SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Punahilkka

15 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Kuvittele syvä, synkkä metsä, jossa jokainen puu kuiskaa vanhoja tarinoita. Tänään sukellamme yhteen niistä, satuun tytöstä, jonka punainen huppu on tunnettu kaikkialla maailmassa. Kuuletko sen? Punahilkan tarina odottaa. Se on kertomus pienestä tytöstä, joka lähtee viemään herkkuja isoäidilleen, mutta kohtaa matkallaan jotain odottamatonta. Pysy polulla, sanoi äiti. Mutta mitä tapahtuu, kun polulta poikkeaa? Liity seuraamme, kun kerromme klassisen sadun Punahilkasta, jonka ovat kirjoittaneet Grimmin veljekset.

Punahilkka ja isoäidin sairaus

Niinpä oli kerran pieni tyttö, niin suloinen ja kaikille mieluinen, nimeltä Punahilkka. Hän sai nimensä kauniista punaisesta huivista, jonka hänen isoäitinsä oli hänelle kutonut, ja jota hän rakasti yli kaiken. Eräänä aamuna Punahilkan äiti näytti huolestuneelta. "Punahilkka, rakas," äiti sanoi, "isoäitisi on sairastunut. Hän tarvitsee hoivaa ja jotain pientä piristystä. Sinun täytyy olla kiltti tyttö ja auttaa." Äiti oli leiponut herkullisen kakun ja kaatanut pullollisen viiniä koriin. "Vie nämä isoäidille, joka asuu yksin metsän toisella puolella", äiti ohjeisti. "Muista pysyä tarkasti polulla, äläkä missään nimessä poikkea siitä syvälle metsään. Älä myöskään puhu kenellekään tuntemattomalle matkalla, äläkä leiki polun varrella." Punahilkka lupasi tehdä juuri niin. Hän tarttui koriin ja lähti sitten iloisesti tallustelemaan metsään, kohti isoäidin pientä, tuttua mökkiä. Hän toivoi koko sydämestään isoäidin paranevan pian. Mutta metsässä odotti yllätys ja ehkä jopa vaara, josta Punahilkka ei vielä tiennyt mitään.

Kohtaaminen suden kanssa

Punahilkka käveli metsän siimeksessä, laulellen iloisesti pientä laulua. Auringonsäteet pilkistivät puiden lehtien lomasta, ja linnut lauloivat kaunista konserttia. Metsä oli täynnä elämää ja kauniita ääniä. Punahilkka tunsi itsensä onnelliseksi ja kevyeksi. Hän kulki pitkin polkua, niin kuin äiti oli käskenyt. Kaikki oli niin kaunista ja rauhallista. Hän ei osannut aavistaa mitään pahaa. Yhtäkkiä, aivan polun mutkasta, Punahilkka näki suuren, tumman varjon. Se liikkui äänettömästi. Ja sitten, varjosta astui esiin suuri, harmaa susi! Suden silmät kiilsivät ovelasti, ja sen hampaat näyttivät teräviltä, vaikka se yrittikin pitää suunsa tiukasti kiinni. Punahilkka ei ollut koskaan nähnyt sutta näin läheltä. Hän ei vielä tiennyt, että sudet olivat joskus aika petollisia. Susi pysähtyi aivan Punahilkan eteen.

