SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Puhuva Kuokka ja Hassu Maatilaseikkailu

60 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Introduction

Tervetuloa mukaan seikkailuun, joka on täynnä naurua ja hassuja yllätyksiä! Kuvittelepa nyt mielessäsi vilkas maatila, jossa on paljon iloisia eläimiä: kukko, lampaita, possuja, uteliaita kanoja ja jopa muutama lehmä. Mutta tällä maatilalla asuu myös jotain ihan erityistä – kuokka, joka osaa puhua! Kyllä, kuulit aivan oikein, ihan tavallinen puinen kuokka, mutta se rakastaa jutella ja sekaantua kaikkeen. Se ei millään osaa pitää suutaan kiinni, ja se johtaa aina hauskoihin ja yllättäviin tilanteisiin! Oletko valmis tapaamaan Puhuvan Kuokan ja kokemaan maatalon elämää ihan uudella tavalla? Valmistaudu nauramaan!

Hups, Kuokka Alkaa Puhua!

Aamu sarasti maatilalla, ja aurinko kurkisti iloisena pilven takaa. Maajussi Martti, jolla oli aina hattu vinossa ja hymy huulilla, asteli pihalle venytellen. Tänään oli luvassa puutarhatöitä, ja Martti etsi työkaluvajasta suosikkikuokkaansa. Se oli vanha, puinen kuokka, jonka hän oli perinyt isoisältään. Se oli luotettava ja aina siellä missä pitikin. Martti tarttui kuokan varteen, valmistautuen aloittamaan päivän hommat kasvimaalla. Hän nosti kuokan maahan, aivan ensimmäisen pienen rikkaruohon viereen, ja oli juuri aikeissa huitaista, kun – – kuokka alkoi puhua! ”Hei! Varo nyt vähän! Minähän olen tässä!” se huudahti. Maajussi Martti pudotti kuokan ja hieroi silmiään. Hän katseli ympärilleen. Oliko joku piilossa? Oliko se Kaisa-kana, joka oli oppinut puhumaan? Ei, Kaisa vain kotkotti tyytyväisenä jyviensä äärellä. Martti kumartui hitaasti ja katsoi kuokkaa. Se makasi maassa, aivan tavallisen näköisenä, mutta oliko se muka juuri puhunut? Hän nosti kuokan uudelleen. ”Puhuitko sinä?” Martti kysyi, vähän varovaisesti. ”No totta kai minä puhuin!” kuokka vastasi iloisesti, heiluen vähän Martin kädessä. ”Minä olen Kuokka, puinen ja paljon puhuva sellainen! Olen jo kauan halunnut jutella sinulle, mutta olet aina niin kiireinen kitkemään tai kaivamaan. Minulla on niin paljon sanottavaa!” Martti haukkoi henkeään. Puhuva kuokka! Tämä oli jotain aivan uutta! Hän ei ollut koskaan, ei ikinä, kuullut työkalun puhuvan. Tämä oli todella erikoista. Martti alkoi nauraa. Ensin hiljaa, sitten yhä kovempaa ja kovempaa, kunnes häneltä meinasivat tulla vedet silmistä. ”Minulla on paljon kysyttävää, Kuokka!” Martti sanoi, pyyhkien silmiään. ”Miten sinä osaat puhua? Ja mitä sinulla on sanottavaa?” Kuokka pomppasi hieman Martin kädessä. ”Voi, ihan kaikkea! Esimerkiksi sen rikkaruohon olisit voinut jättää rauhaan, se oli juuri nukahtamassa!” Martti ravisti päätään huvittuneena. Tämä päivä ei tosiaankaan ollut tavallinen. Maatilaan oli saapunut uusi, hassu ja äärimmäisen puhelias asukas, joka oli jo nyt täynnä mielipiteitä. Ja tämä oli vasta alkua! Mitähän kaikkea muuta Puhuva Kuokka keksisi? Valmistaudu hauskuuteen!

Kukon Laulu ja Kuokan Kommentit

Aurinko alkoi juuri, juuri kurkistaa puiden latvojen takaa. Maatila nukkui vielä, mutta ei kauaa. Pieniä lintuja viserteli pensaikossa, ja lehmät märehtivät uneliaana navetassa. Kaikki oli ihanan rauhallista, juuri niin kuin pitääkin uuden aamun koittaessa. Mutta sitten se tapahtui. Kukko, Kukkopilli-nimeltään, hypähti ylväänä navetan katolle. Se ojensi kaulaansa, puhdisti kurkkuaan muutaman kerran ja veti sitten niin syvään henkeä kuin vain jaksoi. Sen isot, punaiset heltat heiluvat puolelta toiselle. Ja sitten... "Kukko-oo-kuu! Kukko-oo-kuuu! KUKKO-O-KUUUU!" Kukkopilli huusi niin lujaa, että kaikki maatilan eläimet pomppasivat hereille! Sen ääni kaikuu yli peltojen ja puiden, ihan koko laakson. Se oli Kukkokillin tapa toivottaa huomenta koko maailmalle! Puhuva Kuokka, joka oli nojannut navetan seinää vasten ja nukkunut sikeästi muiden työkoneiden seassa, heräsi rysähdykseen. Se oli pudonnut vähän vinoon yöllä ja nyt auringonsäteet osuivat suoraan sen puiseen kahvaan. "Voi hitsi sentään! Eikö tuossa ole mitään tolkkua, tuossa metelissä?" Puhuva Kuokka mutisi, heiluen edestakaisin. "Joka aamu sama rääkyminen! Luulisi, että edes yhden kerran voisi laulaa virheettömästi! Ihan kuin joku yrittäisi kaivaa maata ilman lapiota – ihan älytöntä!" Kuokka oli vähän kuin vanha, nuriseva setä, jolla oli aina mielipide kaikesta. Ja Kukkokillin aamulaulusta sillä oli aivan erityisen paljon sanottavaa. Se oli kuulemma "täysin amatöörimäistä" ja "ei lainkaan ammattimaista". "Ensinnäkin, sävel! Ihan päin honkia!" Kuokka huuteli Kukkopillin suuntaan. "Ei tuolla tavalla ihmiset herää pirteinä, vaan pelkäävät sydänkohtausta! Se on ihan kuin yrittäisi rikkoa kiveä vasaralla – ihan liian kovaa, ilman hienostelua!" Kukkopilli katseli alas kuokkaa, silmät pyöreinä. Se ei ollut koskaan aiemmin saanut näin tarkkaa ja kriittistä palautetta laulustaan. Sen mielestä se oli aina ollut täydellistä. Aina! "Ja mikä se 'kuu' siinä lopussa on? Kuu on yöllä! Aurinko on nyt! Pitäisi olla 'kukko-o-aurinko!' Tai jotain! Miksi aina pitää pitäytyä vanhoissa tavoissa, kun voisi kehittyä?" Kuokka jatkoi, heiluttaen kahvaansa ilmassa kuin kapellimestari. "Ja se volyymi! Voisiko sitä vähän säätää? Ei tarvitse koko kylän kuulla, että sinä olet herännyt. Maatilan asukkaat kyllä ymmärtävät hienovaraisemminkin, jos laulaisit vaikka 'kukko-oo-kuu' ihan hiljaa, kuin pörröinen paimenkoira kerjäämässä rapsutuksia!" Maatilan isäntä, Pekka, tuli juuri navetasta, haukotellen leveästi. Hän oli jo tottunut Puhuvan Kuokan aamunavaukseen, mutta silti se jaksoi yllättää hänet. Pekka hieroi silmiään. "Kuule Kuokka", Pekka sanoi hymyillen, "Kukkokilli on laulanut tuolla tavalla jo vuosikymmeniä. Se on sen tyyli. Minä ainakin pidän siitä!" "Tyyli, tyyli! Se on huono tapa!" Kuokka vastasi. "Jos minä olisin kukko, minä harjoittelisin! Tai ottaisin laulutunteja. Tai ehkä vain jättäisin laulamatta ja keskittyisin kananmunien etsimiseen! Ne sentään ovat hyödyllisiä, toisin kuin tämä meteli!" Kanat, jotka olivat jo heränneet ja tepastelivat pihalla, alkoivat kotkottaa toisilleen. Ne tuntuivat olevan Kukkokillin kanssa samaa mieltä – tai ainakin ne olivat yllättyneitä Kuokan suorasukaisuudesta. "Kot-kot-kot-kot!" kanat sanoivat, ikään kuin kommentoiden. "Kuokka on taas vauhdissa!" Sikakin nosti kuononsa mullasta ja röhki. Se taisi olla sitä mieltä, että kukon laulu oli ihan ok, kunhan se ei estänyt ruoan etsintää. Lehmät vain märehtivät rauhallisesti, heille kukon laulu oli vain taustamusiikkia aamiaista odotellessa. "Tiedätkö mitä, Kukkokilli?" Kuokka sanoi, kääntyen Kukkopillin puoleen. "Minä voisin auttaa sinua. Minulla on loistava kuoroääni! Voisin opettaa sinulle oikeanlaisen tekniikan. Tai ainakin kertoa, millainen ääni kuulostaa hyvältä, kun sillä kaivaa maata!" Kukkopilli oli vähän hämmentynyt. Opettaako kuokka sitä laulamaan? Miten? Kuokka oli vain puinen työkalu, jolla oli kahva ja metallinen terä. Sillä ei ollut edes kurkkua! "Ensin, syvään henkeä, mutta älä päästä kaikkea ulos kerralla", Kuokka neuvoi. "Pitäisi olla sellaista 'kukko-oo-kuuuu', joka nousee pehmeästi ja laskeutuu sitten lempeästi, kuin untuva. Ei mitään sellaista 'KUKKO-O-KUUUU!' joka saa korvat soimaan! Pitää olla kuin pehmeä kaivaminen, joka ei edes tunnu, mutta saa silti työn tehtyä!" Kukkopilli yritti. Se veti henkeä ja yritti laulaa pehmeämmin, mutta siitä tuli vain "kuk-kuk-kuu..." Se kuulosti pikemminkin yskäisevältä varpuselta kuin uljaalta kukolta. "Ei, ei, ei! Ei tuolla tavalla!" Kuokka puuskahti. "Lisää voimaa, mutta hallitusti! Kuin jousi, joka ampuu nuolen täydellisesti! Tai kuin lapio, joka nostaa mullan täydellisenä kokkareena! Ei hajota sitä!" Pekka-isäntä pudisteli päätään huvittuneena. Kuokka oli todella uskomaton. Se jaksoi aina yrittää. Ja Kukkokilli näytti yrittävän parhaansa mukaan, vaikka oli hieman ymmällään. "Ja se rytmi!" Kuokka jatkoi. "Miksi aina sama? Voisitko kokeilla jotain uutta? Ehkä jazzia? Tai vaikka rock and rollia? Kukko-rock! Se olisi hitti! Ajattelepa sitä! Saisit kaikki kanat tanssimaan!" Kukkopilli kurkisteli ympärilleen. Jazzia? Rock and rollia? Mitä ne olivat? Sen mielestä Kukko-oo-kuu oli täydellinen aamulaulu. Yksinkertainen, tehokas ja perinteinen. Aivan kuin parhainkin maatilan aamupala – aina sama, mutta aina hyvä. "Mutta Kuokka", Kukkokilli rääkäisi takaisin. "Minä olen kukko! Minun kuuluu laulaa kukon lauluja! Eikä minulla ole edes ääntä laulaa jazzia! Enkä minä tiedä mikä on jazz! Minä laulan niin kuin olen aina laulanut! Ja minun lauluni herättää kaikki!" "Pikku juttuja! Harjoittelua vain!" Kuokka sanoi. "Tiedätkö, jos minulla olisi kurkku, laulaisin paljon paremmin kuin sinä! Minun 'Kukko-oo-kuuni' olisi melodinen, voimakas ja täynnä tunnetta! Se olisi kuin upea, syvä ura maassa, täydellisesti kaivettu!" Pekka-isäntä naurahti. Hän tiesi, että Kuokka oli vain Kuokka. Ja Kukkokilli oli vain Kukkokilli. Molemmat olivat täydellisiä sellaisenaan. Ja maatilalla oli aina tilaa molemmille, niin perinteiselle laululle kuin arvostelullekin. "No, jos et halua oppia", Kuokka sanoi lopulta, vähän pettyneenä mutta silti itsevarmasti, "niin sitten en voi auttaa sinua. Mutta älä tule itkemään minulle, kun levy-yhtiöt eivät soita perään! Minä ainakin voisin kaivaa sinulle paikan tähtien joukosta!" Kukkopilli pudisti sulkaista päätään ja lauloi vielä kerran, tällä kertaa ehkä hieman voimakkaammin kuin aiemmin: "Kukko-oo-kuuu!" Se oli sen viesti Kuokalle: "Minä laulan juuri niin kuin minä haluan!" Puhuva Kuokka huokaisi syvään. Se oli saanut sanoa sanottavansa, ja nyt se oli valmis uuden päivän koitoksiin. Maatilalla oli taas kerran koettu yksi hauska aamunavaus, ja Kukkokillin laulu, vaikka Kuokka siitä eri mieltä olikin, oli taas kerran ilahduttanut kaikkia muita. Mitähän Puhuva Kuokka seuraavaksi keksisi? Kenties se löytäisi jotain pientä, joka oli kadonnut...

