SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Rautatielapset

30 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Mitä jos elämäsi muuttuisi yhdessä yössä? Tänään sukellamme E. Nesbitin rakastettuun klassikkoon, Rautatielapset. Tarina kertoo kolmesta sisaruksesta, Peteristä, Robertasta ja Phyllisistä, joiden elämä mullistuu isän katoamisen myötä. He muuttavat maaseudulle, pieneen mökkiin, aivan vilkkaan rautatien viereen. Tämä paikka muuttaa heidän maailmansa ikiajoiksi. Liity mukaan tähän seikkailuun, täynnä yllätyksiä, ystävyyttä ja toivoa, kun lapset löytävät lohtua junien maailmasta.

Uusi alku Rautatien varrella

Perheen uusi koti ei ollutkaan mikään tavallinen talo. Se oli pieni, vähän nuhjuinen mökki, mutta sen takapiha avautui suoraan vilkkaalle rautatielle. Heti ensimmäisenä iltana, kun lapset purkivat tavaroitaan, kuului kaukainen vihellys. Tuu-tuuu! Ja sitten, aivan kuin jättiläinen olisi herännyt unestaan, alkoi maa täristä ja ikkunat helistä! Peter, Roberta ja Phyllis ryntäsivät ulos katsomaan. Siinä se oli! Valtava höyryjuna, savuhattu päässään, syöksyi ohi uskomattomalla vauhdilla. Se oli kuin hengittävä, elävä hirviö – musta ja kiiltävä, täynnä vauhtia! Lapset seurasivat junan katoamista silmillään, kunnes vain savupilvi jäi taivaalle leijumaan. He eivät olleet koskaan nähneet mitään tällaista. Kaupungissa junat olivat vain pöriseviä pisteitä kaukana, mutta täällä, ne olivat aivan heidän kotinsa vieressä! Seuraavana aamuna Peter heräsi jo kukonlaulun aikaan. Hän juoksi ikkunaan ja näki taas junan. Se oli kuin salainen aarre, joka odotti löytäjäänsä joka päivä. Nyt lapset tiesivät, että heidän uusi elämänsä rautatien varrella tulisi olemaan kaikkea muuta kuin tylsää. Se tulisi olemaan täynnä seikkailuja!

Rautatien lumo

Seikkailuja tosiaan! ajatteli Petteri, kun hän seuraavana aamuna heräsi. Aurinko kurkisti verhojen raosta ja kutsui ulos. Roberta, Peter ja Phyllis olivat jo aivan innoissaan. He olivat päättäneet tutustua tarkemmin tähän ihmeelliseen rautatiehen, joka kulki heidän kotinsa vieressä. Se oli kuin suuri, kiiltävä mato, joka kiemurteli vihreiden niittyjen poikki. Ensimmäiseksi lapset pukeutuivat lämpimiin vaatteisiin ja sujauttivat jalkaansa saappaat. "Muistakaa pysyä kaukana kiskoista!" äiti oli sanonut monta kertaa, ja lapset lupasivat olla varovaisia. He kävelivät pienen matkan talon takaa ja pian olivatkin rautatiepengerryksen juurella. Pengerrys oli kuin pieni vuori, täynnä kaikenlaisia kasveja ja kukkia. Phyllis, nuorimmainen, oli heti innoissaan värikkäistä kukista. "Katso, Robertta! Nämä ovat kuin pieniä auringonsäteitä!" hän huudahti ja osoitti keltaisia voikukkia. Petteri puolestaan etsi kiiltäviä kiviä. Hän oli varma, että junat pudottelivat matkallaan pieniä aarteita. Ja totta tosiaan, sieltä täältä löytyi pieniä, hiottuja kivensiruja, jotka tuntuivat sormissa sileiltä ja viileiltä. Yhtäkkiä kaukaisuudesta kuului tuttu ääni. Hooo-hooo! Se oli juna! Lapset juoksivat innokkaasti pengerrystä ylös ja kurkistivat varovasti kiskoille päin. Ja sieltä se tuli! Suuri, höyryävä veturi, joka puhalsi valkoista savua ilmaan. Vaunut perässä olivat kuin pitkä, värikäs mato, joka kiitää tuulen lailla. Lapset alkoivat huitoa innoissaan junan ohjaajalle ja matkustajille. Ja ihme ja kumma, jotkut matkustajat vilkuttivat takaisin! Joku jopa nosti hattuaan! Se oli kuin salainen peli, jota he pelasivat joka kerta junan mennessä ohi. "He varmaan matkustavat kaukaisiin maihin", Robertta sanoi haaveillen. "Tai sitten he ovat salaisia agentteja, jotka vievät salaisia viestejä", Petteri keksi heti perään. Phyllis vain nauroi iloisesti ja kuvitteli junassa matkustavan pörröisiä pupuja ja laulavia lintuja. Eräänä päivänä, kun lapset istuivat pengerryksen laella odottamassa aamujunaa, heidän luokseen hyppäsi pieni, pörröhäntäinen orava. Se katseli heitä uteliaana ja sitten alkoi maiskuttaa käpyläpää. "Hei, orava!" sanoi Phyllis ja tarjosi sille pienen keksinmurusen. Orava nappasi murusen ja katosi sitten vikkelästi puun oksalle. Lapset antoivat sille nimen "Herra Tupsuhäntä" ja siitä tuli heidän pieni ystävänsä, joka aina silloin tällöin ilmestyi seuraamaan heidän junankatseluaan. Päivistä tuli viikkoja, ja pian junan katselusta oli tullut heidän tärkein tehtävänsä. Joka aamu ja iltapäivä he olivat rautatien varrella. He oppivat tuntemaan eri junat ja jopa arvaamaan, milloin seuraava juna oli tulossa. Järjestys oli aina sama. Ensin kuului kaukainen Hooo-hooo, sitten kiskot alkoivat laulaa. Sitten kuului tasainen puksutus, ja lopulta juna kiiti heidän ohitseen, jättäen jälkeensä tuulenpuuskan ja höyrypilven. Mutta yksi juna oli heille kaikkein tärkein. Se oli aamun yhdeksän juna, joka kulki joka päivä samaan aikaan. Ja siinä junassa oli aina sama vanha herra. Hän istui samassa vaunussa, samassa paikassa, ja hänellä oli aina päässään vanha, siisti hattu. Joka kerta kun hän näki lapset, hän vilkutti heille ystävällisesti. Lapset olivat ristineet hänet "Vilkkuttavaksi Herrasmieheksi". He pohtivat, minne hän oli menossa ja mitä hän teki. Kenties hän oli salainen kuningas, joka tarkisti valtakuntansa junasta käsin? Tai kenties hän oli keksijä, joka matkusti töihin keksimään uusia, jännittäviä asioita? Rautatie oli lapsille paljon enemmän kuin pelkkä metallinen tie junille. Se oli mielikuvituksen lähde. Jokainen juna oli tarina, jokainen matkustaja oli salaisuus. Tuulen humina kiskoilla oli kuin junan laulua, ja höyrypilvet olivat kuin viestejä kaukaisista maista. He tunsivat itsensä osaksi jotain suurta ja jännittävää. He olivat rautatien lapsia, ja heidän tehtävänään oli vahtia tätä ihmeellistä maailmaa. Eräänä aurinkoisena iltapäivänä, kun he olivat taas katsomassa junaa, Petteri huomasi jotain outoa. Yksi vaunuista, joka yleensä oli täynnä iloisia matkustajia, oli nyt hieman… surullisen näköinen. Ja sen ikkunassa näkyi kangasta, joka oli hieman revitty. Se näytti ihan punaiselta kankaalta. "Hei, katsokaa tuota!" Petteri kuiskasi sisaruksilleen. "Eikö tuo olekin outoa?"

