SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Punahilkka ja korven varjot

40 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Havumetsän yllä kaartuva aamuinen usva kietoi vanhat kuuset pehmeään, vaaleanharmaaseen vaippaan. Polun mutkassa erottui kuitenkin jotain aivan toisenlaista: kirkkaanpunainen villaviitta, jonka messinkisolki heijasti syksyistä valoa. Viitan kantaja oli Hilkka, nuori kulkija, joka tunsi metsän jokaisen sammaloituneen kiven ja muurahaispesän. Tänään hänen askeleensa veivät kohti korven syvintä laitaa, missä jokainen katkennut oksa kuiskasi omaa vanhaa tarinaansa.

Eväskori ja varoitus

Päivän viiletessä Hilkka nosti syliinsä tuoksuvan pärevasun, johon hän oli koonnut vielä uunilämpimiä puolukkaleipiä sekä lasipullollisen tummaa mustikkamehua. Ennen kuin hän sulki tuvan oven, tyttö kokeili syvältä taskustaan pientä puista paimenpilliä. Sen sileä, leppäinen pinta toi mieleen turvallisen kotoisuuden ja muistutti varovaisuudesta. Pian edessä avautui kivinen polunristeys, jossa kapeampi ura kaarteli kutsuvasti kohti varjoisaa louhikkoa. Hilkka kuitenkin piti päänsä ja pysytteli tiukasti tutulla pääpolulla. Hän pysähtyi vain hetkeksi kyykistymään ja poimimaan kiiltäviä variksenmarjoja aivan polun pehmeästä reunasta, usvan leijuessa hiljaa puiden lomassa.

Kohtaaminen sammalikossa

Polun kiviin tarttunut aamuinen kosteus teki maasta liukkaan, ja korven syvyydessä tuoksui pihka sekä kostea turve. Rits, rats. Äkkinäinen kuivien oksien rasahtelu vanhan, kierteisen aihkimännyn takaa sai Hilkan pysähtymään heti paikoilleen. Puun varjosta astui esiin harmaa hahmo, jonka turkki muistutti syksyistä kelohonkaa. Se oli Vilho, vanha suuri susi, joka ontui hieman toista etutassuaan ja laski kuononsa nöyrän oloisesti kohti märkää kanervikkoa. "Rauhallista huomenta, pieni kulkija", susi sanoi pehmeällä, hunajaisella äänellä, joka soi kummallisen verkkaan hiljaisessa metsässä. "Mihin noin reipas askel vie tyttöä näin varhain aamulla?" Hilkka ei perääntynyt, mutta hänen sormensa hakeutuivat vaistomaisesti villaviitan helmaan. Hän huomasi heti, kuinka suden keltaiset silmät eivät katsoneetkaan hänen kasvojaan, vaan viipyivät herkeämättä pellavaliinan alle peitetyssä pärekorissa. "Olen viemässä leipää ja mehua Martta-mummolle", Hilkka vastasi rauhallisesti, ääntään korottamatta. "Hänen hirsimökkinsä seisoo tuolla suuren suon toisella laidalla, heti matalan rantaniityn takana." Vilhon viikset värähtivät ja sen huulilta karkasi vieno, huomaamaton hymy. Susi nosti päätään, ikään kuin haistellen tuulen mukana kulkevaa uunituoreen puolukan tuoksua. Korvessa vallitsi outo, odottava hiljaisuus, jossa vain keltaiset koivunlehdet leijailivat verkalleen kohti sammalikkoa.