Missä On Kadonnut Pieni Siemen?

Aamu eteni maatilalla rauhallisesti, ja vaikka Kukkokilli oli jo hoitanut aamutoimensa, aurinko ei ollut vielä ehtinyt kokonaan lämmittää ilmaa. Mutta kohta alkoi kuulua kummallisia ääniä, ei iloisia vaan surullisia kurnutuksia. Kerttu-kana, joka yleensä tepasteli reippaana pitkin pihaa nokkimaan jyviä, istui nyt pihan perällä, pienen pensaan juurella, ja voihki. Sen kauniit, ruskeat höyhenet olivat pörröllään surusta, ja sen nokka oli painettuna maahan. Mikä voi olla niin surullista, että jopa Kerttu-kana menettää ruokahalunsa? No, Puhuva Kuokka, joka tietenkin oli kuulolla, ei malttanut olla puuttumatta asiaan. Se keikkui paikallaan kuin utelias lapsi. ”Kerttu, Kerttu-kana! Miksi sinä olet niin surullinen?” Kuokka kysyi, heilauttaen varttaan. ”Oletko nähnyt kummituksen? Vai onko joku varastanut aamujyväsi? Minä voin mennä sanomaan sille, että se on tuhma!” Kerttu nosti päätään hitaasti ja katsoi Kuokkaa. ”Voi, Kuokka”, se kurnutti, ”paljon pahempaa. Minä menetin sen! Sen pienen, kauniin siemenen, jonka aioin istuttaa tuohon aurinkoisimpaan paikkaan. Siitä olisi kasvanut maailman isoin ja herkullisin kurpitsa! Mutta nyt se on poissa. Kadonnut kuin tuhka tuuleen.” Kuokka suoristi vartensa. ”Kadotettu siemen? Ei hätää, Kerttu-kulta! Minä olen Puhuva Kuokka, ja minun tehtäväni on löytää kadonneita asioita! Etenkin pieniä, pyöreitä ja istutettaviksi tarkoitettuja asioita! Me löydämme sen yhdessä!” Kerttu oli skeptinen. ”Miten muka? Se on niin pieni. Se on voinut lentää minne tahansa. Ehkä tuuli vei sen, tai sitten Hupu-hiiri nappasi sen iltapalaksi.” ”Höpsistä!” Kuokka ilmoitti. ”Tuuli ei vie siemeniä kauas ilman lupaa, ja Hupu-hiiri on liian kiireinen juustonsa kanssa. Me etsimme systemaattisesti! Aloitetaan tuosta pensaan juurelta. Minä kaivan, sinä katsot!” Ja niin alkoi etsintä. Kuokka alkoi innokkaasti kaivaa pensaan juurelta. Se lapioi maata ylös ja alas, ja multa vain lensi Kertun höyhenille. Hups! Kerttu sai väistellä. ”Ei, ei, ei, Kuokka! Ei noin rajusti! Et kai sinä riko pensasta?” ”Ei riko!” Kuokka vastasi, kun sen terä oli syvällä mullassa. ”Pitää kaivaa syvälle, jos haluaa löytää syvälle kadonneita salaisuuksia! Täällä on vain kiviä ja matoja. Hei, mato! Oletko nähnyt pientä kurpitsansiemenä?” Mato kiemurteli kauemmas, ilmeisesti ymmärtämättä Kuokan kysymystä. Tai ehkä se ei vain halunnut puhua. Kuokka jatkoi kaivamista, ja pian Kerttu oli peittynyt mullasta. Kerttu-paran mielestä etsintä oli enemmänkin hauskaa Kuokalle kuin hänelle itselleen. Seuraavaksi Kuokka päätti laajentaa etsintäaluetta. ”Ehkä se on tuolla veden äärellä, pienen lätäkön vieressä? Siemenet tykkäävät vedestä, eikö vain? Kasvaakseen?” Kuokka tuumi ja alkoi työntää itseään kohti lätäkköä, jonne sateen jälkeen oli kertynyt vettä. Kerttu seurasi, toivo pilkistellen sen mielessä. Voisiko siemen kellua veden pinnalla? Se olisi helppo löytää! Mutta Kuokka ei ollutkaan kovin tarkkaavainen. Sen sijaan, että se olisi katsonut lätäkköön, se alkoi lätkiä vettä sinne tänne, iloisesti roiskien. Vettä lensi kaikkialle! Kertun pörröiset höyhenet kastuivat märäksi, ja se kurnutti valittaen. ”Kuokka! Lopeta! Olen ihan märkä! Ei siellä voi nähdä mitään, jos sinä vain roiskutat!” ”Anteeksi!” Kuokka vastasi, mutta jatkoi silti roiskimista vielä yhden kerran, ikään kuin varmistaakseen, että jokainen Kertun höyhen oli varmasti märkä. ”Tarkistin vain, ettei siemen piileskele pohjassa! Se ei piileskele. Ei lätäkössä siis.” Etsintä jatkui ladon takana, missä oli vanha puupino. ”Nämä puut ovat täynnä koloja ja rakoja!” Kuokka julisti. ”Siemen olisi voinut pudota johonkin! Minä tongin, sinä katsot! Tällä kertaa ei tule multaa, eikä vettä!” Kuokka alkoi tongella puupinoa. Se siirteli pienempiä puunpaloja, ja Kerttu kurkisti jokaiseen rakoon. Etsintä oli jännittävää, mutta siementä ei näkynyt. Sen sijaan Kuokka löysi vanhan, unohtuneen ruosteisen naulan ja pienen, pyöreän kiven. ”Hei, Kerttu! Katso! Tässä on pieni kivi! Se on pyöreä! Voisiko se olla siemen? Tai tämän siemenen sukulainen?” Kerttu pyöritti silmiään. ”Ei, Kuokka. Se on vain kivi. Siemen tuntuu pehmeämmältä, ja se on paljon, paljon pienempi.” Samassa paikalle tallusteli Pörri-possu, joka oli kuullut Kertun hätäiset kurnutukset ja Kuokan kovaääniset lausunnot. Pörri oli aina nälkäinen ja utelias. ”Mitä te puuhaatte?” Pörri röhki. ”Oletteko löytäneet jotain syötävää? Minä haistan jotain. Ehkä se on siemen? Olen oikein hyvä löytämään asioita nenälläni!” Kuokka innostui. ”Pörri-possu, sinä olet loistava! Kerttu etsii pientä kurpitsansiemenä, joka katosi! Ehkä sinun nenäsi voi auttaa! Hajustaako se siemenen?” Pörri alkoi nuuskia maata. Se tonki nokallaan sinne tänne, ja pian koko piha näytti siltä kuin pieni myrsky olisi pyyhkäissyt sen yli. Kerttu yski pölyn keskellä. ”Pörri, Pörri-possu! Rauhallisemmin! Et kai sinä syö siementä, jos löydät sen?” ”Röh! En syö! Vain nuuskuttelen!” Pörri lupasi, ja jatkoi innokkaasti. Se nuuski Kertun jalkoja, Kuokan vartta, ja sitten se pysähtyi. Sen nenä alkoi väpättää. Se röhki pienesti ja alkoi tonkia aivan Kuokan varren juuresta. Sieltä, missä Kuokka oli aiemmin kaivanut multaa Kertun päälle, Pörri tonki esiin jotain pientä ja ruskeaa. Se oli se! Kertun kurpitsansiemen! Se oli lentänyt Kertun höyheniltä ja jäänyt kiinni Kuokan varteen, josta se oli pudonnut takaisin maahan! Kerttu kurnutti riemusta. ”Minun siemeneni! Löysitte sen! Voi kiitos, Pörri! Ja kiitos Kuokka! Vaikka teittekin vähän sotkua, niin lopulta se löytyi!” Kuokka suoristi vartensa ylpeänä. ”Minähän sanoin, Kerttu! Minä sanoin, että minä löydän sen! Vain pieni sotku matkalla, mutta se kuuluu seikkailuun! Ja nyt, Kerttu, voit istuttaa sen. Ja minä voin auttaa kaivamaan sen kuopan!” Kuokka oli jo valmiina tarttumaan toimeen, ehkä vähän liiankin innokkaasti. Maatilalla oli taas kerran koettu yksi hauska etsintä, ja kadonnut siemen oli löytynyt. Mitähän seuraavaksi tapahtuisi, kun Puhuva Kuokka oli jälleen kerran todistanut olevansa 'paras' apuri? Ehkä se auttaisi possuja, tai joutuisi lammaslauman kanssa kommelluksiin...