Salaperäinen vanha herra ja uudet ystävät

Petteri, Maija ja Roosa hiipivät lähemmäs, sydämet jyskyttäen jännityksestä. He olivat nähneet punaisen kankaan leijailevan aivan kiskojen vieressä, pienen kumpareen takana. Se ei ollut mikään tavallinen kangas, ei huivi eikä vanha vaate. Se oli kirkkaanpunainen ja aseteltu niin, että se näkyi kauas. "Mitä se mahtaa olla?" Roosa kuiskasi. Hän oli aina utelias, pieni seikkailija. Maija, joka oli sisaruksista vanhin ja usein harkitsevaisin, tutki kangasta tarkkaan. "Se näyttää ihan siltä, kuin joku olisi laittanut sen sinne tarkoituksella", hän sanoi. "Aivan kuin merkiksi." Petteri muisti, mitä isä oli joskus kertonut junista ja merkeistä. "Punainen! Punainen tarkoittaa pysähdy!" hän huudahti, ja hänen silmänsä levisivät. "Olen kuullut isän puhuvan, että punainen lippu tarkoittaa vaaraa tai että junan pitää pysähtyä!" Juuri sillä hetkellä he kuulivat tutun vihellyksen. Tuli juna! Se lähestyi täyttä vauhtia, veti perässään pitkää savujuovaa taivaalle. Lapset unohtivat kaiken muun ja tuijottivat, kuinka juna puksutti kohti punaista merkkiä. Se oli valtava, musta hirviö, joka syöksi höyryä ja jylisi kohti heitä. Mutta sitten tapahtui jotain uskomatonta. Juna alkoi hidastaa vauhtiaan. Ensin vähän, sitten yhä enemmän. Se kitisi ja kolisi, ja lopulta, aivan punaisen kankaan kohdalla, se pysähtyi. Täysin pysähdyksissä. Lapset olivat mykistyneitä. Heidän pienet sydämensä löivät kiivaasti. Olivatko he tehneet jotain? Oliko punainen kangas todellakin ollut merkinantolaite? Yksi junan vaunuista oli juuri heidän kohdallaan. Sen ikkunasta kurkisti ulos vanha herra, jolla oli yllään hieno puku ja silmälasit nenällään. Hänellä oli ystävälliset, mutta hieman hämmentyneet silmät. Hän katsoi lapsia, sitten punaista kangasta, sitten taas lapsia. "Anteeksi vain, mutta mitä täällä oikein tapahtuu?" vanha herra kysyi, hänen äänensä oli syvä ja lämmin. "Miksi juna pysähtyi?" Maija astui rohkeasti eteenpäin. Hän oli pikkusiskoistaan huolehtivainen ja aina valmis ottamaan vastuun. "Me emme tiedä, herra", hän sanoi kohteliaasti. "Mutta me löysimme tämän punaisen kankaan tuosta, ja Petteri sanoi, että punainen tarkoittaa pysähdy." Petteri nyökkäsi innokkaasti, edelleen hieman pökerryksissään. Roosa kurkisti Maijan selän takaa, pienenä ja ujona. Vanha herra katsoi punaista kangasta, sitten alas maahan. Hän huomasi pienen kolhun kiskoissa, melkein näkymättömän, mutta kuitenkin vaarallisen. Jos juna olisi ajanut siitä yli täydellä vauhdilla, se olisi voinut suistaa raiteiltaan! "Oi rakkaat lapset!" vanha herra huudahti, hänen äänensä täynnä helpotusta ja kunnioitusta. "Te olette pelastaneet junan suurelta onnettomuudelta! Joku oli ilmeisesti tiputtanut tai jättänyt tuon punaisen lakanan tuohon juuri oikeaan paikkaan. Teidän tarkkanäköisyytenne ja reippautenne pelasti kaikki matkustajat!" Hän hymyili lapsille, ja hänen kasvoilleen ilmestyi lämmin, ystävällinen ilme. Hän kaivoi taskustaan kolme herkullista suklaakonvehtia ja ojensi ne lapsille. "Tämä on kiitos, pienet sankarini", hän sanoi. Lapset olivat aivan haltioissaan. Ei vain suklaasta, vaan siitä, että he olivat auttaneet. Heidän pienet tekonsa olivat saaneet aikaan jotain niin suurta! Siitä päivästä lähtien vanhasta herrasta tuli heidän "Rautatie-vaari". Hän matkusti usein samalla junalla ja