin varjo

Vaikka rakkaus Robin Hoodin ja Marian neidon välillä kukoisti salassa Sherwoodin metsän siimeksessä, se ei tarkoittanut, että seikkailut olisivat loppuneet. Ehei, Sherwoodin metsän elämä oli aina täynnä yllätyksiä ja jännittäviä hetkiä! Eräänä kauniina, aurinkoisena aamuna, kun linnut visersivät iloisesti puiden latvoissa ja Robin Hoodin iloiset miehet harjoittelivat jousiammuntaa syvällä metsän kätköissä, heidän luokseen saapui nuori poika, Pikkumiehen serkku, hengästyneenä ja silmät suurina jännityksestä. 'Robin! Robin!' hän huusi, 'Nottinghamin seriffi on julistanut suuren jousiammuntakilpailun! Palkintona on kultainen nuoli, ja se on tarkoitettu koko Englannin parhaalle jousiampujalle!'

Nottinghamin seriffin juonet ja Robin Hoodin oveluus

'Robin! Robin!' oli huudettu. 'Nottinghamin seriffi on julistanut suuren jousiammuntakilpailun! Palkintona on kultainen nuoli, ja se on tarkoitettu koko Englannin parhaalle jousiampujalle!' Robin Hoodin silmät syttyivät ilosta, kun hän kuuli uutisen. Hän rakasti jousiammuntaa yli kaiken, ja ajatus kilpailemisesta parhaimpien kanssa sai hänen sydämensä pomppimaan. Mutta sitten hänen kasvoilleen hiipi pieni, ovela virne. Hän tiesi, että Nottinghamin ilkeä seriffi ei tehnyt mitään ilman taka-ajatusta. Seriffi halusi kovasti saada Robin Hoodin kiinni, sillä Robin Hood auttoi köyhiä ja otti rikkailta, mikä teki seriffin hyvin vihaiseksi. "Tämä on ansa," Robin mutisi itselleen, samalla kun hänen ystävänsä, Pikku John ja Veli Tuck, nyökkäilivät vakavina. Robin tiesi, että seriffi oli petollinen ja aina valmis keksimään ilkeitä suunnitelmia. "Seriffi toivoo, että minä en voi vastustaa sellaista tilaisuutta näyttää taitoni. Ja hän on aivan oikeassa! Mutta hän ei tiedä, että Robin Hoodilla on aina muutama ässä hihassaan!". Pikku John raapi päätään, hänen suuri kätensä melkein peitti hänen korvansa. "Mutta kuinka voit mennä, Robin? Seriffi tuntee sinut ja kaikki miehesi, jopa Little Johnin! Hän etsii sinua joka puolelta!" Robin Hood naurahti, niin että lehdetkin tuntuivat värisevän puissa. "Ei hätää, ystäväni. Me olemme nokkelampia kuin seriffi. Me keksimme jotain sellaista, että hän ei tunnista minua, vaikka seisoisi aivan nenäni edessä!" Ja niin, Robin Hood alkoi suunnitella tarkkaan. Hänellä oli mielessään mainio, jopa hassu idea. Hän ei voisi mennä kilpailuun omana itsenään, mutta ehkä joku muu voisi? Joku, joka näyttäisi ihan erilaiselta, sellaiselta, jota kukaan ei osaisi yhdistää Sherwoodin iloiseen lainsuojattomaan! Seuraavana aamuna, kun aurinko alkoi nousta Sherwoodin metsän sammalpeitteisten puiden takaa, ja pienet oravat heräsivät syömään aamiaista, metsästä ilmestyi vanha mies. Hänellä oli päällään vanhat, nuhruiset, ruskeat vaatteet ja iso, leveähattu, joka peitti melkein kokonaan hänen kasvonsa, heittäen varjon hänen silmilleen. Hänellä