SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Punahilkka: Tarina metsän syvyyksistä

15 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Hei kaikki pienet ja isot kuuntelijat! Tänään me sukellamme mukaan jännittävään seikkailuun, joka vie meidät syvälle metsän uumeniin. Tarinamme päähenkilö on iloinen ja reipas tyttö nimeltä Punahilkka. Hänet tunnettiin kaikkialla kylässä hänen kauniista, kirkkaanpunaisesta viitastaan, jonka isoäiti oli hänelle itse kutonut. Punahilkka asui äitinsä kanssa pienessä mökissä aivan suuren metsän reunalla. Hän rakasti metsää ja sen kaikkia eläimiä. Mutta tänään metsä kätkee sisäänsä jotain... jännittävää. Oletteko valmiita?

Punahilkan matka mummolaan

No niin, seikkailu voi alkaa! Eräänä kauniina, aurinkoisena aamuna Punahilkan äiti kutsui tyttärensä luokseen. ”Punahilkka, rakas lapseni”, äiti sanoi hymyillen, ”mummollasi ei ole kaikki hyvin. Hän on vähän vilustunut ja kaipaa piristystä.” Punahilkka katsoi äitiään suurilla, uteliailla silmillään. ”Haluaisitko viedä hänelle pienen korin herkkuja?” äiti kysyi. ”Siellä on vastaleivottua pullaa, joka tuoksuu vaniljalle ja kanelille, ja pienen pienen hunajapurkin. Mummo rakastaa hunajaa teehen!” Voi, miten ihanalle se kuulostikaan! Punahilkka nyökkäsi innoissaan. Hän tarttui pieneen, punavalkoiseen ruutukoriin, joka oli täynnä tuoksuvia aarteita. Kori tuntui juuri sopivan kevyeltä hänen kädessään. Hän oli niin iloinen, että sai auttaa mummoa! Äiti asetti korin Punahilkan käteen ja suukotti häntä poskelle. ”Muista, rakas Punahilkka”, äiti sanoi sitten, ”pidäthän huolen, että pysyt koko ajan metsäpolulla. Äläkä missään nimessä poikkea sieltä, ei edes nähdäksesi kauniita kukkia tai jahdataksesi värikkäitä perhosia.” ”Ja muistathan, että et puhu tuntemattomille, etkä pysähdy kenenkään kanssa juttelemaan. Mummo odottaa jo sinua ja herkkuja!” Punahilkka lupasi olla kiltti ja totella äitiään. ”Lupaan, äiti!” hän sanoi iloisesti. Hän puki päähänsä sen kirkkaanpunaisen hupun, jonka mummo oli hänelle itse kutonut. Siksi häntä kutsuttiin Punahilkaksi! Huppu hulmusi kevyesti tuulessa, kun hän astui ulos aurinkoiseen aamuun. Ja niin alkoi Punahilkan matka kohti mummolaa, syvälle metsän syliin. Metsä oli heidän kotinsa vieressä, ja Punahilkka tunsi sen jo hyvin. Polku oli kapea ja mutkikas, ja sen reunamilla kasvoi kaikenlaisia kasveja ja kukkia. Aurinko pilkisti puiden lehtien lomasta ja piirsi hauskoja kuvioita maahan. Linnut lauloivat iloisesti metsän kuorossa, ja oravat hyppivät ketterästi oksalta toiselle. Metsä tuoksui niin raikkaalle ja ihanalle: sammalelle, kävyille ja kevään uusille lehdille. Punahilkka kulki polkua pitkin, laulellen hiljaa omaa pientä lauluaan. Hän tunsi pienen korin keinahtelevan rytmikkäästi kädessään. Hän oli melkein hypähdellyt ilosta, niin onnellinen hän oli. Hän näki pienen, uteliaan jäniksen vilistävän pusikkoon ja kirkkaan sinisen perhosen leijailevan ohitse. Välillä hän pysähtyi hetkeksi kuuntelemaan metsän ääniä, jotka olivat kuin salaisia tarinoita. Mutta hän muisti äidin sanat: pysy polulla! Mummolan mökki oli metsän toisella puolella, ja matka sinne tuntui aina yhtä jännittävältä. Polku johdatti häntä syvemmälle ja syvemmälle, kohti metsän tiheintä osaa. Aurinko alkoi jo paistaa korkeammalta, ja metsän varjot pitenivät. Punahilkka ei tiennyt, että polun varrella piili jo joku... joka odotti juuri häntä. Joku, joka oli nähnyt hänen punaisen huppunsa vilahtavan puiden välistä. Joku, joka ei ollutkaan kovin ystävällinen. Mutta Punahilkka jatkoi matkaansa, hymyillen ja laulellen, vielä tietämättä, että metsä kätki sisäänsä vieläkin suuremman yllätyksen.

