SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Robin Hoodin iloiset seikkailut

30 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Kuvittele aikaa, jolloin metsät olivat syviä ja salaisuuksia täynnä. Aikaa, jolloin yksi mies nousi puolustamaan heikkoja ja haastamaan vallan. Tervetuloa kuulemaan Robin Hoodin iloisia seikkailuja – tarinaa urheudesta, ystävyydestä ja vapaudesta. Tänään sukellamme Howard Pylen unohtumattomaan klassikkoon, joka on lumonnut sukupolvia. Valmistaudu matkaan Sherwoodin sydämeen!

Metsän Sankarimme Synty

Ja sinne me nyt matkaamme, syvälle ikivihreän metsän kätköihin, missä tarinamme sankari otti ensiaskeleensa legendaan. Ennen kuin hänestä tuli Robin Hood, iloisten veijareiden johtaja, tunsimme hänet nuorena aatelismiehenä, Robert Fitzoothina Locksleystä. Nuorena miehenä Robert oli tunnettu reiluudestaan, taituruudestaan jousen ja nuolen kanssa, ja syvästä oikeudentajustaan. Mutta pimeät ajat olivat koittaneet Englantiin. Kun kuningas Rikhard Leijonamieli oli ristiretkellä kaukana, Nottinghamin tyrannimainen sheriffi ja ahneet aateliset riistivät maata ja sen asukkaita. Köyhät kärsivät, ja epäoikeudenmukaisuus rehotti. Robert todisti tätä kaikkea sydän raskaana. Kun häneltä itseltään riistettiin hänen perintömaansa ja hänet julistettiin lainsuojattomaksi väärien syytösten nojalla, hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin paeta Sherwoodin synkkään suojaan. Mutta metsässä Robert ei murtunut. Sen sijaan hän löysi uuden tarkoituksen. Hän päätti, ettei hän taistelisi enää vain oman puolensa puolesta, vaan kaikkien niiden puolesta, joilta oli riistetty oikeus ja kunnia. Niin syntyi Robin Hood, metsän oma sankari, joka ryösti rikkailta ja antoi köyhille. Tämä oli hänen tarinansa alku, tarina, joka kaikuu yhä läpi aikojen.

Sherwoodin Sydämessä

Syvällä Sherwoodin ikivanhassa sydämessä, jossa tammet kurottivat oksiaan kohti taivasta kuin vanhat vartijat ja auringonsäteet siivilöityivät paksun lehvästön läpi luoden tanssivia valopilkkuja, Robin Hood loi uuden kodin. Tämä ei ollut mikään tavallinen koti, vaan vapauden ja oikeuden turvapaikka niille, joilta yhteiskunta oli sen riistänyt. Kuiskaus Robin Hoodista, metsän haamusta, alkoi levitä nopeasti. Hänen nimensä herätti toivon kipinän köyhien sydämissä ja kylmän pelon tunteen rikkaiden ja ahneiden mielissä. Mutta ennen kuin hänestä tuli legenda, hänen oli kerättävä ympärilleen miehiä, jotka jakaisivat hänen näkemyksensä ja olisivat valmiita taistelemaan sen puolesta. Nämä olivat hänen iloiset miehensä, Merry Men. Eräänä aurinkoisena päivänä, kun Robin kulki kapeaa polkua pitkin, hän kohtasi valtavan, kolmetoista jalkaa pitkän miehen, jolla oli kädessään pitkä, luja sauva. Mies seisoi pienen puron yli kulkevan kapean sillan keskellä eikä osoittanut aikeitakaan antaa kenenkään ohittaa itseään. "Tienoo kuuluu minulle," jylisi jättiläinen. Robin, aina valmiina hyvään haasteeseen, vastasi ystävällisesti: "Vai niin? Minusta tuntuu, että tämä silta on tarpeeksi leveä meille molemmille." Syntyi kiista, ja pian miehet olivat vastakkain, kumpikin sauva kädessä. Sauvat viuhuivat ilmassa ja kolisivat toisiaan vasten. Robin, vaikka taitava taistelija, huomasi pian olevansa ahtaalla jättiläisen valtavaa voimaa vastaan. Lopulta, yhden voimakkaan iskun jälkeen, Robin putosi puroon. Vesi oli kylmää ja kirkasta. Nousten pystyyn, märkä ja hieman häpeissään, Robin nauroi. "Oletpa sinä hurja vastustaja, ystäväni! Kuka sinä olet?" Mies, jolla oli nyt hieman yllättynyt ilme kasvoillaan, vastasi: "Minua kutsutaan Little Johniksi. Kuka sinä olet, joka uskallat haastaa minut?" Robin esitteli itsensä, ja hetken kuluttua, molempien miesten nauraessa, Robin pyysi Little Johnia liittymään seuraansa. Little John, jonka sydän oli pohjimmiltaan hyvä ja joka arvosti reilua taistelua, suostui. Näin Robin Hood sai ensimmäisen ja uskollisimman kumppaninsa. Sherwoodista tuli heidän valtakuntansa, paikka, jossa he elivät vapaasti, metsästivät kuninkaan peuroja ilman lupaa ja harjoittelivat jousiammuntaa, kunnes jokainen nuoli osui täydellisesti maaliin. He söivät runsaasti vastapyydettyä riistaa ja joivat puhdasta vettä metsän lähteistä. Heillä oli oma lakinsa: he eivät koskaan vahingoittaneet naisia tai lapsia, eivätkä he myöskään koskaan koskeneet köyhien omaisuuteen. Sen sijaan he etsivät niitä, jotka käyttivät valtaansa väärin, ne rikkaat papit ja ahneet aateliset, jotka sortivat kansaa. Heidän joukkoonsa liittyi lisää miehiä: Will Scarlet, hienostunut ja rohkea nuori mies; Much, myllärin poika, vahva ja uskollinen; ja lopulta, eräs munkki, paksu ja iloinen veli Tuck, jonka Robin löysi kahlaamasta jokea ja jota Robin pyysi kantamaan hänet selässään joen yli. Tuck suostui, mutta puolivälissä jokea hän pudotti Robinin veteen, ja niin syntyi ystävyys, joka oli yhtä syvä kuin joki. Jokainen näistä miehistä toi oman taitonsa ja luonteensa Robin Hoodin perheeseen. Robin Hoodin ja hänen iloisten miestensä maine levisi. Heidän tekonsa olivat kuin balsamia särkyneille sydämille ja piikki Nottinghamin sheriffin kylkeen. Sheriffi, joka oli itse ahneuden ja vallanhimon ruumiillistuma, raivostui yhä enemmän joka kerta, kun hän kuuli uutisia Robinin teoista. Hän lupasi suuria palkkioita Robinin vangitsemisesta, mutta kukaan ei uskaltanut tai halunnut pettää metsän sankaria. He olivat kansan toivo. Eräänä sateisena iltapäivänä, kun metsä oli verhottu sumuun, Robin ja hänen miehensä saivat tiedon, että rikas ja tunnettu Canterburyn apotti oli matkalla Nottinghamiin mukanaan suuri määrä kultaa ja hopeaa. Apotti, tunnettu kylmyydestään ja sydämettömyydestään köyhiä kohtaan, matkusti valtavan saattueen kanssa. Robin ja hänen miehensä asettuivat väijytykseen. Kun apotin vaunut ilmestyivät näkyviin, Robin astui esiin ja pyysi kohteliaasti apottia jakamaan aarteensa, koska "metsässä on nälkäisiä suita". Apotti, raivoissaan, kieltäytyi jyrkästi. Lyhyen mutta päättäväisen taistelun jälkeen, jossa apotin vartijat olivat alakynnessä, Robin ja hänen miehensä saivat haltuunsa suuren osan apotin aarteista. He eivät ottaneet kaikkea, vain sen, mitä he pitivät oikeutettuna. Ja kuten aina, he eivät pitäneet saalista itsellään. Robin vei suurimman osan siitä lähimpään kylään ja jakoi sen perheille, jotka olivat menettäneet kaiken Nottinghamin sheriffin ja ahneiden maanomistajien vuoksi. Lapset saivat leipää, sairaat lääkkeitä ja vanhukset lämpimän peiton. Tämä oli Robin Hoodin tapa. Tämä oli hänen valansa. Ja näin Sherwoodin sydämessä syttyi toivon tuli, joka loisti kirkkaana pimeydessä.