vilkutti lapsille aina, kun juna puksutti heidän pienen talonsa ohi. Joskus hän jopa heitti heille sanomalehtiä tai pieniä lahjoja, kuten kynän tai pienen vihon, joihin lapset saivat piirtää. Hän oli aina ystävällinen ja kyseli heidän kuulumisiaan. Lapset odottivat innokkaasti hänen junaansa joka päivä. Mutta Rautatie-vaari ei ollut ainoa uusi ystävä, jonka lapset saivat. Eräänä aurinkoisena iltapäivänä, kun he olivat tutkineet juna-asemaa, he kuulivat iloista haukuntaa. Pienen asemarakennuksen nurkan takaa pomppi ulos suloinen, ruskea koira, jolla oli pitkät, lurppakorvat ja iloinen häntä. "Vau!" Petteri huudahti, sillä hän rakasti koiria. Koira tuli heidän luokseen, nuuhki uteliaana ja tökkäsi märkää kuonoaan Petterin käteen. Silloin ovesta ilmestyi pikkuruinen tyttö, ehkä heitä hieman nuorempi, jolla oli paksut letit ja pisamia nenällään. "Hei! Tuo on minun koirani, Nappi", tyttö sanoi. "Oletteko te uudet lapset, jotka asuvat siellä Pöllökodissa?" Lapset nyökkäsivät. Tyttö esitteli itsensä. "Minä olen Liisa. Isäni on asemanhoitaja." Siitä päivästä alkaen Liisasta ja Napista tuli heidän parhaita leikkikavereitaan. He leikkivät aseman takana, tutkivat metsää junaradan vieressä ja keksivät omia seikkailuja. Nappi oli aina mukana, juoksi ympäriinsä ja nuuski joka kolkan. Yksi Liisan lempipeleistä oli "Junan tarkkailija". He istuivat asemalaiturilla ja yrittivät arvata, mitä jokainen ohikulkeva juna kuljetti. Olivatko vaunut täynnä hiiltä, vai ehkä kukkia, vai oliko siellä jopa salaperäisiä kirjeitä, jotka olivat matkalla kaukaisiin maihin? He keksivät tarinoita junien matkustajista, minne he olivat menossa ja miksi. Se oli loputonta hauskaa. Maija, Roosa ja Petteri oppivat Liisalta paljon junista ja radasta. Liisan isä, asemanhoitaja, oli myös ystävällinen mies. Hän näytti heille, miten signaalit toimivat ja mitä kaikkia erilaisia vihellyksiä junat käyttivät. He oppivat, että jokaisella vihellyksellä oli oma tarkoituksensa. Junan maailma oli täynnä salaisuuksia, jotka alkoivat avautua heille. Yksi kauneimmista asioista oli ilta. Kun aurinko alkoi laskea ja värjäsi taivaan oranssin ja violetin sävyillä, lapset istuivat usein pienen talon pihalla. He katselivat, kuinka viimeiset junat puksuttivat ohi, valojen loistaessa pimeässä. Joskus he näkivät junien ikkunoista ihmisiä lukemassa tai syömässä, ja he miettivät, millaisia elämiä heillä oli. Petteri yritti joskus puhua pöllölle, joka asui heidän talon katonrajassa. "Hei pöllö! Kerro minulle salaisuus junista", hän kuiskasi. Pöllö vain räpäytti suuria silmiään ja huhuili syvällä äänellä, aivan kuin se olisi ollut pöllöjen oma salakieli, jota vain pöllöt ymmärsivät. Jokainen päivä toi mukanaan uusia löytöjä ja seikkailuja. Rautatien lumous syveni lasten sydämissä. He eivät enää kaivanneet vanhaa elämäänsä niin kipeästi. Heillä oli koti, heillä oli toisensa, ja heillä oli Rautatie. Ja Rautatie oli heidän salainen ystävänsä, täynnä yllätyksiä ja lupauksia. Joka aamu he heräsivät jännittyneinä, odottaen, mitä uutta päivä toisi tullessaan ja mitä uusia tarinoita Rautatie kertoisi heille. He eivät tienneet, että pian heidän elämäänsä tulisi vieläkin suurempi seikkailu, joka vaatisi heiltä rohkeutta ja nopeutta. Mutta se oli vasta tulossa. Nyt he vain nauttivat tästä hetkestä, junien tuomista iloista ja uusista ystävistä.

