SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Pyramidin huipulla – kameli ei suostu liikkumaan!

15 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Hei lapset! Oletteko valmiita sukeltamaan seikkailuun, joka vie meidät kauas, ihan toiselle puolelle maailmaa? Meidän tarinamme alkaa Suomesta, aivan tavallisen perheen kotoa. Siellä asuivat äiti, isä, ja heidän kaksi reipasta lastaan, Aino ja Eemeli. Eräänä päivänä he löysivät jotain aivan uskomatonta! Sen takia he pakkasivat matkalaukkunsa ja lähtivät kohti aurinkoista maata, missä on valtavia hiekkadyynejä ja salaperäisiä pyramideja. Arvaatteko minne he matkasivat? Kyllä, he lähtivät Egyptiin! Se oli vasta alkua heidän huimassa seikkailussaan...

Saapuminen Egyptiin ja ensimmäinen yllätys

Lentokone laskeutui pehmeästi kuumaan maahan. Oona ja Otto kurkistelivat ikkunasta, silmät pyöreinä ihmeestä. Kaikkialla oli hiekkaa ja outoja, suuria rakennuksia, jotka näyttivät kolmioilta! Äiti ja Isä hymyilivät, kun he astuivat ulos koneesta ja kuuman auringon paahtama tuuli kietoutui heidän ympärilleen. 'Tervetuloa Egyptiin!' sanoi Äiti. Mutta mikä ihme sieltä hiekkadyynin takaa köpöttelikään? Se oli valtava, karvainen eläin, jolla oli pitkä kaula ja kaksi kumpua selässään. Se oli kameli! Ja tämä kameli... se näytti todella, todella uneliaalta. Se haukotteli niin isosti, että melkein nielaisi pienen hiekkarannan. 'Olen Muumi-Muumi', sanoi kameli, venyttäen suutaan vieläkin isommaksi. Oona ja Otto haukkoivat henkeään! Kameli osasi puhua! Äiti ja Isä näyttivät hieman hämmästyneiltä hekin. 'Oletko ihan varma, että kuulimme oikein?' Isä kuiskasi. Muumi-Muumi kameli nyökkäsi hitaasti. 'Kyllä vain. Olen täällä opastamassa teitä, mutta ensin tarvitsen nokoset. Matka oli pitkä.' Se rojahti hiekkaan ja sulki silmänsä, kuorsaten hiljaa. Tämä oli todellakin yllätys! Egyptissä kaikki näytti olevan paljon hauskempaa kuin he olivat kuvitelleet.