Kuokka Yrittää Auttaa Possuja

Kuokka tunsi olonsa aivan mahtavaksi. Se oli auttanut löytämään pienen siemenen, ja nyt se oli valmis uusiin seikkailuihin! Minne apua seuraavaksi tarvittaisiin? Kuokka katseli ympärilleen maatilalla, sen kiiltävä terä välkehti auringossa. "Aivan! Possulaan!" se huudahti itsekseen. "Olen varma, että possuilla on jotakin, missä he kaipaavat minun huippuosaamistani!" Kuokka sipsutti, tai oikeastaan hypähteli, kohti possulaa. Jo kaukaa kuului iloista röhkimistä ja märkää läiskettä. Possut olivat lempipuuhiensa äärellä, eli mutakylvyssä! Ne kieriskelivät paksussa, ruskeassa mutalätäkössä, heittelivät mutaa toistensa päälle ja nauroivat makeasti. Pieni Possu, Pinkki ja Pulmu, kolme iloista porsasta, olivat aivan mutaisia kuonosta hännänpäähän. "Hei, possut!" Kuokka huikkasi iloisesti. "Mitäs täällä kuuluu? Näyttääpä teillä olevan hauskaa!" Possut nostivat mutaiset kuononsa ylös ja katsoivat Kuokkaa suurilla silmillään. Röh, röh! Ne murahtelivat, ikään kuin kysyen: "Kuka sinä olet, ja mitä sinä haluat?" Kuokka suoristautui ylpeästi. "Minä olen Kuokka, maatilan paras apuri! Ja tulin katsomaan, voinko jotenkin auttaa teitä!" Pieni Possu, joka oli juuri heittänyt kasan mutaa Pulmun päälle, pyyhki kuononsa etujalallaan ja röhki. "Auttaa? Meillä on kaikki hyvin! Meillä on mutaa! Paljon mutaa!" Kuokka tarkasteli mutalätäkköä kriittisesti. "Hmm, paljon mutaa kyllä, mutta entä jos… entä jos mutakylvystänne tulisi entistäkin parempi? Entistäkin syvempi! Ja entistäkin mutaisempi!" Pinkki ja Pulmu katsoivat toisiaan ja sitten Kuokkaa. Syvempi mutakylpy? Miten se olisi mahdollista? "Minäpä näytän!" Kuokka sanoi. "Minä kaivan teille tähän ison, uuden kuopan! Sitten sinne mahtuu vielä enemmän mutaa! Ja se pysyy ihanan viileänä kesähelteilläkin!" Ennen kuin possut ehtivät sanoa röh, Kuokka alkoi jo touhuta. Se painoi teränsä maahan ja alkoi kaivaa vauhdikkaasti. Hups, hups, hups! Maata lensi joka suuntaan. Possut olivat aluksi vähän yllättyneitä, mutta sitten ne tajusivat, että lentävä maa ja uusi kuoppa tarkoittivat enemmän tilaa leikkiä! Kuokka kaivoi ja kaivoi. Se oli todella innokas. "Tästä tulee possujen unelmien mutakylpy!" se mumisi itsekseen. Mutta Kuokka kaivoi niin innokkaasti, että se ei huomannut mitä sen terä osui maassa. *Klonk!* Kuokka pysähtyi. "Mikäs tuo oli?" se ihmetteli. "Ei kai täällä kiviä pitänyt olla?" Se kaivoi vielä kerran, ja maan alta paljastui jotain odottamatonta. Se ei ollut kivi, eikä se ollut juuri! Se oli vanha, ruosteinen ämpäri! Ämpäri oli täynnä vettä, ja kun Kuokka tökkäsi sitä, vesi läiskähti ulos ja teki maahan uuden, pienen, yllättävän lätäkön. Pinkki, Pieni Possu ja Pulmu katsoivat lätäkköä. Se ei ollut mutaa, mutta se oli vettä! Ja vesi teki lisää mutaa! "Röh, röh, röh!" possut huusivat iloisina ja ryntäsivät uuteen, pieneen lätäkköön. Ne alkoivat iloisesti kieriä ja ryömiä siinä, tehden siitä nopeasti ihanan mutaisen. Kuokka katsoi tyytyväisenä työtään. "No niin, näettekö?" se sanoi possuille. "Uusi ja yllätyksellinen mutakylpy! Tämä ämpäri tekee siitä entistäkin hauskemman!" Possut eivät vastanneet, ne olivat liian kiireisiä piehtaroimaan ja pärskyttelemään mudassa. Ne olivat niin onnellisia! Juuri silloin Maatilan Isäntä käveli paikalle. Hän katseli Kuokkaa, joka seisoi ylpeänä uuden ämpärin vieressä, ja kolmea pientä porsasta, jotka olivat mutaisempia kuin koskaan, leikkimässä entistä isommassa mutalätäkössä. Isäntä hymyili. "Kuokka, sinä sitten osaat yllättää," hän sanoi. "Et koskaan tiedä, mitä seuraavaksi keksit. Ainakin possut näyttävät olevan tyytyväisiä uuteen 'kylpyammeeseensa'." Kuokka keikkui ylpeänä edestakaisin. "Totta kai! Minähän olen paras apuri!" Isäntä pudisti päätään, yhä hymyillen, ja jatkoi matkaansa. Hän tiesi, että Kuokan "apu" oli aina täynnä yllätyksiä, mutta se toi aina myös iloa maatilan elämään. Kuokka katseli possuja, jotka olivat nyt löytäneet ämpärin ja yrittivät tunkata kuonoillaan vettä siitä ulos saadakseen lisää lätäköitä. Mikä riemastuttava näky! "No niin, possut!" Kuokka sanoi iloisesti. "Nyt teillä on entistäkin enemmän lätäköitä ja mutaa! Eikö olekin mahtavaa?" Possut vastasivat syvällä röhkimisellä, joka tarkoitti "Kyllä, kyllä, Kuokka! Kiitos!" Kuokka tunsi olonsa suorastaan lentäväksi. Se oli auttanut possuja! Ja kenties hieman yllättävällä tavalla, mutta lopputulos oli tärkein – possut olivat iloisia! Seuraavaksi Kuokka mietti, minne sen apua kaivattaisiin. Possut olivat saaneet mutakylpynsä. Siemen oli löytynyt. Kukko oli laulanut. Ehkäpä lampaat tarvitsisivat pientä ohjausta? Ne näyttivät aina niin rauhallisilta, mutta Kuokka tiesi, että joskus rauhallisetkin eläimet tarvitsivat hieman jännitystä elämäänsä! Kuokka heilautti teräänsä ja alkoi jo miettiä, mitä hauskoja kommelluksia se keksisi seuraavaksi...

Lammaslauma Karkuteillä!