Nottinghamin Sheriffin Vitsaus

Mutta jokaisella valolla on varjonsa, ja jokaisella sankarilla on vastustajansa. Sherwoodin metsän toivon liekki ei voinut palaa kauaa huomaamatta. Pian sen kirkkaus kiinnitti erään miehen katseen, jonka sydän oli synkkä ja sielu täynnä ahneutta – Nottinghamin Sheriffin. Tämä mies, jonka nimi kuiskattiin pelolla ympäri Nottinghamsen kreivikuntaa, oli tyrannian ja epäoikeudenmukaisuuden ruumiillistuma. Hän ei ollut pelkästään virkamies; hän oli elävä muistutus siitä, kuinka helposti valta saattoi korruptoida sielun.

Neito Marianin Rakkaus

Sherwoodin metsän pimeimmissä syvyyksissä, keskellä lainsuojattomien elämää, Robin Hoodin sydämen syvimmässä sopessa asui kuitenkin toinen valo, joka loisti kirkkaammin kuin mikään muu. Se oli rakkaus, syvä ja vankkumaton, neito Mariania kohtaan. Marian, kaunein koko Nottinghamsen kreivikunnassa, oli aatelissukua, ylhäinen ja hyveellinen, mutta hänen sydämensä kuului täysin metsien sankarille. Hänen katseensa oli lempeä, mutta sisimmässään paloi vahva tahto, joka ei antanut periksi painostukselle. Hän oli Robinin sielunkumppani, hänen voimansa lähde ja salainen toivonsa. Heidän tarinansa ei ollut alkanut Sherwoodin varjoissa. Se oli juurtunut syvälle lapsuuden viattomiin päiviin, jolloin Robert Fitzooth, tuleva Robin Hood, ja nuori Marian olivat juoksennelleet yhdessä perheensä mailla, kaukana maailman murheista. Heidän ystävyytensä oli kasvanut nuoruuden rakkaudeksi, joka oli vannonut ikuisen valan ennen kuin kohtalo heitti Robin Hoodin lainsuojattomaksi. Marian oli usein käynyt salaa metsässä tapaamassa Robinia, tuoden hänelle tietoja ulkomaailmasta ja lohtua ankaraan elämään. Nämä hetket olivat molemmille elintärkeitä, kuin hengenvedot myrskyävän meren keskellä, tarjoten lyhyen pakopaikan todellisuudesta. Nottinghamin Sheriffi, ahne ja vallanhimoinen mies, oli asettanut silmänsä neito Marianin. Ei vain hänen kauneutensa vuoksi, vaan myös hänen mittavan omaisuutensa ja yhteiskunnallisen asemansa tähden. Sheriffi näki Marianissa täydellisen vaimon, joka ei ainoastaan lisäisi hänen omaa valtaansa ja arvovaltaansa, vaan myös antaisi hänelle legitiimin syyn päästä lähemmäs Robin Hoodin tuhoamista. Koska Sheriffi tiesi, että Marian oli Robinin heikko kohta, hänen suurin aarteensa, jonka kautta Robinia voitaisiin vahingoittaa syvimmin ja hänen henkensä murskata. Marianin isä, varakas ja vanhoillinen ritari, oli halukas näkemään tyttärensä naivan Sheriffin kaltaisen vaikutusvaltaisen miehen. Tämä avioliitto olisi tuonut turvaa ja vaurautta heidän suvulleen, ja se olisi ollut sosiaalisesti hyväksyttävää – jopa toivottavaa vallanpitäjien silmissä. Mutta Marianin sydän oli särkymässä. Hän kieltäytyi jyrkästi. Hän rakasti vain Robinia, miestä, joka oli pakotettu elämään metsässä, vailla minkäänlaisia omaisuuksia tai kunnioitusta. Hänen vanhempansa eivät ymmärtäneet tätä järjetöntä valintaa. Kuinka hän voisi hylätä turvallisuuden ja rikkauden miehen puolesta, joka oli lainsuojaton ja jota viranomaiset jahtasivat kuolemanrangaistuksen uhalla? Marianin uskollisuus oli horjumaton, syvälle hänen sieluunsa juurtunut. Hän lähetti salaisia viestejä Robinille, varoittaen häntä Sheriffin juonista ja vaarasta, joka häntä uhkasi. Hän kieltäytyi kaikista avioliittoehdotuksista, ja hänen vastarintansa kasvoi joka päivä, muuttuen hiljaisesta protestista avoimeksi uhmakkuudeksi. Robin puolestaan oli valmis tekemään mitä tahansa suojellakseen Mariania. Hän vaani varjoissa, aina valmiina puuttumaan asiaan, jos Sheriffi yrittäisi pakottaa Mariania tahtonsa vastaisesti. Heidän rakkautensa oli kuin salainen liekki, joka paloi Sherwoodin