oli myös harmaat viikset ja parta, jotka olivat niin tuuheat ja pörröiset, että ne näyttivät melkein sammalilta tai kuusen oksilta. Ja hänen kädessään oli iso, vanha jousi, joka näytti siltä kuin se olisi nähnyt monta, monta vuotta ja monet metsäpolut. Tuo vanha mies ei ollut kukaan muu kuin itse Robin Hood! Hän oli pukeutunut niin taitavasti, että edes hänen lähimmät ystävänsä eivät olleet tunnistaa häntä ensin. Hän oli harjoitellut vanhan miehen kävelyä, sellaista vähän horjuvaa ja kömpelöä askelta, ja jopa matalaa puhetta, jotta kaikki uskoisivat hänen olevan oikeasti vanha ja vähän väsynyt. "Heh heh," Robin naurahti matalalla, käheällä äänellä, joka ei kuulostanut lainkaan hänen omalta iloiselta ääneltään. "Katsokaa, Pikku John! Kenraali Harmaa-parta on valmiina kilpailuun! Ja hän on valmis ampumaan nuolensa suoraan seriffin nenän eteen!" Pikku John ja Veli Tuck nauroivat sydämellisesti. He pyyhkivät silmäkulmiaan naurusta ja toivottivat Robinille onnea. "Ole varovainen, Robin," Veli Tuck sanoi. "Seriffi on ilkeämielinen, ja jos hän saa sinusta kiinni..." "Älä huoli, ystäväni," Robin vakuutti. "Kukaan ei tunnista Kenraali Harmaa-partaa!" Robin matkasi kohti Nottinghamin kaupunkia. Hän käveli hitaasti, niin kuin vanhat ihmiset usein kävelevät, ja piteli hattuaan tiukasti päässään. Kun hän saapui Nottinghamin torille, paikka oli täynnä ihmisiä! Siellä oli ritareita kimaltavissa haarniskoissaan, kauppiaita myymässä tavaroitaan, talonpoikia hymyilemässä ja paljon muita ihmisiä, jotka olivat tulleet katsomaan jousiammuntakilpailua. Ilmassa oli iloisia huutoja ja jännitystä. Kaikkien keskellä, suuren lavan edessä, istui Nottinghamin seriffi. Hän oli pukeutunut parhaimpiinsa, samettiseen pukuun ja kultakoruihin, ja hänen kasvoillaan oli tyytyväinen, mutta myös hieman ilkeä ilme. Hän tarkkaili jokaista kilpailijaa tarkasti, hänen silmänsä etsivät jotain tuttua, toivoen näkevänsä Robin Hoodin tai jonkun hänen miehistään. Hänellä oli ympärillään joukko vartijoita, jotka olivat suuria ja pelottavan näköisiä, valmiina hyppäämään heti, jos he näkisivät jotain epäilyttävää. Seriffi halusi tämän palkinnon enemmän kuin mitään muuta: Robin Hoodin kiinnioton. Kilpailu alkoi. Yksi jousiampuja toisensa jälkeen astui esiin ja ampui nuolensa tauluun. Jotkut osuivat hyvin, toiset eivät niin hyvin. Mutta kukaan ei ollut vielä osunut aivan napakymppiin, taulun pieneen, punaiseen keskipisteeseen. Robin, eli vanha Kenraali Harmaa-parta, katseli rauhallisesti, odottaen omaa vuoroaan. Hän näki, kuinka jännittyneitä muut olivat, mutta hän itse oli rauhallinen kuin metsä itse. Sitten tuli hänen vuoronsa. Robin astui esiin hitaasti, vähän ontuen, niin kuin vanha mies tekisi. Hän nosti vanhan jousensa, ja ihmiset nauroivat hiljaa – he ajattelivat, ettei vanha mies voisi osua mihinkään. Seriffi siristi silmiään ja katsoi