Kuokka oli heilauttanut teräänsä ja miettinyt, mitä hauskaa se keksisi seuraavaksi. Sen katse osui lampaiden aitaukseen. Lampaat, niin valkoisia ja pörröisiä, ne olivat aina syöneet rauhallisesti ja märehtineet tyytyväisinä. Mutta eikö niiden elämä ollutkin vähän... tylsää? Kuokka tuumi. Kaikilla eläimillä piti olla seikkailuja! Ja Kuokka, Kuokka oli juuri oikea työkalu auttamaan niitä seikkailuun. Niinpä Kuokka alkoi varovasti liikkua kohti lammasaitauksen porttia. Se tiesi, että joskus pieni avaus oli kaikki, mitä tarvittiin. Portti oli vanha ja puinen, ja sen salpa oli hieman ruosteessa. Kuokka tönäisi terällään, sitten vähän kovempaa. Kolaus! Salpa notkahti. Ja sitten, naps! Portti avautui hitaasti naristen. Ensimmäinen lammas nosti päänsä, sen silmät pyöreinä. Sitten toinen. Ja kolmas. Ja pian koko lauma tuijotti avointa porttia. Yksi utelias karitsa astui varovasti ulos. Sitten toinen. Ja hetken kuluttua ne olivat kaikki ulkona! Vapaus! Kuokka hurrasi mielessään. Nyt nämä lampaat todella saisivat kokea jotain uutta. Mutta mitä ne oikein tekisivät? Ne olivat tottuneet vain aitaukseensa! Lampaat eivät tietenkään osanneet kävellä suoraan. Ne pomppivat ja loikkivat, ne olivat niin iloisia ja hämmentyneitä yhtä aikaa. Yksi lammas juoksi suoraan kukkapenkkiin, ja pops! Se alkoi syödä Rouva Meikäläisen kauniita orvokkeja! Toinen päätti, että omenapuu oli paljon hauskempi kuin laidun, ja yritti hypätä sen oksille. Plumps! Se putosi takaisin maahan, mutta oli yhtä iloinen. Kuokka katsoi, kun lampaat levisivät joka puolelle maatilaa. Yksi valkoinen pilvi oli mennyt kananhoitajan puutarhaan, toinen kohti possujen karsinaa, ja kolmas oli eksynyt pesunaruille, jonne Rouva Meikäläinen oli juuri ripustanut pyykkinsä kuivumaan. Voi sentään, Kuokka ajatteli, tästä tulisi todella hauska päivä! Sitten Kuokka kuuli kauhistuneen huudon. Se oli Rouva Meikäläinen! Hän oli juuri tullut ulos keräämään kuivia lakanoita ja näki lampaiden pomppivan hänen puhtaan pyykkinsä seassa! Valkoiset lakanat muuttuivat mutaisiksi, ja vastapestyt paidat saivat ylleen pieniä vihreitä nurmitahroja. Rouva Meikäläinen huokaisi syvään. 'Voi lampaat, mitä te teette!' hän valitti. Pian myös isäntä Pekka huomasi, että kaikki ei ollut kunnossa. Hän oli ollut navetassa ja tuli ulos etsimään työkaluaan, ja näki sitten koko lauman hajallaan. 'Lampaat karkuteillä!' Pekka huudahti. 'Kuinka tämä on voinut tapahtua?' Kuokka tunsi pienen pistoksen terässään. Ehkä se oli auttanut lampaita vähän liikaa. Nyt sen piti auttaa Pekkaa saamaan lampaat takaisin aitaukseen. Mutta kuinka? Kuokka yritti. Se alkoi heilua ja kolista, toivoen, että ääni ajaisi lampaat takaisin kohti aitausta. Mutta lampaat olivat nyt niin innoissaan vapaudesta, etteivät ne kuunnelleet. Yksi lammas juoksi suoraan traktorin renkaan ohi, toinen yritti syödä Pekan kengännauhoja. Hoh-hoi! Tämä oli hankalampaa kuin Kuokka oli luullut. Pekka juoksi lampaiden perässä, yrittäen houkutella niitä takaisin. 'Tule tänne, pienet ystäväni!' hän huusi, mutta lampaat vain loikkivat kauemmas. Kuokka seurasi sivusta ja mietti, miten korjata tilanne. Se alkoi miettiä vihreintä nurmialuetta ja toivoi, että lampaat juoksisivat sinne, josta ne olisi helpompi kerätä. Mutta lampaat olivat päättäneet, että maatilan piha oli paljon jännittävämpi kuin mikään nurmi. Yksi lammas päätti, että kana-aidan yli hyppääminen olisi hauska leikki. Plop! Se oli jo toisella puolella, ja pian kanat olivat yhtä hämmentyneitä kuin lampaatkin. Kot kot kot! kanat kaakattivat, kun lammas yritti syödä niiden jyviä. Pekka sai muutaman lampaan kiinni, mutta suurin osa oli edelleen vapaana. Hän oli hiestä märkä ja hiukset sekaisin. Kuokka tunsi olonsa hieman syylliseksi. Se oli halunnut vain vähän jännitystä, mutta tämä oli jo melkoista kaaosta. Miten ihmeessä kaikki lampaat saataisiin takaisin aitaukseensa, ennen kuin ne söisivät kaikki Rouva Meikäläisen omenat tai karkaisivat metsään? Pekka huomasi Kuokan. 'Sinä siinä, Kuokka!' hän sanoi, mutta ei kuulostanut vihaiselta, vain väsyneeltä. 'Oletko sinä nähnyt, miten tämä tapahtui?' Kuokka ei tietenkään voinut vastata suoraan, mutta se kolautti teräänsä maahan. Se halusi kertoa, että se oli vain yrittänyt auttaa. Se halusi lampaiden kokevan jotain uutta. Ja uutta ne olivat kyllä kokeneet! Mutta ehkä vähän liikaa uutta yhdellä kertaa. Pekka huokaisi. 'No, eipä auta itku markkinoilla. Auta, Kuokka, jos osaat.' Kuokka vauhditti itseään ja alkoi kolistella aidan reunaa, toivoen, että se ohjaisi lampaita takaisin portille päin. Ja hitaasti, hyvin hitaasti, muutama lammas alkoi seurata ääntä. Mutta monta oli vielä vapaana, nauttimassa odottamattomasta seikkailustaan ympäri maatilaa.

Miksi Lehmän Maito Maistuu Erilaiselta?

