SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Punahilkka

15 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Kuvittele metsän siimeksessä asuvaa pientä tyttöä, jonka punainen viitta on niin rakas, että kaikki kutsuvat häntä Punahilkaksi. Eräänä aurinkoisena aamuna, hän lähtee matkaan korissaan herkkuja sairaalle isoäidilleen. Mutta metsä kätkee sisäänsä muutakin kuin kauniita kukkia ja laulavia lintuja. Siellä vaanii nälkäinen susi, joka on valmis käyttämään hyväkseen pienen tytön viattomuutta. Tänään kuulemme tarinan varoituksista, viekkaudesta ja yllättävästä pelastuksesta. Pysy kuulolla, kun sukellamme syvälle Grimmin veljesten klassikkoon, Punahilkkaan.

Punahilkka ja Äidin Varoitukset

Ja niin eräänä aurinkoisena aamuna, Punahilkan äiti valmisti herkullisen korin. Siellä oli tuoretta, ihanantuoksuista kakkua ja vähän viiniä sairaalle mummolle, jotta hän saisi voimia. "Punahilkka", äiti sanoi, ojentaen korin tytölle, "vie tämä mummon luo metsän poikki. Hän on vähän heikko ja tarvitsee kovasti piristystä. Mutta muista, kultaseni, pysy ehdottomasti polulla! Älä poikkea sen vierelle keräämään kukkia tai juttelemaan kenellekään, sillä metsässä voi olla kaikenlaista. Ja mene suoraan mummon talolle, älä jää haahuilemaan tai leikkimään matkalla. Oletko luvannut, että teet juuri niin?" Punahilkka nyökkäsi reippaasti, hänen silmänsä tuikkivat jännityksestä. "Lupaan, äiti!", hän vastasi. "Olen kiltti tyttö ja teen juuri niin kuin sanot." Äiti hymyili ja suukotti pientä Punahilkkaa poskelle. "Hyvä on, ole varovainen, pieni aarteeni." Ja niin Punahilkka lähti matkaan, kori kevyesti kädessään, hänen punainen huppunsa heilahteli iloisesti. Hän ei tiennyt, että metsä kätki sisälleen vaaroja, joista äiti oli juuri varoittanut niin vakavasti. Mutta jossain puiden varjoissa, puiden tiheikössä, odotti jo joku…