Susi isoäidin mökillä

Susi pysähtyi aivan Punahilkan eteen. Sen silmät tuikkivat ovelasti, ja se nuolaisi huuliaan. "Hyvää huomenta, Punahilkka-kulta!" susi sanoi, yrittäen kuulostaa ystävälliseltä. "Minne olet matkalla näin aikaisin?" Punahilkka, joka oli tottunut olemaan kohtelias, vastasi: "Olen menossa isoäidin luo, herra Susi. Hän on sairaana, ja minä vien hänelle kakkua ja viinipulloa, jotta hän paranisi nopeasti." "Aivan, aivan", susi sanoi, pyöritellen suurta päätään. "Se on todella mukavaa sinulta. Mutta tiedätkö, Punahilkka, sinun ei pitäisi aina kiirehtiä niin kovasti. Katso ympärillesi! Metsä on täynnä kauneutta." Susi viittasi tassullaan ympärilleen. "Eikö olekin ihanaa, kun aurinko paistaa näin kirkkaasti, ja kukat kukkivat niin kauniisti? Kuuntele, kuinka linnut laulavat! Tässä on niin paljon löydettävää." Punahilkka katseli ympärilleen. Metsä oli todellakin kaunis. Pitkät, vihreät puut kurottivat kohti taivasta, ja niiden välissä tanssivat pienet auringonsäteet. Maassa kasvoi kaikenlaisia värikkäitä kukkia: punaisia unikoita, sinisiä kellokukkia ja keltaisia voikukkia. Punahilkka ei ollut koskaan aiemmin huomannut niitä niin tarkkaan. Hän oli aina vain kävellyt suoraan isoäidin luo. "Eikö olisi mukavaa kerätä kaunis kimppu isoäidillesi?" susi ehdotti. "Hän ilahtuisi varmasti niin paljon nähdessään värikkäitä kukkia. Voisit poimia muutaman tuolta, ja sitten muutaman tuolta, ja vielä muutaman vähän kauempaa." Susi osoitti sormellaan eri suuntiin. "Älä huoli ajasta! Isoäidillä on koko päivä aikaa levätä, ja sinä ehdit kyllä perille." Punahilkka mietti hetken. Ajatus kauniista kukkakimpusta isoäidille kuulosti todella mukavalta. "Sepä onkin hyvä idea, herra Susi!" hän sanoi iloisesti. "Isoäiti varmasti rakastaisi niitä!" Niinpä Punahilkka kääntyi polulta ja alkoi kerätä kukkia. Hän juoksi vähän matkaa syvemmälle metsään, tuonne ja tänne, etsiessään kauneimpia kukkia. Hän unohti hetkeksi kokonaan äidin varoituksen siitä, ettei saisi poiketa polulta. Kukkien poimiminen oli niin hauskaa! Hän nauroi hilpeästi, kun perhonen lensi hänen nenänsä ohi, ja kun pieni orava vilisti puunrunkoa pitkin. Mutta kiero susi ei jäänyt odottamaan. Heti kun se näki Punahilkan olevan tarpeeksi kaukana ja uppoutuneena kukkien poimimiseen, se lähti juoksemaan! Susella oli vain yksi ajatus mielessään: päästä isoäidin mökille ennen Punahilkkaa. Se juoksi niin nopeasti kuin sen jalat kantoivat, tassut tömisivät hiljaa sammalikolla. Susi tiesi tarkan reitin, oikopolut ja kaikki. Se oli ollut metsässä niin kauan, että jokainen puu ja kivi oli sille tuttu. Susi saapui isoäidin mökin luo. Se oli pieni, punainen mökki, jonka savupiipusta nousi vieno savun haju. Ikkunoiden edessä kasvoi värikkäitä kukkia, aivan kuin Punahilkka olisi ne siihen istuttanut. Mökin ovi oli vanha ja