syvyyksissä, uhmaten maailman julmuutta ja epäoikeudenmukaisuutta. Se antoi toivoa ja syvemmän merkityksen Robinin taistelulle. Tämä rakkaus ei ollut pelkästään kahden ihmisen välinen side; se oli symboli. Se oli muistutus siitä, että jopa synkimpien aikojen keskellä, jopa epätoivon ja sorron vallitessa, puhdas ja aito tunne voi pysyä elossa ja antaa voimaa. Marianin ja Robinin tarina osoitti, että rakkaus voi olla vahvin ase tyranniaa vastaan, voima, joka kestää kaikki koettelemukset. Se antoi Robinille syvemmän tarkoituksen kuin vain rikkaan ryöstäminen ja köyhien auttaminen. Se antoi hänelle syyn uskoa parempaan huomiseen, maailmaan, jossa oikeus ja rakkaus voisivat voittaa. Mutta miten tämä salainen rakkaus voisi kestää, kun Sheriffin silmät olivat kaikkialla ja hänen käskynsä levisivät kuin kulovalkea? Marianin tilanne oli tukala. Sheriffi ei antanut periksi, ja hänen painostuksensa kasvoi päivä päivältä, muuttuen lähes uhkailuksi. Marianin vanhemmat olivat epätoivoisia ja yrittivät saada tyttärensä taipumaan, vedoten perheen kunniaan, turvallisuuteen ja tulevaisuuteen. He pelkäsivät Sheriffin kostoa, joka voisi tuhota heidän koko sukunsa, jos Marian jatkaisi vastarintaansa. Kuitenkin, Marian pysyi vankkumattomana. Hän tiesi, että hänen sydämensä kuului Robinille, ja hän oli valmis kohtaamaan kaikki vaarat hänen vuokseen. Usein hän hiipi ulos linnastaan pimeyden turvin, tavatakseen Robinin syvällä metsässä. Nämä lyhyet, salaiset tapaamiset olivat heidän turvapaikkansa, hetkiä, jolloin he saattoivat unohtaa maailman pahuuden ja vain olla toistensa kanssa. Robin lupasi Marianille, että hän tekisi kaikkensa heidän rakkautensa puolesta, vaikka se tarkoittaisi Sheriffin lopullista kohtaamista ja kaikkien panoksen asettamista vaakalaudalle. Sheriffi oli päättänyt, että Marianista tulisi hänen vaimonsa, keinolla millä hyvänsä. Hän jopa harkitsi pakottamista, jos kaikki muu epäonnistuisi. Tämä uhka leijui ilmapiirissä kuin myrskypilvi. Marianin henkivartijat ja palvelijat olivat usein hänen salakäytäviensä kautta välittäneet viestejä Robinille, riskaten oman henkensä. He uskoivat Marianin valintaan ja ihailivat hänen rohkeuttaan, nähden hänessä toivon symbolin. Robinin miehet, iloiset toverit, tiesivät myös neito Marianista. He ymmärsivät, kuinka tärkeä hän oli heidän johtajalleen ja kuinka paljon Robinin onni riippui hänestä. He kunnioittivat Robinin rakkautta ja olivat valmiita auttamaan häntä millä tahansa tavalla Marianin suojelussa. He pitivät silmällä tienoita, valmiina antamaan hälytyksen, jos Sheriffin miehet lähestyisivät Marianin asuinpaikkaa tai heidän metsäänsä. Heidän joukkonsa oli tiivis, ja jokainen tunsi olevansa osa suurempaa taistelua, jossa rakkaus ja oikeus olivat vastakkain tyrannian kanssa. Tämä taistelu ei ollut vain aseiden taistelua; se oli myös sydänten taistelua. Se oli kamppailu vapaudesta valita oma kohtalonsa ja rakastaa ketä haluaa. Neito Marianin rakkaus Robin Hoodia kohtaan oli majakka pimeydessä, joka valaisi tietä paitsi Robinille itselleen, myös kaikille niille, jotka kaipasivat oikeutta ja vapautta. Se muistutti, että rohkeus ei aina tarkoita miekan heiluttamista, vaan myös sydämen vakaumusta ja kykyä pitää kiinni siitä, mikä on totta ja kaunista. Ja niinpä, vaikka Nottinghamin Sheriffin varjo piteni ja hänen valtansa tuntui murskaavalta, Robin Hoodin ja neito Marianin rakkaus pysyi elossa. Se oli lupaus paremmasta maailmasta, todiste siitä, että toivoa ei voitu koskaan täysin tukahduttaa. Heidän tarinansa oli vasta alussa, täynnä vaaroja ja koettelemuksia, mutta he olivat valmiita kohtaamaan ne yhdessä, sydämet toisiinsa sidottuna, uhmaten kaikkia esteitä.