Punaiset alushameet ja sankariteko

Eräänä aurinkoisena aamuna, kun pikkulapset heräsivät, heidän mielessään oli taas vain junat. Roberta, Peter ja Phyllis söivät aamupuuroa ja suunnittelivat jo päivän retkeä rautatielle. Siellä oli aina jotain uutta nähtävää ja kuultavaa. Junat hurisivat ohi kuin suuret, metalliset hirviöt, mutta ne olivat ystävällisiä hirviöitä, jotka toivat mukanaan tuulahduksen kaukaisista paikoista ja jännittäviä tarinoita. Lapset tunsivat jo miltei jokaisen veturinkuljettajan ja konduktöörin, jotka aina vilkuttivat iloisesti heille. He kuvittelivat, millaista olisi matkustaa noissa junissa, nähdä maailmaa ja kokea uusia seikkailuja. He nauroivat ja unelmoivat yhdessä. Rautatie oli heille kuin suuri, avoin kirja, täynnä tarinoita, jotka odottivat lukijaansa. Mutta he eivät tienneet, että eräänä päivänä he itse olisivat päähenkilöitä yhdessä niistä tarinoista. Seikkailu odotti. Se oli aivan kulman takana. He vain odottivat oikeaa hetkeä, jolloin heidän rohkeutensa ja nokkeluutensa joutuisivat koetukselle. Ja se hetki oli tulossa. Pian. Ja se vaatisi heiltä kaiken, mitä heillä oli annettavana. Mutta se ei pelota heitä. Eihän? Sillä he olivat Rautatielapset. Ja Rautatielapset olivat rohkeita. He olivat aina valmiina auttamaan. He olivat… sankareita. Vaikka he eivät vielä tienneetkään sitä itse. Mutta heidän ensimmäinen suuri sankaritekonsa oli juuri alkamassa. Aivan pian. Ja se tulisi yllättämään heidät kaikki. Eräänä aamupäivänä, kun sade oli vihdoin laantunut ja aurinko kurkisti pilvien takaa, lapset päättivät lähteä tutkimaan metsää radan vieressä. He rakastivat kävelyretkiä sinne, missä polut olivat mutaisia ja puut olivat ylväästi pystyssä, niiden lehdet kimaltelivat vesipisaroista. Peter johti joukkoa, kepin kanssa seikkaillen, teeskennellen olevansa suuri tutkimusmatkailija. Phyllis ja Roberta seurasivat perässä, keräten kauniita kiviä ja kukkia. Heidän naurunsa kaikui metsässä, ja heidän sydämensä olivat täynnä iloa. Mutta sitten, kun he kääntyivät tutulle kohdalle, mistä he näkivät radan selkeästi, heidän leikkinsä keskeytyi. Heidän silmänsä laajenivat ihmettyneinä. Jotain oli muuttunut. Rata! Osa radasta oli kadonnut! Peter huudahti. Suuri osa maata, puita ja kiviä oli valunut alas rinnettä ja peittänyt osan rautatiestä. Se oli maanvyöry. Lapset seisoivat hiljaa, heidän pienet sydämensä alkoivat tykyttää kovempaa. He eivät olleet koskaan nähneet mitään vastaavaa. Rata, heidän rakas, luotettava ratansa, oli nyt vaarassa.