Kameliongelmia ja hiekkamyrsky

Äiti ja Isä hieroivat silmiään. Aino ja Eetu tuijottivat suu auki nukkuvaa kamelia. 'Herra Kameli,' Aino kuiski, 'Eihän sinun nyt pitäisi nukkua! Me olemme juuri Egyptissä ja meidän pitäisi nähdä pyramidit!' Kameli-Kalle – niin opas oli sen nimennyt – vain tuhisi syvemmin ja potkaisi takajaloillaan ilmaan, aivan kuin se olisi nähnyt unta jättimäisestä hiekkakeksistä. Se näytti todella nauttivan unistaan. Opas, jonka nimi oli Mustafa, naurahti. 'Kameli-Kalle on vähän erikoinen tapaus,' hän sanoi. 'Hän on päättänyt pitää torkut. Mutta ei hätää, me yritämme!' Mustafa taputti Kameli-Kallea kylkeen, sitten vähän kovemmin. Kameli-Kalle vain ähkäisi ja käänsi kylkeä. Eetu yritti kutittaa sitä korvan takaa, mutta Kameli-Kalle vain heilautti pitkää kaulaansa ja Eetun käsi lennähti ilmaan. Isä tarjosi sille pienen palan leipää, mutta Kameli-Kalle vain nuuhkaisi sitä unissaan ja jatkoi kuorsaamistaan. 'Voi Kallea,' Äiti huokaisi. 'Ei tästä tule mitään, jos hän ei herää.' He miettivät, mitä seuraavaksi tehdä. Juuri silloin ilmassa alkoi tuntua outo muutos. Aurinko, joka oli paistanut kirkkaana hetki sitten, alkoi himmetä. Taivas näytti saavan uuden värin, ei sinisen tai valkoisen, vaan harmaanruskean. Sitten alkoi tuulla. Ensin vain pieniä, viileitä puuskia, jotka nostattivat hiekkaa nilkkoihin. Mutta pian tuuli yltyi. Hiekka alkoi pyöriä pieninä pyörteinä, sitten isompina. Opas Mustafa katsoi huolissaan taivaalle. 'Hiekkamyrsky!' hän huudahti. 'Meidän on löydettävä suojaa nopeasti!' Tuuli vinkui ja ujelsi, ja hiekka iskeytyi kasvoihin kuin pienet neulat. Aino ja Eetu tarrasivat kiinni Äidin ja Isän käsistä. He eivät olleet koskaan nähneet mitään tällaista! Koko maailma näytti muuttuvan ruskeaksi sumuksi. Mustafa oli kuitenkin tottunut aavikon oikkuihin. Hän tarttui kaikkia kädestä ja johdatti heidät nopeasti läheisen pienen kalliomuodostelman taakse. Siellä oli pieni syvennys, juuri tarpeeksi iso heille. 'Pysykää lähellä toisianne!' Mustafa neuvoi. Hän levitti heidän päälleen ison kankaan, joka tuntui peitolta, mutta oli itse asiassa suojakangas hiekkaa vastaan. He kyyristyivät kankaan alle, ja ulkona maailma riehaantui täysin. Kangas suojasi heitä, mutta he saattoivat silti kuulla myrskyn raivon. Tuuli ulvoi niin kovaa, että tuntui kuin koko aavikko olisi laulanut surullista laulua. Hiekka ropisi kankaan pintaan tuhansien pienten sateenpisaroiden tavoin. Välillä hiekan joukossa tuntui pieniä kiviäkin, jotka kolkuttivat kankaaseen. Aino ja Eetu olivat ensin vähän peloissaan, mutta sitten uteliaisuus voitti. He kurkistivat kankaan alta. Kaikki oli ruskeaa, eikä mitään nähnyt muutaman metrin päähän. Tuntui kuin he olisivat olleet suuressa, pehmeässä hiekkapilvessä. Ja Kameli-Kalle? Hän oli edelleen siinä, minne he olivat hänet jättäneet. Hiekkamyrsky ei tuntunut häiritsevän häntä lainkaan. Hän vain tuhisi ja kuorsasi, hiekan peittämänä, kuin iso, nukkuva hiekkakasa. Tunnin kuluttua – tai ehkä se oli vain viisi minuuttia, kukaan ei ollut varma ajasta myrskyn keskellä – tuuli alkoi hellittää. Ropina vaimeni. Ulvonta muuttui kevyeksi, suhisevaksi ääneksi. Mustafa kurkisti ulos. 'Ohi on!' hän huudahti. He ryömivät kankaan alta. Maailma näytti täysin erilaiselta! Kaikkialla oli hiekkadyynejä, jotka olivat muuttaneet paikkaa. Polku, jota he olivat kulkeneet, oli kadonnut hiekan alle. Aino naurahti. 'Näyttää kuin joku olisi ravistanut koko aavikon hiekkalautasen puhtaaksi!' hän sanoi. Eetu taputti vaatteistaan hiekkaa. 'Minusta tuntuu kuin olisin hiekkakakku!' hän naurahti. Mutta yksi asia ei ollut muuttunut. Kameli-Kalle oli yhä samassa paikassa. Se oli nyt entistäkin enemmän hiekan peitossa, ja sen pitkät ripset olivat täynnä hiekkaa. Se näytti uneksivan niin makeasti, ettei mikään voisi sitä herättää. 'No niin,' Mustafa sanoi. 'Näyttää siltä, että Kameli-Kalle on päättänyt jäädä nukkumaan tänne. Pyramideille on enää lyhyt matka, mutta se on käveltävä. Onneksi hiekkamyrsky toi mukanaan pienen yllätyksen.' Mustafa osoitti kohti suurta hiekkadyyniä, joka oli ilmestynyt lähelle. 'Tuosta dyynistä näemme pyramidit aivan selvästi! Emme ehkä pääse sinne kamelin selässä, mutta pääsemme sinne omin jaloin. Ja kuka tietää, mitä muita seikkailuja matkan varrella odottaa?' hän virnisti.