Erilaiset polut

Vilho kallisti harmaata päätään ja astui askeleen lähemmäs, mutta Hilkka pysyi tiukasti paikoillaan polun keskellä. "Vai suon toiselle laidalle saakka", Vilho lausui pehmeästi, venyttäen sanojaan kuin lämmintä pihkaa. "Tuo vanha tie kiertää jokaisen mutkan ja kostean notkon, aivan tarpeettoman pitkästi tällaiselle reippaalle tytölle. Minulla olisi mielessäni pieni leikki, jotta matkasi joutuisi mukavammin." Hilkka nosti leukaansa ja katsoi sutta suoraan silmiin, jotka tuikkivat kellanvihreinä havujen siivilöimässä aamuauringossa. "Minkälainen leikki se mahtaisi olla?" Hilkka kysyi varoen. "Kokeillaan kilpajuoksua", Vilho ehdotti ja lipaisi nopeasti kuivaa kuonoaan. "Sinä voit kulkea tuota tuttua, leveää kärrytietä pitkin. Minä puolestani loikin kankaiden halki, suoraan rämeen poikki, ja katsotaanpa kumpi meistä ehtii ensin suon laidalle katsomaan mummon mökkiä. Eikö vain kuulostakin hauskalta tavalta mitata voimia?" Juuri silloin korven yllä lepäävä hiljaisuus muuttui raskaaksi ja sakeaksi. Hilkka huomasi yhtäkkiä, kuinka tavallisesti alituiseen tirskuvat tiaiset ja narskuva närhi olivat täysin vaienneet puiden oksilla. Ei kuulunut ainoatakaan siivenhavinaa eikä pientä laulunpätkää, vain tuulen hento suhina vanhojen naavaisten kuusten latvoissa. Koko metsä tuntui pidättävän hengitystään suuren pedon edessä. Tyttö puristi pärekorin kahvaa lujasti rintaansa vasten ja mietti hetken suden ehdotusta. Oikopolku houkutteli hänen jalkojaan, sillä mummon luo pääsisi paljon nopeammin, mutta metsän hiljaisuus varoitti häntä vieraasta reitistä. Hän astui askeleen sivupolun suuntaan kokeillakseen märkää maata, mutta pehmeä sammal upotti heti nilkkaan asti ja kätki alleen mustaa, pohjatonta liejua. Se ei ollut oikea tie kulkea. "Kiitos vain tarjouksesta, Vilho", Hilkka sanoi ja astui päättäväisesti takaisin kovalle polulle. "Mutta minä pysyn tällä tutulla polulla, jota aurinko kuivattaa ja kivet tukevat. Oikopolut kuuluvat niille, joilla on neljä jalkaa ja kynnet kiipeämistä varten." Suden silmissä välähti kärsimätön, terävä kipinä. Sen pehmeä äänensävy katosi hetkeksi, ja hampaat kirskahtivat vaimeasti yhteen kuin kaksi kovaa rantakiveä. "Omapa on valintasi, pieni punaviitta", Vilho murahti, kääntyi salamannopeasti ympäri ja loikkasi kankaalle. Susi syöksyi tiheän kuusikon kätköihin sellaisella vauhdilla, että kuivat kanervat vain rasahtelivat sen tassujen alla. Se oikaisi suoraan kankaiden halki, juosten kohti suon kaukaisinta laitaa kuin harmaa varjo, joka sulautui saumattomasti metsän sammaleiseen pohjaan. Hilkka ei jäänyt ihmettelemään petoeläimen kiirettä, vaan korjasi punaisen villaviittansa asentoa olkapäillään ja jatkoi matkaansa reippaasti eteenpäin. Hänen saappaansa kolisivat tuttuja mukulakiviä vasten tasaisessa, vakaassa tahdissa. Kankaan reunassa, missä hiekka oli kosteaa ja pehmeää, Hilkka näki kuitenkin jotain, mikä sai hänen sydämensä lyömään aavistuksen nopeammin. Maassa erottuivat syvät, tuoreet suden jäljet, joiden terävät kynnenpainautumat osoittivat suoraan kohti Martta-mummon kotia. Hilkka polvistui hetkeksi tutkimaan maahan painuneita kuvioita. Kosteassa hiekassa näkyi selvästi, miten syvälle suden polkuanturat olivat iskeneet maahan. Vilho ei ollut vain hölkännyt leikkisästi, vaan se oli ottanut pitkiä, ahnaita loikkia kuin saalista tavoitteleva nuoli. "Miksi sillä oli niin kiire?" Hilkka kuiskasi hiljaa itsekseen ja kosketti kylmää hiekkaa jäljen pohjalla. Kankaalta leijaili vieno suopursun kirpeä tuoksu, joka sekoittui vanhojen mäntyjen kuivaan neulasmattoon. Tyttö nousi pystyyn, kokeili taskunsa pohjalla lepäävää paimenpilliä ja kiristi otettaan pärevasun kahvasta. Eväiden makea marjainen tuoksu toi lohtua, mutta tuulen henkäys puiden latvoissa tuntui nyt kiirehtivän häntä eteenpäin. Polku kaartui vähitellen kohti suon reunaa, missä usvan rippeet tanssivat vielä kostean sammalikon yllä. Hilkka nopeutti askeleitaan, sillä hän tiesi, ettei suden antamaan etumatkaan ollut enää varaa hukata yhtäkään kallisarvoista hetkeä.