Pienet teot ja suuret seuraukset

Lapset seisoivat siinä, aivan hiljaa. Heidän silmänsä olivat suuret ja pyöreät kuin kaksi pientä lautasta, täynnä pelkoa ja yllätystä. He eivät uskoneet näkemäänsä. Maanvyöry! Se oli peittänyt radan kokonaan, isot, terävät kivet ja märkä, musta maa olivat tukkineet molemmat raiteet niin, ettei yksikään juna olisi voinut kulkea ohi. Sitten, aivan kuin uhkaavasta unesta heräten, he kuulivat sen. Kaukana, mutta silti selvästi, kasvaen ja voimistuen, kuului juna. Hmmm-mm-mmm-mm. Se lähestyi nopeasti. "Juna!" Peter huudahti, hänen äänensä oli korkea ja ohut kuin pienen linnun viserrys. Hän osoitti vapisevalla sormella kohti rataa. "Se on tulossa! Se törmää tuohon! Voi ei, mitä me teemme?" Roberta, jota kaikki kutsuivat Bobbieksi, oli jo ajatellut samaa. Hänen pienet aivonsa pyörittivät ajatuksia nopeasti, kuin pieni, öljytty rataspyörä junan moottorissa. Miten he voisivat varoittaa junaa? Heidän isänsä oli kertonut heille, että punaista väriä käytettiin aina varoitusmerkkinä rautateillä. Punainen tarkoitti vaaraa, pysähdy heti! Mutta heillä ei ollut mitään punaista, ei yhtään punaista lippua tai huivia. Phyllis itki hiljaa, pienet kyyneleet valuivat hänen poskilleen. "Meidän täytyy tehdä jotain! Meidän täytyy pelastaa heidät! Entä jos he loukkaantuvat?" Bobbie vilkaisi Phylistä, sitten Peteriä, ja hänen katseensa pysähtyi heidän vaatteisiinsa. Yhtäkkiä hänen silmänsä kirkastuivat kuin kaksi pientä tähteä pimeässä. "Minä tiedän!" hän huudahti, pieni hymy levisi hänen kasvoilleen toivon kera. "Punaiset alushameet! Meidän punaiset flanellialushameemme! Ne ovat juuri tarpeeksi punaisia ja näkyviä!" Phyllis lakkasi itkemästä ja katsoi Bobbya ihmeissään, pyyhkimällä kyyneleitään. "Alushameet?" hän toisti, ei aivan ymmärtäen. "Kyllä!" Bobbie sanoi, jo riisumassa takkiaan ja sitten mekkoaan päältään. "Meillä molemmilla on lämpimät, punaiset flanellialushameet päällä! Ne ovat kuin isot, punaiset liput!" Nopeasti, kuin pienet, vikkelät apinat, tytöt riisuivat takkinsa ja sitten mekkojensa alta lämpimät, villaiset alushameensa. Ne olivat kirkkaanpunaisia, juuri oikeanvärisiä varoittamaan. Peter, joka oli aina valmiina auttamaan ja joka tiesi, kuinka olla hyödyksi, löysi läheltä kaksi pitkää, tukevaa keppiä. Hän sitoi alushameet tiukasti kiinni niihin, ja ne heiluivat ja liehuivat ilmassa kuin kirkkaanpunaiset, tanssivat liput. Junan ääni voimistui nyt todella nopeasti. Hmmm-MM-MMM-MM-BOOM! BOOM! Se tuli mutkan takaa, valtavana ja mustana, kuin iso rautahirviö, ja sen savupiippusta tuprusi paksua, harmaata savua, joka peitti taivaan hetkeksi. Se oli iso! Paljon isompi ja nopeampi kuin lapset olivat koskaan nähneet näin läheltä. Sen pyörät jauhoivat raiteita vauhdikkaasti ja sen konepelti kiilsi auringossa. Se oli kuin hengittävä, rynnivä peto, joka kiiti uhkaavasti suoraan kohti piilevää vaaraa. Bobbie, Peter ja Phyllis seisoivat rinnakkain, kaukana radan reunalla, kaukana maavyörystä, mutta silti tarpeeksi lähellä, jotta heidät nähtäisiin. He nostivat punaiset lippunsa niin korkealle kuin vain jaksoivat, ja heiluttivat niitä kaikin voimin, pienten käsivarsiensa voimin. Heiluta! Heiluta kovemmin! Heidän pienet käsivartensa alkoivat väsyä, ja olkapäät särkivät, mutta he eivät antaneet periksi. Heidän pienten kasvojensa ilme oli päättäväinen. Junan kuljettaja oli vanha ja kokenut mies nimeltä Jim. Hän oli ajanut tätä reittiä vuosikymmeniä ja nähnyt kaikenlaista rautateillä. Mutta kun hän näki nuo kolme pientä, tarmokasta hahmoa, jotka heiluttivat jotain kirkkaanpunaista radan reunalla, hän tiesi heti, että jotain oli todella vialla. Punainen tarkoitti aina vaaraa, sellaista vaaraa, jota ei voinut ohittaa. Hän tarttui jarruihin, jotka olivat kuin suuret nyrkit junan rinnassa, ja veti niistä koko voimallaan. KRRUUUUUUUUUUUUH! Junan pyörät vinkaisivat ja hioivat raiteita vasten niin kovaa, että korviin sattui. Savua ja kipinöitä sinkoili ilmaan ja tuuli toi sen kaiken lasten luo. Juna nyökkäsi ja keinahti, hidasti, hidasti ja hidasti, ja lopulta, pitkän ja äänekkään KRRUUUUH-äänen jälkeen, se pysähtyi vain muutaman metrin päähän maanvyörystä. Aivan viime hetkellä! Veturinkuljettaja Jim ja konduktööri hyppäsivät alas junasta. Heidän kasvonsa olivat huolestuneet, hämmentyneet ja samalla ihmeissään. He juoksivat nopeasti kohti lapsia, jotka seisoivat yhä liput käsissään, hengästyneinä. "Mitä täällä tapahtuu?" kuljettaja kysyi, hänen äänensä oli syvä ja hieman käheä, mutta siinä oli myös helpotusta. "Mikä oli hätänä, pienet ystävät?" Bobbie, joka oli ollut rohkein ja aina sanavalmis, osasi selittää. "Maanvyöry! Tuolla edessä! Juna olisi ajanut päin sitä, jos ette olisi pysähtyneet!" Kuljettaja ja konduktööri katselivat eteenpäin rataa. Ja siinä se oli. Valtava kasa kiviä ja mutaa, joka oli peittänyt radan kokonaan. Jos lapset eivät olisi varoittaneet, niin juna olisi varmasti suistanut raiteilta ja tapahtunut olisi jotain hyvin, hyvin surullista. Heidän silmänsä avautuivat suuriksi, kun he ymmärsivät. Nämä pienet lapset, omilla punaisilla alushameillaan, olivat juuri pelastaneet junan ja kaikki sen matkustajat! He olivat tehneet jotain, mitä kukaan aikuinenkaan ei ollut ennättänyt tehdä! Konduktööri kumartui alas Bobbien luo. "Te olette todellisia sankareita", hän sanoi, ja hänen äänensä oli täynnä syvää kiitollisuutta. "Te pelastitte meidät kaikki tänään. Miten voimme kiittää teitä?" Matkustajat alkoivat kurkistella ulos ikkunoista ja tulla ulos vaunuista. He näkivät maanvyöryn ja sitten nuo kolme pientä lasta, jotka seisoivat siinä, väsyneinä mutta onnellisina, punaiset lippunsa edelleen käsissään. Kun sana levisi, kaikki hurrasivat! He taputtivat käsiään ja kiittivät lapsia vuolaasti. Joku antoi Peterille ison suklaalevyn, toinen antoi Phylikselle kauniin kukkasen ja kolmas suukotti Bobbieta lämpimästi poskelle. Heidän pienet sydämensä täyttyivät ilosta ja ylpeydestä. He olivat tehneet jotain todella tärkeää ja suurta! He eivät olleet vain tavallisia lapsia, jotka asuivat radan varrella. He olivat Rautatielapset, ja he olivat juuri pelastaneet päivän. He seisoivat siinä, auringonpaisteessa, punaisten alushameidensa kanssa, tietäen, että pienillä teoilla voi olla todella suuria ja ihmeellisiä seurauksia. Tämä päivä ei unohdu koskaan.