Kohtaaminen suden kanssa

Auringon säteet tanssivat iloisesti puiden lehtien lomassa, ja Punahilkka hyppeli kevyesti pitkin polkua. Hänen koriinsa oli pakattu herkullisia leivonnaisia ja pullo täyttä mehua mummille, joka odotti jo. Punahilkka lauleli pientä iloista laulua, jonka hän oli oppinut äidiltään, ja kuunteli, kuinka linnut vastailivat hänelle korkealta puista. Kaikki oli niin kaunista ja rauhallista, aivan kuin metsä olisi halunnut kertoa hänelle salaisuuksiaan. Mutta sitten, aivan yllättäen, pensaiden takaa ilmestyi suuri, harmaa susi. Susi oli todella iso, ja sen turkki oli paksu. Sen silmät kiiltelivät, mutta suu oli hymyssä – tai ainakin se yritti näyttää hymyilevän. Punahilkka ei ollut koskaan nähnyt sutta niin läheltä, ja hän pysähtyi hieman yllättyneenä.

Mummolan yllätysvieras

Punahilkka oli todella yllättynyt nähdessään suden. Hän ei ollut koskaan aiemmin puhunut sudelle! Susi kuitenkin näytti oikein ystävälliseltä, ja sen silmät hymyilivät – tai niin Punahilkka ajatteli. ”Huomenta, pieni tyttö!” susi sanoi matalalla, mutta lempeällä äänellä. ”Minne olet matkalla näin kauniina aamuna?” Punahilkka vastasi, että hän oli viemässä mummolle eväitä ja kukkia. Hän näytti koriansa sudelle. ”Voi, miten ihana ajatus!” susi sanoi ja nuoli huuliaan hieman. ”Mummosi varmasti ilahtuu. Mutta tiedätkö, Punahilkka, minä näin tuolla vähän matkan päässä polulta aivan upeita kukkia, paljon kauniimpia kuin nämä tällä polulla. Mikset keräisi mummollesi oikein isoa ja värikästä kimppua? Se olisi vasta yllätys!” Punahilkka katseli ympärilleen. Totta! Tuolla metsänreunassa näytti olevan villiruusuja ja sinisiä kellokukkia. Hän ei ollut ajatellutkaan kerätä isoa kimppua, vain muutaman kukan matkan varrelta. ”Voi, se olisi ihana ajatus!” Punahilkka iloitsi. ”Mummo varmasti ilahtuisi todella paljon!” Susi hymyili leveästi. ”Niin minäkin luulen. Minä jatkan tästä matkaa, mutta sinä voit mennä tuota pientä polkua pitkin keräämään kukkia. Se on vähän pidempi, mutta niin paljon kauniimpi. Sitten voit yllättää mummosi!” Punahilkka nyökkäsi innoissaan. Hän kääntyi sivuun ja alkoi kävellä kohti metsänreunaa, missä kukat kimmelsivät auringonpaisteessa. Hän kuvitteli jo, miten mummo hymyilisi nähdessään niin kauniin kimpun. Punahilkka oli niin keskittynyt kukkien keräämiseen, ettei hän huomannutkaan, kuinka susi vilisti täyttä vauhtia metsän oikopolkua pitkin suoraan mummolan talolle. Susi oli todella, todella nopea! Pian susi saapui mummon pienen talon eteen. Se koputti oveen. ”Kuka siellä?” kuului heikko, vanhan naisen ääni sisältä. Mummo oli jo sängyssään, sillä hän ei ollut tuntenut