Kohtaaminen Suden Kanssa

Punahilkka käveli metsäpolkua eteenpäin. Auringonsäteet tanssivat iloisesti puiden korkeiden oksien lomasta, luoden kultaisia läiskiä sammaleiselle maalle. Koko metsä tuntui heräävän eloon hänen ympärillään. Pienet linnut livertelivät korkeuksissa kauniita laulujaan, ja pehmeä tuuli suhisi lehtien läpi kuin salainen kuiskailu. Punahilkka haistoi kevään tuoksun – mullan, vastapuhjenneiden lehtien ja villikukkien lumoavan yhdistelmän. Hän hyppeli kevyesti, melkein unohtaen, että äiti oli varoittanut häntä pysymään polulla. Maailma oli niin kaunis ja täynnä ihmeitä! Yhtäkkiä, aivan polun mutkan takaa, ilmestyi suuri, harmaa olento. Se oli susi! Punahilkka pysähtyi, hänen punainen huppunsa heilahti. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt sutta niin läheltä, ja hän vain tuijotti tätä suurta, pörröistä eläintä. Suden silmät kiilsivät ovelasti, ja sen hampaat olivat valkoiset, mutta Punahilkka ei osannut pelätä. Hän ajatteli, että susi näytti vain isolta, vähän ehkä nukkavierulta koiralta. Susi oli kuitenkin hyvin ovela ja vanha konna. Se oli nähnyt Punahilkan jo kaukaa ja nuuhkinut korin tuoksut. Leipää ja viiniä! Se sai suden veden kielelle. Mutta susi tiesi myös, ettei se voinut syödä pientä tyttöä aivan tuosta vain, keskellä kirkasta päivää. Se tarvitsisi suunnitelman. "Hyvää päivää, pieni Punahilkka", susi sanoi, sen ääni oli yllättävän pehmeä ja miellyttävä. "Minne matkasi vie näin varhain aamulla, kauniissa metsässä?" Punahilkka, iloisena siitä, että suuri eläin puhui hänelle ystävällisesti. "Hyvää päivää, susi! Olen menossa isoäidin luo. Hän on sairastunut, ja äiti leipoi hänelle kakkuja ja laittoi viiniä, jotta hän paranisi nopeammin." "Voi, kuinka huomaavaista!" susi kehräsi. "Asuuko isoäitisi kaukana? Ja mitä sinulla on tuossa korissa?" "Isoäiti asuu tuolla polun päässä, aivan metsän laidalla, suuren tammen luona", Punahilkka vastasi, paljastaen kaikki salaisuudet. "Ja korissa on herkullisia kakkuja ja pullollinen viiniä." Susi kuunteli, sen korvat nykivät. "Ahaa", se ajatteli, "kaksi herkkua yhdellä iskulla! Tämä tyttö ja sitten vanha mummo. Nyt tarvitaan vain pieni harhautus." Susi hymyili ja kääntyi osoittamaan metsään. "Katsohan, pieni Punahilkka, kuinka kauniita kukkia täällä metsässä onkaan! Oletko nähnyt niitä? Nämä siniset kellokukat, nuo kirkkaanpunaiset unikot ja tuolla keltaiset voikukat. Ne ovat kuin pienia aarteita!" Punahilkka katseli ympärilleen. Metsä oli todellakin täynnä kukkia, joita hän ei ollut huomannut polulla kulkiessaan. Siellä oli myös hennon violetteja orvokkeja ja valkoisia metsätähtiä, jotka kurkistelivat sammaleen seasta. Ne tuoksuivat niin hyvältä, ja niiden värit olivat niin kirkkaita. "Voi, ne ovat niin kauniita!" Punahilkka huudahti, unohtaen hetkeksi kiireensä. "Eikö olisi ihanaa viedä isoäidille tuollainen värikäs kukkakimppu?" susi ehdotti. "Hän ilahtuisi varmasti paljon enemmän, jos saisi herkkujen lisäksi kauniita kukkia. Ne piristäisivät hänen mieltään." Punahilkka epäröi. "Mutta äiti sanoi, etten saa poiketa polulta..." "Voi, ei pieni poikkeaminen haittaa", susi vakuutteli. "Nämä kukat ovat aivan tässä polun reunassa. Et sinä eksyisi, jos vain poimit muutaman kauneimman. Ja katsohan, tuolla syvemmällä metsässä on vieläkin upeampia kukkia! Ne ovat kuin taianomaisia!" Susi tiesi, että Punahilkan uteliaisuus oli hänen heikkoutensa. Punahilkka mietti. Isoäiti todella rakasti kukkia, ja hänellä oli aina pieni maljakko ikkunalaudalla. Ajatus siitä, kuinka iloiseksi isoäiti tulisi kauniista kimpusta, tuntui vastustamattomalta. Ja kukat olivat niin kutsuvia! Ne näyttivät melkein kutsuvan häntä poimimaan itsensä. "No, ehkä vain muutaman sitten", Punahilkka sanoi, hänen sydämensä täynnä innostusta. Hän laski korinsa varovasti maahan polun viereen. "Loistavaa!" susi sanoi, mutta sen silmissä välähti ilkeä virne. "Poimi vain kaikessa rauhassa kauneimmat, minä jatkan matkaani. Näemme varmasti pian isoäitisi luona!" Susi naurahti itsekseen ja lähti kiirehtimään syvemmälle metsään, mutta ei kukkien perään, vaan kohti isoäidin taloa. Se tiesi, että se oli paljon nopeampi kuin pieni tyttö. Punahilkka juoksi kukkien perään, ensin polun reunaan, sitten hieman syvemmälle metsään. Hän poimi yhden kukan toisensa jälkeen, punaisia, sinisiä, keltaisia. Hän teki suuren, värikkään kimpun ja kuvitteli, kuinka isoäiti hymyilisi nähdessään sen. Hän unohti ajan, paikan ja äidin varoitukset. Hän oli uppoutunut kukkien kauneuteen. Sillä välin ovela susi oli jo matkalla isoäidin talon ovelle, sen mielessä vain yksi ajatus: herkullinen aamiainen.

Susi Mummon Talolla

Susi oli todellakin nopeampi kuin Punahilkka. Sen pitkät jalat kantoivat sitä metsän halki hurjaa vauhtia. Se ei pysähtynyt haistelemaan kukkia tai katselemaan perhosia, kuten Punahilkka. Sen ainoa ajatus oli päästä isoäidin talolle mahdollisimman pian. Se juoksi, juoksi ja juoksi, kunnes näki pienen, punaisen talon puiden lomasta.