Kadonneen isän jäljillä

Mutta vaikka heidän sydämensä olivat täynnä iloa pelastetusta junasta ja ylpeyttä omasta nokkeluudestaan, heidän mielensä palasi usein yhteen surulliseen ajatukseen. Missä oli heidän isänsä? Miksi hän ei ollut palannut kotiin? Joka ilta, kun äiti luki heille iltasatua tai lauloi lempeän tuutulaulun, pienten lasten silmät etsivät isän tuttua paikkaa takan ääressä. Se oli tyhjä, ja se tuntui valtavalta aukolta heidän elämässään. Isä oli aina ollut se, joka korjasi särkyneitä leluja, kertoi hauskimpia vitsejä ja nosti heidät olkapäilleen katsomaan kauas. Nyt näitä pieniä, rakkaita asioita oli ikävä joka päivä. Äiti oli aina reipas ja iloinen heidän kanssaan, yrittäen parhaansa mukaan pitää yllä iloista kotia. Mutta usein, kun lapset olivat jo nukkumassa, he saattoivat kuulla hänen hiljaista itkuaan ovesta kantautuen. He olivat lapsia, mutta he ymmärsivät, että jokin oli vialla. Isä oli aina ollut heidän turvallinen satamansa, ja nyt hän oli poissa. He eivät tienneet miksi, eivätkä tienneet milloin hän palaisi. Kukaan ei kertonut heille kunnolla. Se oli kuin iso, pörröinen pilvi, joka leijui heidän pienen perheensä yllä. Eräänä päivänä, kun he istuivat vanhan tammen alla, miettien elämän suuria ja pieniä mysteereitä – kuten miksi leppäkertuilla on niin kauniita pilkkuja tai miksi linnut laulavat niin iloisesti aamuisin – Bobby, se kaikkein mietteliäin ja usein ovelin lapsi, sai kirkkaan idean. "Tiedän!" hän huudahti, hypäten ylös kuin iloisella pupulla olisi ollut asiaa, tassut taputtaen. Peter ja Phyllis katsoivat häntä uteliaina, odottaen innolla, mitä ihmeellistä Bobby oli keksinyt tällä kertaa. "Mitä tiedät, Bobby?" kysyi Peter, aina valmiina uuteen seikkailuun ja valmis kuuntelemaan siskonsa villeimpiäkin suunnitelmia. "Se ystävällinen vanha herra!" Bobby sanoi, hänen silmänsä loistaen innosta, kuin kaksi pientä tähteä. "Se, joka aina vilkuttaa meille junasta ja antoi Peterille syntymäpäivälahjan. Hän on niin viisas ja niin ystävällinen. Ja hänellä on varmasti paljon apulaisia ja ehkä jopa salaisia detektiivejä! Varmasti hän voisi auttaa meitä löytämään isän!" Peter ja Phyllis miettivät hetken. Se kuulosti uskomattoman hyvältä idealta. Vanha herra oli todella vaikuttanut heihin. Hänellä oli sellainen lempeä hymy ja silmät, jotka näyttivät näkevän kaiken, jopa sen, mitä ei sanottu ääneen. "Mutta miten me kysymme häneltä?" Phyllis kysyi, vähän epävarmana, taputtaen hiuslenkkiään. "Eihän hän tiedä meidän isäämme, eikä hän edes tiedä meidän nimeämme!" "Me kirjoitamme hänelle kirjeen!" Bobby julisti, rinnallaan pientä sankaruutta. "Me kerromme kaiken. Kuinka paljon me kaipaamme isää ja kuinka äiti on surullinen. Ja sitten kysymme, voisiko hän jotenkin auttaa meitä löytämään hänet tai ainakin kertoa, onko isä kunnossa ja milloin hän tulee kotiin." Niin kolmikko palasi kiireesti pieneen taloonsa. He etsivät äidin kirjoituspöydältä paperia ja kynää. Se oli hyvin, hyvin virallinen tehtävä, ja he päättivät, että Bobbyn piti kirjoittaa, koska hän oli paras kirjoittaja ja hänen käsialansa oli kaikista selkein. Peter istui vieressä ja neuvoi tärkeitä sanoja, jotka varmasti liikuttaisivat vanhaa herraa, ja Phyllis varmisti, että kaikki oli varmasti oikein kirjoitettu ja että yksikään pilkku ei jäänyt puuttumaan. "Hyvä ystävällinen vanha herra," Bobby aloitti, puristaen kynää tiukasti, kuin pitäisi kiinni suuresta salaisuudesta. Hän mietti tarkkaan jokaista sanaa, jotta ne olisivat täynnä toivoa ja hieman surua. "Meidän isämme on poissa. Emme tiedä missä hän on tai milloin hän palaa. Äiti on surullinen, vaikka hän yrittää piilottaa sen meiltä. Me ikävöimme isäämme niin kovasti. Muistatteko hänet, hänellä on niin ystävällinen hymy ja hänellä on kauniit, ruskeat silmät." Hän jatkoi kuvailemalla isäänsä ja heidän elämäänsä ennen kuin tämä lähti. Kuinka isä oli opettanut heille kaikenlaisia hauskoja asioita, kuten puiden kiipeämistä ja tähtien nimiä yötaivaalla. Kuinka heidän iltansa olivat täynnä naurua ja jännitystä, kun isä kertoi heille hurjia tarinoita merirosvoista ja kadonneista aarteista. Isä oli ollut heidän maailmansa seikkailija ja paras leikkikaveri. Lopulta kirje oli valmis. Se oli täynnä lasten suuria toiveita ja pientä, piilotettua surua, joka tuntui vatsanpohjassa. He allekirjoittivat sen huolellisesti: "Ystävällisin terveisin, Roberta, Peter ja Phyllis." Seuraavana päivänä he menivät asemalle