SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Puhuva Puuhakku ja Kadonnut Koru

60 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Introduction

Syvällä Vihermetsän sydämessä, missä korkeimmat puut kuiskailevat vanhoja salaisuuksia tuulen mukana, asui kerran aivan erityinen puuhakku. Hänen nimensä oli Pikkukoponen, ja toisin kuin muut metsän asukkaat, hän osasi puhua! Mutta ei vain tavallisia koputuksia, vaan oikeita sanoja. Eräänä aurinkoisena aamuna, kun Pikkukoponen oli nokkinut aamupalaansa, hän kuuli hätääntyneen huudon. Vanha pöllö oli kadottanut rakkaan korvakorunsa. Pikkukoponen tiesi heti, että hänen oli autettava.

Puuhakku Pikkukoposen aamu ja katoaminen

Aurinko kurkisti juuri puiden latvojen takaa, maalatessaan taivaan pehmeillä oranssin ja vaaleanpunaisen sävyillä. Pikkukoposen pesässä, vanhan tammen rungossa, alkoi jo olla vilskettä. Pikkukoponen venytteli siipiään ja haukotteli. Aamuvirkku puuhakku odotti innolla uutta päivää, valmiina seikkailuihin puhdistetuin nokin ja hiotuin kynsin. Hän vilkaisi ulos pesästään. Raikas aamukaste kimalteli lehdillä kuin timantit, ja ilmassa tuoksui havupuut sekä Orava Pähkylän vastaleivotut marjapiirakat. Mikä ihana aamu! Pikkukoponen muisti heti pöllön huudon ja lupauksensa auttaa: pöllön kadonnut kiiltävä korvakoru oli mielessä.Pikkukoponen lähti pesästään reippain mielin. Hän koputti iloisesti puun runkoon rytmikkäästi: Kop kop kop. Hän hyppeli oksalta oksalle, tarkkaillen metsän pohjaa. Ehkä koru oli pudonnut sammalmättään piiloon? Tai tarttunut mustikan varpuihin? Hän kurkisti jokaisen kiven taakse ja pensaan alle, etsien kiiltävää aarretta. Mitä pidemmälle Pikkukoponen kulki, sitä syvemmälle hän meni metsään. Aurinko paistoi kirkkaammin, mutta puiden alla oli vielä viileää ja hämärää. Hän kuuli oravien pähkinänaksetta ja lintujen laulua. Kaikki vaikutti tavalliselta, mutta Pikkukoposella oli jännittävä tehtävä. Hän lensi pienen puron yli ja istahti kiven päälle. ”Mistä minun pitäisi etsiä?” Pikkukoponen kysyi hiljaa itseltään. Hän tutki pientä mutaista polkua, joka johti syvemmälle metsään, paikkaan, jossa hän ei ollut koskaan aiemmin käynyt. Uteliaisuus kutitti hänen varpaitaan. Ehkä koru oli vierinyt tätä polkua pitkin? Päätettyään seurata polkua, hän alkoi taas koputella. Kop kop kop. Pikkuhiljaa Pikkukoponen suuntasi yhä syvemmälle metsän syliin. Yhtäkkiä paksujen puskien takaa kuului outo ääni. Metsä hiljeni. Missä Pikkukoponen nyt oli? Juuri kun hän kurkisti äänen suuntaan, maa hänen jalkojensa alla petti. Pikkukoponen putosi! Hän pyörähti ja heilautti siipiään, mutta ei saanut otetta mistään. Kaikki pimeni. Pikkukoponen oli kadonnut!

Ensimmäiset vihjeet ja vilkas orava

Pikkukoponen tunsi, kuinka kaikki pyöri ja pyöri, kuin olisi ollut ison karusellin kyydissä. Sitten tuli pehmeä tömähdys, ja hän makasi sammalpedillä, joka tuoksui märälle maalle ja raikkaalle metsälle. Hän räpytti siipiään ja avasi silmänsä hitaasti. Pikkukoponen oli pudonnut syvemmälle metsään, paikkaan, jota hän ei ollut ennen nähnyt. Valtavat puut kohosivat taivasta kohti, niiden oksat olivat kuin jättimäisiä käsiä, jotka kantoivat pieniä lehtiä. Auringonsäteet tanssivat puiden läpi ja maalasivat maahan kimaltelevia kuvioita. Hän nousi ylös hitaasti, hieman huimausta tuntien. Pikkukoposen päässä pyöri. Missä hän oli? Ja mikä oli tärkeintä, missä oli hänen kaunis Puutarhatontun koru? Se, jonka hänen isoäitinsä oli antanut hänelle, jotta hän muistaisi aina, kuinka tärkeää oli pitää huolta metsästä ja sen asukkaista. Korussa oli pieni, vihreä helmi, joka hohti kuin vastasyntynyt lehti auringonvalossa. Pikkukoponen taputti kehoaan pienillä käpälillään. Yhden kerran, toisen kerran... ei. Korua ei ollut kaulassa. Pikkukoponen tunsi, kuinka pieni paniikki alkoi nipistellä hänen vatsaansa. Missä se oli? Oliko se pudonnut pudotessaan? Eihän se voinut olla kadonnut iäksi! Hän alkoi etsiä, tutkien tarkasti jokaista sammalmätästä, jokaisen pudonneen lehden alta. Pikkukoponen kurkisti kiven taakse, mutta siellä asui vain pieni, sininen toukka, joka vilkutti hänelle iloisesti. Hän tutki vanhan puun juuria, mutta ei löytänyt mitään. Korua ei näkynyt missään. Pikkukoponen tunsi pienen, kylmän tunteen hiipivän sisäänsä. Mitä jos hän ei löytäisi sitä koskaan? Mitä hänen isoäitinsä sanoisi? Pikkukoponen huokaisi syvään. Ei auttanut itkeä. Nyt oli aika toimia, aika etsiä! Hän päätti aloittaa etsinnät siitä, mihin hän oli pudonnut. Hän tarkasteli maata ympärillään. Pieniä vihreitä sammalia, ruskeita lehtiä, muutama pisara kastevettä, jotka kimaltelivat kuin timantit. Sitten, aivan pienen kiven takaa, Pikkukoponen näki jotain. Se ei ollut koru, mutta se oli jotain. Maassa oli pieni, kirkas naarmu, aivan kuin joku olisi raapinut siihen jotain terävällä. Ja sen vieressä, ohut, melkein näkymätön lanka, joka hohti aivan vähän vihreänä. Voisiko se olla peräisin hänen korustaan? Ehkä korusta oli irronnut pieni kappale tai lanka oli katkennut? Pikkukoponen seurasi lankaa. Se johti hänet hieman pidemmälle, vanhan, kaatuneen puunrungon luo. Puunrungon päällä istui vilkas orava, joka nakersi innokkaasti käpyä. Sen pienet käpälät liikkuivat nopeasti, ja sen häntä viuhahti iloisesti edestakaisin. Se oli Pörri, metsän vilkkain orava, joka tunnettiin siitä, että se näki kaiken, mutta muisti usein asiat omalla, hieman sekavalla tavallaan.

Metsän salaisuudet ja viisas pöllö

Pörri, metsän vilkkain orava, nakersi innokkaasti käpyä. Sen pienet käpälät liikkuivat nopeasti, ja sen häntä viuhahti iloisesti edestakaisin. Puuhakku Pikkukoponen lähestyi sitä varovasti, sydän pakahtumaisillaan toivosta. Voisiko Pörri todella auttaa? Puuhakku tiesi, että Pörri näki kaiken, mutta muisti asiat omalla, hieman sekavalla tavallaan. Se tekisi tiedon saamisesta varmasti jännittävän kokemuksen.