Robinia pitkään. Hänestä tuntui, että jokin oli outoa tässä vanhassa miehessä, mutta hän ei osannut sanoa mikä. Seriffi mietti ja mietti, mutta ei keksinyt. Robin tähtäsi. Hän sulki toisen silmänsä, niin kuin vanhat jousiampujat tekevät. Hän piti nuoltaan hetken, aivan kuin hän keskittyisi todella, todella syvälle. Kaikki pidättivät hengitystään. Sitten *supsahdus*! Nuoli lensi ilmassa ja osui suoraan taulun keskelle, aivan napakymppiin! Se oli täydellinen osuma! Yleisö oli ällistynyt. "Vau!" huusivat lapset. Aikuiset haukkoivat henkeään ja alkoivat taputtaa käsiään. Seriffi nousi ylös tuolistaan, hänen silmänsä pyöreänä ihmetyksestä. "Se oli puhdas napakymppi!" joku huusi. "Tuo vanha mies on uskomaton! Hän on paras!" Kilpailu jatkui, ja Robin ampui aina vain paremmin. Hän osui keskelle, kerta toisensa jälkeen, niin tarkasti, että jokainen nuoli halkaisi edellisen nuolen kahtia. Lopulta ei ollut epäilystäkään. Vanha Kenraali Harmaa-parta oli voittanut kultaisen nuolen! Kun Robin käveli lavalle vastaanottamaan palkintoaan, seriffi tuijotti häntä. Seriffi oli miettinyt asiaa kilpailun aikana. Kuka voisi olla niin hyvä jousiammunnassa? Vain yksi mies Englannissa oli niin taitava. Ja se oli Robin Hood! Seriffi nyökkäsi vartijoilleen. "Tarttukaa tuohon mieheen!" hän karjaisi. "Minusta tuntuu, että hän on se paha Robin Hood! Ei kukaan muu voi ampua niin hyvin!" Mutta Robin oli jo varautunut tähän. Juuri kun vartijat ryntäsivät häntä kohti, Robin Hood tarttui hatustaan. Hän repäisi pois harmaat viikset ja parran! Ja sitten hän heitti hattunsa ilmaan, paljastaen tutun, iloisen virneensä ja vihreät vaatteensa. Vartijat ja seriffi haukkoivat henkeään! "Olen Robin Hood, seriffi!" hän huusi nauraen. "Et saa minua koskaan kiinni! Olen liian nopea sinulle!" Ennen kuin kukaan ehti tehdä mitään, Robin Hood kääntyi ja juoksi. Hän oli paljon nopeampi kuin mitä vanha mies oli ollut. Hän pujotteli ihmisjoukon läpi kuin tuuli, niin nopeasti, että vartijat eivät pysyneet perässä, heidän jalkansa sotkeutuivat omiin askeliinsa. Hän juoksi ulos kaupungin porteista ja takaisin rakkaaseen Sherwoodin metsäänsä. Seriffi raivosi! Hän potki maata ja huusi niin kovaa, että hänen kasvonsa muuttuivat punaisiksi ja hänen lakkinsa putosi päästä. Mutta Robin Hood oli jo kaukana, turvallisesti metsän syvyyksissä. Hän oli jälleen kerran ovelampi kuin Nottinghamin seriffi. Ja kun hän palasi ystäviensä luo, he juhlivat hänen voittoaan, eivät ainoastaan kultaisen nuolen vuoksi, vaan myös siksi, että Robin oli taas osoittanut, että hyvyys ja nokkeluus voittavat usein ilkeät juonet. Robin Hoodin seikkailut jatkuivat, ja jokaisessa tarinassa hän osoitti yhä uudelleen, miksi hän oli kansan sankari. Hän ei pelännyt ketään, ja hän tiesi aina, miten auttaa niitä, jotka tarvitsivat apua. Ja niin metsä suojeli Robinia, ja Robin suojeli ihmisiä.