puinen, ja sen edessä oli pieni, kapea polku. Susi koputti varovasti oveen: *kop, kop, kop*. Mökin sisältä kuului heikko ääni. "Kuka siellä on?" kysyi isoäiti, jonka ääni oli hieman käheä sairauden vuoksi. Susi yritti matkia Punahilkan pientä, heleää ääntä. "Se olen minä, Punahilkka, isoäiti! Tuon sinulle kakkua ja viiniä. Tulin katsomaan sinua, kun olet sairaana." Isoäiti oli niin onnellinen kuullessaan rakkaan lapsenlapsensa äänen, että hän ei epäillyt mitään. "Vedä vain lankaa, kultaseni, niin ovi aukeaa!" hän sanoi sängystä, sillä hän oli liian heikko nousemaan. "En jaksa tulla avaamaan." Susi teki työtä käskettyä. Se veti oven salpalangasta, ja ovi narisi auki. Susi astui sisään. Isoäiti makasi sängyssä, peittoon kietoutuneena. Hän oli iloinen nähdessään Punahilkan, ja hän hymyili heikosti. "Tule lähemmäs, rakkaani", isoäiti sanoi, "että näen sinua paremmin." Mutta susi ei tullut lähemmäs hymyillen. Sen sijaan, heti kun se oli sisällä ja ovi sulkeutunut, se hyppäsi suoraan sängyn luo! Ennen kuin isoäiti ehti sanoa sanaakaan, susi avasi suuren, leveän suunsa ja nielaisi vanhan isoäidin kokonaisena! *Glup!* Nyt isoäiti oli turvassa suden vatsassa, jossa hän odotti Punahilkkaa. Tässä tarinassa isoäiti ei kadonnut kokonaan, vaan hän oli vain väliaikaisesti piilossa. Kun isoäiti oli nielty, susi alkoi miettiä seuraavaa askeltaan. Se tiesi, että Punahilkka tulisi kohta mökille. Sen piti keksiä jotain, jotta Punahilkka ei epäilisi mitään. Susi katseli ympärilleen mökissä. Se näki yöpöydällä isoäidin yömyssyn ja silmälasit. "Aivan!" susi ajatteli. "Pukeudunpa isoäidiksi!" Niinpä susi etsi kaapista isoäidin vanhimman yömyssyn – sellaisen, jossa oli pitsiä ja nauhoja. Se tunki suuren, karvaisen päänsä siihen. Sitten se otti isoäidin silmälasit ja asetti ne nenälleen. Ne valahtivat vähän vinoon, koska suden kuono oli niin pitkä. Viimeisenä, se veti isoäidin peiton korviin asti, piilottaen petolliset tassunsa ja turkkinsa. Susi makasi sängyssä, yrittäen näyttää mahdollisimman paljon sairaalta isoäidiltä. Se sulki silmänsä puoliksi ja huokaili raskaasti. Sen oli tarkoitus kuulostaa vanhalta ja heikolta. Mutta syvällä sisällään se virnisti ilkeästi. Se oli onnistunut suunnitelmassaan täydellisesti! Se odotti vain, että Punahilkka saapuisi. Mökissä oli hiljaista, vain suden raskaat hengitykset täyttivät ilman. Se kuunteli tarkkaavaisesti oven suuntaan. Pian, aivan pian, Punahilkka tulisi koputtamaan. Susi nuoli huuliaan ja odotti malttamattomana. Se kuvitteli jo, kuinka se saisi nieltyä myös Punahilkan. Tämä oli osa sen suurta, ilkeää suunnitelmaa. Susi lepäsi liikkumattomana sängyssä, sen sydän tykytti villisti odotuksesta. Se oli niin varma, että Punahilkka lankeaisi sen juoneen aivan samalla tavalla kuin isoäitikin oli langennut. Koko mökki tuntui pidättävän hengitystään.