Jussi huokaisi syvään. Hän oli juuri saanut lampaat melkein kaikki takaisin aitaukseen, vaikka muutama utelias lammas vielä kurkisteli aidan takaa. 'Noh, lampaat ovat sentään melkein kaikki takaisin,' hän mumisi, pyyhkäisten hikeä otsaltaan. 'Mutta nyt on aika lypsää lehmät! Muuten emäntä ihmettelee, miksi aamupuuroon ei saada maitoa.' Hän asteli kohti navettaa, vanha lypsyastia toisessa kädessään. Kuokka, joka oli seurannut Jussia koko lammasseikkailun ajan, kolisteli perässä. Se pysähtyi ovenpieleen ja kurkisti sisään. Navetan hämärässä Hilma, Hertta ja Heluna-lehmät märehtivät rauhallisesti, suuret silmät puoliummessa. Jussi istuutui lypsyjakkaralle Hilman kylkeen ja alkoi lypsää. Ensimmäiset maitosuihkut ropisivat metalliseen astiaan. Maito oli valkoista ja kuohkeaa, aivan kuten aina. Mutta sitten, kun Jussi maistoi pienen tilkan sormenpäästään, hänen kulmakarvansa kohosivat. Hän maistoi uudelleen. 'Kumma,' hän sanoi itsekseen, kallistaen päätään. 'Tämä maito maistuu tänään... hieman erilaiselta. Ei huonolta, ei pilaantuneelta, mutta... erikoiselta. Onkohan Hilma syönyt jotain tavallisuudesta poikkeavaa?' Kuokka kolisteli varrestaan. 'Erilaiselta? Miten niin erilaiselta? Eikö maito ole aina maitoa? Eihän vesi maistu erilaiselta, vaikka sen joisi eri laseista!' Kuokka oli ylpeä vertauksestaan, vaikka se ei ihan täysin osunutkaan maaliin. Jussi hymyili Kuokalle. 'Aivan hyvä kysymys, Kuokka! Mutta lehmän maito ei ole aivan kuin vettä. Sen makuun voi vaikuttaa moni asia, erityisesti se, mitä lehmä on syönyt. Jos lehmä on syönyt paljon tuoretta ja mehevää ruohoa keväällä, maito on usein makeampaa ja raikkaampaa. Joskus taas, jos se on sattunut syömään joitakin villiyrttejä tai esimerkiksi vähän voikukkaa, maito voi saada pienen, mielenkiintoisen sivumaun. Se on osa luonnon ihmettä!' Kuokka värähti. 'Ahaa! Eli jos haluamme suklaamaitoa, meidän pitäisi syöttää lehmille suklaata? Tai jos haluamme vaniljamaitoa, pitääkö antaa niille vaniljaa?' Kuokan vars heilui edestakaisin, kun se mietti uusia ja jännittäviä mahdollisuuksia. Jussi nauroi ääneen. 'Ei ihan niin, Kuokka! Suklaa ja vanilja eivät ole hyvää lehmille. Ne tarvitsevat ruohoa, heinää ja vähän viljaa. Niiden vatsat on tehty niitä varten.' Kuokka kuitenkin sai oivan idean. 'Mutta entäs jos haluamme mansikkamaitoa? Minä tiedän, missä on mansikoita! Ne ovat punaisia ja makeita!' Ennen kuin Jussi ehti edes nyökätä tai kieltää, Kuokka pinkaisi ulos navetasta kohti maatilan marjapensaita. 'Kuokka, ei! Ei lehmille mansikoita!' Jussi huusi perään, mutta Kuokka oli jo kadonnut mutkan taakse. Kuokka kolisteli innoissaan mansikkapensaiden luo ja alkoi kaapia maasta punaisia, kypsiä mansikoita. Se palasi navettaan, mansikat keikkuen ja pudotellen sen varressa. 'Katso, Jussi!' se sanoi, esitellen saalistaan. 'Nyt saamme mansikkamaitoa! Annamme nämä Hilmalle, niin huomenna on mansikkamaidon aika!' Jussi huokasi ja otti mansikat Kuokan varresta. 'Kuokka rakas,' hän sanoi, 'mansikat ovat herkullisia meille ihmisille, ja me voimme syödä niitä paljon. Mutta lehmät syövät mieluiten ruohoa, heinää ja viljaa. Niiden vatsat ovat tottuneet käsittelemään niitä. Jos ne söisivät liikaa mansikoita tai muita erikoisuuksia, niillä voisi tulla vatsakipu, ja kukapa haluaisi kipeän lehmän?' Hilma-lehmä möykkäsi hyväksyvästi, ikään kuin ymmärtäen Jussin sanat. Se katsoi mansikoita, mutta ei yrittänyt syödä niitä. Se jatkoi rauhallisesti heinän märehtimistä, kertoen eleillään, että se oli tyytyväinen omaan ruokaansa. Jussi jatkoi selitystään Kuokalle, joka kuunteli nyt. 'Aivan kuten meidän ihmistenkin, Kuokka, lehmän terveys ja maidon laatu riippuvat siitä, mitä ne syövät. Siksi pidämme huolen, että lehmät saavat parasta mahdollista ruokaa: ravitsevaa heinää talvella, kun ruoho ei kasva, ja mehevää, vihreää ruohoa kesällä laiduntamalla. Silloin maito on parasta, täyteläistä ja maistuu aivan oikealta, puhtaalta lehmänmaidolta!' Kuokka kolisteli. 'Eli ei siis suklaata, ei vaniljaa eikä mansikoita... Vain ruohoa ja heinää? Se kuulostaa aika tylsältä lehmän elämältä!' Jussi nauroi. 'Ei tylsältä, Kuokka. Lehmille se on parasta herkkua! Ne ovat yksinkertaisen maun ystäviä, ja tyytyväisiä, kun saavat juuri sitä, mitä niiden vatsa kaipaa.' Mutta Kuokka ei ollut ihan tyytyväinen tähän selitykseen. Se katsoi Hilma-lehmää ja sen suuria, ystävällisiä silmiä. 'Miten sitten maito voi maistua erilaiselta, jos ne syövät aina samaa ruohoa? Kaikkihan lehmät syövät ruohoa!' Kuokka kysyi. 'Ehkä ne tarvitsevat jotain... salamyhkäistä? Ehkä erikoisruohoa, joka kasvaa vain täydenkuun aikaan tai jossain piilossa?' Jussi pudisti päätään. 'Ei, ei mitään salamyhkäistä. Mutta ruoho on elävää. Keväällä se on nuorta ja makeaa, kesällä rehevää ja talvella kuivaa heinää. Kaikki nämä vaikuttavat hieman maidon makuun. Ja tiedätkö, Kuokka? Jokainen lehmä on vähän kuin sinä. Sinäkin olet yksilö!' Jussi silitti Hilman lämmintä kylkeä. 'Hilman maito voi olla hieman kermaisempaa kuin Hertan maidon. Ja Helunan maito taas hieman makeampaa. Se on aivan normaalia, ja juuri se tekee maatilan elämästä niin ainutlaatuista. Jokaisella eläimellä on oma persoonallisuutensa ja omat pikku erikoisuutensa.' Kuokka katseli lehmiä aivan uusin silmin. 'Niinkö? Eli lehmilläkin on omat maut? Ja ne syövät eri tavalla? Aivan kuin minä, joka tykkään kaivaa hiekassa, mutta en pidä kivien kaivamisesta, koska ne kuluttavat lapioterää!' Jussi nyökkäsi. 'Juuri niin, Kuokka. Jokaisella on omat mieltymyksensä ja omat tehtävänsä.' Kuokka tunsi olonsa hieman hölmöksi, kun se oli yrittänyt syöttää lehmille mansikoita, mutta myös paljon viisaammaksi. Se oli oppinut, että maidon makuun vaikuttivat monet asiat, ei vain se, mitä Kuokka päätti syöttää lehmille. 'Niin,' Kuokka sanoi, 'eli minun pitäisi ehkä keskittyä siihen, mihin minä osaan parhaiten – eli rikkaruohojen kaivamiseen ja maan muokkaamiseen! Silloin lehmätkin saavat parempaa ja maukkaampaa ruohoa!' Jussi hymyili. 'Se olisi erittäin hyvä ajatus, Kuokka. Sinun avullasi maatilan ruoho kasvaa entistäkin paremmin.' Ja niin, sillä kertaa, lehmän maito maistui taas juuri siltä kuin pitikin: raikkaalta, täyteläiseltä ja herkulliselta. Kuokka oli oppinut taas jotain uutta maatilan ihmeistä. Se ymmärsi, että jokaisella eläimellä ja esineellä – jopa puhuvalla kuokalla – oli oma tärkeä tehtävänsä maatilalla. Ja Kuokka tunsi olonsa kovin tarpeelliseksi. Mutta maatilan elämä ei tietenkään pysähtynyt tähän. Seuraavana päivänä Kuokka nimittäin huomasi jotain erikoista... maassa oli salaperäinen reikä!

Salaperäinen Reikä Maassa

Kuokka, joka oli juuri saanut autettua lehmän maidon maistumaan taas maitomaiselta, tunsi olonsa kovin tarpeelliseksi. Mutta maatilan elämä ei tietenkään pysähtynyt tähän. Seuraavana päivänä Kuokka nimittäin huomasi jotain erikoista... maassa oli salaperäinen reikä! "Hupsista keikkaa!" Kuokka huudahti. "Mikä tämä nyt on? Reikä maassa? Onko täällä käynyt joku salainen kaivuri? Vai onko maa syönyt jotain, mitä ei saisi?" Kuokka kallisti päätään, niin paljon kuin kuokka nyt päätään voi kallistaa, ja tuijotti syvään, pimeään aukkoon. Se oli pyöreä ja tarpeeksi iso, jotta siihen olisi mahtunut vaikka Kerttu-kanan koko pesue. "Tämä on mysteeri! Minun täytyy selvittää tämä!" Kuokka julisti, ja alkoi hieman kaivella reiän reunoja, ihan vain tunteakseen sen rakennetta. Pian paikalle tepasteli Kerttu-kana, joka oli utelias luonteeltaan. "Kot-kot-kot, mikä tuolla on?" Kerttu kysyi, kurkotellen kaulaansa. "Onko sinne pudonnut herkullisia matoja? Minä voin auttaa etsimään!" Kerttu yritti nokkia reiän reunoja, mutta Kuokka pysäytti hänet. "Pysähdy Kerttu, tämä ei ole mikään matokolo! Tämä on... paljon suurempi juttu! Ehkä jopa portaali toiseen ulottuvuuteen!" Kuokka spekuloi. Kerttu vilkaisi Kuokkaa epäuskoisesti. "Portaali? Eihän tuonne nyt mahdu edes pienen pieni orava! Kyllä se on matokolo, sanon minä." Sitten paikalle tassutti Topi-possu, joka oli aina nälkäinen. "Röh-röh, mitä jännittävää täällä tapahtuu?" Topi mutisi, tunkien kuononsa lähelle reikää. "Haistelen hyvää multaa... ja ehkä jopa piilotettuja perunoita! Saanko kaivaa?" Topin silmät kiiluivat toivosta. Kuokka huudahti: "Ei, ei, Topi! Tämä ei ole perunakuoppa! Tämä on... ehkä jopa aarrearkun paikka! Tai ehkä maanalainen tunneli, jonka kautta kettu yrittää päästä kanakoppiin!" Kuokan mielikuvitus laukkasi villinä. "Hmm," Kuokka mutisi. "Jos se on kettu, niin meidän täytyy tukkia reikä! Mutta jos se on aarrearkku, meidän täytyy kaivaa se esiin! Jos se on portaali, meidän täytyy varoa putoamasta sinne!" Kuokan ääni oli täynnä tärkeitä päätöksiä. Kuokka yritti ensin tukkia reikää pienillä kivillä, mutta ne vain putosivat pohjattomalta tuntuvaan syvyyteen. "Ei toimi!" se huudahti. "Reikä on liian syvä!" Sitten Kuokka yritti kaivaa reiän ympärille, ajatellen, että ehkä se voisi paljastaa piilotetun aarteen. "Klak-klak-klak," Kuokka kaivoi, heitellen maata sinne tänne. Kerttu ja Topi peruuttivat varovasti, jotta eivät saisi multaa silmilleen. Topi tosin toivoi, että sieltä paljastuisi perunoita. "Mitä te täällä sotkette?" kuului yllättäen tuttu ääni. Se oli Pörrö-lammas, joka oli tullut paikalle uteliaana. Pörrö oli tunnettu siitä, että se oli hieman hidas ymmärtämään asioita, mutta erittäin hyvä huolestumaan. "Onko joku hukannut lampaan?" Pörrö kysyi, katsellen reikää. "Eihän sinne ole pudonnut kukaan?" "Ei, Pörrö, ei siellä ole lammasta!" Kuokka vastasi, samalla kun se yritti nostaa isoa kiveä tukkimaan reikää. Kivi oli liian painava ja Kuokka putosi kumoon. "Auts!" se vaikeroi. Kuokka nousi ylös ja pudisteli itseään. "Tämä reikä on visaisempi kuin luulin! Meidän täytyy kehittää suunnitelma!" Se alkoi pohtia syvällisesti. "Ehkä tämä on viesti ulkoavaruudesta! Tai ehkä maan alla asuvat pikkuruiset mönkijäiset ovat lähettäneet meille terveisensä!" Topi-possu röhki taas. "Minusta se on vain reikä. Ja se haisee hyvältä. Saanko todella kaivaa?" Topi oli perunoiden perään. "Ei, Topi, ei saa!" Kuokka sanoi. "Me emme tiedä, mitä siellä on! Se voi olla vaarallista!" Juuri silloin, kun Kuokka oli keksimässä uuden, entistäkin hullumman teorian, paikalle saapui isäntä Jussi. Jussi oli ahkera mies, joka tunsi maatilansa kuin omat taskunsa. Hän näki Kuokan höyryävän kuopan ääressä, ja Kertun ja Topin tuijottamassa uteliaana. Pörrö-lammas taas oli melkein pudota reikään innostuksissaan. "No, mikä meno täällä on?" Jussi kysyi, nähdessään eläinten ja Kuokan touhut. "Näyttääpäs teillä olevan jännittävää!" Kuokka valitti heti: "Isäntä, isäntä! Täällä on salaperäinen reikä! Olen yrittänyt selvittää, mikä se on, mutta se on todellinen mysteeri! Ehkä se on kettu, ehkä aarre, ehkä jopa avaruusolioiden salainen sisäänkäynti!" Kuokka selitti. Jussi käveli reiän luo ja katsoi alas. Hän nyökkäsi. "Aivan, aivan. Näyttää jännittävältä. Mutta ei se ole kettu, eikä aarre, eikä avaruusolioita." Kuokka oli pettynyt. "Eikö? Mutta mikä sitten?" Jussin katse oli lempeä. Jussi naurahti. "Katso tarkemmin." Hän osoitti reiän reunaan, jossa oli pieniä, teräviä jälkiä. "Tämä on myyrän kolo." "Myyrän?" Kuokka kysyi. "Mikä se myyrä on?" "Myyrä on pieni eläin, joka elää maan alla ja kaivaa tunneleita", Jussi selitti. "Se syö matoja ja hyönteisiä. Tämä on vain sen uusin tunneli. Ehkä se on etsinyt uutta paikkaa pesälleen." Kuokka tuijotti reikää. "Vain... myyrän kolo?" Se oli hieman pettynyt, mutta samalla helpottunut. Ei tarvinnutkaan taistella avaruusolioita tai kettuja vastaan. "Mutta se oli niin syvä! Ja niin salaperäinen!" "Myyrät ovat taitavia kaivajia", Jussi sanoi. "Ja ne osaavat tehdä syviä tunneleita. Ei hätää, tämä ei tee pahaa kenellekään." Kerttu-kana alkoi heti nokkia innokkaasti reiän ympärillä. "Kot-kot! Myyrän kolo! Siellä on varmasti paljon matoja!" Topi-possu alkoi röhkiä onnellisena. "Röh-röh! Matoja! Saanko kaivaa nyt?" Jussi naurahti. "Antakaa nyt myyrälle vähän rauhaa. Se on tehnyt paljon työtä." Kuokka tunsi olonsa hieman noloksi, mutta samalla se oppi uutta. "Joten se ei ollutkaan avaruusalus..." se mutisi. "Mutta se oli silti jännittävä seikkailu!" Jussi katsoi Kuokkaa. "Olet oikeassa, Kuokka. Maatilalla on aina jännittäviä asioita, kun osaa vain katsoa. Ja joskus ne suurimmat mysteerit ovatkin aika pieniä asioita." Kuokka nyökkäsi, niin paljon kuin kuokka nyt voi. Se oli oppinut jotain tärkeää: kaikki salaperäinen ei ole vaarallista, ja joskus jännitystä voi löytää jopa myyrän kolosta. Mutta Kuokka tiesi myös, että se ei olisi viimeinen kerta, kun maatilalla tapahtuisi jotain odottamatonta. Mitä mahtoi olla seuraavaksi edessä? Ehkä jotain, mikä sai kanat piiloleikkiin!