Pyramidin salaisuudet ja hassu muumio

Perhe alkoi taivaltaa hiekassa kohti jättimäisiä rakennelmia, joiden huiput hipoivat taivasta. Hiekkainen matka tuntui pitkältä, kuin jokainen askel olisi astunut syvälle historiaan. Aurinko paistoi kirkkaana, mutta pyramidien varjot venyivät pitkälle hiekalle, kutsuen seikkailuun. "Vau, kuinka valtavia ne ovatkaan!" huudahti Pikku-Kalle, kun he pääsivät aivan pyramidien juurelle. "Nämä ovat varmasti maailman suurimpia hiekkakakkuja! Paitsi että ne ovat kivestä!" Liisa juoksi yhden valtavan kiven luo ja kosketti sen lämmintä pintaa. "Ja ne ovat niin vanhoja! Miten ne ovat voineet pysyä pystyssä näin kauan?" Isä selitti, että muinaiset egyptiläiset olivat olleet taitavia rakentajia, ja nämä pyramidit olivat olleet heidän tapa kunnioittaa faaraoitaan. Ne olivat vieläkin suurempia ja majesteettisempia kuin kuvissa. Valtavat, hieman kuluneet kivet oli pinottu tarkasti toistensa päälle, muodostaen täydellisiä kolmioita, jotka tuntuivat kurkottavan suoraan aurinkoon. Miten ihmeessä he olivat osanneet tehdä jotakin näin mahtavaa ilman nykyaikaisia koneita? Se oli todellinen mysteeri. "Sisälle pitää päästä!" julisti isä seikkailumielensä valtaamana. "Katsotaan, löytyykö täältä Indiana Jonesin kadonneita aarteita!" Äiti tarkisti reppunsa: juomapullot, taskulamppu, ja tietysti eväät. "Mutta varotaan, että emme eksy, täällä voi olla todella pimeää." He löysivät yhden pyramidin kyljestä pienen, melkein huomaamattoman aukon, joka johdatti pimeään, jyrkästi alaspäin viettävään käytävään. Siellä oli heti paljon viileämpää ja vähän pölyistä. Ilma tuoksui vanhalta kiveltä, vuosituhansien unohdetuilta tarinoilta ja jännittävältä seikkailulta. "Kuunnelkaa, tuolla kuuluu jokin ääni!" kuiskasi Pikku-Kalle, puristaen isän kättä. Se oli vain heidän omien askeleidensa kaiku, mutta se sai mielikuvituksen laukkaamaan. Käytävä oli kapea ja mutkikas, ja heidän oli kuljettava kyyryssä osan matkaa. He kulkivat varovasti, isän taskulampun valokeila tanssi seinillä ja paljasti outoja hieroglyfejä. Pieni-Liisa osoitti sormellaan kuvia: lintuja, ihmisiä ja outoja eläimiä, joilla oli ihmisten päät. "Katso, isi, tuolla on kissa, jolla on ihmisen pää! Se on kuin leijona, mutta se istuu kuin kissa!" He saapuivat pitkän käytävän päässä pieneen, pyöreään kammioon, joka avartui yllättäen heidän edessään. Taskulampun valo osui huoneen keskellä olevaan sarkofagiin, vanhaan, kaiverrettuun kiviseen arkkuun. Ja sen vieressä, nojaten hieman vinosti seinään... seisoi muumio! Se ei kuitenkaan ollut pelottava ja ähisevä muumio, kuten elokuvissa. Tämä muumio oli hieman kallellaan, sen toinen jalka tuntui olevan hieman pidempi kuin toinen, ja sen kädet roikkuivat hassusti. Toinen sideharso oli vähän löystynyt ja roikkui sen toisen silmän edessä, kuin se olisi yrittänyt kurkistaa heitä uteliaana. "Hei vain, tulkaahan lähemmäs, älkää pelätkö!" sanoi muumio yllättävän kimakalla ja ystävällisellä äänellä. Pikku-Kalle ja Pieni-Liisa katsoivat toisiinsa, sitten vanhempiinsa. Heidän silmänsä olivat suuret