SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Pupu löytää vihreän tien

15 min5-7-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Kaukana kaupungin keskellä, korkeiden talojen ja vilkkaiden katujen välissä, asui Pupu Pörröhäntä. Hän oli pehmeä, valkoinen jänis, jolla oli uteliaat silmät ja pörröinen häntä. Jokainen päivä oli samanlainen. Mutta Pupu Pörröhäntä unelmoi jostain muusta. Hän halusi nähdä vihreitä puita ja kuulla lintujen laulua. Hän halusi tuntea pehmeän sammalen tassujensa alla. Tänään hänen unelmansa alkaisi todeksi tulla, aivan yllättävällä tavalla.

Pupu löytää vihreän tien (1/3)

Pupu Pörröhäntä asui pienen puiston reunalla, aivan valtavan kaupungin sydämessä. Hänen kotikolonsa oli vanhan tammen juurella, jonka ympärillä oli vain muutama pensas. Aamuisin hän näki ensin harmaita asfalttikatuja ja kiiltäviä autoja, jotka tuntuivat juoksevan kilpaa keskenään. Ilma tuoksui pakokaasulta ja joskus makeilta leivonnaisilta, jotka levisivät läheisestä leipomosta. Pupun pitkät korvat nykivät, kun hän kuuli jatkuvan huminan: bussien jyrinää, ihmisten puheensorinaa ja kaukaisia sireenejä. Kaikki oli kiireistä ja kovaäänistä. Aurinko ei tuntunut lämmittävän samalla tavalla kuin metsässä, sen Pupu tiesi jo. Pupu Pörröhäntä istui usein kolonsa suuaukolla ja katseli maailmaa. Hän näki pikkuvarpusia, jotka nokkivat leivänmuruja puiston penkkien alta, ja joskus jopa harmaita oravia, jotka kiipeilivät ahkerasti puissa ja keräsivät talven varalle. Mutta Pupu Pörröhäntä unelmoi isommasta ja vihreämmästä paikasta. Hän oli kuullut vanhalta Orava Oivalta, joka oli nähnyt paljon maailmaa, tarinoita Suuresta Metsästä. Orava Oiva oli kuvaillut metsää paikkana, jossa puut olivat niin korkeita, että niiden latvat koskettivat pilviä. Siellä oli virtaavia puroja, joiden vesi kimalteli auringossa kuin timantit. Siellä oli pehmeää, vihreää sammalta, joka tuntui kuin pörröiseltä matolta tassujen alla. Metsä oli hänen mielessään kuin elävä, hengittävä satu. "Miltä se tuntuu, Oiva?" Pupu kysyi eräänä iltana, kun he jakoivat löytämänsä pähkinän. Orava Oiva istahti hänen viereensä vanhan tammen oksalle. "Se tuntuu... rauhalliselta", Orava Oiva sanoi hitaasti, ja sen silmät katsoivat kauas, ikään kuin se näkisi metsän jo edessään. "Ja tuoksuu mullalta ja havupuilta, etenkin sadekuuron jälkeen. Siellä on paljon piilopaikkoja, joihin voi pujahtaa, ja kuivia lehtiä rouskuttaa tassujen alla. Ja voit juosta niin kovaa kuin haluat, Pupu, ilman että tarvitsee varoa autoja tai ihmisiä." Pupu Pörröhäntä huokaisi syvään. Hän