Robin Hoodin oikeudenmukaisuus ja kansan tuki

Niinpä Robin Hood ja hänen iloinen joukkonsa jatkoivat elämäänsä Sherwodin syvissä metsissä. Mutta he eivät vain piileskelleet, oi ei! He olivat kuin metsän omat auttajat, jotka pitivät silmällä kaikkia, etenkin niitä, joilla oli vaikeaa. Robin ei ollut varas, joka otti itselleen, vaan hän oli kuin taikuri, joka tasapainotti maailmaa. Hän otti ahneilta ja antoi niille, jotka tarvitsivat. Kuinka hän sen teki? Kuunnelkaapa! Eräänä aurinkoisena aamuna, kun pikkulinnut lauloivat jo iloisesti, Robin Hood oli Veli Tuckin ja Pienen Johnin kanssa kävelemässä metsän laidalla. He näkivät vilaukselta pienen mökin, jonka pihalla nainen ja kaksi pientä lasta istuivat surullisina. Heidän edessään oli tyhjä kori. Naisen silmät olivat täynnä huolta. Robin pysähtyi ja kuiskasi ystävilleen: ”Miten on, ystävät? Minusta näyttää, että nämä ihmiset tarvitsevat apuamme.” Pieni John, joka oli aina valmis toimintaan, murahti: ”Varmasti nuo ilkeät veronkerääjät ovat olleet täällä. He tyhjentävät kaikkien pussit!” Veli Tuck nyökkäsi ja sanoi: ”Todellakin. Sheriffin miehet ovat kuin nälkäisiä susia, jotka eivät jätä jälkeensä mitään.” Robin asteli perheen luo ja kysyi ystävällisesti: ”Hyvää päivää, rouva. Mikä teitä vaivaa? Miksi olette niin surullisia?” Nainen nosti katseensa, ja kun hän näki Robinin ja hänen vihreisiin asuihinsa pukeutuneet miehensä, hän vähän pelästyi. Mutta Robinin silmät olivat niin ystävälliset. Hän kertoi, että Sheriffin miehet olivat juuri vieneet heidän viimeiset rahansa ja viljansa, eivätkä he tienneet, miten heidän lapsensa selviäisivät talven yli. Heillä ei ollut mitään ruokaa, ja heidän vuokransa oli maksamatta. Robin kuunteli tarkkaan. Hänen sydämensä sykähti myötätunnosta. ”Älkää huolehtiko enempää”, hän sanoi. ”Robin Hood ja hänen miehensä ovat täällä auttamassa.” Niinpä Robin ja Pieni John asettuivat tienvarteen metsän kätköön. Pian he näkivät joukon Sheriffin miehiä, jotka ratsastivat takaisin kohti Nottinghamia, taskut pullollaan varastettua rahaa ja vatsat täynnä. He nauroivat ja vitsailivat tyhmistä maanviljelijöistä, jotka eivät osanneet puolustaa omaisuuttaan. ”Katsokaapa, Pieni John”, Robin kuiskasi. ”Nyt on aika opettaa heille, että kaikkea ei voi viedä ilman seuraamuksia.” Kun Sheriffin miehet tulivat tarpeeksi lähelle, Robin ja Pieni John hyppäsivät esiin! ”Pysähtykää!” Robin huusi. ”Tämä on Robin Hood, ja teidän on jaettava saaliinne!” Sheriffin miehet olivat yllättyneitä. He olivat tottuneet siihen, että ihmiset pelkäsivät heitä. Mutta nämä metsämiehet olivat erilaisia. Pienen Johnin valtava koko ja Robinin nuoli valmiina jousessa saivat heidät perääntymään. Hetken päästä, kun pieni kahakka oli ohi, ja kukaan ei onneksi loukkaantunut, Sheriffin miesten taskut olivat tyhjät. Kaikki rahat ja viljat olivat nyt Robinin ja hänen ystäviensä hallussa. Robin ei pitänyt mitään itsellään. Hän palasi perheen luo ja antoi heille takaisin heidän rahansa, ja jopa vähän ylimääräistä, jotta he voisivat ostaa ruokaa ja vaatteita. Naisen kasvoille levisi leveä hymy, ja lapset taputtivat käsiään. He eivät voineet uskoa onneaan! He tiesivät, että Robin Hood oli heidän sankari, ja hän oli tullut juuri silloin, kun he tarvitsivat häntä eniten. Tämä ei ollut ainoa kerta. Robin ja hänen iloinen joukkonsa auttoivat monia köyhiä ja sorrettuja ihmisiä. He olivat kuin metsän hyvä henki, joka ilmestyi aina paikalle, kun hätä oli suurin. Ja koska Robin ja hänen miehensä olivat niin reiluja ja ystävällisiä, metsän ihmiset puolestaan auttoivat Robinia. He toivat Robinille tietoja Sheriffin liikkeistä, kätkivät häntä tarvittaessa ja jopa jakoivat ruokaa hänen joukkonsa kanssa. Lapset lauloivat lauluja Robin Hoodista, ja he leikkivät metsässä Robin Hood -leikkejä, juosten ja hypellen kuin metsän omat sankarit. He tunsivat, että Robin Hood oli yksi heistä, heidän oma suojelijansa. Sheriffi raivostui! Hän lähetti yhä useampia miehiä etsimään Robinia, mutta se oli turhaa. Kansa rakasti Robinia niin paljon, etteivät he ikinä pettäneet häntä. Jokainen puu, jokainen pensas ja jokainen ihminen Sherwodin metsässä ja sen ympärillä tuntui suojelevan Robin Hoodia. Hän oli oikeudenmukaisuuden symboli, joka antoi toivoa niille, jotka olivat menettäneet kaiken. Ja niin Robin Hoodin maine kasvoi, ja hänen tarinansa kulki suusta suuhun, kaukaisiin kyliin asti.