oloaan kovin pirteäksi tänään. Susi yritti matkia Punahilkan ääntä. ”Se on minä, Punahilkka, mummo! Olen tuonut sinulle herkkuja ja kukkia!” Mummo, joka kuuli jo heikosti ja näki vielä heikommin ilman silmälasejaan, vastasi: ”Nosta vain salpaa, kultaseni! Olen liian heikko nousemaan avaamaan.” Susi käänsi ovenkahvaa ja livahti sisään. Se näki mummon sängyssä, peiton alla. ”Voi, Punahilkkani, oletpa sinä tullut nopeasti!” mummo sanoi ja yritti hieroa silmiään paremmin nähdäkseen. Susi ei kuitenkaan ollut Punahilkka. Se oli susi! ”Mummeli, leikitäänkö piilosta!” susi sanoi ja naurahti matalasti. Ennen kuin mummo ehti vastata, susi ohjasi hänet nopeasti pieneen vaatekaappiin. ”Pysy siellä, mummeli! Se on leikki! Olen varma, että pidät siitä. Siellä on pehmeitä peittoja ja tyynyjä!” Mummo, hämmentyneenä, mutta liian väsynyt vastustamaan, antoi suden työntää itsensä kaappiin. Kaappi sulkeutui. Susi virnisti tyytyväisenä. Nyt se oli yksin! Susi puki nopeasti mummon yömyssyn päähänsä, asetti silmälasit nenälleen ja vetäytyi peiton alle sänkyyn. Se yritti näyttää aivan mummolta. Se käänsi kasvonsa seinään päin, niin että Punahilkka ei heti huomaisi mitään outoa. Samaan aikaan Punahilkka oli kerännyt aivan upean kukkakimpun. Siinä oli punaisia, keltaisia, sinisiä ja violetteja kukkia. ”Tämä on paras kukkakimppu ikinä!” hän ajatteli iloisena. Hän kiiruhti polkua pitkin mummolan talolle, jännittyneenä nähdäkseen mummon iloisen ilmeen. Kun Punahilkka saapui mummolan talolle, hän huomasi, että ovi oli hieman raollaan. ”Mummo?” hän kutsui varovasti. Ei vastausta. Hän koputti kevyesti. Sängystä kuului matala, kähisevä ääni: ”Tule vain sisään, rakas lapseni. Olen hieman väsynyt.” Punahilkka avasi oven ja astui sisään. Huoneessa oli hämärää, sillä ikkunaluukut olivat puoliksi kiinni. Punahilkka käveli sängyn luo ja näki ”mummon” peiton alla. Hänellä oli yömyssy päässään ja peitto oli vedetty melkein nenään asti. Punahilkka huomasi heti, että mummo näytti vähän erilaiselta kuin yleensä. ”Mummo,” Punahilkka sanoi, ”miksi sinulla on niin isot korvat?” Sängystä kuului kähisevä vastaus: ”Jotta kuulisin sinua paremmin, lapsikulta.” ”Mummo,” Punahilkka jatkoi, ”miksi sinulla on niin isot silmät?” Taas kuului sama kähisevä ääni: ”Jotta näkisin sinua paremmin, lapsikulta.” Punahilkka otti askelen lähemmäksi. Hänestä tuntui vähän hassulta. ”Mummo, miksi sinulla on niin isot kädet?” ”Jotta voisin halata sinua paremmin, lapsikulta.” Punahilkka rypisti otsaansa. Tämä ei ollut hänen mummonsa ääni, eikä hän näyttänytkään aivan mummolta. ”Mummo,” Punahilkka kysyi, ”miksi sinulla on niin suuri… suu?”