heti aamiaisen jälkeen, sydämet täynnä odotusta. Heillä oli kirje kädessään, taiteltuna siististi ja laitettuna vanhaan, puhtaaseen kirjekuoreen, joka oli sinetöity äidin suloisella kukkatarralla. Asemalla oli tuttu asemamies, herra Perks, joka aina hymyili heille ja antoi joskus jopa pienen karkin. "Mitäs pienet junailijat täällä tekevät? Onko teillä uusia seikkailuja mielessä?" hän kysyi iloisesti. "Meillä on hyvin, hyvin tärkeä kirje lähetettäväksi," Bobby sanoi, ojentaen kirjeen herra Perksille. "Se on ystävälliselle vanhalle herralle, joka matkustaa päivittäin tällä junalla. Kertoisitteko, että se on hänelle meiltä?" Herra Perks otti kirjeen ja tarkasteli sitä, huomaten lasten vakavat ilmeet. "No niin, tässäpä onkin tärkeän näköinen lähetys! Minä toimitan sen hänelle henkilökohtaisesti, heti kun seuraava juna saapuu. Ei huolta, se menee varmasti perille!" Lasten sydämet sykkivät toivoa, kun he katsoivat herra Perksin katoavan aseman rakennukseen. Nyt alkoi odotus. Odotus oli vaikeaa, kuin odottaisi jouluaattoa, mutta tietämättä, milloin se tulee. Joka kerta, kun juna tuli ja meni, heidän katseensa etsivät vanhaa herraa tai edes viestiä häneltä. Päivät kuluivat hitaasti, kuin sirkat heinikossa kesäpäivänä. Yksi päivä, kaksi päivää, kolme... Joka kerta, kun äiti tuli kotiin kaupasta, he toivoivat, että hänellä olisi uutisia. Phyllis oli usein huolissaan. "Mitä jos hän ei saanut sitä?" hän kysyi, huokaillen syvään. "Tai mitä jos hän ei voi auttaa? Ehkä hänellä on niin paljon omia asioita hoidettavanaan." Peter yritti olla reipas. "Tottakai hän auttaa! Hän on ystävällinen vanha herra. Ja hänellä on varmaan kaikenlaisia salaisia tietoja ja ystäviä, jotka osaavat selvittää mitä vain!" Bobby toivoi Peterin olevan oikeassa, sydämessään pieni valo toivosta. Sitten, eräänä iltapäivänä, juuri kun he olivat menossa nukkumaan, heidän iltaansa keskeytti koputus oveen. Äiti meni avaamaan. Siellä seisoi herra Perks, hymyillen leveästi, hänen silmissään lempeä tuike. Hänen kädessään oli kirje, joka näytti niin tärkeältä. "Tämä on teille, pienet Rautatielapset!" hän sanoi, ojentaen kirjeen äidille. "Minä luulen, että tässä saattaa olla vastaus teidän tärkeään kysymykseenne." Äiti katsoi heitä hämmentyneenä, mutta antoi kirjeen Bobbylle. Bobby avasi sen nopeasti, hänen kätensä vähän väristen jännityksestä. Kirjeessä oli kauniilla, virallisella käsialalla kirjoitettuja sanoja. "Rakkaat Roberta, Peter ja Phyllis," hän luki. "Olen hyvin liikuttunut sydämellisestä kirjeestänne ja ymmärrän, että isänne poissaolo on teille suuri suru. Minä olen jo ryhtynyt toimenpiteisiin ja tutkin asiaa parhaani mukaan. Älkää huolehtiko, pienet ystävät. Kuten tiedätte, junat vievät aina perille, ja toivo matkustaa niissä mukana. Pitkät matkat voivat olla yllätyksiä täynnä, mutta usein ne päättyvät onnellisesti. Pitäkää yllä toivoa ja muistakaa, että ystävyys kantaa kauas. Lämmin terveisin, Ystävällinen Vanha Herra." Lapset katsoivat toisiaan. Se ei ollut vastaus, jonka he olivat toivoneet, ei ollut tietoa isän tarkasta sijainnista tai kotiinpaluusta. Mutta se oli lupaus. Lupaus siitä, että joku välitti, joku auttoi. Ja mikä tärkeintä, se oli viesti toivosta, joka tuntui lämpimältä ja lohdulliselta. Äiti, joka oli kuunnellut kirjeen lukemista, astui heidän luokseen ja halasi heitä tiukasti, puristaen heitä hellästi. "Te olette niin reippaita lapsia," hän sanoi, ja vaikka hänen silmissään oli edelleen surua, niissä oli nyt myös pieni pilkahdus toivoa, kuin auringonsäde pilvettömällä taivaalla. He menivät nukkumaan sinä iltana tietäen, että junat eivät kuljettaneet vain ihmisiä ja tavaroita, vaan myös viestejä ja toivoa. Ja jos joku, kuten ystävällinen vanha herra, olisi heidän puolellaan, ehkä, vain ehkä, isä löytyisi. He sulkivat silmänsä, unelmoiden päivästä, jolloin heidän isänsä astuisi jälleen heidän kotiovestaan sisään, valmiina kertomaan uusia tarinoita ja täyttämään heidän elämänsä naurulla ja ilolla. Tämä salainen yhteys vanhaan herraan sai heidät tuntemaan, että he eivät olleet yksin. Maailmassa oli ystäviä, jotka auttoivat, vaikka eivät tunteneetkaan kaikkea. Ja tämä oli vasta alku heidän pitkälle matkalleen isän jäljillä. He eivät tienneet, kuinka paljon seikkailuja ja yllätyksiä tuo matka heille vielä toisi. Mutta he tiesivät, että toivo oli nyt heidän matkakumppaninsa, ja se oli tärkein kaikista, kauniina valona pimeyden keskellä.