Jousiammunnan Mestari

Vaikka rakkauden valo loisti Sherwoodin sydämessä, Nottinghamin Sheriffin sielussa kyti yhä katkeruus. Robin Hoodin ja hänen iloisten miestensä röyhkeät teot olivat kuin pistos hänen ylpeyteensä, ja kaupunki kuiskasi yhä enemmän tarinoita heidän rohkeudestaan ja oikeudenmukaisuudestaan. Sheriffi tiesi, että pelkkä metsästys ei riittäisi. Hän tarvitsi viekkaamman suunnitelman, jotain, joka houkuttelisi Robin Hoodin esiin piilostaan. Hän halusi lopettaa tämän uhman lopullisesti ja todistaa oman ylivertaisuutensa kansalle, joka näytti lipuvan yhä kauemmas hänen vaikutuspiiristään. Robin Hoodin olemassaolo oli jatkuva pilkka hänen auktoriteetilleen. Hän tarvitsi julkisen nöyryytyksen, jotta saisi takaisin menettämänsä kunnian. Hän istui tuntikausia miettien, kuinka tämä petollinen rosvopäällikkö saataisiin kiinni. Ja sitten se välähti. Hän tiesi yhden asian, joka oli Robin Hoodille vastustamaton: haaste, joka koski hänen jousiammuntataitoaan. Hänen maineensa jousimiehenä oli vertaansa vailla, ja Sheriffi tiesi, että ylpeys ajaisi Robin Hoodin mihin tahansa vaaraan. Hän hymyili kylmästi. Tämä oli täydellinen ansa. Hän panisi Robin Hoodin maksamaan kerskailustaan. Niinpä eräänä aamuna, kun aurinko vasta nousi värjäämään Sherwoodin metsän latvuksia kultaiseksi, Nottinghamin torille ilmestyi julistus. Suuri jousiammuntakilpailu! Palkinnoksi luvattiin kultainen nuoli, jollaista ei oltu nähty vuosikymmeniin, ja mikä tärkeämpää, itse Sheriffi tulisi valvomaan tapahtumaa. Julistuksessa luki selvästi: ”Kuka tahansa, kuka tahansa, voi osallistua ja todistaa taitonsa!” Tämä avoin kutsu oli tarkoitettu vain yhdelle miehelle. Tieto kilpailusta levisi nopeasti metsän siimekseen. Robin Hoodin miehet olivat heti varoissaan. ”Isäntä,” sanoi Pikku John, joka tunsi Sheriffin viekkauden paremmin kuin kukaan, ”tämä on ansa. Sheriffi on ovela kuin kettu. Hän tietää sinun ylpeytesi jousimiehenä. Hän yrittää vetää sinut ulos piilostasi ja tarttua sinuun. Älä mene, isäntä. Se on liian vaarallista.” Muutkin nyökyttelivät ja esittivät vastaavia huolia, muistuttaen Robinia lukuisista vaaroista, jotka häntä odottaisivat kaupungin muurien sisällä. Robin Hoodin silmissä kuitenkin kyti jo kipinä. Hän oli kuullut kutsun ja tunsi vastustamattoman houkutuksen. ”Ansa tai ei,” hän vastasi, hänen äänensä oli päättäväinen, ”kuka voi vastustaa sellaista haastetta? Ja kultainen nuoli – se olisi kaunis lisä kokoelmiimme. Lisäksi, eikö olisi oikeudenmukaista näyttää Nottinghamin kansalle, ettei Sheriffi voi tukahduttaa heidän toivoaan, ettei Robin Hoodia voi pelottaa niin helpolla?” Hän näki tässä mahdollisuuden paitsi voittaa arvostetun palkinnon, myös nostattaa kansan henkeä ja pilkata Sheriffiä hänen omalla maallaan. Neito Marianin huoli oli käsinkosketeltava. ”Ole varovainen, rakkaani,” hän kuiskasi, hänen silmänsä täynnä huolta, ”Sheriffi ei epäröi käyttää mitä tahansa keinoa. Mutta tiedän myös, että sielussasi asuu voimakas halu puolustaa heikkoja ja osoittaa valheellisten vallanpitäjien typeryys. Vain lupaa, että olet varovainen ja palaat takaisin luokseni.” Marianin sanat olivat voimaa Robinille, muistutus siitä, minkä puolesta hän taisteli, ja lupaus, että hänen oli palattava turvallisesti. Niinpä, Robin Hood suunnitteli nokkelan naamioitumisen. Hän pukeutui vaatimattomaksi maalaispojaksi, jonka vaatteet olivat kulahtaneet ja jonka kasvoja varjosti leveälierinen hattu. Hän jopa laittoi kasvoilleen hieman nokea ja mutaa, jotta hänen tunnetut piirteensä peittyisivät. Mukanaan hän otti vain luotettavimmat miehensä, myös naamioituneina, ja he suuntasivat kohti Nottinghamia, sekoittuen juhlaväkeen kuin mitkä tahansa viattomat kyläläiset. He tiesivät, että jokainen askel Nottinghamin muurien sisällä oli riski, mutta se oli riski, jonka he olivat valmiita ottamaan. Nottinghamin tori oli täynnä elämää ja jännitystä. Kojuista myytiin syötävää ja juotavaa, ja trubaduurit lauloivat lauluja. Ilmassa oli juhlavaa