Suden paljastuminen ja pelastus

Punahilkka tuijotti sänkyä, jossa mummo muka makasi. Sydän hakkasi pientä rumpua rinnassa. Hän toisti kysymyksensä: ”Niin, mummo… miksi sinulla on niin valtava suu?” Silloin peitto lennähti pois! Sängystä pomppasi ylös… ei mummo, vaan iso, harmaa susi! Sen silmät paloivat punaisina, ja sen hampaat olivat terävät kuin neulat. Suden kuono venyi pitkäksi, ja sen karva oli takkuista. Punahilkka huomasi, että suden isot korvat tuijottivat häntä tarkkaan. Suden hampaat välähtivät, kun se nauroi pahaenteisesti. Punahilkka oli niin peloissaan, ettei hän saanut sanaakaan suustaan. Hän perääntyi hitaasti kohti ovea. Susi hypähti sängystä lattialle ja asteli hitaasti kohti Punahilkkaa. Sen tassut eivät pitäneet ääntä. Punahilkka tunsi kylmän hien valuvan selkää pitkin. ”Miksi sinulla on niin valtava suu?” susi matki Punahilkkaa. ”Jotta voisin syödä sinutkin, pieni Punahilkka!” Ja niin susi hyökkäsi! Punahilkka kirkaisi! Se oli kova, pelokas huuto, joka kantautui pienen mökin seinien läpi ja metsän siimekseen asti. Onneksi, aivan sillä hetkellä, kun susi oli hyökkäämässä, metsän halki kulki ystävällinen metsästäjä. Hän oli ollut tarkistamassa ansojaan ja kantoi olallaan isoa kirvestä. Kirves ei ollut pahaa varten, vaan puiden kaatamista ja polttopuiden tekoa varten. Metsästäjä oli reilu ja reipas mies, jolla oli isot, ystävälliset silmät. Hän oli kuullut Punahilkan laulavan matkalla, ja hänellä oli mielessään iloinen kuva tytöstä. Siksi hänen sydämensä muljahti, kun hän kuuli tuon kauhean kirkaisun.”Mitä täällä tapahtuu?” metsästäjä mutisi itsekseen ja alkoi juosta kohti mummon mökkiä. Hän ryntäsi sisään ovesta ja näki heti, mikä oli vialla. Iso, paha susi oli juuri aikeissa hyökätä pienen Punahilkan kimppuun! ”Seis!” metsästäjä huusi. Susi säikähti niin, että se pysähtyi paikoilleen. Se käänsi katseensa metsästäjään, ja sen silmissä oli nyt vihan ja yllätyksen sekoitus. Metsästäjä oli rohkea. Hän tiesi, että hänen täytyi toimia nopeasti. Hän nosti kirveensä, mutta ei uhkaavasti, vaan niin, että susi ymmärsi, ettei sen kannattanut yrittää mitään. Metsästäjä oli fiksu mies. Hän tiesi, että paras tapa voittaa susi oli oveluudella. ”Kas niin, susi”, metsästäjä sanoi. ”Sinulla ei ole asiaa täällä. Sinun paikkasi ei ole syödä pieniä tyttöjä ja vanhoja mummoja.”Susi murisi, mutta se oli nyt kahden pelästyttävän ihmisen välissä. Metsästäjä oli juuri astumassa lähemmäs, kun hän huomasi, että suden vatsa oli valtavan pyöreä. ”Hetkinen!” metsästäjä huudahti. ”Oletko syönyt mummonkin?” Susi yritti näyttää syyttömältä, mutta sen vatsa kertoi kaiken. Metsästäjä tiesi, mitä hänen oli tehtävä. Hän ymmärsi, että mummo ja ehkä jopa Punahilkan kori herkkujen kanssa olivat suden vatsassa. Mutta miten saada heidät ulos vahingoittumatta? Hän ei halunnut vahingoittaa susia enempää kuin oli pakko, mutta