Punahilkka Mummon Talossa ja Pelastus

Susi saapui isoäidin pienen mökin pihaan. Sen sydän tykytti nopeasti ilosta ja odotuksesta. Se nuuhki ilmaa. Tuoksui vaniljalta ja kuivatuilta yrteiltä – aivan kuin isoäidin talossa pitikin. Ei aikaakaan, kun se jo kolkutti ovelle. Kop, kop, kop! "Kuka siellä?" kuului heikko ja aivan pienen pieni ääni sisältä. Se oli isoäiti, joka makasi sängyssä sairaana ja tunsi itsensä hyvin väsyneeksi. Susi, joka oli oikea kelmi, yritti matkia isoäidin omaa ääntä. Se kuristi kurkkuaan ja puhui aivan hiljaa: "Minä, Punahilkka, rakas lapsenlapsesi! Tuon sinulle herkullista kakkua ja virkistävää viiniä, jotta paranisit nopeasti." Voi, susi oli niin taitava matkimaan ääniä! Vaikka sen oma ääni oli matala, karhea ja pelottava, se sai sen kuulostamaan lähes oikealta isoäidiltä. Se oli kuin taikatemppu, mutta paha sellainen. "Vedä vain salvasta, lapseni," isoäiti sanoi, "Olen liian heikko nousemaan sängystäni." Susi avasi oven. Se narisi karmivasti! Susi hiipi sisään, tassut melkein äänettöminä. Sen silmät kiiluivat pimeässä kuin pienet hiilet. Se ei tuhlannut aikaa. Yhdellä nopealla ja hurjalla haukkauksella, aivan kuin se olisi syönyt pienen marjan, hurja susi nielaisi vanhan isoäidin kokonaisena! Pieni nyytti vain katosi suden vatsaan. Sen jälkeen susi puki isoäidin yömyssyn päähänsä, veti kukkakuvioisen huivin tiukasti leukansa alle ja nousi isoäidin sänkyyn. Se veti verhot tiukasti ympärilleen, jättäen vain pienen raon, josta se pystyi kurkistelemaan. Nyt se vain odotti. Paha susi naureskeli itsekseen, kuinka nokkela se olikaan. Eipä aikaakaan, kun Punahilkka saapui isoäidin mökille. Hän oli kulkenut hitaasti, poimien kukkia ja ihastellen perhosia. Hän lauloi pienen laulun iloisesti astellessaan polkua pitkin. Hänen korissaan kakku ja viini tuntuivat painavilta, mutta mielessä oli vain ajatus isoäidin ilostuttamisesta. Mutta kun hän pääsi mökin luo, hän huomasi, että ovi oli auki. Se oli raollaan, ja sisältä puhalsi pieni, kylmä tuulenhenkäys. Tämä oli outoa. Isoäiti piti aina oven kiinni, varsinkin kun hän oli kipeänä. Hän oli niin tarkka. Punahilkka astui varovasti sisään. Hänen pienessä sydämessään tuntui pieni, kylmä väre. Mökissä oli hiljaista. Liian hiljaista. Ei kuulunut isoäidin tuttua puheensorinaa tai kattiloiden kolinaa. "Huomenta, isoäiti!" hän sanoi, mutta ei saanut vastausta. Vain hiljaisuus vastasi. Hän meni sängyn luo ja veti varovasti verhot sivuun. Siellä makasi isoäiti, myssy päässä ja huivi tiukasti leuan alla. Isoäiti näytti jotenkin erilaiselta. "Voi, isoäiti," Punahilkka sanoi, "mitkä suuret korvat sinulla onkaan! Ne ovat paljon suuremmat kuin muistin!" "Jotta kuulisin sinua paremmin, lapseni," susi vastasi, yrittäen kuulostaa mahdollisimman vanhalta ja heikolta. Sen äänessä oli kuitenkin outo, karhea vivahde. "Voi, isoäiti, mitkä suuret silmät sinulla onkaan!" Punahilkka jatkoi, tunsi olonsa hieman levottomaksi. Ne silmät olivat kuin kaksi suurta, keltaista palloa. "Jotta näkisin sinut paremmin, lapseni," susi murahti, vetäen huivia vielä tiukemmin. Se piilotti kasvonsa lähes kokonaan. "Voi, isoäiti, mitkä suuret kädet sinulla onkaan!" Punahilkka ihmetteli. Ne olivat karvaiset ja kynsikkäät. Hän ei ollut koskaan nähnyt isoäidin käsiä näin suurina ja… karvaisina. "Jotta voisin tarttua sinuun paremmin," susi vastasi, ja sen ääni alkoi muuttua karheammaksi ja uhkaavammaksi. Sen peitto alkoi nousta ja laskea nopeammin. "Mutta isoäiti," Punahilkka sanoi, perääntyen askelen, "mitkä kauhean suuret suu