Leikkisä mäyrä ja mutainen polku

Puuhakku Pikkukoponen lähestyi Pörriä, jonka pienet silmät tuikkivat vilkkaasti. Pörri hyppeli oksalla edestakaisin, kuin ei malttaisi pysyä paikallaan. Puuhakku tiesi, että Pörrillä oli tapana kertoa asioita hieman omalla mutkikkaalla tavallaan, mutta hän toivoi sydämestään, että orava voisi auttaa. Hän valmistautui kuuntelemaan tarkasti, vaikka se tuntuisi kuinka sekavalta tahansa. Tärkeintä oli löytää kadonnut koru. Mutta kuinka Pörri sen kertaisi? Millaisia vihjeitä pieni, vikkelä eläin antaisi? Se oli aina arvoitus Pörrin kanssa, ja Puuhakku oli valmis selvittämään sen. Hän otti syvän henkäyksen ja kysyi varovasti: ”Hei Pörri! Oletko nähnyt mitään, mikä kimaltaa? Jotain todella kaunista, vähän niin kuin... helmen?” Hän yritti kuvailla korua mahdollisimman selkeästi, mutta tiesi Pörrin olevan oma itsensä. Pörri tuijotti Puuhakkua hetken, sen pyöreät silmät tuntuivat näkevän läpi koko metsän, ja sitten se alkoi puhella, melkein laulaa, korkealla, vikinää muistuttavalla äänellä, samalla kun se heilutti tuuheaa häntäänsä edestakaisin. Se kuulosti melkein siltä, kuin se olisi jännityksestä täristen. ”Kimaltaa! Kimaltaa! Kyllä! Kimaltelee! Mutta... mutta... mutaa! Paljon mutaa! Ja raitoja! Raidoista! Kaivaa! K-kaivaa! Syvälle! Ja sitten... sitten... vesi! Lurisee! Ja... ja... hihhii!” Pörri pyörähti ympäri ja katosi salamannopeasti lähimmän puun rungon taakse, jättäen Puuhakun seisomaan yksin, silmät pyöreinä. Mitä se oikein tarkoitti? Kimaltaa, mutaa, raitoja, kaivaa ja vettä? Miten nämä kaikki liittyivät kadonneeseen koruun? Puuhakku Pikkukoponen mietti Pörrin sanoja. Se oli juuri niin sekavaa kuin hän oli odottanutkin. ”Mutaa... raitoja... kaivaa...” hän toisti itsekseen. Aivan kuin Pörri olisi kertonut pienen arvoituksen, josta Puuhakun pitäisi koota palaset yhteen. Puuhakku vilkahti suuntaan, johon Pörri oli viimeksi osoittanut pienen tassunsa kanssa. Se oli polku, joka näytti kulkevan syvemmälle metsään, kohti tiheämpää puustoa. Ja Puuhakku muisti, että siellä oli paikkoja, jotka olivat usein melko märkiä ja mutaisia. Voiko olla, että Pörri vihjasi hänelle, että koru olisi jossakin mutaisella polulla? Ehkä joku oli kaivanut sen? Puuhakku päätti seurata Pörrin antamaa epämääräistä vihjettä. Jos Pörri sanoi ”mutaa”, sitten mutaa hänen oli löydettävä. Hän astui varovasti polulle, joka näytti kutsuvan häntä syvemmälle metsän sydämeen. Polku oli aluksi kuiva ja pehmeä, täynnä pudonneita lehtiä ja sammalta. Puuhakku asteli kevyesti, kuunnellen metsän ääniä. Lintujen laulu kuului jostain kaukaa, ja tuuli humisi puiden latvoissa. Pian polku alkoi kuitenkin muuttua. Maa tuntui pehmeämmältä Puuhakun saappaiden alla, ja ilmassa oli hieman erilainen tuoksu, märän maan ja lahoavien lehtien tuoksu. Puuhakku Pikkukoponen huomasi pian, että polku oli todella mutainen. Siellä täällä oli suuria, tummia lätäköitä, jotka heijastelivat taivaan harmaata valoa. Puuhakun pienet saappaat upposivat pehmeään mutaan jokaisella askeleella. Plops! kuului, kun hän nosti jalkansa, ja muta pyrki tarraamaan tiukasti kiinni. Se tuntui hauskalta, melkein kuin hän kävelisi paksun vanukkaan päällä. Mutta samalla hänen piti olla tarkkana, ettei hän liukastuisi. Se oli todellinen mutaseikkailu! Puuhakku yritti astua varovasti, mutta pian hänen saappaansa olivat paksun mutakerroksen peitossa. Mutta hän ei luovuttanut. Hän ajatteli kadonnutta korua ja toivoi, että jokainen mutainen askel veisi häntä lähemmäs sen löytämistä. Hän katseli ympärilleen. Kenties koru olisi pudonnut johonkin lätäkköön? Mutta muta oli niin tummaa ja paksua, ettei siitä erottanut mitään. Hän jatkoi matkaansa, astuen varovasti jokaisen suuren mutalätäkön ohi tai yli. Mutapärskeet lensivät, kun hän yritti löytää tukevan paikan astua. Hän mietti, kuka tai mikä olisi voinut tehdä tämän polusta näin mutaisen. Ja miksi Pörri oli maininnut raidat? Ja kaivamisen? Juuri kun Puuhakku pohti näitä asioita, hän kuuli äänen. Se oli sellaista tuhinaa ja kaivamista, joka kuului hieman edempää polulta. Se ei ollut lintu, eikä orava. Se oli isompi ääni, ja se kuulosti siltä, kuin joku olisi erittäin innoissaan. Uteliaana Puuhakku kurkisti ison kuusen taakse. Ja siellä, keskellä suurinta ja mutaisinta lätäkköä, oli eräs metsän asukas, jonka Puuhakku tunsi hyvin. Se oli Matti Mäyrä! Matti oli tunnettu metsässä siitä, että se rakasti mutaa ja kaivamista yli kaiken. Sen mustavalkoinen turkki oli jo valmiiksi hieman mutainen, mutta se ei näyttänyt haittaavan Mattia lainkaan. Päinvastoin, se näytti nauttivan mutakylvystään täysin rinnoin. Matti Mäyrä pyörähteli ja kaivoi maata innoissaan. Sen terävät kynnet lensivät, ja muta roiskui joka puolelle. Sen raidallinen pää heilui puolelta toiselle, kun se haisteli ja tonki. Se oli todella suloinen näky, vaikka hieman sotkuinen sellainen. ”Hihhii! Tässä on parasta mutaa ikinä!” Matti Mäyrä mumisi itsekseen, niin syventyneenä leikkiinsä, ettei se huomannut Puuhakkua heti. Puuhakku astui esiin kuusen takaa, yrittäen olla pelästyttämättä Mattia. ”Hei Matti!” Puuhakku sanoi iloisesti. Matti Mäyrä säpsähti ja nosti mutaisen päänsä. Sen silmät olivat täynnä leikkisää uteliaisuutta. ”Voi hyvänen aika, Puuhakku! Oletko tullut leikkimään mutaan?” Matti kysyi, sen äänessä oli syvä, tyytyväinen murina. ”Minä olen löytänyt maailman parhaan mutakuopan! Täällä voi kaivaa mitä vain! Ehkä jopa vanhoja juuria tai... tai... hihhii, ison kiven!” Matti Mäyrä näytti olevan todella onnellinen. Puuhakku Pikkukoponen hymyili Mattille. ”Olen tullut etsimään jotain, Matti. Pörri Orava sanoi, että täällä olisi mutaa ja raitoja, ja kaivamista. Ja minä ajattelin heti sinua!” Puuhakku selitti, ja hänen mielessään välähti Pörrin sekavat vihjeet. Kaivaminen ja raidat! Ne sopivat täydellisesti Matti Mäyrään. Matti Mäyrä hieroi mutaista kuonoaan. ”Mina? Raidat ja kaivaminen? Totta kai! Minä rakastan kaivamista! Olen metsän paras kaivaja! Mitä sinä etsit, Puuhakku?” ”Etsin kadonnutta korua. Se on pieni, kimalteleva helmi. Oletko nähnyt sellaista täällä mutien keskellä, kun olet kaivanut?” Puuhakku kysyi toiveikkaasti. Matti Mäyrä mietti hetken, sen pienet mustat silmät siristyivät. Sitten se hymyili leveästi, paljastaen pienet, terävät hampaat. ”Kimalteleva helmi? Hmm... minä olen kaivanut paljon! Ja minä olen löytänyt kaikenlaisia juttuja! Pieniä kiviä, vanhoja lehtiä, hauskoja juuria... Mutta kimaltelevaa helmeä? En usko. Mutta...” Matti Mäyrä nojautui lähemmäs Puuhakkua, sen ääni muuttui salaperäiseksi. ”...minä näin jotain kimaltelevaa! Mutta se oli jossain ihan muualla. Ei täällä mutassa. Se oli... kaukana! Siellä missä vesi virtaa nopeasti! Siellä missä puut ovat tiheämpiä! Ja siellä oli joku... joku outo jälki! Minä olin menossa katsomaan sitä! Tule mukaan!” Matti Mäyrä hyppäsi ylös mutalätäköstä, ravisteli itsensä ja mutaa lensi kaikkiin suuntiin. Puuhakun silmät pyöristyivät. Vesi, joka virtaa nopeasti! Pörri oli myös maininnut veden! Ja nyt Matti Mäyrä oli nähnyt jotain kimaltelevaa sen luona. Se oli selkein vihje tähän mennessä. ”Siellä missä vesi virtaa nopeasti... tarkoitatko puroa?” Puuhakku kysyi. ”Puroa! Juuri sitä!” Matti Mäyrä sanoi innoissaan. ”Ja minä tiedän oikotien! Mutta se on vähän hankala! Ja siellä on paljon kiviä! Mutta jos haluat nähdä sen kimaltelevan jutun, sinun on tultava mukaani!” Matti Mäyrä aloitti jo juoksun kohti metsän tiheämpää osaa, sen raidallinen turkki vilahti puiden lomassa. Puuhakku ei epäröinyt. Hän oli iloinen ja helpottunut, että oli vihdoin saanut selvän vihjeen. Hänellä oli uusi ystävä, joka voisi auttaa. Mutainen polku oli ehkä ollut hankala, mutta se oli johtanut hänet oikeaan paikkaan. Nyt hänen piti vain seurata Mattia, seurata Mattia Mäyrää, ja löytää se kimalteleva juttu, jota Matti oli nähnyt. Puuhakku Pikkukoponen riensi Matti Mäyrän perään, hänen sydämensä pakahtumaisillaan toivosta ja jännityksestä. Seikkailu jatkui!