ihmetysestä. Oliko heidän mielikuvituksensa tehnyt heille tepposet, vai puhuiko muumio tosiaan? Muumiohan tosiaan puhui! "Anteeksi, jos säikähdin teitä", muumio jatkoi ja yritti suoristaa sidettä silmiltään, mutta onnistui vain sotkemaan sitä entisestään. "Olen täällä ollut niin kauan, etten enää muista omaa nimäni. Voitte kutsua minua vaikka Hassuksi Muumioksi, koska olen aina vähän hukassa sidosten kanssa!" Äiti hymyili, tunsi olonsa jo kotoisaksi. "Mukava tutustua, Hassu Muumio. Olemme Kallen ja Liisan kanssa lomalla Egyptissä ja tutkimme pyramideja." "Lomalla?" kysyi muumio, sen sideharsoinen pää kääntyi hieman. "Mitä se tarkoittaa? Onko se jotain uutta ruokaa?" Pikku-Kalle selitti, että lomalla ollaan vapaalla töistä tai koulusta ja matkustellaan katsomaan uusia paikkoja ja kokemaan seikkailuja. "Aivan", sanoi Hassu Muumio, sen ääni vähän haikeana. "Minä olen täällä ollut vapaalla jo tuhat vuotta. En vain ole päässyt katsomaan mitään uusia paikkoja. Olen ollut täällä sisällä, järjestellyt vanhoja papyruksia ja pölyttänyt sarkofagia – ja joskus yrittänyt löytää sitä kadonnutta sukkaani." "Mutta minulla on teille pieni salaisuus", muumio kuiskasi, kumartuen lähemmäs, niin että sen sideharso melkein hipaisi Liisan nenää. "Tämä pyramidi on täynnä piilopaikkoja. Ja minun suosikkini on se paikka, jossa vanha faarao aina piilotti keksiläatikon! Hän rakasti hunajakeksejä." Pieni-Liisa kiljaisi. "Faaraolla oli keksejä? Oikeita keksejä?" "Tottakai! Eivät nekään olleet aina niin vakavia kuin kerrotaan", Hassu Muumio virnisti, ja sen suusta pääsi pieni pölypilvi. "Mutta nyt ne ovat valitettavasti aika vanhoja keksejä, eivätkä maistu enää hyvältä. Joten ei kannata lähteä etsimään niitä!" "Mutta minulla on teille tärkeämpi pyyntö", muumio jatkoi. "Olen kadottanut yhden lempisideharsoni. Se on koristeltu pienillä, hohtavilla skarabee-kuoriaisilla. Olen aivan varma, että se on jossain täällä käytävien syövereissä. Voisitteko, kun olette täällä seikkailemassa, pitää silmät auki?" Lupaus annettiin. Hassu Muumio kiitti perhettä ja kumarsi hassusti. "Toivottavasti näemme vielä! Ehkä voitte kertoa minulle, millaista on siellä ulkona, nykymaailmassa!" se huikkasi, kun perhe alkoi etsiä tietään ulos pyramidista. Heidän palatessaan takaisin auringonvaloon, maailma näytti erilaiselta. He olivat nähneet jotain, mitä harva näkee. Pyramidi ei ollutkaan vain vanha kivikasa, vaan se oli täynnä yllätyksiä ja jopa ystävällisiä, hassuja muumioita. "Vau, en usko tätä todeksi!" sanoi Pikku-Kalle. "Oikeasti puhuva muumio! Ja sillä oli keksejä!" "Ehkä ne ovat vain vanhoja tarinoita, jotka heräävät eloon, kun joku kuuntelee niitä tarpeeksi tarkasti", äiti mietti hymyillen. Heidän matkansa kohti seuraavaa seikkailua oli täynnä jutustelua Hassusta Muumiosta ja sen kadonneesta sideharsosta. Kuka olisi arvannut, että pyramidin sisällä odottaa näin mielenkiintoinen ystävä? Ja mitä muita aarteita tai yllätyksiä tämä Egyptin maa piteli sisällään? Seuraavaksi heidän oli aika selvittää, missä faaraon todelliset aarteet piilevät.