tunnelmaa, mutta sen alla piili myös jännitys. Kaikki silmät olivat kiinnittyneet kilpailukenttään, jossa toinen toistaan taitavammat jousimiehet valmistautuivat. Sheriffi istui korotetulla lavalla, hänen katseensa pyyhki yli väkijoukon, etsien tuttuja kasvoja tai epäilyttäviä hahmoja. Hän oli vakuuttunut, että Robin Hood olisi paikalla, ja hän odotti kuin haukka saalistaan. Kilpailu alkoi. Nuolet viuhuivat, ja jousimiehet esittelivät taitojaan, toiset hyvällä menestyksellä, toiset hieman vähemmän. Robin Hood seisoi sivussa, tarkkaillen, analysoiden tuulen suuntaa ja muiden kilpailijoiden tekniikkaa. Hän antoi monien ampua ennen häntä, jotta hän voisi tutustua olosuhteisiin ja pitää matalaa profiilia. Kun hänen vuoronsa tuli, hän astui esiin,, tavallisen näköisenä, mutta jokaisessa liikkeessä oli piilotettua voimaa. Hän nosti jousensa, jännitti sen huolellisesti, ja ensimmäinen nuoli lennähti kohti maalitaulua, osuen keskelle täydellisesti. Yleisö henkäisi. Toinen nuoli seurasi, ja kolmas, jokainen yhtä tarkka. Robin Hood ei hakenut huomiota yliampuvilla tempuilla, vaan osoitti horjumatonta, rauhallista taitoa, joka oli jopa pelottavaa nähdä. Sheriffin kasvoille ilmestyi pieni nyrpistys. Tämä maalaispoika oli epäilyttävän hyvä. Liian hyvä. Hänellä oli tuntematon, mutta mestarillinen taito, joka herätti Sheriffissä epäilyksiä. Hän lähetti miehiään hieman lähemmäksi tarkkailemaan. Viimeinen kierros koitti. Vain kolme jousimiestä oli jäljellä, ja heidän joukossaan Robin Hood. Kohde oli asetettu uskomattoman kauas, ja sen keskellä oli pieni, punainen ruusu, joka näytti täysin mahdottomalta osua. Haaste oli valtava. Ensimmäinen jousimies ampui, ja nuoli osui vain hieman ohi. Toinen yritti, ja nuoli upposi ruusun terälehteen, repien sen. Sitten oli Robin Hoodin vuoro. Hän astui viivalle. Yleisö hiljeni, jännittyneenä. Robin Hood nosti jousensa hitaasti, antoi katseensa lukittua kohteeseen. Hän veti jänteen, tunsi puun elävän käsissään, ja vapautti nuolen. Se viuhui ilman halki kuin kuiskaten, ja osui suoraan toisen kilpailijan nuolen varteen, halkaisten sen täydellisesti kahtia, ja upoten sitten ruusun keskelle, niin että ruusu jäi ehjäksi, mutta nuoli oli sen sydämessä. Yleisö räjähti riemusta! Hurraa-huudot kaikuivat Nottinghamin yllä, ihmiset taputtivat ja heittelivät hattujaan ilmaan. Kukaan ei ollut nähnyt vastaavaa! Robin Hood oli kiistatta Jousiammunnan Mestari! Sheriffin kasvoilla vaihtelivat raivo ja epäilys. Hän puristi nyrkkiään. Ei ollut epäilystäkään – tämä oli Robin Hood. Mutta kuinka hän oli uskaltanut? Ja kuinka hän voisi ottaa hänet kiinni kaiken tämän ihmisjoukon keskeltä? Hän oli loukussa. Hänen oli pakko antaa periksi. ”Hyvin tehty, tuntematon jousimies,” Sheriffi sanoi hammasta purren, mutta hänen silmänsä olivat täynnä uhkaa. ”Tule noutamaan palkintosi.” Robin Hood astui eteenpäin, otti kultaisen nuolen ja kumarsi syvään. ”Kiitos, armollinen Sheriffi,” hän sanoi, hänen äänensä oli matala ja peitetty, ”Mutta minulla on kiire. Nyt minun on palattava metsään.” Ja ennen kuin Sheriffi ehti edes antaa käskyä, Robin Hood ja hänen miehensä olivat sulautuneet väkijoukkoon, kadoten kuin savu tuuleen. He jättivät Sheriffin yksin raivonsa kanssa, katsomaan, kun kansa juhli heidän uutta sankariaan, joka oli juuri pilkannut valtaa hänen omassa linnakkeessaan. Takaisin Sherwoodin metsän siimeksessä, nuotion äärellä, Robin Hood ja hänen iloiset miehensä juhlivat voittoaan. Kultainen nuoli kiilsi nuotion valossa, symboloiden paitsi Robin Hoodin taitoa, myös hänen horjumatonta rohkeuttaan ja kansan toivoa. He olivat jälleen kerran näyttäneet, että yhtenäisyys, oveluus ja rohkeus voivat kaataa itsevaltaisuuden ja epäoikeudenmukaisuuden muurit. Se oli voitto, joka ei ollut vain Robin Hoodin, vaan kaikkien niiden, jotka kaipasivat oikeudenmukaisempaa maailmaa. Ja Sheriffi Nottinghamissa... no, hän oli jälleen kerran saanut maistaa tappion katkeruutta, ja hänen raivonsa vain ruokki Robin Hoodin legendaa.