Kuokka ja Piiloleikki Kanakopissa

Ja totta tosiaan! Kuokka oli juuri nukahtamassa mukavasti heinäpaalin viereen, kun sen terävät korvat – tai siis terävä lapa – nappasivat kiinni kummallisesta supattelusta. Se kuului kanalan suunnasta. Kukot olivat jo nukkumassa orsillaan, mutta kanat, ne olivat vielä hereillä. Ne kuherrelivat toisilleen aivan kuin suunnittelisivat jotain todella salaista ja hauskaa. Kuokka käänsi itseään hieman, jotta se kuulisi paremmin. Sen puinen varsi natisi hieman olkien seassa. “Mitä ihmettä ne puuhaavat näin myöhään?” Kuokka mietti. “Eivät ne sentään mitään salaisia aarteita kaivele ilman minua, eihän?” Ja sitten Kuokka kuuli. Kana nimeltä Kerttu, jolla oli kauniit ruskeat sulat, sanoi: “Olen niin kyllästynyt ainaiseen nokkimiseen ja munimiseen! Jotain hauskaa pitäisi keksiä!” Toinen kana, Helmi, jolla oli valkoiset, pörröiset sulat ja joka oli aina hieman ujo, visersi: “Mutta mitä me voisimme tehdä? Kanat eivät osaa tanssia balettia, vai osaavatko?” Kolmas, Siiri, joka oli vähän touhukkaampi ja aina täynnä ideoita, kaklasi: “Piilosta! Leikitään piilosta! Se on niin jännittävää!” Piilosta! Kuokan lapa värähti innosta. Piilosta oli Kuokan mielestä paras leikki koko maailmassa, vaikka se ei ollut koskaan aiemmin sitä leikkinyt. Miten se olisi voinutkaan? Kuokalla ei ollut jalkoja juosta piiloon, eikä silmiä etsiä toisia. Mutta nyt se oli puhuva kuokka! Ja puhuva kuokka voisi varmasti leikkiä mitä tahansa! Kuokka ryntäsi kanalan ovelle. “Hei! Minäkin! Minäkin haluan leikkiä piilosta!” se huusi, niin että muutama kana melkein tipahti orreltaan. Kanat katsoivat Kuokkaa. Kerttu kallisti päätään. “Mutta Kuokka hyvä, miten sinä leikit piilosta? Sinulla ei ole piilopaikkoja, ja olet aika… no, iso ja kömpelö.” “Nämä ovat vain ennakkoluuloja!” Kuokka julisti. “Minulla on lapa, jolla voin kurkkia nurkkien taakse! Ja varsi, jolla voin nostaa heinäpaaleja! Olen täydellinen etsijä!” Kanat miettivät hetken. Siiri, joka oli aina valmis seikkailuun, kaklasi iloisesti: “No mikäs siinä! Kuokka saa olla ensimmäinen etsijä! Se on niin jännittävää!” Niinpä Kuokka asetettiin kanalan seinää vasten. “Minä lasken sataan! Älkää hiiskuko!” Kuokka käski. “Yksi! Kaksi! Kolme! Neljä! Viisi! Kuusi! Seitsemän! Kahdeksan! Yhdeksän! Kymmenen! …ja sata!” Kuokka laski niin nopeasti, että kanat tuskin ehtivät piiloon. Se kuullosti enemmänkin yhdeltä pitkältä “satatsata!” -huudolta. “Valmiina! Tulee, kuka ehtii!” Kuokka huusi ja alkoi kääntyillä ympäri, pyörähdellen melkein nurin. Se heilutti varttaan edestakaisin, lapa kolisi lattiaan. “Hmm, missäköhän kanat piileskelevät?” Kuokka pohti ääneen. Se oli jo unohtanut, että piilosta-leikissä etsijän ei pitäisi puhua ääneen. Ensimmäisenä Kuokka huomasi pienen sulan pilkistävän heinäpaalin takaa. “Aha! Näen sinut, Pipsa!” Kuokka huusi. Pipsa, pieni musta kana, joka oli yrittänyt piiloutua niin hyvin, oli melkein itkemässä, koska Kuokka oli löytänyt hänet niin nopeasti. “Ei saa paljastaa!” Pipsa kikatti. “No, mutta minä löysin sinut!” Kuokka vastasi. “Se on leikin tarkoitus!” Seuraavaksi Kuokka liikkui eteenpäin, sen varsi hipoen melkein jokaista nurkkaa. Se törmäsi vanhaan vesiastiaan, joka kaatui kumisten. Astian takaa paljastui Helmi, joka yritti näyttää aivan vesiastialta. Mutta valkoiset sulat ja suuret silmät paljastivat hänet. “Voi ei! Kuokka!” Helmi piipitti. “Löysin sinutkin!” Kuokka iloitsi. “Minä olen kyllä taitava etsijä!” Kuokka jatkoi matkaansa, heiluen ja pomppien kanalan läpi. Se kurkisti orsien alle, munintapesien sisään ja jopa pienen halkeaman taakse seinässä, jonne yksikään kana ei olisi mahtunut. “Missä he kaikki ovat?” Kuokka murahti, kun se ei löytänyt ketään. Sitten Kuokka huomasi ison viljasäkin, joka oli puoliksi täynnä. Se näytti olevan täydellinen piilopaikka. “Hmm, kukahan voisi olla tuolla?” Kuokka kysyi itseltään. Se koputti varovasti lapiollaan säkkiä. “Onko siellä ketään?” Kuokka ei saanut vastausta, joten se päätti tarkistaa asian tarkemmin. Se työnsi lapaansa säkin suulle ja kurkisti sisään. Siellä oli pimeää ja vilja tuoksui hyvältä. Kuokka työnsi lapaansa hieman syvemmälle, toivoen löytävänsä jonkun. Ja sitten, yllätys! Viljasäkin syvyyksistä pomppasi esiin Kerttu, jonka ruskeat sulat olivat nyt täynnä pörisevää viljapölyä. Kerttu kaklasi yllättyneenä ja nauraen samalla, kun se yritti karistaa jyviä sulistaan. “Voi Kuokka! Löysit minut! Ja sotkit samalla koko piilopaikkani!” Kerttu sanoi. Kuokka purskahti nauruun. “No, mutta olit kyllä erinomainen piiloutuja! Melkein jäit löytymättä! Ja nyt olet kuin pieni viljatonttu!” Kerttu pudisti päätään, mutta hymyili. “Tämä on kyllä hassuin piiloleikki ikinä!” Kuokka oli niin innoissaan, että se unohti etsiä kaikki kanat. Se pyöri ympäriinsä ja huusi: “Minä löysin Kertun! Minä löysin Kertun! Olen paras etsijä!” Muut kanat, jotka olivat piileskelleet eri puolilla kanalaa – yksi oli orren alla, toinen munintapesän takana – tulivat esiin. Ne eivät olleet varmoja, oliko Kuokan tapa leikkiä oikein, mutta ne olivat silti nauraneet Kuokan kömpelyydelle ja innokkuudelle. Siiri, joka oli ensimmäisenä ehdottanut leikkiä, sanoi: “Kuokka, sinä olet kyllä ihana, mutta ehkä sinun pitäisi harjoitella piilosta-leikkiä hieman lisää. Tai sitten meidän pitää keksiä sinulle jokin oma leikki, jossa saat olla etsijä ja myös paljastaa kaikki heti!” Kuokka ei välittänyt. Se oli ollut mukana leikissä, ja se oli hauskaa! Se oli löytänyt kolme kanaa, ja se oli sotkenut vähän viljaa ja vettä. Se oli täydellinen piiloleikki Kuokalle. Kanat olivat lopulta kaikki yhdessä, nokkivat toisistaan viljapölyä pois ja tirskahdellen Kuokan seikkailuille. Kanala täyttyi iloisesta kaklatuksesta ja Kuokan onnellisista hihkaisuista. Se oli oppinut jotain uutta: joskus tärkeintä ei ole sääntöjen noudattaminen, vaan se, että kaikki saavat osallistua ja pitää hauskaa. Ja Kuokka oli todellakin pitänyt hauskaa. Se tiesi, että maatila oli täynnä yllätyksiä, ja seuraavana päivänä saattaisi tapahtua mitä tahansa. Ehkä jopa jotain, mikä saisi pienen oravan pyytämään apua! Kuka tietää? Maailma oli täynnä seikkailuja!