Kuningas Rikhard Leijonamielen paluu ja armahdus

Robin Hoodin maine siis kasvoi ja kasvoi, kuin iso, lämmin halaus, joka levisi Sherwodin metsästä kauas, kauas. Ihmiset puhuivat hänestä joka paikassa, ja jopa kaukaisissa kylissä kuiskattiin tarinoita oikeudenmukaisesta lainsuojattomasta. Mutta samalla kun Robin Hoodin tähti nousi, suuressa maailmassa, kaukana metsän siimeksestä, tapahtui jotain todella tärkeää. Kuningas Rikhard Leijonamieli, joka oli ollut pitkään poissa, oli vihdoin palaamassa kotiin! Muistatteko, kuningas Rikhard oli lähtenyt kauas, kauas seikkailemaan ristiretkille. Sillä aikaa hänen veljensä, ilkeä prinssi Juhana, ja ahne Nottinghamin sheriffi olivat hallinneet maata huonosti. He olivat kohdelleet ihmisiä epäoikeudenmukaisesti ja keränneet itselleen paljon, paljon rahaa. Kansa oli ollut surullinen ja toivoton, aivan kuin taivas olisi ollut aina pilvessä. Mutta sitten, kuin auringonsäde pilvien välistä, alkoi kuulua uutisia! Kaukaisista maista kantautui pieniä kuiskauksia, sitten vähän kovempia ääniä, ja lopulta iloisia huutoja! "Kuningas Rikhard on palaamassa!" joku huudahti torilla. "Olen kuullut, että hän on jo lähellä!" toinen sanoi toiveikkaasti. Robin Hood ja hänen iloiset veikkonsa kuuntelivat näitä tarinoita tarkkaan metsän siimeksessä, heidän sydämensä täynnä odotusta ja toivoa. Jos kuningas palaisi, ehkä kaikki muuttuisi paremmaksi! Ehkä oikeudenmukaisuus voittaisi vihdoinkin! Mutta kuningas Rikhard ei palannutkaan suurella, juhlavalla kulkueella, jossa kaikki olisivat heitelleet kukkia ja huutaneet ilosta. Ei, hän oli fiksu kuningas! Hän palasi salaa, aivan kuin salapoliisi, pukeutuneena tavalliseksi matkamieheksi. Hän halusi nähdä itse, mitä hänen poissaollessaan oli tapahtunut. Hän matkusti ympäri maata, pysähtyi pikkukyliin, puhui talonpoikien ja kauppiaiden kanssa. Hän kuunteli heidän tarinoitaan, näki heidän surunsa ja ilonsa. Ja kaikkialla, aivan kaikkialla hän kuuli yhden nimen: Robin Hood. Hän kuuli, kuinka Robin auttoi köyhiä, antoi heille ruokaa ja vaatteita. Hän kuuli, kuinka Robin jakoi rikkaiden vääryydellä keräämät rahat takaisin niille, joilta ne oli viety. Hän kuuli, kuinka Robin puolusti heikkoja ja taisteli oikeudenmukaisuuden puolesta. Kuningas oli salaa todella ylpeä tästä miehestä, vaikka Robin olikin ollut lainsuojaton. Hän tajusi, että Robin Hood ei ollut mikään tavallinen rosvo, vaan todellinen sankari, joka oli suojellut hänen kansaansa! Erään kauniina, aurinkoisena päivänä, kuningas Rikhard vaelsi Sherwodin metsän halki. Hän oli edelleen pukeutunut tavalliseksi matkamieheksi, huppu syvällä päässä. Yhtäkkiä hän näki puiden lomassa nuotion savun nousevan taivaalle. Nuotion ympärillä istui joukko iloisia miehiä, jotka nauroivat ja söivät. Heidän johtajansa oli pitkä, vahva mies, jolla oli yllään vihreät vaatteet ja jousi selässään. Se oli Robin Hood! Kuningas lähestyi heitä varovasti, sydän pamppaillen jännityksestä. "Hyvää päivää, herraseni", hän sanoi ystävällisesti. Robin Hood, joka oli aina vieraanvarainen ja kohtelias, kutsui hänet