Koputus ovella

Vilho liikkui rämeen poikki kuin savu, keveästi ja ääntä päästämättä. Märkä rahkasammal ei pettänyt sen leveiden tassujen alla, vaan kantoi pedon painon vaivattomasti. Kaukana suon toisella laidalla häämötti jo matala, harmaantunut hirsimökki, jonka tuuhea sammalkatto muistutti nukkuvaa metsän eläintä. Pieni savikimppu nousi kapeasta savupiipusta ilmaan tuoden mukanaan kuivan lepän tuoksua. Susi hidasti askeleitaan saapuessaan pihapiiriin, missä seipäille nostetut heinät heiluivat hiljaa tuulessa. Se hiipi aivan oven viereen ja kuunteli tarkasti. Sisältä kuului hiljainen sukkapuikkojen tasainen kilinä ja vanhan naisen hyräily. Vilho nosti raskaan etutassunsa ja antoi kynsien kirskahtaa karkeaan mäntypuuhun. Kop, kop, kop. Tuvan sisältä äänet vaikenivat hetkeksi, ja lattialaudat narahtivat verkkaisten askelten alla. "Kuka siellä ovea kolkuttaa tähän aikaan päivästä?" Martta-mummon ääni kysyi oven takaa, vakaana ja rauhallisena. Vilho nielaisi, puristi kuononsa lähelle ovenrakoa ja yritti puhua mahdollisimman korkealta ja vienosti, aivan kuin pieni tyttö. "Minähän täällä vain, mummo kulta", Vilho kujersi, mutta sen kurkussa rahisi kuin kuivat katajanneulaset uunin pesässä. "Hilkka toi sinulle metsän poikki lämpimiä puolukkaleipiä ja mustikkamehua. Avaathan oven väsyneelle kulkijalle?" Oven takana tuli aivan hiljaista. Martta-mummo oli elänyt korven laidalla vuosikymmeniä, eikä hänen tarkkaa korvaansa ollut helppo pettää. Tuo ääni ei soljunut kuin kirkas puro, vaan siinä oli karkeaa petomaisuutta ja nälkäistä kiirettä. Mummo vilkaisi pientä ikkunaa ja näki raosta harmaan, tuuhean hännänpään heilahtavan ovenpielessä. Vanha nainen ei jäänyt neuvottomaksi eikä huutanut säikähdystään ilmoille. Hän astui sukkasillaan keveästi kohti keittiön peränurkkaa, missä matala sivuovi johti viileään jauhoaittaan. Mummo tarttui rautaiseen ovenripaan, mutta sarana vingahti varoittavasti ja sai hänet pysähtymään paikoilleen. Hän ei voinut sulkea ovea liian nopeasti, jottei ulkona odottava peto tajuaisi pakoa liian varhain. Niinpä mummo nosti ovea kevyesti ylöspäin keventääkseen sen painoa, liu'utti itsensä varjoisaan aittaan ja veti paksun tammioven äänettömästi kiinni perässään. Siellä, jauhosäkkien ja kuivattujen yrttinippujen suojassa, hän veti vankan puusalvan tiukasti loveensa. Ulkona Vilhon kärsivällisyys alkoi pettää. Kun vastausta ei kuulunut, susi painoi raskaan hartiansa ovea vasten. Vanha salpa petti vaimeasti rasahtaen, ja ovi heilahti selälleen. Tupa oli tyhjä, vain uunin hiillos hehkui punaisena kivenkolossa. Vilho nuuhkaisi ilmaa, mutta huomasi pian uuninpankolla lojuvan valkoisen pitsireunaisen yömyssyn. Suden keltaisissa silmissä välähti ovela ajatus. Vilho tarttui myssyyn terävillä hampaillaan ja veti sen syvälle harmaiden korviensa yli. Se kömpi kömpelösti mummon matalalle laverille, kietoutui paksuun villapeittoon aina kuononpäätä myöten ja käänsi selkänsä kohti huonetta. Hämärä laskeutui mökin ylle, ja korvesta nouseva kylmä sumu peitti ikkunalasit valkoiseen huuruun. Tupa hiljeni täydelliseen, raskaaseen odotukseen, jossa vain suden tiheä hengitys kohotti peiton reunaa. Pitsireunainen myssy kutitti Vilhon korvanlehtiä ja tuntui kummallisen ahtaalta pedon leveässä kallossa. Susi käänteli päätään karkeaa tyynyä vasten, yrittäen asettua mahdollisimman pehmeästi vanhan naisen uurtamalle leposijalle. Peiton alta pilkistivät vain sen mustat, terävät kynnet, jotka se veti äkkiä villakankaan suojaan. Uuninpankolla kuivuvat katajanoksat levittivät huoneeseen pistävää, makeahkoa tuoksua, joka kutitti suden herkkää kuonoa. Vilho joutui puristamaan leukansa tiukasti yhteen estääkseen äänekkään aivastuksen karkaamisen hiljaiseen tupaan. Seinäkellon heiluri nakutti verkkaisesti kuin väsymätön puutikka vanhan aihkimännyn kyljessä. Jokainen sekunti tuntui venyvän yhtä pitkäksi ja sitkeäksi kuin syksyinen suomuta. Susi piti keltaiset silmänsä puoliksi auki ja tuijotti pimentyvää oviaukkoa, josta vetoinen tuuli toi mukanaan kylmää sammaleen hajua. Se tiesi, että polulla kulkeva tyttö ei voisi enää viipyä kauan. Vilho hymyili itsekseen peiton pimeydessä, hampaiden kiiltäessä heikossa hiilloksen valossa kuin terävät jääpuikot räystään alla. Kaikki oli valmiina korven pientä kulkijaa varten.