Pieni Orava ja Kuokan Neuvot

Aamu sarasti maatilan ylle. Auringon ensisäteet osuivat puiden latvoihin ja herättivät pienen, vilkkaan oravan nimeltä Pipa. Pipa oli yleensä iloinen ja energinen, aina hyppimässä oksalta oksalle ja etsimässä herkullisia pähkinöitä. Mutta tänä aamuna hänen tupsukorvansa olivat alhaalla, ja hänen pörröhäntänsä oli painunut surullisesti maata kohti. Pipa oli todella huolissaan. Eilen hän oli kätkenyt elämänsä parhaimmat tammenterhot aivan erityiseen paikkaan, jotta hänellä olisi talven varalle herkkua. Nyt, kun hän meni tarkistamaan kätköään, se oli kadonnut! Ei jälkeäkään, ei murustakaan. Vain tyhjä maa. Pipa hypisteli tassujaan hermostuneena. Minne kaikki herkut olivat voineet kadota? Onko joku toinen eläin vienyt ne? Vai oliko hän itse unohtanut paikan? Oravan pieni pää oli täynnä kysymyksiä ja huolia. Hän singahti puusta alas ja alkoi juosta pitkin maatilan pihaa, toivoen löytävänsä jonkun, joka voisi auttaa. Hän näki Kukon, mutta Kukko oli liian kiireinen kehuskellessaan sulillaan. Hän näki Possut, mutta ne olivat täysin uppoutuneita mutakylpyynsä. Kukaan ei tuntunut huomaavan pienen oravan suurta murhetta. Sitten Pipa kurkisti ison puuaidan taakse, jossa työkalut usein lepäsivät. Ja siellä, nojaten aitaa vasten, oli Puhuva Kuokka! Kuokka oli yleensä täynnä elämää ja jutteli taukoamatta. Pipa ei ollut aiemmin uskaltanut puhua Kuokalle, koska se oli niin... iso ja puhuva. Mutta nyt hän oli niin epätoivoinen. "H-hei, Kuokka?" Pipa sirkutti pienellä äänellään. Kuokka, joka oli juuri ollut vaipumassa pieniin päiväuniin, avasi toisen silmänsä. "Ai, kuka siellä? Onko joku pyytämässä apua kaivuhommiin? Minähän olen tämän maatilan paras kaivuri, tiedätkö!" Pipa keräsi rohkeutensa. "Minä olen Pipa, se orava. Minun... minun tammenterhokätköni on kadonnut! En löydä sitä mistään. Olen niin surullinen ja nälkäinen jo valmiiksi, ja talvi on tulossa!" Kuokka katsoi oravaa, sen metallinen terä kiilsi auringossa. "Kadonneita tammenterhoja, sanot? Hmmm... se kuulostaa isolta ongelmalta! Mutta ei hätää, Pipa! Sinä puhut oikealle työkalulle. Minulla on kaikki vastaukset maahan kaivautuvien ongelmien ratkaisemiseen!" Pipa nousi takajaloilleen. "Todellako? Mitä minun pitäisi tehdä?" Kuokka mietti hetken. Se taputti itseään kahvalla. "Nyt kuuntele tarkkaan, Pipa. Kaikki maan alle katoavat asiat... ne eivät katoa kokonaan! Ne vain piiloutuvat. Ja mikä on paras tapa löytää piiloutuneita asioita?" Pipa räpytteli silmiään. "Öö... etsiä niitä?" "Aivan oikein!" Kuokka julisti. "Mutta ei miten tahansa etsiä! Sinun täytyy kaivaa! Kaivaa syvemmälle kuin kukaan orava on koskaan kaivanut! Jos tammenterhot ovat piilossa, ne ovat piilossa syvällä!" Pipa katsoi pieniä tassujaan. "Mutta minun tassuni ovat niin pienet. Minä en jaksa kaivaa isoa kuoppaa." "Höpsis, höpsis!" Kuokka sanoi. "Kaivaminen ei ole vain voimaa, se on myös tekniikkaa! Kuuntele: Sinun täytyy ensin haistella maata. Nuuhki, Pipa, nuuhki kuin pieni myyrä! Jos tammenterhot ovat siellä, ne jättävät pienen, pienen hajun jälkeensä. Sitten, kun olet löytänyt hajun, sinun täytyy alkaa kaivaa! Mutta ei suoraan alaspäin. Ei, ei, ei! Se on vanha kaivurin virhe!" Pipa nojasi eteenpäin, täysin lumoutuneena. "Mitä sitten?" "Sinun täytyy kaivaa ensin ympäriinsä!" Kuokka neuvoi. "Kuvittele, että tammenterhot ovat pienessä laatikossa maan alla. Jos kaivat suoraan päälle, saatat rikkoa laatikon ja tammenterhot leviävät! Mutta jos kaivat ympäriinsä, teet pienen tunnelin niiden luokse. Ja sitten, kun olet tehnyt tunnelin, voit varovasti työntää ne ulos!" Pipa kokeili nuuhkia maata. Hän haistoi multaa, kiviä ja vanhoja juuria. Ei tammenterhoja. Hän yritti sitten "kaivaa ympäriinsä" pienellä kivenmurikalla, mutta se oli vaikeaa ja ei johtanut mihinkään. Hän alkoi tuntea olonsa vielä epätoivoisemmaksi. "Mutta entä jos ne eivät olekaan siellä?" Pipa kysyi. "Entä jos ne ovat jossain toisessa paikassa?" Kuokka heilautti kahvaansa. "Erinomainen kysymys, Pipa! Silloin sinun täytyy laajentaa etsintäaluettasi. Mutta muista, että kaivaminen on aina vastaus! Ehkä tammenterhot ovat kaivautuneet syvemmälle, tai ehkä ne ovatkin liikkuneet hieman sivummalle. Sinun pitää ajatella kuin tammenterho! Minne minä menisin, jos olisin pieni, piiloutunut tammenterho?" "Vau! Täällä on pimeää ja mukavaa!" Pipa mietti Kuokan neuvoja. Kaivaa ympäriinsä, ajatella kuin tammenterho. Se kuulosti... hassulta. Mutta Kuokka kuulosti niin itsevarmalta. Pipa päätti yrittää. Hän alkoi nuuhkia ja kaivella pientä aluetta siinä, missä hän luuli kätkön olleen. Hän kaivoi pienen kuopan, sitten toisen, sitten kolmannen. Ei mitään. "Ei tämä onnistu!" Pipa huudahti. "Minun tassuni väsyvät, enkä löydä mitään!" Kuokka kurtisti "kulmiaan". "Hmm, ehkä sinun pitää kaivaa syvempiä kuoppia! Ja laajempia! Ja sitten... sitten sinun täytyy käyttää apuvälineitä! Jos sinulla olisi pieni, terävä työkalu, kuten... no, kuten minä, mutta pienempänä! Sillä olisi helppo kaivaa!" Pipa katseli ympärilleen. Ei ollut mitään pientä, terävää työkalua. Vain kiviä ja risuja. Hän alkoi menettää toivonsa. Hän tunsi pienen nälän kurnivan vatsassaan. Yhtäkkiä Pipa näki jotain kiiltävää pienen kivenkolon takana, aivan Kuokan juurella. Se ei ollut tammenterho, mutta se oli... jotain. Uteliaana Pipa kurkisti lähemmäs. Se oli vanha, ruosteinen avain! "Mitä tämä on?" Pipa sirkutti. Kuokka kumartui. "Avain, sanot? Hmmm... Se ei ole tammenterho. Mutta tiedätkö, Pipa, avaimet ovat erittäin tärkeitä! Ne avaavat lukkoja, ja lukot yleensä pitävät sisällään... no, jotain! Ehkä se on vihje! Ehkä se avaa kätkön, jossa on vielä enemmän tammenterhoja!" Pipa ei ollut varma, mitä tehdä avaimella. Mutta Kuokan puhe oli saanut hänet tutkimaan tarkemmin. Hän nappasi avaimen suuhunsa ja alkoi juoksennella ympäriinsä, etsien jotain, mihin se sopisi. Hän kokeili sitä vanhan puulaatikon lukkoon, ei sopinut. Sitten hän kokeili sitä vanhan vaja oven lukkoon, ei sopinut sekään. Lopulta Pipa juoksi vanhan omenapuun luo, jonka juurien alla hän usein leikki. Omenapuun rungossa oli pieni, onkalo, johon hän oli joskus piilottanut aarteita. Hän työnsi avaimen onkaloon... ja se sopi! Se ei avannut mitään lukkoa, mutta se juuri ja juuri mahtui pieneen koloon ja sai jotain siellä sisällä liikahtamaan. Pipa kurkisti onkaloon. Ja siellä, piilossa omenapuun juurien suojassa, olivat hänen tammenterhonsa! Kaikki tallella, siististi pinottuina. Hän oli itse piilottanut ne sinne eilen, mutta unohtanut paikan, koska se avain oli pudonnut siihen koloon ja tehnyt pienen "lukon" estäen häntä näkemästä. Avain ei ollut kätkön avain, vaan se oli vain estänyt häntä muistamasta! Pipa iloitsi! Hän kiipesi omenapuuhun ja alkoi syödä yhtä tammenterhoistaan tyytyväisenä. "Näetkös, Pipa?" Kuokka huusi aidan takaa. "Sanoinhan, että kaivaminen ja etsiminen auttaa! Ja joskus, kun etsit yhtä asiaa, löydät toisen, joka sitten johtaa sinut takaisin siihen ensimmäiseen! Minun neuvoni ovat aina parhaita, vaikka ne joskus kuulostaisivatkin vähän... syvällisiltä!" Pipa nauroi. Hän ei ollut kaivanut syvälle tai ajatellut kuin tammenterho, mutta Kuokan hassut neuvot olivat saaneet hänet etsimään aktiivisemmin ja lopulta löytämään kadonneet aarteensa. Ehkä Kuokan neuvot eivät aina olleet suorimpia, mutta ne olivat aina hauskoja ja saivat asiat tapahtumaan, tavalla tai toisella. Hän katsoi Kuokkaa. "Kiitos, Kuokka! Sinä olet paras! Ja nyt, jos sallit, minä aion nauttia näistä tammenterhoista!" Kuokka hyräili tyytyväisenä, kun Pipa mutusteli tammenterhoja. Maatilalla oli taas yksi ratkaistu pulma, ja Puhuva Kuokka oli ollut avainasemassa. Ja kuka tietää, ehkä seuraavaksi joku muu eläin tarvitsisi Kuokan ainutlaatuisia, ja ehkä hieman omituisia, neuvoja! Maatila oli täynnä yllätyksiä, ja Kuokan neuvoilla oli aina oma hauska osuutensa niissä.