Kuninkaan Paluu

Robin Hoodin legenda siis kasvoi, leviten kulovalkean tavoin kaikkialle Englannissa. Mutta Sherwoodin sydämessä, vaikka iloisten miesten vatsat olivat täynnä ja heidän mieleensä mahtui laulua, sydämissä eli yhä toivo. Toivo paremmasta ajasta, jolloin oikeus istuisi valtaistuimella ja kuninkaallinen kruunu olisi sen oikealla kantajalla. Kuningas Rikhard Leijonamieli oli ollut poissa vuosia, ristiretkillä kaukaisilla mailla, ja hänen veljensä, Prinssi Juhana, oli hallinnut Englannin kansaa rautaisella nyrkillä, puristaen heiltä viimeisetkin pennit ja jättäen jälkeensä vain tuskaa ja epäoikeudenmukaisuutta. Vuodet olivat pitkiä ja raskaat. Prinssi Juhanan valtakunta oli täynnä pahuutta ja ahneutta. Verottajat kiersivät kylästä kylään, vieden kaiken, mikä oli vähääkään arvokasta, jättäen köyhät perheet nälkään ja kurjuuteen. Sherwoodin metsästä oli tullut turvapaikka, pakopaikka, mutta samalla se oli myös jatkuva muistutus siitä, kuinka rikki koko valtakunta oli. Iloiset miehet tekivät parhaansa, taistellen vääryyttä vastaan ja auttaen heikompiaan, mutta he olivat vain pieni joukko vastarintaa valtavaa ja korruptoitunutta järjestelmää vastaan. Kansa kaipasi johtajaa, kuningasta, joka palauttaisi järjestyksen ja oikeuden. Sitten, kuin kuiskauksena tuulessa, alkoi levitä outo huhu. Huhut kaukaisista maista, kertomukset kuninkaan paluusta. Aluksi ne olivat vain toiveajattelua, hauraita unelmia, joihin kukaan ei uskaltanut uskoa täysin. Mutta sitten huhut muuttuivat vahvemmiksi, tarkemmiksi. Eräänä päivänä kauppiaat kertoivat, että kuningas Rikhard oli todella vapautettu vankeudesta ja oli jo matkalla kotiin. Koko maa sykki odotuksesta! Prinssi Juhana, kuultuaan uutiset, oli raivoissaan ja pelokas. Hän tiesi, että hänen aikansa oli lopussa, ja hän yritti viimeiseen asti pitää kiinni vallastaan, jopa juonittelemalla veljeään vastaan. Mutta Rikhardin kohtalo oli suurempi kuin Juhanan pahat aikeet. Kuningas Rikhard, vihdoin päästyään takaisin Englannin maaperälle, ei kuitenkaan palannut suoraan Lontooseen juhlavin menoin. Hän halusi nähdä oman silmällään, mitä hänen poissaollessaan oli tapahtunut. Hän pukeutui vaatimattomaan matkustajan asuun, seuranaan vain muutama uskollinen henkivartija, ja lähti tutkimaan valtakuntaansa. Hän kuuli tarinoita verottajien julmuudesta, köyhien ahdingosta ja tietysti, tarinoita Sherwoodin metsän sankarista, Robin Hoodista. Eräänä aamuna, kun aurinko vasta alkoi nousta Sherwoodin ylle, Robin Hood ja Pieni John olivat metsästämässä, kun heidän eteensä sattui ryhmä matkalaisia. Yksi heistä, voimakas ja arvokas mies, ratsasti hienolla hevosella ja oli pukeutunut tavallisen kauppiaan vaatteisiin, mutta hänen olemuksessaan oli jotain kuninkaallista. Robin Hood, aina tarkkaavainen ja valppaana vääryyden suhteen, epäili heti, että kyseessä saattaisi olla rikas virkamies, joka oli matkalla keräämään veroja köyhiltä. Hän antoi merkin miehilleen ja pian matkalaiset ympäröitiin. "Seis!" Robin Hood huusi, astuen esiin puiden kätköstä. "Kuka te olette ja minne olette matkalla?" Vieras mies katsoi Robinia suoraan silmiin, ilman pelkoa. "Olen vain matkustaja, joka on palaamassa kotiin kaukaa maista. Mitä te haluatte minusta?" "Kuten tiedätte, Sherwoodin metsän läpi kulkevat tiet ovat vaarallisia", Robin vastasi, äänessään pilkahdus leikillisyyttä. "Me olemme täällä varmistamassa, että kaikki matkustajat ovat turvassa... ja että he jakavat omaisuutensa reilusti kaikkien kanssa." Hän viittasi köyhiin, jotka olivat usein kärsineet. Vieras hymyili. "Minulla ei ole paljon mukanani. Vain tämä