Ystävien apu ja hankala puro

Puuhakku Pikkukoponen kiiruhti Matti Mäyrän perään, hänen pienet jalat vipattivat ahkerasti mutaisen polun jälkeen. Matti tassutti reippaasti eteenpäin, sen pörröinen häntä heilui iloisesti edestakaisin, kuin se olisi ollut pieni viiri, joka näytti tietä. Metsä tiheni heidän ympärillään. Puiden rungot olivat paksumpia ja vanhempia, ja sammal kasvoi niissä pehmeänä, vihreänä mattona, joka tuntui mukavalta pienten tassujen alla. Auringonsäteet siivilöityivät puiden lehtien tiheän katon läpi ja maalasivat maahan kimaltelevia, tanssivia valotäpliä. Nämä täplät tuntuivat leikkivän heidän kanssaan, piiloutuen ja ilmestyen uudelleen joka askeleella. Puuhakku Pikkukoposen pienet jalat tuntuivat jo hieman väsyneiltä, mutta jännitys piti häntä hereillä ja sai hänet unohtamaan kaiken väsymyksen. Hän tunsi vatsassaan pienen perhosen lepattavan – se oli toivon ja odotuksen perhonen. Hän tiesi, että se kimalteleva juttu, se kadonnut koru, oli jossain lähellä. Aivan, aivan tuolla, piilossa metsän syleilyssä. Hän melkein tunsi sen kutsuvan. Yhtäkkiä, aivan yhtäkkiä, Matti Mäyrä pysähtyi jyrkästi. Se nosti päänsä ja nuuski ilmaa, sen nenä nyki nopeasti. Puuhakku törmäsi melkein sen pörröiseen selkään. Heidän edessään avautui yllättävä näkymä. Polku loppui siihen. Heidän edessään oli leveä, kuohuava puro. Vesi solisi ja kupli, ja se virtasi nopeasti eteenpäin, kuin se olisi ollut kiireinen johonkin tärkeään tapaamiseen. Puro oli aivan liian leveä pikkuruisen Puuhakun hypätä yli. Se oli myös liian syvä. Veden pinta välkehti auringonvalossa kuin tuhannet pienet timantit, ja se näytti todella, todella kylmältä. Puuhakku huokaisi syvään. Pieni, surullinen ääni pääsi hänen suustaan.

Kimaltava jälki ja keijujen tanssi

Puuhakku Pikkukoponen seisoi puron reunalla. Hänen pienestä suustaan pääsi todella, todella surullinen ääni. Oravan häntä oli lakannut vispaamasta, ja Pöllö Pörröpääkin näytti hieman huolestuneelta. Mäyrä Mörri nyökkäsi hitaasti. Kaikki olivat nähneet, kuinka paljon Puuhakku halusi löytää kadonneen korun. Mutta tämä puro tuntui olevan este, jota he eivät voineet ylittää. Se oli niin leveä, ja vesi virtaa niin nopeasti. Pieni Puuhakku tunsi itsensä todella, todella pieneksi ja avuttomaksi. Hän ei tiennyt, mitä tehdä. Hän halusi vain löytää sen kimaltavan korun, jotta kaikki olisi taas hyvin. Mutta puron ylittäminen tuntui mahdottomalta tehtävältä. Hän huokaisi syvään ja katsoi alaspäin, aivan kuin puron pohjasta löytyisi vastaus hänen ongelmaansa. Vain kylmää vettä ja sileitä kiviä. Ei mitään, mikä auttaisi häntä. Hän tunsi pienen kyyneleen vierivän poskelleen.