Maatilan Iloiset Iltahetket

Auringon laskiessa punaisena pilvenhattaran taakse, maalasi se Maatila Onnelan taivaan oranssin ja violetin sävyillä. Pipa-orava oli jo kömpinyt pesäänsä tammenterhojen kanssa, ja kaikkialla maatilalla alkoi tuntua illan rauhallinen taika. Kanat kopsuttelivat orreilleen yksi kerrallaan, pienten siipien haukotellessa. Kukko harjasi vielä kerran komeaa pyrstöään ja sulki silmänsä, uneksien varmasti jo huomisesta aamunkoitosta ja tärkeästä laulustaan. Kuokka oli nojaillut vanhan omenapuun runkoon, katsellen, kuinka maailma hiljeni ympäriltä. "No niin, lapset!" Kuokka huhuili, vaikka kukaan ei ollut pyytänyt sitä puhumaan. "Nyt on aika rauhoittua! Kuka haluaa kuulla tarinan? Minä tiedän monta hyvää tarinaa kaivamisesta ja madonrei'istä!" Mutta kukaan ei vastannut. Kanat vain hihittivät hiljaa unissaan, ja jopa Kalle-isäntä, joka oli juuri tuomassa viimeistä heinäkoria navettaan, vain hymyili ja pudisti päätään. Navetassa lehmät märehtivät tyytyväisinä. Ne olivat jo saaneet iltaherkkunsa, tuoretta heinää, ja niiden suuret, lempeät silmät katselivat uteliaina ympärilleen. Pässi Pörrö ja Lammas Lyyli olivat kerääntyneet yhteen nurkkaan, painaen päätään toisiaan vasten. Kalle-isäntä taputti jokaista lehmää vuorollaan ja toivotti niille hyvää yötä. Kuokka, joka oli seurannut isäntää, tunsi itsensä hieman ulkopuoliseksi. "Minäkin haluan hyvän yön!" se mutisi. "Ja ehkä pienen iltapesun! Olen ollut tänään todella ahkera, kaivanut ja neuvonut!" Kalle-isäntä nosti Kuokan varovasti seinälle roikkumaan. "Sinä olit taas tärkeä apuri tänään, Kuokka," isäntä sanoi. "Nuku nyt hyvin, niin olet virkeä huomenna uusiin seikkailuihin." Kuokka huokaisi tyytyväisenä. Vaikka se välillä höpötti liikaa, isäntä tiesi, että Kuokka oli hyvä sydämeltään – tai no, terältään ja varreltaan. Pian koko maatila pimeni, vain pieni valo loisti Kalle-isännän tuvasta. Sieltä kuului hiljaista hyräilyä, ja Kuokka mietti, mistä se hyräily tuli. Se oli Kalle-isäntä, joka lauloi iltalauluaan. Kuokka kuunteli tarkkaan. Se halusi ehdottomasti oppia sen laulun. "Hmmm, kolme säkeistöä, C-duurissa... tai ehkä G-duurissa?" Kuokka analysoi itsekseen. "Ja rytmi on aika rauhallinen, ei ollenkaan sellainen kuin madon kaivamisen rytmi!" Se jopa yritti itse hyräillä mukana, mutta Kuokan ääni oli hieman rämisevä ja metallinen, ei aivan niin pehmeä kuin isännän. Sitten Kuokka kuuli pientä rapinaa ladon nurkalta. Se oli Kissa Misse, joka hiipi ohi, pyrstö pystyssä. Misse oli ollut koko päivän hiirijahdissa, ja nyt se oli palannut takaisin. "Misse, Misse!" Kuokka kuiskasi. "Saitko paljon hiiriä? Oliko ne suuria? Olisiko pitänyt kaivaa niille ansakuoppia?" Misse vain murisi hiljaa ja jatkoi matkaansa, todennäköisesti kyllästyneenä Kuokan loputtomiin kysymyksiin ja neuvoihin. Mutta Kuokka ei lannistunut. Se katseli, kuinka tähdet alkoivat tuikkia yksi kerrallaan tummenevalla taivaalla. "Tähdet!" Kuokka huudahti. "Ne ovat kuin pieniä timantteja! Ja ne ovat todella kaukana. Mietin, onko siellä ylhäälläkin maatiloja? Ja onko niillä maatiloilla puhuvia lapioita? Tai ehkä puhuvia traktoreita? Se olisi hauskaa!" Kuokka alkoi kehitellä mielessään jo uutta seikkailua, jossa se lentäisi avaruuteen, kaivamaan uusia planeettoja ja neuvomaan avaruusolentoja heidän puutarhatöissään. Näin ilta kääntyi Maatila Onnelassa yön selkään. Eläimet olivat nukkumassa, Kalle-isäntä oli nukkumassa, ja jopa Kuokka oli tavallaan nukkumassa. Vaikka Kuokka ei tarvinnut unta kuten muut, se hiljeni ja antoi ajatustensa vaeltaa. Se odotti jo innolla huomista päivää ja sitä, mitä uusia seikkailuja maatila toisi tullessaan. Ehkä se auttaisi kanaa löytämään kadonneen sulan, tai ehkä se neuvoisi lehmää, miten parhaiten pureskella heinää. Tai ehkä se jopa löytäisi aarteen, joka oli piilotettu syvälle maahan! Mahdollisuuksia oli rajattomasti, kun oli Kuokka paikalla. Maatila onnellinen oli todellakin onnellinen, ja Puhuva Kuokka oli ehdottomasti yksi syy siihen.

Outro

Ja niin päättyi Puhuvan Kuokan ja hassun maatilan seikkailu tällä kertaa! Kiitos, että kuuntelit ja kuvittelit kanssamme. Toivottavasti sinäkin keksit omia, hulvattomia tarinoita, joissa tavalliset esineet heräävät eloon ja tekevät kaikkea hauskaa. Muistathan kertoa Sonacastsille, mitä pidit tästä nauruntäyteisestä matkasta. Kuka tietää, vaikka sinun ideastasi syntyisi seuraava seikkailu? Meillä oli ainakin hauskaa! Nähdään pian uusien tarinoiden parissa!

Lisää tarinoita