ja hampaat sinulla onkaan!" "Jotta voisin syödä sinut paremmin!" susi karjui, hyppäsi sängystä ja nielaisi Punahilkan yhdellä ainoalla, valtavalla haukkauksella, aivan kuten se oli tehnyt isoäidillekin. Punahilkka katosi pahan suden kitaan, kori, kakku ja viini mukanaan. Susi oli nyt kylläinen ja väsynyt. Se makasi sängyssä, röyhtäili äänekkäästi ja nukahti pian syvään uneen. Sen kuorsaus oli niin kovaa, että se tärisi koko mökin. Kuorsaus kuulosti kuin vanha moottori olisi käynnistynyt! Samaan aikaan metsästäjä, joka oli ollut metsästämässä lähistöllä, sattui kulkemaan isoäidin mökin ohi. Hän kuuli kummallista kuorsausta. Se ei kuulostanut lempeän isoäidin kuorsaukselta. Se oli paljon karheampaa ja kovempaa. "Oudosti kuorsaa vanha nainen," metsästäjä mutisi itsekseen, raapiessaan partaansa. "Minun on parasta mennä katsomaan, onko hänellä kaikki hyvin. Ehkä hän tarvitsee apua." Hän astui mökkiin ja näki suden makaamassa isoäidin sängyssä. Susi oli pukeutunut isoäidin myssyyn ja huiviin! Metsästäjä tunnisti suden heti. Hän tiesi, että tämä oli juuri se susi, joka oli tehnyt paljon pahaa metsässä. Hänellä oli aavistus siitä, mitä oli tapahtunut. "Ahaa, sinä vanha paholainen!" metsästäjä sanoi. "Täältäkö sinut löydän! Olen etsinyt sinua pitkään!" Hän nosti aseensa, mutta sitten hän mietti. Kenties susi oli syönyt isoäidin. Jos näin oli, ehkä hän voisi pelastaa vanhan naisen. Ja Punahilkan! Metsästäjä oli rohkea ja kekseliäs. Metsästäjä ei ampunut sutta. Sen sijaan hän otti esiin suuren, terävän veitsensä. Hän leikkasi varovasti auki nukkuvan suden vatsan. Ja mitä hän löysikään! Siellä, vatsan sisällä, oli pimeää ja hieman ahdasta, mutta… Ensin ulos hyppäsi Punahilkka. Hän oli hieman pelästynyt ja hieman hämmentynyt, mutta muuten vahingoittumaton. "Olen niin iloinen, että pääsin ulos!" hän huudahti. Ja hänen jälkeensä, ulos kiipesi isoäiti! Hän oli heikko ja hieman kalpea, mutta elossa. "Kiitos, kiitos!" hän mumisi heikosti. "Oi, mikä helpotus!" Punahilkka huudahti, ja halasi isoäitiä tiukasti. "Pelastuitte molemmat!" "Kiitos, kiitos, hyvä metsästäjä!" isoäiti sanoi. "Pelastit meidät kaikki! Olet todellinen sankari." Punahilkka ja isoäiti olivat niin onnellisia. Ja metsästäjä oli tyytyväinen tekoonsa. Hän oli tehnyt hyvän työn. Heillä oli vielä yksi työ tehtävänään. He täyttivät suden vatsan suurilla, painavilla kivillä. Sitten he kantoivat sen ulos mökistä ja heittivät sen syvään kaivoon. Lohke, lohke, lohke! Susi upposi ja hukkui. Nyt metsä oli turvassa ilkeältä sudelta! Ei enää pelottavia ääniä tai pahoja aikeita. Punahilkka, isoäiti ja metsästäjä istuivat pöydän ääreen. Punahilkka toi esiin koristaan kakun ja viinipullon. He söivät kakkua ja joivat viiniä, ja he olivat kaikki hyvin iloisia ja helpottuneita. He juttelivat pitkään ja nauroivat paljon. Ilta pimeni ja tähtitaivas tuli esiin. Punahilkka lupasi, ettei hän enää koskaan poikkeaisi polulta ja ettei hän enää koskaan puhuisi vieraiden kanssa. Hän oli oppinut tärkeän läksyn. Ja niin, kaikki olivat turvassa ja onnellisia isoäidin mökillä, ja he elivät loppuelämänsä rauhassa.

Lopetus

Ja niin, päättyy Punahilkan tarina tällä kertaa. Kiitos, että kuuntelit ja matkasit mukanamme tässä jännittävässä seikkailussa! Muista, että maailma on täynnä tarinoita, jotka odottavat löytäjäänsä – ja sinäkin voit keksiä omia. Jos sinulla on toiveita tai palautetta, lähetä terveisiä Sonacastsille. Toivottavasti tapaamme taas pian uusien ystävien ja maagisten hetkien parissa. Nähdään pian!

Lisää tarinoita