Punahilkka ja susi sängyssä

Punahilkka käveli iloisesti polkua pitkin. Aurinko pilkisti puiden lehvästön läpi ja linnut lauloivat kaunista sävelmää. Hän ei tiennyt mitään vaarasta, joka odotti häntä isoäidin mökillä. Hänen mielessään oli vain isoäiti, ja kuinka iloinen tämä olisi, kun saisi herkulliset eväät ja kauniit kukat. Kun Punahilkka saapui mökin pihaan, hän huomasi heti jotain erikoista. Mökin ovi oli raollaan! Se oli hyvin outoa, sillä isoäiti oli aina tarkka, että ovet ja ikkunat olivat kiinni, jotta kylmä ilma ei pääsisi sisään ja pitäisi hänet flunssassa. Punahilkka rypisti otsaansa ja mietti. Kenties isoäiti oli jo niin sairas, ettei ollut jaksanut sulkea ovea? Hän astui varovasti sisään, punainen huppu heilahtaen hänen selässään. "Hei, isoäiti!" hän huusi iloisella, mutta hieman epävarmalla äänellä. "Täällä Punahilkka tuo sinulle herkkuja!" Mökki oli hämärä ja hiljainen. Vain pieni valonsäde tunkeutui ikkunasta ja valaisi pöydän nurkkaa. Vastaus kuului sängystä, heikko, käheä ääni, joka kuulosti aivan erilaiselta kuin isoäidin tavallinen lämmin ja lempeä ääni. "Tule lähemmäs, rakas lapseni," ääni sanoi. "Olen niin heikko, etten kuule sinua hyvin." Punahilkka käveli hitaasti kohti sänkyä. Hänen sydämensä sykähti hieman. Isoäiti oli todella sairaana, hän ajatteli. Peitto oli vedetty ylös asti isoäidin leuan alle, ja sängyn verhot oli vedetty lähes kokonaan kiinni, joten Punahilkka näki vain isoäidin pään. "Tässä, isoäiti", Punahilkka sanoi ja laski koriin kuuluvat eväät pöydälle sängyn viereen. "Äiti lähetti sinulle tätä kakkua ja viiniä, jotta paranisit nopeammin." Hän istuutui sängyn reunalle ja katsoi "isoäitiään". Oudoista oudoimmat asiat alkoivat paljastua. "Voi, isoäiti," Punahilkka sanoi, hieman kummastuneena, "mitkä suuret korvat sinulla on!" Ääni peiton alta oli edelleen käheä. "Ne ovat siksi, että voisin kuulla sinua paremmin, rakas lapseni." Punahilkka nyökkäsi, vaikka hänen mielessään väikkyi kysymysmerkki. Hän ei muistanut isoäidin korvien olleen noin suuret. Mutta sairaus kai tekee ihmisestä erinäköisen. Hän kumartui hieman lähemmäs, yrittäen nähdä isoäidin kasvoja paremmin hämärässä huoneessa. "Ja isoäiti," hän jatkoi, "mitkä valtavat silmät sinulla on!" "Ne ovat siksi, että voisin nähdä sinut paremmin, rakas lapseni," vastasi susi, yrittäen kuulostaa niin mummomaiselta kuin osasi. Sen sydän hakkasi nopeasti rinnassa. Se odotti tätä hetkeä. Punahilkka oli nyt jo aika hämmentynyt. Isoäidin silmät olivat todella paljon suuremmat ja kirkkaammat kuin hän muisti. Niissä oli jotain... villiä. Mutta Punahilkka oli hyväntahtoinen lapsi eikä halunnut pahoittaa sairaan isoäidin mieltä. Hän yritti ajatella, että sairaus muutti ihmisiä paljon. Ehkä kuume teki isoäidin silmistä niin suuret. Hän kosketti hellästi "isoäidin" kättä, joka oli peiton päällä. "Ja isoäiti," Punahilkka sanoi, vetäen kätensä nopeasti pois, "mitkä suuret ja karvaiset kädet sinulla on!" "Ne ovat siksi, että voisin halata sinua paremmin, rakas lapseni," susi vastasi, ja sen ääni tuntui muuttuvan syvemmäksi ja karkeammaksi jokaisen vastauksen myötä. Sen kynnet, jotka olivat piilossa peiton alla, kiristyivät odotuksesta. Punahilkka tunsi nyt kylmää kauhua hiipivän sisäänsä. Tämä ei ollut hänen isoäitinsä. Ei ainakaan se isoäiti, jonka hän tunsi ja jota hän rakasti. Tällä "isoäidillä" oli liian suuret korvat, liian suuret silmät, ja nuo karvaiset kädet! Ja nyt, kun hän katsoi tarkemmin, myös suu näytti... liian suurelta. Peitto ei peittänyt sitä kokonaan. Punahilkka nielaisi. "Mutta isoäiti," hän sanoi, keräten kaiken rohkeutensa, "mikä valtava suu sinulla on!" Ja juuri sillä hetkellä susi ei enää jaksanut teeskennellä. Se ei enää peitellyt todellista itseään. Se reväisi peiton pois yltään ja hyppäsi ylös sängystä! Sen suuri, terävähampainen suu oli auki, ja sen silmät kiiluivat ilkeästi. "Ne ovat siksi, että voisin syödä sinut paremmin!" susi karjui, ja ennen kuin Punahilkka ehti edes huutaa tai paeta, susi nielaisi hänet kokonaisena, yhdellä haukkauksella. Kaikki tapahtui niin nopeasti. Punahilkka oli poissa. Susi nuoli tyytyväisenä huuliaan. Se oli onnistunut! Se oli syönyt sekä isoäidin että Punahilkan! Nyt se oli todella täynnä ja väsynyt. Susi rojahti takaisin sänkyyn, veti peiton korviinsa ja nukahti sikeään uneen. Mutta tämä ei ollut tarinan loppu. Voi ei, ei todellakaan.

Lopetus

Kiitos, että olit mukanamme tässä jännittävässä seikkailussa! Toivottavasti Punahilkan ja hänen ystäviensä tarina ilahdutti sinua ja antoi ajateltavaa. Kerro Sonacastsille, mitä pidit tästä ja minkälaisia uusia tarinoita toivoisit kuunnella seuraavaksi. Muista, että maailma on täynnä ihmeellisiä paikkoja ja voit itsekin keksiä aivan omia seikkailuja. Ehkä tapaamme taas pian, seuraavan tarinan äärellä! Aurinkoisia hetkiä sinulle!

Lisää tarinoita