Suuri oivallus ja ratkaisu

Syksyinen usva oli laskeutunut jo aivan maan rajaan, kun Hilkka saapui hirsimökin tuttuun pihapiiriin. Seipäille nostettu heinä tuoksui kostealta ja maahan pudonneet keltaiset lehdet peittivät liukkaat astinkivet. Tupa seisoi suon laidassa hiljaisena, mutta sen ovi ammotti puolittain auki. Se ei ollut Martta-mummon tapaista, sillä vanha nainen varoi aina korven kylmää vetoa. Hilkka astui kynnyksen yli varoen, korin sanka tiukasti kyynärvarrella. Huoneessa oli hämärää, vain uunin hiillos hehkui punaisena kivenkolossa kuin sammuva nuotio. Laverilla peiton alla lepäsi hahmo, jonka päähän oli vedetty tuttu valkoinen pitsimyssy. Hilkka otti askeleen eteenpäin, valmiina ojentamaan tuoksuvat puolukkaleivät vuoteen reunalle. Silloin hän kuitenkin huomasi jotain, mikä sai hänet jähmettymään paikoilleen. Pitsireunuksen alta ei pilkistänyt mummon harmaa nuttura, vaan kaksi pystyä, tuuheaa korvalehteä. Peiton reunan yli kaartui pitkä, mustanharmaa kuono, ja sen alta erottuivat suuret, kellertävät kulmahampaat. "Tule lähemmäs, kultaseni", peiton alta kuului vaimea, käheä ääni, joka yritti jäljitellä mummon pehmeää puhetta. "Olen niin heikkona tänään, etten jaksa nousta ottamaan eväitä vastaan." Hilkka ei astunut lähemmäs. Hän katsoi laverilla makaavaa hahmoa ja huomasi keltaisten silmien tuikkeen peiton uumenissa. "Voi mummo, kuinka suuret korvat sinulla on", Hilkka sanoi ja kokeili samalla taskunsa pohjaa. "Jotta kuulisin askeleesi paremmin, pikkuiseni", peto vastasi ja nosti hieman päätään tyynyltä. "Mutta mummo, kuinka kummallisen suuret hampaat sinulla onkaan", Hilkka kuiskasi ja perääntyi askelen kohti ovea. "Jotta saisin puraistua paremmin!" susi ärjäisi, heitti paksun villapeiton syrjään ja nousi laverille täyteen pituuteensa. Vilhon lihakset jännittyivät hyppyyn, ja sen kynnet raapaisivat puista lautalattiaa. Hilkka ei kuitenkaan jäänyt odottamaan, vaan kääntyi nopeasti kohti ulko-ovea. Hän yritti tempaista ovea kiinni suden eteen, mutta vanha puu kirskahti ja takertui vinoon kynnykseen. Ovi ei sulkeutunut ajoissa, ja pedon kuuma hengitys tuntui jo tytön selässä. Silloin Hilkan käsi osui takin syvään taskuun. Hän