tunsi vahvan kaipuun, sellaisen, joka sai hänen vatsansa kutisemaan jännityksestä. Hän halusi kokonaisen maailman, joka oli täynnä vihreää ja rauhaa. Hän halusi pois tästä jatkuvasta melusta ja harmaudesta. Eräänä päivänä Pupu päätti, että nyt oli aika. Hän ei voinut enää vain unelmoida. Hän aikoi lähteä etsimään Suurta Metsää. Hän pakkasi pienen kangaspussin mukaan muutaman löytämänsä pähkinän ja kuivuneen marjan. Sydän pamppaillen hän hiipi ulos kolostaan. Aurinko paistoi kirkkaana, ja kaupungin äänet tuntuivat entistäkin kovemmilta. Hän tunsi pienen jännityksen puristavan rintaansa, mutta myös päättäväisyyden, joka antoi hänelle voimaa. Hän juoksi pientä polkua pitkin, joka johti puiston reunalle. Sitten tuli ensimmäinen este: vilkas tie. Autot huristelivat ohi nopeasti, ja niiden renkaat vinkaisivat asvaltilla. Pupu Pörröhännän korvat painuivat alas. Hän seisoi tien reunalla pitkän tovin, pelko hiipi hänen sisäänsä. Hän yritti ottaa askeleen, mutta jalka vapisi. Yksi punainen auto ajoi ohi niin läheltä, että Pupu melkein tunsi tuulenpuuskan. Hän tunsi pienen, pistävän pelon vatsassaan. "Tämä on liian vaarallista", hän ajatteli. Hänen rohkeutensa tuntui valuvan pois, ja pettymys valtasi hänet. Hän kääntyi takaisin kohti turvallista koloaan, häntä nykien hermostuneesti. Pupu Pörröhäntä palasi kotiin raskailla askelilla. Hän kertoi Orava Oivalle epäonnistumisestaan. "En pääse sinne, Oiva. Tie on aivan liian pelottava. Miten voin koskaan löytää metsän, jos en pääse edes puistosta pois?" Orava Oiva nyökkäsi ymmärtäväisesti ja taputti Pupun olkapäätä pienellä tassullaan. "Suuri Metsä ei ole helppo löytää, Pupu. Se vaatii rohkeutta ja nokkeluutta. Se tarkoittaa, että pitää olla viisas ja kekseliäs, löytää uusia tapoja esteiden yli." "Mitä nokkeluus tarkoittaa?" Pupu kysyi, äänessään hieman surullisuutta. Orava Oiva selitti: "Nokkeluus tarkoittaa, että käytät älyäsi ja keksit uusia tapoja ratkaista pulmia. Et luovuta heti, vaan yrität uudelleen eri tavalla. Se on sitä, että katsot ympärillesi ja mietit, onko olemassa toinen reitti, vaikka se ei olisikaan ilmeisin." Pupu mietti tätä. Hän ei ollut koskaan ajatellut asioita noin. Hän oli vain pelästynyt ja palannut takaisin. Kenties tie ei ollutkaan ainoa tapa päästä metsään? Orava Oiva hymyili. "Kaupungissa on monia polkuja, Pupu. Sinun täytyy vain oppia näkemään ne. Joskus korkeiden pensaiden takaa, joskus jopa maan alta." Seuraavana aamuna Pupu Pörröhäntä nousi päättäväisenä. Hän ei antaisi periksi. Hän alkaisi etsiä uusia polkuja, niitä nokkelia reittejä.