liittymään seuraansa. "Tervetuloa, ystävä", Robin sanoi hymyillen. "Meillä on ruokaa ja juomaa yllin kyllin, ja tilaa on aina yhdelle matkamiehelle." Kuningas istui alas ja söi heidän kanssaan, maistaen herkullista paistia ja raikasta vettä. Hän kuunteli tarkasti heidän puheitaan ja näki, kuinka Robin kohteli miehiään. He olivat kaikki iloisia, rehellisiä ja rohkeita, ja he kunnioittivat Robinia syvästi. Kuningas Rikhard tiesi nyt varmasti: Robin Hood oli hyvä mies. Aterian jälkeen kuningas nousi seisomaan. Hän katsoi Robin Hoodia suoraan silmiin. "Minun täytyy kiittää teitä vieraanvaraisuudestanne ja ystävällisyydestänne", hän sanoi. Sitten hän veti taskustaan esiin jotain, joka kimalteli auringossa – kauniin, kultaisen sormuksen, jossa oli kuninkaallinen sinetti, juuri sellainen, joka kuuluisi vain kuninkaalle! Hän nosti kätensä ja otti hupun pois päästään, paljastaen kuninkaalliset kasvonsa. "Minä olen kuningas Rikhard Leijonamieli", hän julisti, hänen äänensä kaikuen metsän hiljaisuudessa. Robin Hood ja kaikki hänen iloiset veikkonsa hämmästyivät! Heidän silmänsä levisivät suuriksi, ja he tiputtivat kaiken, mitä käsissään oli. He polvistuivat nopeasti ja kunnioittavasti kuninkaan eteen, sydämet jyskyttäen. Kuningas Rikhard hymyili lämpimästi. "Nouskaa, ystäväni! Minä tiedän kaiken, mitä olette tehneet. Minä tiedän, että olette ottaneet rikkailta antaaksenne köyhille. Tiedän, että olette taistelleet oikeudenmukaisuuden puolesta ja suojelleet kansaani, kun minä olin poissa." Kuningas astui lähemmäs Robin Hoodia ja laski kätensä hänen olkapäälleen. "Olen todella, todella ylpeä teistä. Te olette ollut minun silmäni ja korvani, ja te olette suojellut kansaani paljon paremmin kuin monet ne, joiden olisi pitänyt se tehdä." Ja niin, kuningas Rikhard antoi Robin Hoodille ja kaikille hänen iloisille veikoilleen täydellisen armahduksen! He eivät enää olleet lainsuojattomia! He saivat palata koteihinsa, viljellä peltojaan ja elää perheidensä kanssa rauhassa. Jotkut heistä päättivät jäädä kuninkaan palvelukseen, sillä he olivat tottuneet seikkailuihin ja halusivat jatkaa hyvien tekojen tekemistä. Robin Hood itse kutsuttiin takaisin aateliseksi ja kuninkaan luotetuksi mieheksi hoviin. Ajatelkaa! Lainsuojattomasta tuli kuninkaan paras ystävä ja tärkeä neuvonantaja! Sherwodin metsä hiljeni taas, mutta tällä kertaa ei surullisesti, vaan täynnä iloa ja uutta toivoa. Linnut lauloivat iloisemmin, ja puut huojuivat tyytyväisinä. Kansalaiset juhlivat kuningas Rikhardin paluuta ja Robin Hoodin vapautta. Oikeudenmukaisuus oli vihdoin voittanut.

Lopetus

Ja niin päättyi Robin Hoodin ja hänen iloisten ystäviensä seikkailu tällä kertaa. Toivottavasti nautit tästä rohkeasta tarinasta ja sait hymyn huulillesi! Kiitos todella paljon, kun olit mukana kuuntelemassa. Jos sinulla on toiveita tai palautetta, kerrothan ihmeessä Sonacastsille! Ehkä sinäkin voit pian keksiä omia jännittäviä seikkailuja ja tarinoita, sillä mielikuvituksesi on täynnä taikaa. Nähdään taas seuraavassa jännittävässä hetkessä! Hei hei!

Lisää tarinoita