kukkaro kultarahoja." Hän heitti kukkaron Robin Hoodille, joka punnitsi sitä kädessään. Se oli painava. "Tämä on enemmän kuin paljon, ystäväni", Robin sanoi. "Mutta älkää huolehtiko, me jaamme sen reilusti. Ensin kuitenkin, on kohteliasta jakaa ateria isäntänne kanssa." Niin he söivät yhdessä, ja vieras tarkkaili Robin Hoodia ja hänen iloisia miehiään. Hän näki heidän ystävällisyytensä, heidän oikeudentajunsa ja heidän uskollisuutensa toisiaan kohtaan. Hän kuunteli heidän tarinoitaan Prinsii Juhanan julmuudesta ja heidän taistelustaan oikeuden puolesta. Hän huomasi, että nämä miehet, vaikka he olivatkin lainsuojattomia, olivat syvästi lojaaleja oikealle kuninkaalle. Heidän tekojaan ohjasi syvempi moraali kuin monien lainkuuliaisten. Aterian jälkeen vieras nousi seisomaan. "Robin Hood", hän sanoi, äänessään juhlallinen sävy. "Olen kuullut teistä paljon, mutta nyt olen nähnyt teidät omin silmin. Olen nähnyt, kuinka te taistelette oikeuden puolesta ja autatte köyhiä. Minun täytyy myöntää, että teidän maineenne on perusteltu." Sitten, hän teki jotain odottamatonta. Hän otti sormestaan sinettisormuksen, jonka Robin Hood tunnisti heti. Se oli kuninkaallinen sinetti. Robin Hoodin silmät laajenivat. Hän ja hänen miehensä polvistuivat välittömästi. "Teidän Majesteettinne!" he kuiskasivat, yllättyneinä ja kunnioituksesta tärisenä. Kuningas Rikhard Leijonamieli hymyili. "Nouskaa, Robin Hood. Minulla ei ole tapana antaa uskollisimpien alamaisieni polvistua edessäni metsän keskellä." Hän jatkoi, äänessään juhlallinen, mutta myös ymmärtäväinen. "Olen nähnyt ja kuullut kaiken. Prinsii Juhanan valtakunta on aiheuttanut tuskaa, ja te, Robin Hood, olette tehneet sen, mitä minun olisi pitänyt tehdä – olette suojelleet kansaani. Vaikka olette rikkoneet lakia, olette tehneet sen oikeudenmukaisuuden nimissä." "Sen tähden, Robin Hood, ja kaikki teidän iloiset miehenne, vapautan teidät kaikista syytöksistä. Te olette nyt vapaat miehet, eivätkä enää lainsuojattomia. Palatkaa takaisin yhteiskuntaan. Palatkaa taloihinne, perheittenne luo. Mutta ennen kaikkea, tulkaa minun palvelukseeni. Englanti tarvitsee teidän kaltaisianne miehiä, rohkeita ja oikeudenmukaisia." Kuningas Rikhardin sanat kaikuivat metsän halki, tuoden toivoa ja helpotusta iloisten miesten sydämiin. He olivat odottaneet tätä päivää niin kauan, ja nyt se oli vihdoin totta. Robin Hood tunsi valtavaa helpotusta ja kunnian tunnetta. Hänen pitkä taistelunsa oli päättynyt, ja hän saattoi jälleen elää lainkuuliaisena miehenä. Seuraavina päivinä kuningas Rikhard palasi Lontooseen, mukanaan Robin Hood ja hänen merkittävimmät miehensä. Prisii Juhanan oli pakko luopua vallasta, ja Nottinghamin Sheriffi, joka oli niin pitkään riemastunut Robin Hoodin kiusaamisesta, joutui nyt kohtaamaan oikeutta omien vääryyksiensä vuoksi. Kuningas Rikhard palautti järjestyksen ja oikeuden valtakuntaansa, ja Robin Hood, entinen lainsuojaton, sai arvostetun paikan kuninkaallisessa hovissa. Sherwoodin metsä ei ehkä enää tarvinut Robin Hoodia lainsuojattomana, mutta hänen tarinansa eli yhä. Ja se toimi muistutuksena siitä, että vaikka laki olisi sokea, oikeudenmukaisuus ja rohkeus löytävät aina keinon voittaa. Robin Hoodin seikkailut lainsuojattomana olivat päättyneet, mutta hänen perintönsä, hänen tarinansa oikeudenmukaisuudesta ja tasa-arvosta, eli ikuisesti. Mutta elämä kuninkaallisessa hovissa oli hyvin erilaista kuin vapaa elämä metsässä. Mitä se tarkoittaisi Robin Hoodille ja hänen iloisille ystävilleen? Löytäisikö hän koskaan enää sitä vapauden tunnetta, jonka Sherwoodin metsä oli hänelle tarjonnut?