Pupu löytää vihreän tien (2/3)

Seuraavana päivänä Pupu Pörröhäntä astui ulos kolostaan jälleen, tällä kertaa silmät tarkemmin auki. Hän ei katsonut vain tietä, vaan kaikkialle muuallekin. Korkeiden kerrostalojen välistä hän huomasi pienen kujan, jota ei ollut aiemmin pannut merkille. Se näytti kapealta ja pimeältä, mutta sieltä ei kuulunut autojen melua. Pupu päätti kokeilla sitä. Hän hiipi hiljaa kujan varjoihin, hänen pörröhäntänsä melkein hipaisi vanhoja seinämuureja. Kuja oli täynnä yllätyksiä. Siellä oli kaatuneita roskalaatikoita, joista Pupun oli kiivettävä yli, ja tiilimuureja, joiden reunoilla kasvoi pieniä sammalmättäitä. Lämpötila oli täällä viileämpi kuin avoimella kadulla, ja ilma tuoksui kostealta maalta ja jostain oudolta, ehkä vanhalta paperilta. Pupu Pörröhäntä tunsi olonsa hieman jännittyneeksi, mutta myös uteliaaksi. Hän oppi puristautumaan ahtaista raoista ja hyppäämään pienten esteiden yli. Aina kun hän näki jotain uutta, hän mietti: "Miten voisin päästä tästä eteenpäin?" tai "Mitä tämä paikka kertoo minulle?" Jonkin ajan kuluttua kuja avautui pieneen, unohdettuun takapihaan. Siellä kasvoi korkeita rikkaruohoja ja muutama villi pensas. Keskellä takapihaa oli vanha puinen aita, joka näytti niin korkealta, että se tuntui ylettävän taivaaseen. "Voi ei, aita", Pupu huokaisi. Hän kokeili hyppiä, mutta ei ylettänyt. Hän yritti kaivaa sen alta, mutta maa oli kovaa ja kivistä. Hän tunsi turhautumisen nousevan. Hän muisti Orava Oivan sanat nokkeluudesta. "Mitä sinä tekisit, jos olisit minä?" Pupu kysyi itse häneltä, vaikka tiesi, ettei vastausta tulisi. Ehkä sinäkin olet ollut tilanteessa, jossa jokin tuntuu mahdottomalta? Mitä sinä tekisit, jos edessäsi olisi korkea aita ja haluaisit kovasti sen toiselle puolelle? Pupu katseli ympärilleen. Aivan aidan vieressä kasvoi korkea nokkonen, ja sen takana pilkisti vanha, kaatunut puunrunko. Se oli mätä, mutta tarpeeksi jämäkkä. Pupu sai idean! Hän hiipi nokkosen ohi varovasti, ettei polttanut itseään. Sitten hän kiipesi mädän puunrungon päälle. Se oli liukas, mutta Pupu tasapainotteli huolellisesti. Puunrunko ulottui melkein aidan huipulle! Pupu hyppäsi aidan toiselle puolelle kevyesti, tuntien pienen voitonriemun. Aita oli ylitetty! Nyt hän oli alueella, joka oli täynnä vanhoja, harmaita rakennuksia. Se oli kuin toinen maailma, hiljaisempi ja salaperäisempi. Täällä ei ollut vilkkaita katuja, vain vanhoja puutarhoja ja hylättyjä varastoja. Pupu Pörröhäntä jatkoi matkaansa, seuraten varjoja ja pienten polkujen vihjeitä. Hän seurasi muurien vierustaa, joissa kasvoi villiviinejä ja pieniä kukkia. Hän jopa löysi pienen tunnelin vanhan viemärinputken alta. Se oli pimeä ja mutainen, mutta vei hänet eteenpäin. Hän tunsi itsensä todelliseksi tutkimusmatkailijaksi. Jokainen ylitetty este teki hänestä rohkeamman ja varmemman. Hän oli ylpeä itsestään ja siitä, miten hän oli käyttänyt nokkeluuttaan. Hän ei enää tuntenut sitä pientä pistävää pelkoa vatsassaan, vaan iloista odotusta. Hän tiesi, että Orava Oiva olisi ylpeä hänestä. Auringon laskiessa hän näki jotain, mikä sai hänen sydämensä tykyttämään nopeammin. Kaukana horisontissa, rakennusten takana, siinsi tumma, vihreä viiva. Se näytti olevan… metsä. Pupu tiesi, että hän oli oikealla tiellä, aivan oikealla polulla. Metsän tuoksu oli jo heikko, mutta se oli olemassa, kuin lupaus tuulessa.

Pupu löytää vihreän tien (3/3)