Vanha puu ja arvoitus kivien keskellä

Puuhakku Pikkukoponen istui vieläkin puron rannalla, pieni kyynel poskellaan. Hän oli niin surullinen. Miten hän voisi löytää kadonneen korun, jos se ei ollutkaan puron pohjassa? Hän oli yrittänyt niin kovasti. Hän sulki silmänsä hetkeksi ja toivoi, että kun hän avaisi ne, koru olisi ilmestynyt jostain. Mutta tietenkään niin ei käynyt. Kun hän avasi silmänsä, kaikki oli edelleen aivan samoin. Puro solisi iloisesti eteenpäin, aivan kuin sillä ei olisi mitään huolia, ja kimaltelevat keijut olivat jo tanssineet eteenpäin jonnekin muualle, jättäen Puuhakun yksin. Hän huokaisi jälleen, paljon syvempään tällä kertaa. Sitten hän katseli ympärilleen. Ehkä hän oli katsonut väärään paikkaan. Ehkä koru ei ollutkaan vedessä, vaikka se kimaltelikin niin kirkkaasti. Puuhakku muisti, miten koru oli kimallellut, aivan kuin pieni tähti. Se oli ollut niin kaunis. Missä sellainen tähti voisi piilotella? Hänen katseensa osui suureen, vanhaan puuhun, joka seisoi puronmutkan vieressä. Se oli valtava, ja sen oksat ulottuivat korkealle taivaalle, kuin pitkät kädet, jotka tervehtivät aurinkoa. Puun runko oli paksu ja ryppyinen, täynnä vuosien tarinoita. Sanottiin, että tämä oli metsän vanhin puu, ja että se oli nähnyt kaiken. Sen juuret olivat paksut ja mutkaiset, kuin jättiläisen sormet, jotka pitivät maata tiukasti kiinni. Jotkut juuret jopa ulottuivat puron yli, muodostaen pieniä siltoja veden päälle. Puuhakku ei ollut koskaan aiemmin kiinnittänyt tähän puuhun sen kummempaa huomiota. Se oli aina ollut siinä, ikiaikaisena ja hiljaisena. Mutta nyt, kun hän katseli sitä tarkemmin, hän huomasi jotain erikoista. Puun paksujen juurien välissä, aivan maan tasalla, oli pieni kolo. Eikä mikä tahansa kolo, vaan kolo, jonka ympärille oli aseteltu kiviä. Ne eivät olleet mitenkään satunnaisesti siinä. Ne olivat siinä rivissä, kuin joku olisi järjestänyt ne hyvin huolellisesti. Puuhakku nousi seisomaan ja koputteli pienillä jaloillaan maata. Hän tunsi pienen toivon kipinän syttyvän sisällään. Voisiko tämä olla jokin vihje? Hän käveli lähemmäs, askel askeleelta, kunnes oli aivan puun juurella. Hän kumartui ja katsoi tarkemmin. Kivet olivat erikokoisia ja -muotoisia. Yksi oli pyöreä ja sileä, toinen pitkulainen ja hieman kulmikas. Yhdessä kivessä oli pieni reikä keskellä, kuin nappi. Toisessa oli taas vaalea juova, joka muistutti pientä puroa. Ne olivat niin monenlaisia! Ja ne olivat aseteltu ympyrään, jonka keskellä oli tyhjä tila. Aivan kuin jotain olisi kuulunut siihen tyhjään tilaan. Puuhakku siristi silmiään. Tämä näytti aivan arvoitukselta! Hän oli kuullut viisaan pöllön puhuvan joskus arvoituksista, mutta hän ei ollut koskaan itse yrittänyt ratkaista sellaista. Miten arvoituksia ratkaistaan? Pitäisikö hänen etsiä kirjaimia vai numeroita? Mutta kivissä ei ollut mitään sellaisia. Ne olivat vain kiviä. Hän pyöritti päätään. Mitä tämä voisi tarkoittaa? Kivet olivat hiljaisia, eivätkä ne tietenkään osanneet puhua. Puuhakku kosketti yhtä kiveä pienellä nokallaan. Se oli viileä ja kova. Hän koputti toista. Se kumisi ontosti, aivan kuin sen alla olisi ollut jotain tyhjää. Tämä oli todella hämmentävää. Puuhakku istuutui jälleen maahan, tällä kertaa aivan kivien eteen. Hän katsoi niitä pitkään, yrittäen löytää niistä jonkinlaisen merkityksen. Mitä ne yrittivät kertoa hänelle? Yhtäkkiä Puuhakku muisti jotain. Hän muisti, mitä Vilkas-orava oli sanonut aikaisemmin. Vilkas oli sanonut, että metsässä kaikki liittyy toisiinsa. Että joskus vihje voi olla jotain, mikä näyttää aivan tavalliselta, mutta joka ei ole sitä. Ja viisas pöllö oli sanonut, että pitää katsoa asioita useammasta suunnasta. Puuhakku nousi jälleen ylös ja alkoi kävellä kivien ympäri. Hän katsoi niitä ylhäältäpäin, sitten sivulta. Hän kyykistyi ja katsoi niitä alhaalta ylöspäin. Eikä mitään! Ne näyttivät edelleen vain kiviltä. Puuhakku tunsi pienen pettymyksen, mutta hän päätti olla luovuttamatta. Hän oli jo nähnyt kimaltavan jäljen ja keijujen tanssin, joten hän tiesi, että metsä oli täynnä taikaa ja salaisuuksia. Varmasti tässäkin oli jokin salaisuus. Hän nojasi vanhan puun runkoa vasten. Puu tuntui vahvalta ja turvalliselta. Hän tunsi sen kuoren karheuden nokkaansa vasten. Ja silloin, juuri silloin, hän huomasi jotain. Aivan puun rungon ja maanrajan välistä, hieman piilossa, pilkisti jotain pientä ja punaista. Se oli aivan kuin pieni kankaanpala, mutta se oli niin haalistunut, että se melkein katosi puun ruskeaan kuoreen. Puuhakku yritti irrottaa sitä. Se oli tiukasti kiinni, mutta lopulta hän sai sen vedettyä irti. Se oli pieni, haalistunut kangaspala, jossa oli kaksi pientä mustaa pistettä ja yksi suurempi pyöreä piste. Se näytti... hymyileviltä kasvoilta! Mutta se oli niin kulunut, että sitä oli vaikea tunnistaa. Tämä ei näyttänyt liittyvän kiviin ollenkaan. Puuhakku puristi kangaspalaa nokassaan. Hän mietti, mitä tämä voisi tarkoittaa. Ja sitten hän muisti, että Vilkas-orava rakasti kaikenlaisia pieniä esineitä. Vilkas keräsi niitä pesäänsä. Ehkä tämä oli Vilkkaan jättämä vihje? Mutta miksi? Ja miten se liittyi kiviin? Hän katsoi taas kiviä. Ympyrä, tyhjä keskusta. Ja sitten hän katsoi kangaspalaan. Pieniä pisteitä, yksi iso piste. Sitten hän katsoi uudelleen kiveä, jossa oli reikä keskellä. Ja toista kiveä, jossa oli vaalea juova. Puuhakku mietti. Mikä voisi olla ympyrän muotoinen? Koru! Kadonnut koru oli pyöreä, pieni helmi. Ja mitä oli ympyrän keskellä? Tyhjä tila. Ja sitten hän katsoi kangaspalaan, jossa oli kaksi pientä pistettä ja yksi iso. Aivan kuin silmät ja suu! Tai kaksi pientä kiveä ja yksi iso kivi. Puuhakku pyöritteli kangaspalaa nokassaan. Entä jos nämä pisteet eivät olleetkaan silmiä ja suuta? Entä jos ne olivatkin kartta? Kaksi pientä kiveä ja yksi iso kivi. Hän katseli kivien asettelua. Ympyrässä oli itse asiassa kolme isompaa kiveä, ja niiden välissä oli paljon pienempiä kiviä. Hän alkoi siirrellä kiviä, kaksi pientä ja yksi iso. Hän asetti kaksi pientä kiveä vierekkäin ja sitten yhden isomman kiven hieman kauemmaksi, aivan kuten kangaspalassa oli ollut pisteitä. Eikä mitään tapahtunut. Ei mitään taikuutta, ei mitään salaisuuksia. Vain kivet lattialla. Puuhakku alkoi jälleen tuntea pienen pettymyksen. Hän oli niin lähellä, mutta silti niin kaukana. Mutta sitten hän pysähtyi. Mitä jos se ei ollutkaan niin yksinkertaista? Mitä jos se oli toisinpäin? Mitä jos pisteet eivät olleet kiviä, vaan jotain muuta? Hän mietti Vilkas-oravaa, joka oli niin nopea ja ketterä. Vilkas kiipeili puissa. Vilkas rakasti hyppiä ja pomppia. Puuhakku katsoi ylöspäin. Puun oksat olivat korkealla, mutta yhdessä kohdassa oli paksu oksa, joka näytti hieman erilaiselta. Se oli vanha ja paksu, ja siinä oli syvä kolo. Eikä mikä tahansa kolo, vaan kolo, joka näytti aivan siltä, että siihen olisi voinut tipahtaa jotain. Hän katsoi uudelleen kiviä. Ympyrä. Keskellä tyhjä tila. Ja sitten hän katsoi kangaspalaan. Kaksi pientä pistettä ja yksi iso. Puuhakku muisti, että joskus arvoitukset eivät olleet suoria. Ne olivat usein pieniä vihjeitä, jotka saivat sinut miettimään. Hän katseli ympyrän muotoisia kiviä. Ja hän mietti taas kadonnutta korua, joka oli pyöreä. Ja sitten hän mietti tyhjää tilaa keskellä. Oliko se paikka, johon koru kuului? Vai oliko se paikka, josta koru oli lähtenyt? Yhtäkkiä Puuhakun päässä välähti. Ympyrä kiviä, tyhjä keskusta. Se oli aivan kuin pieni sänky, johon jokin pyöreä esine oli kuulunut! Ja sitten se oli kadonnut siitä! Ja kangaspala, jossa oli kaksi pientä pistettä ja yksi iso. Mitä ne voisivat olla? Hän katseli ympärilleen. Vanha puu oli niin suuri, ja sen runko oli täynnä pieniä koloja ja halkeamia. Ja sitten hän näki sen. Aivan yhden paksun juuren vieressä, hieman piilossa sammalen alla, oli pieni, sileä kivi. Se ei ollut osa ympyrää. Se oli aivan yksin. Ja siinä oli kaiverrettuna kolme pientä, melkein näkymätöntä uurretta. Kaksi lyhyempää ja yksi pidempi. Aivan kuin kangaspalan pisteet! Puuhakku tunsi sydämensä tykyttävän innosta. Tämä oli se! Nämä uurteet olivat avain! Ne olivat samanlaiset kuin pisteet kankaanpalassa. Mutta mitä ne tarkoittivat? Mitä kolme viivaa tai pistettä voi tarkoittaa? Hän muisti, miten mäyrä oli kaivanut maata etsiessään toukkia. Mäyrä oli niin taitava kaivaja. Ja sitten hän muisti puron, joka solisi iloisesti eteenpäin. Ja keijut, jotka tanssivat ja kimaltelivat. Kaikki nämä olivat osa metsää, osa tätä seikkailua. Puuhakku katsoi uudelleen kiveä, jossa oli kolme uurretta. Yksi, kaksi, kolme. Ne olivat vierekkäin. Ja ne olivat aivan kuin pienet jalanjäljet. Tai pienet nuolenpäät, jotka osoittivat johonkin suuntaan. Hän seurasi katseellaan uurteiden osoittamaa suuntaa. Ne osoittivat ylöspäin! Eivät maahan, eivätkä veteen. Ne osoittivat ylöspäin, kohti vanhan puun paksuja oksia. Ja siellä, siellä oli se kolo, jonka hän oli nähnyt aikaisemmin! Se kolo, joka näytti siltä, että jokin voisi olla tipahtanut sinne. Puuhakku tunsi pienen jännityksen vatsassaan. Voisiko se olla niin yksinkertaista? Voisiko kadonnut koru olla piilossa siellä, ylhäällä vanhassa puussa? Hän oli etsinyt sitä niin monesta paikasta, puron pohjasta ja sammalten alta, mutta ei ollut koskaan ajatellut katsoa niin korkealle. Mutta miten hän pääsisi sinne ylös? Puuhakku Pikkukoponen oli kyllä taitava kiipeilijä, mutta tämä kolo oli korkealla, todella korkealla. Se oli paljon korkeammalla kuin mihin hän yleensä kiipesi etsiessään toukkia. Ja se oli syvä kolo. Hän tarvitsisi apua. Hän katsoi taakseen, juuri siihen suuntaan, josta oli tullut. Voisivatko hänen ystävänsä olla vielä lähellä? Vilkas-orava olisi varmasti nopea kiipeilijä. Ja ehkä Viisas-pöllö voisi neuvoa, miten sinne pääsee turvallisesti. Ja mäyrä, vaikka se ei osaisikaan kiivetä, voisi ehkä auttaa jostain muusta tavasta. Puuhakku tunsi sydämessään uudenlaista toivoa. Hän ei ollut yksin tässä etsinnässä. Hänellä oli ystäviä, jotka välittivät ja halusivat auttaa. Ja nyt hänellä oli uusi vihje, uusi suunta. Hän ei ollut löytänyt korua, mutta hän oli löytänyt jotain yhtä tärkeää: uuden toivon ja ymmärryksen siitä, että yhdessä ystävien kanssa kaikki oli mahdollista. Hän hymyili leveästi ja valmistautui huutamaan ystäviään. Seikkailu jatkui, ja nyt hänellä oli apua.