Faraon aarre ja kotiinpaluu

Heidän matkansa kohti seuraavaa seikkailua oli täynnä jutustelua Hassusta Muumiosta ja sen kadonneesta sideharsosta. Kuka olisi arvannut, että pyramidin sisällä odottaa näin mielenkiintoinen ystävä? Ja mitä muita aarteita tai yllätyksiä tämä Egyptin maa piteli sisällään? Seuraavaksi heidän oli aika selvittää, missä faaraon todelliset aarteet piilevät. – Miten me muka tiedämme, missä ne ovat? kysyi Eevi kuiskaten, kun he kävelivät takaisin suurten kivien reunustamalle käytävälle. Käytävän seinät tuntuivat salaperäisiltä ja täynnä piilotettuja tarinoita. – Ehkä Hassu Muumio voi auttaa meitä, pohdiskeli pikku-Olli silmät pyöreinä. Hän muisti, kuinka Muumio oli jo kerran auttanut heitä. Juuri silloin heidän takaansa kuului vaimeaa kolinaa ja sitten – Öööööh… olen täällä! Se oli Hassu Muumio! Se oli kietoutunut uuteen, hieman liian suureen sideharsoon, joka näytti putoavan siltä hetkenä minä hyvänsä. Muumio näytti yhä yhtä hupaisalta ja rakastettavalta kuin edelliskerralla. – Muumio! huudahti Olli iloisesti ja juoksi antamaan Muumiolle pienen halauksen. – Autatko meitä etsimään faaraon aarteen? kysyi Eevi toiveikkaasti, kun Muumio oli vapautunut Ollin syleilystä. Hassu Muumio nyökkäsi innokkaasti, sen pää heilui edestakaisin niin, että sideharso meinasi irrota. Sitten se kompastui omaan sideharsoonsa ja tömähti suoraan yhteen seinän kivistä. Kivi ei kuitenkaan ollutkaan aivan kiinni! Se liikahti sivuun pienen nykäyksen saattelemana, ja sen takaa paljastui pieni, pimeä aukko. Ilmavirta toi sieltä mukanaan vanhan, mutta kiinnostavan tuoksun. – Hei! Isä huudahti. – Näyttää siltä, että Muumio osasi auttaa jopa vahingossa! Mikä onnekas kompastus! Äiti kurkisti aukkoon taskulampun valossa. – Täällä on jotain! Se näyttää vanhalta käytävältä. He ryömivät varovasti aukosta sisään, yksi kerrallaan. Käytävä oli ahdas ja hämärä, täynnä vuosituhansien vanhan hiekan tuoksua. Muumio seurasi heitä perässä, sen sideharso rapisi hiljaisesti jokaisella askeleella. Isän taskulampun pieni valonsäde ohjasi heitä eteenpäin, valaisten muinaisia hieroglyfejä käytävän seinillä. Ja sitten he saapuivat pieneen, pyöreään kammioon. Sen keskellä, pölyisen jalustan päällä, loisti jotain. Se ei ollut kultaa tai jalokiviä, ei myöskään pinottu täyteen hopeaa tai timantteja, kuten he olivat ehkä salaa toivoneet. Se oli jotain paljon hienompaa. Se oli pieni, tummansininen skarabeekuoriainen, joka kimmelsi pehmeästi kuin yötaivas täynnä pieniä tähtiä. Se näytti olevan tehty jonkinlaisesta taianomaisesta kivestä, joka vangitsi valoa sisäänsä. – Mikä tuo on? Eevi kysyi, melkein hengittämättä. Hän ei ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa. – Se on skarabeekuoriainen, selitti äiti. – Muinaisessa Egyptissä se oli onnen ja uuden elämän symboli. Ja tämä näyttää todella erityiseltä, melkein siltä kuin siinä olisi taikuutta. Olli kurotti kättään varovasti, ja skarabeekuoriainen nousi ilmavirrassa leijumaan kevyesti hänen sormensa yläpuolelle. Se tuoksui makealta ja hieman kaukaiselta, kuin vastaleivotulta piparkakulta ja vanhalta kirjalta samanaikaisesti. Sen pinta tuntui lämpimältä, vaikka se vain leijui ilmassa. Yhtäkkiä skarabeekuoriaisesta kuului pieni humina, ja sen kuoren pintaan ilmestyi outoja merkkejä, jotka alkoivat liikkua ja muuttaa muotoaan. Ne olivat kuin tanssivia kuvioita. Pian merkkien muoto muuttui, ja ne alkoivat näyttää kamelilta. Ja sitten... kameli alkoi liikkua! Mutta ei mikä tahansa kameli, vaan heidän tuttu, itsepäinen kamelinsa, Karkki. Karkki näytti juoksevan kovaa vauhtia, häntä heiluen. Skarabeekuoriainen