hänen piti pelastaa mummo ja Punahilkka. Metsästäjä mietti nopeasti. Hän tiesi, että susi oli ahne. Hänellä oli kassi mukanaan. Hän heitti kassin lattialle ja sanoi: ”Katso, susi! Minulla on täällä jotain sinulle. Paljon herkullista ruokaa!”Susi, joka oli aina ahne, unohti hetkeksi Punahilkan. Sen silmät alkoivat kiilua nähdessään kassin. Se tuoksui niin hyvältä! Susi alkoi haistella maata, ja metsästäjä käytti tilaisuutta hyväkseen. Hän nappasi nopeasti kiinni Punahilkasta ja nosti hänet turvaan. Sitten hän tarttui sutta hännästä kiinni ja veti sen ulos ovesta. ”Mene metsään ja pysy siellä!” metsästäjä käski. Susi, noloissaan ja ahneudessaan sokaistuneena, juoksi pakoon metsään. Metsästäjä ei halunnut vahingoittaa sitä, vain varmistaa, että se oppi läksynsä. Nyt oli mummon vuoro! Metsästäjä oli varovainen. Hän tiesi, että hänen oli pelastettava mummo vahingoittamatta. Susi nukkui syvästi, koska se oli syönyt niin paljon. Metsästäjä otti varovasti esiin pienen veitsen ja teki pienen, pienen viillon suden vatsaan. Hän oli hyvin taitava! Ja sieltä, suden vatsasta, astelivat ulos ensin Punahilkan kori herkkuineen, ja sitten itse mummo! Hän oli hieman pökerryksissä, mutta aivan ehjä ja kunnossa! Mummo haukotteli ja hieroi silmiään. ”Olenpa nukkunut pitkät päiväunet!” hän sanoi. Sitten hän näki Punahilkan ja metsästäjän. ”Voi Punahilkka, rakas lapseni!” mummo huudahti ja halasi tyttöä tiukasti. Punahilkka halasi mummoa takaisin ja oli niin onnellinen. He olivat turvassa! Metsästäjäkin hymyili. Hän oli pelastanut heidät. He eivät olleet koskaan ajatelleet, että heidän päivänsä voisi muuttua näin jännittäväksi. Mummo ja Punahilkka kiittivät metsästäjää vuolaasti. ”Kiitos, kiitos, hyvä metsästäjä! Olet todellinen sankari!” mummo sanoi. Punahilkka nyökkäsi innokkaasti. ”Kiitos, kun pelastit meidät pahalta sudelta!”Metsästäjä hymyili ja sanoi: ”Eipä kestä. Onneksi olin oikeassa paikassa oikeaan aikaan.” He katsoivat sutta, joka nukkui yhä sikeästi pihalla. Metsästäjä oli täyttänyt suden vatsan suurilla kivillä ja ommellut sen kiinni, jotta susi oppisi läksynsä eikä enää söisi ketään. Susi ei todellakaan ollut vahingoittunut, vain todella kylläinen ja raskas. Kun susi heräisi, se huomaisi vatsansa painon ja ymmärtäisi, ettei pienten tyttöjen ja mummojen syöminen ollut hyvä ajatus. Se oppisi olemaan kiltti ja pysymään omassa metsässä syöden marjoja ja pähkinöitä. Niin kaikki kolme olivat turvassa ja iloisia.

Lopetus

Kiitos kun olit mukanamme tällä jännittävällä matkalla metsän syvyyksiin! Toivottavasti nautit Punahilkan tarinasta. Jos sinulla on ajatuksia tai palautetta, kerro niistä ihmeessä Sonacastsille. Muista, että jokainen päivä voi olla uusi seikkailu, ja mielikuvituksesi voi luoda mitä ihmeellisimpiä asioita! Mitä sinun tarinasi kertoo seuraavaksi? Lämmin kiitos kuuntelusta ja ihanaa päivää!

Lisää tarinoita