Kadonneen korun paljastus

Puuhakku Pikkukoponen otti syvän henkäyksen ja huusi niin kovaa kuin pieni puuhakku vain pystyi. Orava! Pöllö! Mäyrä! Tulkaa tänne! Olen löytänyt jotain! Hänen äänensä kaikui metsän puiden lomitse, kantaen toivon ja jännityksen viestiä. Ei kestänyt kauan, kun tutut äänet alkoivat lähestyä. Ensimmäisenä paikalle viipotti Vilkas Orava, hyppien oksalta toiselle sellaisella vauhdilla, että tuskin näki hänen oranssinhäntänsä vilahtavan.Mitä on tapahtunut, Puuhakku? Orava kysyi, hengästyen hieman laskeutuessaan maahan Puuhakun viereen. Näytät aivan kuin olisit löytänyt aarteen!Juuri sillä hetkellä Viisas Pöllö lensi alas äänettömästi ja laskeutui oksalle korkealle Puuhakun yläpuolelle. Hänen suuret, keltaiset silmänsä tuijottivat uteliaana. Onko kaikki hyvin, ystäväni? Kuulostit todella innostuneelta.Ja aivan Pöllön perässä maasta nousi Leikkisä Mäyrä, jonka kuono oli vielä hieman mutainen, mutta silmät säteilivät innostusta. Aarreko? Minä rakastan aarteita! Etsitäänkö me suklaata vai jotain vielä parempaa?Puuhakku nauroi iloisesti nähdessään ystävänsä kaikki yhdessä. Hän kertoi heille kaiken. Hän kuvaili, miten keijut olivat tanssineet, jättäneet kimaltavan jäljen, ja kuinka hän oli seurannut sitä tähän vanhaan, muhkeaan puuhun, jonka juurella oli paljon kiviä.Keijut sanoivat, että kadonnut koru on täällä, Puuhakku selitti, ja että meidän pitää ratkaista jokin arvoitus löytääksemme sen. Mutta en ymmärrä mitä arvoitusta. Minä vain näen paljon kiviä ja vanhan puun.Vilkas Orava hyppeli innoissaan. Keijut ovat niin hauskoja! Ne tykkäävät piilottaa asioita. Ehkä koru on pienen kiven alla? Tai ehkä se on jossain puun oksalla, missä vain minun ketterät jalkani pääsevät? Orava alkoi heti kiipeillä ympäri puun runkoa, etsien jokaista koloa ja rakoa.Viisas Pöllö katseli rauhallisena ympärilleen. Keijut eivät yleensä jätä kovin vaikeita arvoituksia, Puuhakku. Ne haluavat, että löytäjät ovat nokkelia, mutta eivät hämmentyneitä. Katsotaanpa näitä kiviä. Onko niissä jotain erikoista? Pöllö lensi alas ja alkoi kävellä hitaasti kivien ympärillä, tutkien niitä tarkasti.Leikkisä Mäyrä haisteli innoissaan maata. Mäyrät ovat hyviä haistelemaan aarteita! Ehkä koru tuoksuu joltakin erityiseltä? Hän alkoi nuuskia jokaisen kiven ympäri, tunkeutuen pieniin rakoihin kuonollaan. Mutta koru ei tuoksunut. Se ei tuoksunut miltään, paitsi ehkä hieman sammalelta ja mullalta.Puuhakku Pikkukoponen seisoi keskellä ystäviään ja tunsi sydämessään lämpöä. Yhdessä he olivat paljon vahvempia. Jokaisella oli oma tapansa auttaa. Vilkas Orava oli ketterä ja nopea, Viisas Pöllö oli rauhallinen ja tarkkaavainen, ja Leikkisä Mäyrä oli utelias ja hyvä etsimään.Minä voin tutkia puun juuria ja syvällä olevia koloja, Puuhakku sanoi. Minun onkaloita koputtavat taitoni ovat parhaimmillaan tällaisissa paikoissa.Ja niin he aloittivat. Orava pomppi puun oksilla ja rungolla, kurkistellen jokaiseen koloon. Pöllö käveli kivien välissä, katsellen tarkasti niiden muotoja ja värejä, etsien jotain outoa tai poikkeavaa. Mäyrä kaiveli pehmeää maata kivien ympäriltä, toivoen löytävänsä jonkin piilotetun polun tai kuopan. Ja Puuhakku Pikkukoponen koputteli varovasti puun juuria ja kiviä, kuunnellen ääniä, jotka saattaisivat paljastaa tyhjän tilan tai piilotetun onkalon.Aurinko alkoi pikkuhiljaa laskea metsän taakse, värjäten taivaan oranssin ja violetin sävyillä. Ystävykset eivät kuitenkaan luovuttaneet. He tiesivät, että Kimalaiskuningatar tarvitsi korunsa takaisin.Ei mitään täällä ylhäällä! Orava huusi, pieniä pähkinänkuoria hampaissaan. Hän oli sentään löytänyt pähkinöitä syötäväksi, mikä oli aina hyvä asia. Tämä puu on täynnä onkaloita, mutta ei koruja.Eikä mitään erikoista näissä kivissä, Pöllö huokaisi. Ne ovat aivan tavallisia metsäkiviä. Paitsi ehkä yksi. Pöllö osoitti yhtä kiveä, joka oli hieman litteämpi kuin muut ja jonka pinnalla oli outo merkki. Se näytti aivan kuin pieneltä tähdeltä, joka oli piirretty kiveen.Tuo on mielenkiintoinen! Puuhakku sanoi. Keijujen merkki!Mäyrä oli sillä välin nuuskinut litteän kiven ympäriltä ja huomasi jotain. Tässä kiven alla on jotain ilmaa. Tunnen sen! Se on kuin pieni rako.Antakaa minun kokeilla! Puuhakku sanoi, ja hän alkoi varovasti koputella tähdenmuotoisen kiven reunoja. Kop, kop, kop. Ääni oli tiivis ja kova, mutta yhdessä kohdassa se kuulosti hieman erilaiselta. Se oli ontompi, kuin kiven alla olisi tyhjää tilaa.Pidä kiinni siitä, Pöllö, Mäyrä sanoi, minä voin yrittää kaivaa sen esiin täältä reunasta. Mäyrä alkoi kaivaa litteän kiven ympäriltä, pienet tassut viuhtoivat innokkaasti. Maa oli pehmeää ja kosteaa, ja pian kiven alta alkoi paljastua pieni kolo.Täällä on jotain! Orava kiljui, kun hän kurkisti Mäyrän kaivamaan kuoppaan.Ystävykset kerääntyivät litteän kiven ympärille, jännittyneinä. Puuhakku koputti vielä kerran kiveä. Ontto ääni oli selkeämpi.Nyt yhdessä! Pöllö sanoi. Meidän pitää nostaa tätä kiveä. Se on hieman liian painava yhdelle.Puuhakku Pikkukoponen työnsi nokkaansa kiven toiselle puolelle, Vilkas Orava asettui toiselle, Leikkisä Mäyrä puski kuonollaan kolmatta ja Viisas Pöllö tuki nokallaan neljättä reunaa. Yksi, kaksi, kolme... nosta! Puuhakku huusi.Vihreät ja keltaiset sammalet ja pienet juuret repsahtivat, kun kivi nousi hitaasti maasta. Se oli painava, mutta yhdessä he onnistuivat kääntämään sen kumoon. Ja sen alla, pienen, sammalpeitteisen onkalon pohjalla, kimalteli jotain aivan uskomattoman kaunista.Se oli Kimalaiskuningattaren kadonnut kaulakoru! Se loisti pehmeästi, pienet jalokivet välkkyivät ilta-auringon viimeisissä säteissä. Koru oli tehty ohuista, kultaisista säikeistä, joihin oli kiinnitetty pieniä, pyöreitä helmiä. Jokainen helmi oli eri värinen – yksi oli kuin aamutaivaan sininen, toinen kuin metsän vihreä, kolmas kuin auringon keltainen ja neljäs kuin kukan punainen. Keskellä korua oli suurin ja kirkkain helmi, joka hohti kaikissa sateenkaaren väreissä, aivan kuin se olisi vanginnut sisäänsä kaikki metsän taianomaiset värit. Se oli todella upea näky.Vau! huokasi Vilkas Orava, silmät pyöreinä. Se on vielä kauniimpi kuin kuvittelin!Se on täydellinen, Viisas Pöllö sanoi hiljaa, ihastellen korun kauneutta.Leikkisä Mäyrä hypähti innoissaan. Me löysimme sen! Me löysimme sen! Minä osasin haistaa sen! Hän pyöri pieniä ympyröitä ilosta.Puuhakku Pikkukoponen kumartui varovasti ja poimi korun sammalpediltä. Se oli viileä ja sileä hänen nokkaansa vasten, ja se tuntui kevyeltä ja tärkeältä samaan aikaan. Koru hohti niin kauniisti, että se valaisi koko pienen onkalon hehkullaan. Hän kääntyi ystäviensä puoleen, sydän täynnä iloa ja kiitollisuutta.Me teimme sen, ystävät! Puuhakku sanoi, ääni väristen ilosta. Me teimme sen yhdessä!He kaikki hymyilivät. Se oli ollut pitkä päivä, täynnä seikkailuja ja salaisuuksia. He olivat kulkeneet halki metsän, tavanneet erilaisia eläimiä ja ratkaisseet pieniä arvoituksia. Ja nyt, lopulta, he olivat löytäneet etsimänsä. Mutta mikä tärkeintä, he olivat oppineet jotain todella suurta. He olivat oppineet, että vaikka joku asia tuntuisi kuinka vaikealta tahansa, yhdessä ystävien kanssa kaikki oli mahdollista. Jokaisen oma taito ja vahvuus olivat olleet tärkeitä. Oran ketteryys, Pöllön viisaus, Mäyrän etsintätaito ja Puuhakun sinnikkyys ja koputuskyky olivat kaikki olleet tarpeen korun löytämiseksi. He olivat todellinen tiimi.Puuhakku Pikkukoponen nosti korun ylös, niin että se heijasti ilta-auringon viimeisiä säteitä. Se oli kuin pieni, kimalteleva lupaus. Lupaus siitä, että ystävyys ja yhteistyö voivat voittaa minkä tahansa haasteen.Nyt meidän täytyy viedä tämä takaisin Kimalaiskuningattarelle, Puuhakku sanoi. Hän on varmasti todella iloinen.Ystävät nyökkäsivät innokkaasti. He olivat väsyneitä, mutta heidän mielensä oli täynnä onnea ja ylpeyttä. Seikkailu ei ollut vielä täysin ohi, mutta he tiesivät jo, että loppu olisi onnellinen. He olivat löytäneet korun, ja he olivat tehneet sen yhdessä. Se oli paras palkinto kaikista. He tiesivät, että tämä päivä jäisi heidän mieleensä pitkäksi aikaa. Heidän ystävyytensä oli tullut entistä vahvemmaksi. Ja kuka ties, mitä muita jännittäviä seikkailuja he vielä kohtaisivat yhdessä tulevaisuudessa? Heidän mielensä oli jo täynnä uusia ideoita ja suunnitelmia.