Pupu Pörröhäntä tunsi suurta innostusta, kun hän katseli horisontissa siintävää vihreää viivaa. Se oli Suuri Metsä! Hän oli melkein perillä. Hän juoksi nopeammin, tassut tuskin koskettivat maata. Mutta sitten hän joutui jälleen pysähtymään. Hänen edessään oli suuri, leveä joki. Sen vesi virtasi nopeasti ja näytti pimeältä ja kylmältä. Joen ylitti vain yksi vanha, heiluva puusilta. Sillasta puuttui muutama lauta, ja se näytti erittäin hauraalta. Pupu Pörröhäntä tunsi pienen epäilyksen hiipivän mieleensä. "Miten voin ylittää tämän?" hän mietti. Hän ei osannut uida, ja silta näytti liian vaaralliselta. Hän yritti ensin etsiä muita reittejä, mutta joki jatkui molempiin suuntiin niin kauas kuin silmä kantoi. Pupu tunsi itsensä hieman ahdistuneeksi, hänen pienet korvansa nykivät. Hän puristi pussukkaansa tiukemmin ja muisti Orava Oivan sanat: "Älä luovuta heti, vaan yritä uudelleen eri tavalla." Pupu alkoi tarkastella siltaa tarkemmin. Kyllä, siinä oli aukkoja, mutta ehkä jollain tapaa… Hän näki, että puuttuvan laudan paikalla oli leveä, matala kivi. Se oli asetettu jokeen niin, että se ulottui sillan toiselta puolelta toiselle. Kiven päälle oli pudonnut pieni, oksanpätkä. Pupu sai uuden idean. Hän voisi tasapainotella oksanpätkän yli! Hän otti syvään henkeä. "Minä pystyn tähän!" hän sanoi itselleen. Hän asteli varovasti sillalle. Lattialaudat narisivat hänen tassujensa alla, ja silta heilui hieman tuulessa. Pupu piti katseensa tiukasti oksanpätkässä. Hän tasapainotteli kevyesti, astuen laudanpätkien väliin jääneen kiven yli. Kivi oli liukas, mutta Pupu onnistui pitämään tasapainonsa. Hän astui oksanpätkän päälle, ja se notkahti hieman, mutta kesti. Yksi, kaksi, kolme askelta, ja sitten hän oli toisella puolella! Sydän pamppaillen, mutta täynnä iloa, Pupu oli ylittänyt joen. Joen toisella puolella maa muuttui heti. Asfaltti loppui, ja hänen tassujensa alla oli pehmeää multaa ja vihreää ruohoa. Ilma oli raikas ja tuoksui voimakkaasti puilta ja sammalelta. Kaupungin melu vaimeni nopeasti taakse. Pupu Pörröhäntä juoksi pienen matkan ja sitten pysähtyi. Hän oli perillä. Hän oli Suuressa Metsässä! Puut olivat todellakin valtavia, niiden oksat levittäytyivät kuin vihreät kädet taivaalle. Aurinko siivilöityi puiden lomasta, tehden kauniita valopilkkuja metsän pohjalle. Pupu juoksi syvemmälle metsään, ja joka askeleella hänen ilonsa kasvoi. Hän tunsi pehmeän sammalen tassujensa alla, juuri niin kuin Orava Oiva oli kuvaillut. Hän kuuli lintujen laulavan iloisia laulujaan ja pienen puron solisevan jossakin lähellä. Hän haistoi mullan ja havunneulasten tuoksun, joka oli paljon ihanampi kuin yksikään leipomon tuoksu. Hän löysi pienen, suojaisan paikan paksujen pensaiden takaa, vanhan puun juurelta. Se oli täydellinen uusi koti, aivan kuin se, josta hän oli unelmoinut. Pupu Pörröhäntä tunsi olonsa kotoisaksi, niin rauhalliseksi ja onnelliseksi. Hän oli tehnyt sen! Hän oli löytänyt Suuren Metsän, käyttämällä rohkeuttaan ja nokkeluuttaan. Hän tiesi, että se oli vain seikkailun alku, ja hän oli valmis kaikkeen, mitä metsä tarjoaisi. Ensimmäistä kertaa hän tunsi todella kuuluvansa johonkin, ja se oli aivan uskomaton tunne. Hän oli löytänyt oman vihreän tiensä. Hän oli todella onnellinen pupu, joka oli löytänyt paikkansa maailmasta, juuri sieltä missä hänen sydämensä toivoikin.

Lopetus

Ja niin Pupu Pörröhäntä löysi oman, vihreän kotinsa, kaukana kaupungin melusta. Hän nukkui sinä yönä makeasti, kuunnellen tuulen huminaa puiden latvoissa ja pienten metsän asukkaiden hiljaisia ääniä. Unelma oli toteutunut, ja uusia unelmia syntyi joka päivä. Järven rannalla, kaukaisessa laaksossa, tai ehkä aivan naapurissa, monet muut tarinat odottavat yhä kertomistaan.

Lisää tarinoita