välähti kirkkaasti, kuin viimeinen onnen toivotus, ja sitten sen valo sammui. Se putosi takaisin jalustalle, valmiina odottamaan seuraavaa seikkailijaa. – Se halusi kertoa meille, että Karkki odottaa meitä, sanoi äiti. – Ehkä se on todellinen aarre. Se, että pääsemme takaisin kotiin ja jaamme tämän uskomattoman tarinan. He nauroivat. Hassu Muumio hymyili ja heilautti kättään, aivan kuin olisi sanonut näkemiin, tai ehkä: ”Nähdään vielä!” He ryömivät takaisin käytävää pitkin ja pyramidin uloskäynnille, toiveikkaana ja iloisina. Aurinko paistoi kuumana ja kirkkaana. Ja siellä, ihan pyramidin juurella, odotti Karkki-kameli! Mutta tämä ei ollutkaan se sama Karkki, joka ei suostunut liikkumaan millään. Tämä Karkki oli täynnä energiaa, ja se näytti todella odottavan heitä! Se heilutti häntäänsä ja hörisi iloisesti, aivan kuin olisi pyytänyt heitä nousemaan kyytiin. – Karkki on iloinen nähdessään meidät! Olli huudahti ja juoksi kamelin luo. – Tai ehkä se on nälkäinen, isä naureskeli ja nousi Karkin selkään auttaen lapset perässään. He kiipesivät Karkin selkään, ja tällä kertaa kameli lähti liikkeelle ilman pienintäkään mutinaa tai hidastelua. Se käveli niin reippaasti, että heidän täytyi pitää tiukasti kiinni. He vilkuttivat vielä kerran pyramideille ja Hassulle Muumiolle, joka kurkisti ovenraosta ja vilkutti takaisin sideharsonsa välistä. Tuntui kuin koko Egypti olisi toivottanut heille hyvää kotimatkaa. Matka takaisin Kairoon oli nopea ja täynnä naurua. He juttelivat seikkailuistaan, itsepäisestä kamelista, hassusta muumiosta ja kimaltelevasta skarabeekuoriaisesta, jonka taikuus oli yllättänyt heidät. Lentokentällä he söivät viimeiset egyptiläiset herkut, hummuksen ja pitaleivät, ennen kuin heidän oli aika nousta lentokoneeseen, joka odotti jo kiitotien päässä. Kone nousi taivaalle, ja he katselivat alas Egyptin aavikon yli. Se näytti ihan pieneltä, hiekanväriseltä matolta, jolla oli leluja – pieniä pyramideja ja kapea joki, joka kiemurteli kuin sininen nauha. Kaikki näytti niin kaukaiselta ja samalla niin läheiseltä heidän muistoissaan. – Miten paljon me ehdimmekään kokea! Äiti sanoi, hänen äänessään oli haikeutta mutta myös suurta iloa. – Ja se Hassu Muumio! Olli kikatti, ajatellen Muumion kompurointia ja naurua. – Ja Karkki-kameli, joka ei suostunut liikkumaan, mutta sitten olikin ihan vauhdikas! Eevi lisäsi, muistaen kamelin molemmat puolet. Isä hymyili ja sanoi: – Muistakaa lapset, suurin aarre ei ole kulta tai jalokivet. Se on seikkailu itse, uudet kokemukset ja kaikki ne hauskat muistot, jotka saamme jakaa yhdessä. Se on todellinen faaraon aarre. He nyökkäsivät. Heidän sydämensä olivat täynnä ihanaa, seikkailunmakuista iloa. Kotiinpaluu tuntui lämpimältä ja turvalliselta. He tiesivät, että heillä oli kerrottavanaan uskomattomia tarinoita ystävilleen ja opettajalleen. Ja ehkäpä, jos olisivat todella hiljaa ja kuuntelisivat tarkkaan, he voisivat kuulla Hassun Muumion vaimean huudon tai Karkki-kamelin iloisen hörinän vielä pitkään kotiinpaluun jälkeenkin. Ja niin he lensivät kohti Suomea, mukanaan aavikon pölyä kengissään ja seikkailun taikaa sydämissään.

Lopetus

Kiitos oikein paljon, kun olit mukana tässä jännittävässä tarinassa! Toivottavasti nautit Kamelin ja hänen uusien ystäviensä hassusta seikkailusta pyramidilla. Muista, että maailma on täynnä ihmeellisiä paikkoja ja tarinoita. Voit keksiä niitä itsekin! Anna mielikuvituksesi viedä sinut seikkailuihin. Jos sinulla on palautetta tai omia ajatuksia, kerrothan Sonacastille. Olisi mahtavaa kuulla sinusta. Nähdään taas pian uudessa seikkailussa! Moikka!

Lisää tarinoita