Perhe yhdessä jälleen

Vaikka toivo olikin heidän matkakumppaninsa, päivät tuntuivat pitkiltä ja öisin pienet sydämet huokasivat. Olisiko salaperäinen vanha herra auttanut? Olisiko heidän kirjeensä löytänyt perille? He odottivat, pitivät toisiaan kädestä ja katselivat kaukaisuuteen, josta juna kerta toisensa jälkeen ajoi ohi, mutta ei tuonut mukanaan sitä vastausta, jota he niin kovasti toivoivat. Jokainen päivä oli kuin pieni seikkailu odottamisessa. Bobby yritti olla toiveikas, Peter yritti keksiä uusia tapoja pitää mielen virkeänä, ja Phyllis piirteli kukkia maahan ja unelmoi. He piilottelivat tunteitaan äidiltä, joka oli viime aikoina ollut tavallista hiljaisempi ja väsyneempi. Eräänä iltapäivänä, kun aurinko alkoi laskea ja värjätä taivaan kauniin oranssin ja punaisen sävyillä, lapset istuivat penkillä rautatien varrella. He olivat juuri sanoneet hyvästit ohittavalle junalle ja vilkuttaneet iloisesti konduktöörille, joka tunsi heidät jo nimeltä. Silloin, juuri kun he olivat kääntymässä takaisin kotiin, kuului tuttu ääni. ”Hei, lapset!” Se oli vanha herra! Hän oli pukeutunut tavalliseen tyylikkääseen takkiinsa ja hänen silmissään kimmelsi jotain uutta, jotain jännittävää. Lapset ryntäsivät hänen luokseen, heidän sydämensä pamppaillen kuin pienten junien moottorit. ”Oletteko te kilttejä lapsia?” vanha herra kysyi, hymyillen leveästi. ”Sillä minulla on teille uutisia!” Lapset nyökkäsivät innokkaasti. Vanha herra istahti heidän viereensä ja alkoi kertoa tarinaansa. Hän oli saanut lasten kirjeen ja ollut heti varma, että kyseessä oli suuri vääryys. Hän oli käyttänyt kaiken vaikutusvaltansa, puhunut monien tärkeiden ihmisten kanssa ja selvittänyt totuuden. Hän oli löytänyt todisteita, jotka osoittivat, että isä oli ollut täysin syytön siihen kammottavaan asiaan, josta häntä oli syytetty. Joku toinen oli tehnyt pahan teon ja yrittänyt vierittää syyn heidän kilttiin isäänsä. Bobby tunsi kyyneleiden nousevan silmiin. Peter puristi nyrkkiään ilosta. Phyllis hyppeli pieniä ilohyppyjä. Heidän isänsä oli syytön! Maailma oli taas oikeudenmukainen! Mutta vanhalla herralla oli vielä parempia uutisia. Hän katsoi lapsia, yksi kerrallaan, ja hänen äänensä oli täynnä lämpöä. ”Isänne on vapaa”, hän sanoi. ”Ja hän tulee kotiin!” Lapset eivät voineet uskoa korviaan. Isä! Kotiin! Se oli kuin suuri, kaunis uni, joka oli käynyt toteen. He halasivat vanhaa herraa tiukasti, ja heidän kiitollisuutensa oli valtavaa. Seuraavana päivänä talo oli täynnä odotusta. Äiti oli leiponut isän lempikakkua ja kukat oli aseteltu kauniisti maljakkoihin. Lapset olivat koko päivän juosseet ikkunan ja oven väliä, kurkistelleet ja kuunnelleet. Jokainen vihellys, jokainen ääni sai heidän sydämensä sykkimään nopeammin. Iltapäivällä, kun aurinko alkoi taas laskea, he kuulivat tutun äänen. Se ei ollut juna. Se oli askelia, jotka lähestyivät heidän pientä mökkiään. Sitten ovi aukesi. Ja siinä seisoi isä! Hänen silmänsä olivat täynnä rakkautta ja hänen kasvonsa hymyilivät leveästi. Hän oli laihtunut ja hänen hiuksissaan oli ehkä muutama harmaa suortuva enemmän, mutta se oli heidän isänsä! Lapset ryntäsivät hänen syliinsä, huutaen ilosta. Äiti liittyi mukaan, ja he kaikki halasivat toisiaan tiukasti. Se oli sellainen halaus, joka tuntuu lämpimältä ja turvalliselta, sellainen halaus, joka korjaa kaikki rikkinäiset asiat ja tuo auringon takaisin sydämeen. Isä kantoi Bubbly Bobsia ja Peteriä kerrallaan, kuiskaten rakastavia sanoja heidän korviinsa. Phyllis tarttui hänen käteensä ja katsoi häneen silmät täynnä onnea. Koti oli taas täydellinen. Perhe oli jälleen yhdessä. Sinä iltana he söivät yhdessä, ja isä kertoi tarinoita. Ei surullisia tarinoita, vaan toiveikkaita tarinoita siitä, kuinka hän oli unelmoinut heidän jälleennäkemisestään. Lapset kertoivat omista seikkailuistaan rautatien varrella, vanhasta herrasmiehestä, punaisista alushameista ja jokaisesta pienestä ystävästä, jonka he olivat löytäneet. Isä kuunteli tarkkaavaisesti, ja hänen silmänsä kostuivat, kun hän ymmärsi, kuinka paljon hänen lapsensa olivat kokeneet ja kuinka rohkeita he olivat olleet. Hän ymmärsi, että vaikka heidän elämäänsä oli tullut surua, se oli myös tuonut mukanaan uskomattomia ystäviä ja opettanut heille paljon elämästä. Rautatie, joka oli aluksi tuntunut vieraalta ja jopa hieman pelottavalta, oli nyt heidän ystävänsä. Se oli tuonut heidät tähän paikkaan, se oli ollut heidän toivonsa symboli ja lopulta, se oli tuonut heidän isänsä takaisin kotiin. Heidän pieni mökkinsä rautatien varrella, joka oli joskus tuntunut niin yksinäiseltä, oli nyt täynnä naurua ja onnellisia ääniä. Se oli paikka, jossa he olivat kasvaneet, oppineet ja löytäneet todellisen merkityksen sanalle 'perhe'. Ja niin, aurinko laski sinä iltana kauniisti, värjäten taivaan kultaiseksi ja violetiksi. Mutta nyt se tuntui erilaiselta. Se ei ollut enää toivon aurinko, vaan täyttyneen unelman aurinko. Perhe oli yhdessä, ja heidän sydämensä lauloivat kiitollisuutta. Tarina oli saanut onnellisen lopun, tai pikemminkin, uuden, onnellisen alun. He tiesivät, että elämässä tulisi aina olemaan haasteita, mutta nyt he tiesivät myös, että yhdessä, rakkauden ja ystävyyden voimalla, he voisivat selviytyä mistä tahansa. Heidän isänsä oli taas kotona, ja heidän sydämensä olivat täynnä valoa.

Lopetus

Ja niin, Rautatielasten tarina päättyi tällä kertaa onnellisesti. Kiitos kun olit mukana tällä junamatkalla! Toivottavasti sinäkin löydät omia jännittäviä seikkailuja huomenna. Muista, että mielikuvitus voi viedä sinut minne vain! Kerrothan Sonacastille, jos sinulla on palautetta tai jos haluat kuulla lisää tarinoita. Me olemme aina iloisia kuulemaan sinusta. Nähdään tai kuullaan taas pian, ystäväni! Hyvää yötä!

Lisää tarinoita