Ystävyyden voima ja kimaltava löytö

Puuhakku Pikkukoponen katseli kädessään kimaltavaa korua. Se oli uskomattoman kaunis, aivan kuin pienenpieni tähti, joka oli pudonnut taivaalta ja asettunut Puuhakun kämmenelle lepäämään. Korun sisällä välkehti syvänsininen valo, joka levisi pehmeästi Puuhakun sormille ja heijastui hänen silmistään. Välillä valo tuntui tanssivan ja leikkivän, aivan kuin se olisi iloinen löytymisestään. Orava Vikkeli, Pöllö Viisas ja Mäyrä Mörsky seisoivat tiiviisti Puuhakun ympärillä, heidän sydämensä pamppaillen ilosta ja jännityksestä. He olivat tehneet sen! He olivat löytäneet kadonneen korun, ja mikä parasta, he olivat tehneet sen yhdessä. Se oli uskomaton tunne, paljon suurempi kuin Puuhakku oli osannut edes kuvitella. Jokainen metsän ääni tuntui nyt laulavan ilosta, ja aurinko paistoi kirkkaammin kuin koskaan. Tuntuiko siltä, että koko maailma juhli heidän mukanaan? Puuhakun mielestä kyllä tuntui. 'Se... se on uskomaton,' Puuhakku kuiskasi, ääni täynnä ihmetystä ja syvää kiitollisuutta. 'En olisi ikinä löytänyt sitä yksin. Te kaikki autoitte minua niin paljon, ja jokainen teistä oli aivan välttämätön tällä seikkailulla.' Orava Vikkeli hyppäsi Puuhakun olkapäälle, pörröhäntä heiluen ja pienet tassut taputtaen. 'Tottakai autimme! Ystävät auttavat toisiaan, vai mitä?' Vikkeli sanoi, ja sen pienet, kirkkaat silmät tuikkivat ilosta. 'Muistatko, kuinka minä näin ensin sen pienen kimalteen siellä sammaleen seassa ja juuri samalla hetkellä muistin vanhan tarinan kadonneesta korusta? Ja kuinka minä sitten johdatin sinut oikeaan suuntaan sen pienen puun luo?' Vikkeli taputti rintaansa pienellä tassullaan, hieman ylpeänä osuudestaan. Sen mieli oli täynnä muistoja seikkailun alusta. Pöllö Viisas nyökkäsi hyväksyvästi ja loi ystäviinsä syvällisen katseen. 'Jokaisella meistä oli oma tärkeä tehtävänsä tällä matkalla. Ilman Vikkeliä emme olisi saaneet ensimmäistäkään vihjettä. Sen terävät silmät huomasivat sen, mitä me muut emme. Pieni, mutta tarkka havainto oli alku kaikelle, aivan kuten pieni siemen kasvaa suureksi puuksi.' Pöllö mietti hetken. 'Ja minä puolestani osasin tulkita vanhan metsän karttoja ja ymmärsin kiven arvoituksen, joka ohjasi meidät oikeaan paikkaan. Viisaudella on oma paikkansa tällaisissa seikkailuissa.' Mäyrä Mörskykin murahti tyytyväisesti ja pörhisti hieman karvojaan. 'Ja minä! Minä kaivoin! Minun vahvoilla kynsilläni päästiin käsiksi sinne, missä koru lopulta lepäsi. Ei olisi pelkällä koputtelulla löytynyt! Metsän maaperä oli tiukkaa ja täynnä juuria, mutta minun voimani riittivät sen murtamiseen.' Mörsky oli hieman likainen, sillä kaivaminen oli aina ollut sen mielipuuhaa, mutta nyt se oli iloista likaa, seikkailun tuomaa likaa. Se tuoksui mullalle ja märälle sammalelle, mutta se oli juuri oikeanlainen tuoksu seikkailijan yllä. Puuhakku Pikkukoponen katsoi jokaista ystäväänsä vuorollaan. Hän mietti kaikkia niitä hetkiä, jotka he olivat jakaneet: pulmanratkaisua, naurua, jännitystä ja hetkiä, jolloin oli tuntunut, ettei korua ikinä löydettäisi. Mutta he eivät olleet antaneet periksi. He olivat luottaneet toisiinsa ja Puuhakku oli luottanut heihin. 'Aivan oikein,' Puuhakku sanoi, hymyillen leveästi. 'Vikkeli näki kimalteen ja muisti korun tarinan. Pöllö Viisas osasi lukea vanhoja karttoja ja ymmärsi metsän salaisuuksia. Mäyrä Mörsky puolestaan oli paras kaivamaan ja löysi piilotetun aarteen. Ja minä... minä koputtelin ja kuuntelin, ja mikä tärkeintä, minä uskoin, että teidän avullanne kaikki on mahdollista. Ilman teitä tämä koru olisi edelleen piilossa.' Korun sininen valo tuntui lämpimältä Puuhakun kämmenellä. Se ei ollut pelkästään kaunis esine. Se oli myös elävä muistutus heidän seikkailustaan ja siitä, kuinka vahvaa ystävyys voi olla. Kun he asettivat voimansa ja taitonsa yhteen, mikään ei tuntunut mahdottomalta. 'Mitä me nyt teemme tälle korulle?' kysyi Vikkeli, kurkistaen uteliaana korun välkettä. 'Pitääkö se piilottaa takaisin ja odottaa seuraavaa etsijää?' Puuhakku mietti hetken, hänen katseensa harhaili metsän puihin ja polkuihin. 'Ei, ei missään nimessä. Tämä koru on löytänyt kotinsa nyt. Se ei ole vain korun tarina, vaan meidän tarinamme. Se kertoo siitä, kuinka metsäkin kaipasi tätä kauneutta ja kuinka meidän ystävyytemme toi sen esiin. Se kertoo, että yhdessä olemme vahvempia.' Hän nosti korun korkeammalle, ja sen valo tuntui valaisevan koko pienen metsänaukion. Se sai kukkasetkin näyttämään entistä kirkkaammilta ja vihreät lehdet entistä elävämmiltä. Pöllö Viisas katseli korua syvällisesti. 'Tuo koru kantaa nyt mukanaan palan meidän kaikkien rohkeutta, viisautta ja ystävyyttä. Se ei ole enää vain kadonnut aarre, vaan symboli siitä, mitä voimme saavuttaa yhdessä, kun ylitämme vaikeudet ja luotamme toisiimme.' Pöllö levitti siipiään hieman ja loi ystäviinsä tyytyväisen katseen. Mäyrä Mörsky rykäisi ja taputti vatsaansa. 'Jaa, mutta onko nälkä jo? Kaivamisen jälkeen maistuisi kunnon eväät! Eikö tämä nyt tarkoita, että on syytä juhlaan? Minusta tuntuu, että vatsani kurnii jo juhlamielessä!' Kaikki purskahtivat nauruun. Mörsky oli aivan oikeassa. Oli aika juhlia! Mutta ennen juhlia, he halusivat varmistaa, että koru oli turvassa ja että sen tarina muistettaisiin. Puuhakku Pikkukoponen mietti, mihin koru kuuluisi parhaiten. Minne se asetettaisiin, jotta kaikki voisivat ihailla sitä ja muistaa tämän jännittävän päivän? 'Minä tiedän!' Vikkeli huudahti, heiluen edestakaisin Puuhakun olkapäällä. 