veti esiin pienen, leppäisen paimenpillin, jota hän oli vaalinut koko matkan ajan. Tyttö kääntyi ympäri, kohotti puisen pillin suulleen ja puhalsi siihen kaikin keuhkojensa voimin. Paimenpillistä kumpusi viiltävän kirkas, kimeä ääni, joka leikkasi tuvan ilmaa kuin jäinen neula. Hiljaisessa hirsimökissä sointi kajahti moninkertaisena ja iskeytyi suoraan suden äärimmäisen tarkkoihin korviin. Vilho päästi tukahtuneen ulvahduksen ja painoi molemmat etutassunsa tiukasti korvilleen. Ääni oli liian kova metsän pedolle, joka oli tottunut vain putoavien lehtien ja hiipivien myyrien kuiskauksiin. Kimeä sointi sokaisi suden ajatukset, ja se menetti tyystin suuntavaistonsa. Ovelle ryntäämisen sijasta peto kääntyi paniikissa ympäri ja loikkasi suoraan kohti pientä tuvan ikkunaa. Rits, rats, ja puinen ikkunanpokka antoi periksi, kun harmaa hahmo lensi ulos huuruisesta lasista. Vilho putosi pehmeään sammalikkoon mökin takana, kierähti kerran maassa ja säntäsi hurjaa vauhtia kohti korven syvintä hämärää, pysähtymättä katsomaan taakseen. Hilkka laski paimenpillin huuliltaan ja veti syvään henkeä. Tuvan ilma oli täynnä viileää syystuulta, joka virtasi sisään rikkoutuneesta ikkunasta. Juuri silloin keittiön nurkasta kuului raskas kolahdus. Jauhoaitan tamminen ovi narisi auki, ja sieltä astui esiin Martta-mummo, jonka esiliinassa oli muutama valkoinen jauhopilkku. Mummo katseli siristäen rikkoutunutta ikkunaa ja kääntyi sitten hymyillen kohti Hilkkaa. "Taisit antaa sille harmaaturkille sellaisen nuotin, ettei se palaa tälle suonlaidalle pitkään aikaan", Martta-mummo sanoi vakaalla äänellään. Jos sinä olisit seissyt Hilkan saappaissa tuvan kynnyksellä, millaisen juonen olisit keksinyt suden karkottamiseksi? <long pause>

Lopetus

Pian tuvan pöydälle sytytetty öljylamppu loi ympärilleen lämmintä, kultaista valoa, joka heijastui tuoreesta puolukkaleivästä ja syvänpunaisesta mustikkamehusta. Hilkka ja Martta-mummo istuivat vierekkäin leivinuunin pehmeässä hohdossa, katsellen ulos hämärtyvään iltaan. Korpi heidän ympärillään tyyntyi verkalleen yöhön, ja vanhojen kuusten huojunta muuttui hiljaiseksi, rauhoittavaksi suhinaksi syksyisen taivaan alla.

Lisää tarinoita