Viimeinen Seikkailu

Kun kuningas Rikhard Leijonamieli oli palannut takaisin valtaistuimelleen, Robin Hoodin elämä muuttui radikaalisti. Sherwoodin metsän vapaa ja villi ilmapiiri vaihtui kuninkaallisen hovin kultaiseen häkkiin. Robinista tehtiin Nottinghamin sheriffi – sama virka, jota hänen arkkivihollisensa oli pitänyt. Se oli kunnianosoitus, mutta myös katkera ironia. Hän yritti parhaansa mukaan sopeutua uuteen rooliinsa, pukeutua silkkivaatteisiin ja osallistua hovin juhlallisuuksiin. Mutta hänen sydämensä kaipasi yhä tammien huminaa, nuolten suhinaa ja iloisten miestensä naurua. Hän kaipasi sitä yksinkertaista oikeudenmukaisuutta, jota he olivat jakaneet, kaukana hovin monimutkaisista juonitteluista ja teeskentelystä. Vaikka kuningas Rikhard kohteli häntä ystävällisesti ja kunnioittavasti, Robin tunsi sielunsa kuihtuvan. Vapaus oli poissa, ja sen mukana tuntui katoavan myös osa häntä itseään. Hän istui usein yksin, kaukana hovin melusta, katsellen tähtitaivasta ja muistellen öitä metsän siimeksessä. Kuinka hän ikävöikään sitä kaikkea. Hän etsi niitä silmiä, jotka olivat ymmärtäneet häntä yhdellä vilkaisulla – Veli Tuckin hersyvää huumoria, Pikku Johnin järkkymätöntä uskollisuutta, Will Scarletin lauluja ja Marianin lempeää katsetta. He olivat hänen todellinen perheensä, ei hovin kylmä loisto. Kuningas Rikhard lähti jälleen sotimaan kaukaisille maille, jättäen Englannin nuoremman veljensä, Juhanan, hallintaan. Tämä oli kohtalokas virhe. Juhana ei ollut veljensä kaltainen jalomielinen johtaja, vaan ahne ja julma hallitsija, joka ahdisti kansaa yhä pahemmin veroilla ja mielivaltaisilla laeilla. Hovin painostus ja vaatimukset kasvoivat. Juhana-kuningas ei koskaan unohtanut Robin Hoodin menneisyyttä lainsuojattomana, eikä hän luottanut mieheen, joka oli niin rakas kansan sydämelle. Nottinghamin sheriffin virka oli muutettu tarkoituksella piinaksi Robinille. Hän tunsi olonsa yhä enemmän muukalaiseksi omassa maassaan, omassa elämässään. Vanha veri alkoi jälleen kuohua hänen suonissaan, houkutus palata metsään ja taistella sortoa vastaan oli ylitsepääsemätön. Vaikka hän oli antanut valan kuninkaalle, hän oli ensisijaisesti uskollinen oikeudenmukaisuudelle. Hänen oli palattava sinne, missä hänen sydämensä asui. Eräänä synkkänä yönä Robin jätti hovin taakseen. Hän riisui silkkivaatteensa ja pukeutui jälleen tuttuun vihreään. Hän palasi Sherwoodin metsään, mutta se ei ollut enää sama paikka kuin ennen. Monet hänen iloisista miehistään olivat hajaantuneet, eläneet omia elämiään kuninkaan paluun jälkeen. Ne, jotka olivat jääneet, olivat vanhentuneet, kuten Robin itsekin. Nuoruuden voima oli hiipunut, mutta vanha taistelija Robin Hood ei voinut levätä. Hän kokosi ympärilleen jälleen muutamia uskollisia sieluja ja jatkoi kamppailua Juhanan tyranniaa vastaan, vaikkakin pienemmässä mittakaavassa. Hän oli edelleen sankari, mutta metsä oli nyt enemmän turvapaikka kuin tukikohta, ja jokainen teko vaati enemmän ponnistelua. Vuodet kuluivat. Robin Hoodin hiukset olivat harmaantuneet, ja hänen askelensa ei ollut enää yhtä kepeä. Vanhat vammat alkoivat vaivata, ja metsän ankarat olosuhteet tuntuivat raskaammilta kuin koskaan. Eräänä kylmänä syyspäivänä Robin tunsi voimiensa hiipuvan. Hänen vanha haavansa rinnassaan oli tulehtunut, ja kuume poltti hänen ruumistaan. Hän tiesi, että hänen aikansa oli täyttymässä. Hän pyysi Pikku Johnia viemään hänet Kirkleesin prioritarin luo, joka oli hänen oma serkkunsa ja tunnettu parantajataidoistaan. Prioritarin luona Robin toivoi löytävänsä helpotusta, kenties viimeisen parannuksen. Mutta kohtalo oli päättänyt toisin. Prioritar, kuultuaan Robin Hoodin sairaudesta ja nähdessään hänen heikkoutensa, näki tilaisuutensa päästä eroon kuuluisasta lainsuojattomasta. Hän oli aina pelännyt Robinia ja toivoi miellyttävänsä Juhana-kuningasta. Hän ei parantanut Robinin haavaa, vaan antoi veren valua tämän suonista, kunnes Robin tunsi elämän pakenevan itsestään. Huijattuna ja heikkona Robin pyysi Pikku Johnia asettamaan jousensa käteensä ja ampumaan yhden viimeisen nuolen avoimesta ikkunasta.

Lopetus

Ja niin päättyy tarinamme Robin Hoodin iloisista seikkailuista. Toivottavasti tämä matka Sherwoodin metsän sydämeen lämmitti mieltäsi ja inspiroi sinua. Olemme kiitollisia, että jaoit tämän hetken kanssamme. Älä epäröi antaa palautetta Sonacastille – se auttaa meitä luomaan entistäkin upeampia tarinoita. Ehkäpä seikkailunhalusi heräsi ja löydät tai luot pian oman satumaailmasi. Kiitos vielä kerran, ja kuulemiin.

Lisää tarinoita