'Eikö se kuuluisi sinne missä kaikki alkoi? Sinun omalle puullesi, Puuhakku! Siellä se on turvassa ja kaikki metsän asukit voivat nähdä sen! Se olisi kuin metsän oma koru!' Puuhakku mietti ehdotusta. Se oli loistava idea! Hänen oma puunsa oli vahva ja vakaa, ja se oli ollut hänen kotinsa jo pitkään. Se oli nähnyt kaikki hänen ilonsa ja surunsa. Se olisi täydellinen paikka korulle. Koru olisi siellä kuin pieni majakka, joka muistuttaisi kaikille metsän asukkaille ystävyyden ja yhteistyön voimasta. 'Niin teemme!' Puuhakku sanoi päättäväisesti. 'Viehään koru minun puuni juurelle. Siihen kohtaan, missä aurinko paistaa kauniisti aamuisin ja minne metsän eläimet tulevat juomaan purosta. Siinä se on kaikkien nähtävillä ja se kertoo meidän tarinaamme.' Niin he tekivät. He kävelivät yhdessä takaisin Puuhakun puun luo, joka oli vanha ja uljas, sen oksat levittyivät ylväästi taivasta kohti. Puuhakun puu oli nähnyt monta vuotta ja kuullut monta tarinaa. Nyt se saisi uuden, kimaltelevan tarinan kerrottavakseen. Puuhakku Pikkukoponen asetti korun varovasti puun juurelle, pieneen sammalpeitteiseen syvennykseen. Auringon säteet osuivat siihen heti, saaden sinisen valon loistamaan entistä kirkkaammin. Se oli todella kaunis näky, kuin pieni sininen lamppu metsän sydämessä. 'Katso, se kimaltaa niin kauniisti!' Vikkeli sanoi innoissaan. 'Aivan kuin se olisi aina kuulunut sinne! Nyt kaikki tietävät meidän seikkailustamme!' Pöllö Viisas nyökkäsi. 'Se on löytänyt paikkansa. Ja sen valo ohjaa ja muistuttaa meitä siitä, että joskus tärkeimmät aarteet eivät ole piilotettuina maan sisään, vaan sydämissämme ja toistemme apuun. Ystävyys on se todellinen aarre.' Mäyrä Mörsky katseli korua hetken, sen pyöreät silmät mietteliäinä. Sitten se hymyili. 'Nyt vasta on aika juhlia. On löytö, on ystäviä ja on hyvä mieli. Eikä unohdeta, että on nälkä! Eikö niistä saa parhaat juhlat aikaan?' Kaikki yhtyivät Mörskyn mielipiteeseen. Todellakin! He olivat saavuttaneet jotain suurta yhdessä. He olivat todistaneet, että olipa tehtävä kuinka vaikea tahansa, seikkailu kuinka mutkikas tahansa, ystävien avulla kaikki oli mahdollista. Jokainen oli ollut tärkeä, jokainen oli tuonut oman ainutlaatuisen lahjansa tähän seikkailuun. Puuhakku katseli ystäviään ja tunsi sydämessään lämpimän, onnellisen tunteen. Hän ei ollut vain löytänyt kadonnutta korua, vaan hän oli löytänyt jotain vieläkin arvokkaampaa: syvän ystävyyden. Hän tiesi, että Orava Vikkeli, Pöllö Viisas ja Mäyrä Mörsky olisivat hänen ystäviään ikuisesti. He olivat kokeneet yhdessä niin paljon, että heidän välilleen oli syntynyt side, jota ei voinut katkaista. Metsäkin tuntui iloisemmalta. Linnut lauloivat entistäkin kauniimmin, tuuli humisi lehdissä lempeämmin, ja kukat tuntuivat avautuvan loistoonsa vieläkin kirkkaammin. Koko metsä juhli Puuhakun ja hänen ystäviensä menestystä. 'Muistatteko vielä, kun Puuhakku oli niin surullinen, kun koru oli kadonnut?' Vikkeli kysyi, hyppien iloisesti. 'Nyt hän on iloisempi kuin koskaan! Ja me kaikki olemme oppineet paljon!' Pöllö Viisas vastasi: 'Suru muuttui iloksi, epäilys luottamukseksi, ja yksinäisyys ystävyydeksi. Tämä seikkailu opetti meille kaikille jotakin tärkeää ja arvokasta, mitä emme koskaan unohda.' Mäyrä Mörsky nyökkäsi painokkaasti. 'Eikä vain meille. Koko metsä tietää nyt, että jos on pulma, ystävät auttavat. Ja jos on aarre, se jaetaan. Tai ainakin juhlitaan yhdessä maistuvilla eväillä!' Puuhakku Pikkukoponen hymyili. Hän tiesi, että tämä ei ollut loppu, vaan uuden alun alku. Heillä oli ollut monta jännittävää seikkailua ennenkin, mutta tämä oli ollut erityinen. Se oli opettanut heille kaikista tärkeimmän asian: Ystävyys on todellinen taika. Ystävyys saa asiat kimaltelemaan kirkkaammin kuin mikään koru. Hän katsoi korua, joka loisti nyt kuin pieni majakka puun juurella. Sen valo oli lämmin ja kutsuva. Se oli muistutus siitä, että vaikka maailma olisi täynnä haasteita ja kadonneita esineitä, niin ystävien kanssa kaikki on mahdollista. Se oli lupaus tulevista seikkailuista, ja se oli lupaus siitä, että heidän ystävyytensä kestäisi ikuisesti. Nyt heidän mielensä oli täynnä uusia ideoita ja suunnitelmia, eivätkä ne olleet vain etsintäsuunnitelmia, vaan suunnitelmia siitä, kuinka he voisivat viettää aikaa yhdessä, auttaa toisiaan ja nauttia metsän tarjoamista iloista. Heidän ystävyytensä oli kuin tuo kimalteleva koru: arvokas, ainutlaatuinen ja loisti kauniisti kaikkien nähtäville. Puuhakku Pikkukoponen tunsi, kuinka kevyt ja onnellinen hän oli. Hän oli saanut takaisin korun, mutta mikä vielä tärkeämpää, hän oli löytänyt syvemmän merkityksen ystävyydelle. Hän tiesi, että elämässä oli paljon muutakin kuin vain kadonneiden esineiden etsintää. Oli iloa löytää, iloa jakaa ja iloa kasvaa yhdessä. 'Hei,' Vikkeli sanoi, hypäten takaisin Puuhakun olkapäälle. 'Minulla onkin jo ajatus seuraavasta seikkailusta! Entä jos rakentaisimme maailman korkeimman tammenterhosta tehdyn linnan ja koristelisimme sen kaikilla kimaltelevilla kivillä, joita metsästä löytyy?' Puuhakku ja muut nauroivat. He tiesivät, että Vikkelin mielikuvitus oli rajaton. Ja he tiesivät myös, että minkä tahansa seikkailun Vikkeli keksisi, he olisivat valmiina. Yhdessä. Heidän seikkailunsa oli päättynyt onnellisesti, ja uusia oli jo horisontissa. Ystävyys oli voittanut, ja kimaltava koru oli todisteena siitä. Metsä oli täynnä iloa ja odotusta. Heidän sydämensä olivat täynnä lämpöä ja tyytyväisyyttä. He olivat todella oppineet, mikä ystävyyden voima on ja kuinka ihanaa on löytää asioita, jotka kimaltelevat niin sisältä kuin ulkoakin. He olivat täynnä energiaa ja odotusta tulevaa kohtaan. He olivat nyt valmiita seuraavaan lukuun, seuraavaan seikkailuun, ja seuraaviin juhliin, joita he varmasti pitäisivät tämän upean löydön kunniaksi. Ja kaikki tämä ystävyyden voimalla, joka oli kimaltavampi kuin mikään koru.

Juhlat metsässä ja uusia lupauksia

Ja niin, he olivatkin valmiita juhlimaan! Puuhakku Pikkukoponen katseli ystäviään, Orava Vilkasta, Pöllö Viisasta, Mäyrä Muhkeaa ja kaikkia niitä iloisia keijuja, jotka nyt sirkuttelivat ja lentelivät onnesta. Korukivi kimalteli Puuhakun sylissä, mutta vielä kirkkaammin kimalteli ystävien silmissä näkyvä ilo. He olivat juuri kokeneet seikkailun, joka oli opettanut heille niin paljon, ja nyt oli aika jakaa se ilo kaikkien metsän asukkaiden kanssa. Tämä ei ollut vain korun löytymisen juhla, vaan ennen kaikkea ystävyyden juhla.Mitäs jos järjestäisimme juhlat, oikein kunnon metsäjuhlat?

Outro

Kiitos, että olit mukana Puhuvan Puuhakun ja ystävien jännittävässä seikkailussa! Toivottavasti pidit metsäjuhlista ja kadonneen korun etsinnästä. Kerrothan Sonacastille, jos sinulla on palautetta tai toiveita uusista tarinoista. Ehkä voit itse keksiä oman hauskan seikkailun tai taikaesineen? Mielikuvitus on ihana asia, joka voi viedä sinut minne vain. Nähdään taas seuraavassa tarinassa! Lämpimät kiitokset kuuntelusta!

Lisää tarinoita