SONACAST
Hanki se Google PlaystaLataa App Storesta

Tarina

Prinssi ja kerjäläispoika

30 min7-9-vuotiaille

Kuuntele alku

Tämä on tarinan alku. Koko tarina soi Sonacast-sovelluksessa.

Kuuntele koko tarina sovelluksessa
Lataa App Storesta

Tarina

Johdanto

Mitä jos yksi tapaaminen muuttaisi koko elämäsi? Lontoossa, vuosisatoja sitten, eli kaksi poikaa, jotka olivat kuin kaksi marjaa, mutta joiden maailmat olivat valovuosien päässä toisistaan. Toinen oli kuninkaallinen prinssi, toinen kerjäläinen Lontoon köyhimmissä kortteleissa. Mutta entä jos heidän kohtalonsa kietoutuisivat, ja he vaihtaisivat paikkaa? Tervetuloa Mark Twainin ajattoman tarinan, Prinssi ja kerjäläispoika, pariin. Tässä podcastissa sukellamme syvälle identiteetin, oikeuden ja inhimillisyyden ytimeen. Kuulemme, mitä tapahtuu, kun prinssi elää kerjäläisenä ja kerjäläinen hallitsee valtakuntaa. Valmistaudu tarinaan, joka saa sinut pohtimaan, kuka sinä todella olet.

Kaksi Maailmaa: Tom Canty ja Edward Tudor

Tarinaamme kuuluu kaksi poikaa, jotka syntyivät samana päivänä, mutta hyvin erilaisiin maailmoihin. Ensimmäinen heistä oli Tom Canty. Tom asui Lontoon köyhällä alueella, ahtaassa mökissä, jonka lattialla kasvoi heinää. Hänellä ei ollut hienoja leluja tai lämpimiä vaatteita, mutta hänellä oli jotain paljon arvokkaampaa: vilkas mielikuvitus! Tom unelmoi usein seikkailuista ja prinssien elämästä. Hän luki vanhoista kirjoista tarinoita ritareista ja kuningattarista, ja iltaisin hän kuvitteli itsensä uljaaksi prinssiksi, joka hallitsi omaa valtakuntaansa. Hänen maailmansa oli täynnä taikaa, vaikka ympärillä oli vain harmautta. Samaan aikaan, vain muutaman mailin päässä, mutta aivan toisessa todellisuudessa, asui pieni prinssi Edward Tudor. Edward oli Englannin kuninkaan poika. Hän asui loisteliaassa Westminsterin linnassa, jossa oli kultaisia torneja ja pehmeitä mattoja. Hänellä oli lukemattomia palvelijoita, jotka täyttivät jokaisen toiveen, ja kasoittain hienoja leluja ja kauniita vaatteita. Prinssi Edwardin elämä oli täynnä loistoa ja valtaa.

Kohtalokas Kohtaaminen Kuninkaanlinnassa

Prinssi Edwardin elämä oli täynnä loistoa ja valtaa. Mutta vaikka hänellä oli kaikkea, mitä pikkupoika saattoi toivoa – leluja enemmän kuin tähtiä taivaalla, herkkuja enemmän kuin kukkia niityllä – oli Prinssi Edwardilla myös yksi salainen, pieni toive. Hän halusi nähdä maailman linnan muurien ulkopuolella. Hän oli kuullut puheita markkinoista, joissa oli värikkäitä kankaita ja iloisia ääniä, hän oli kuullut lauluja, joita lapset lauloivat leikkiessään vapaana. Ja hänen mielikuvituksensa lennätti hänet noihin paikkoihin, vaikka hänen jalkansa eivät olleetkaan koskaan astuneet ulos linnan portista. Eräänä kauniina aamuna, juuri kun hän täytti kymmenen vuotta, Edward heräsi erityisen uteliaana ja täynnä seikkailunhalua. Aurinko paistoi kirkkaasti, ja linnan ulkopuolelta kantautui korviin iloinen puheensorina ja juhlavien fanfaarien ääniä. Se oli merkki! Edward tiesi, että tänään oli erityinen juhlapäivä myös kansalle. Ihmiset olivat kokoontuneet sankoin joukoin linnan porttien luokse, toivoen näkevänsä edes vilahduksen kuninkaallisesta perheestä tai ehkä jopa kuningas Henrik VIII:sta, hänen isästään. Prinssi Edward, aina niin ovela ja nokkela, keksi suunnitelman. Hän kutsui luokseen vanhan, hyväntahtoisen palvelijansa, herra Humphreyn. ”Humphrey”, prinssi kuiskasi, ”haluan kurkistaa ulos. Vain ihan pienen hetken. Voisitko avata sen pienen salaisen oven linnan takapihalta? Sen, jota kukaan muu ei tiedä.” Humphrey, joka rakasti prinssiä kuin omaa poikaansa, huokaisi syvään. Hän tiesi, että se oli vaarallista, mutta prinssin uteliaisuus oli tarttuvaa. Lopulta hän suostui, varoittaen Edwardia olemaan poissa vain hetken ja olemaan huomaamaton. Edward hiipi ulos, sydän pamppaillen jännityksestä. Hän ei ollut koskaan ollut näin lähellä tavallisia ihmisiä, heidän elämäänsä ja ääniään. Väkijoukko oli valtava, kuin värikäs ja meluisa meri. Siellä oli kauppiaita, jotka huusivat tavaroitaan, myyden omenia ja hunajakakkuja. Siellä oli akrobaatteja, jotka tekivät temppujaan, ja lapsia, jotka nauroivat ja juoksivat vapaana, pitämättä kenenkään kädestä kiinni. Kaikenlaisia ihmisiä, jotka olivat tulleet juhlimaan ja toivottamaan kuninkaalliselle perheelle onnea. Juuri silloin Edwardin katse osui pieneen, rähjäiseen poikaan. Poika seisoi liian lähellä linnan portteja, yrittäen kurkistaa sisään suurten rauta-aitojen läpi. Kuninkaalliset vartijat, suuret ja pelottavat miehet kiiltävissä haarniskoissaan, yrittivät ajaa häntä pois. ”Mene pois siitä, katupoika! Et kuulu tänne! Tämä on kuninkaallista aluetta!” vartijat karjuivat, ja he tönäisivät poikaa kovakouraisesti. Pieni poika horjahti, ja hänen silmissään oli surua ja hämmennystä, mutta myös ripaus uteliaisuutta. Prinssi Edwardin sydäntä särki. Hän ei ollut koskaan nähnyt kenenkään kohtelevan lasta niin huonosti. Hän, jonka jokainen toive täytettiin heti, ei voinut uskoa silmiään. Kuinka joku voi olla niin tyly? ”Seis!” Edward huusi yllättäen ja astui esiin piilostaan. Vartijat, jotka tunsivat prinssin äänen ja tunsivat pelonväreitä, kun huomasivat prinssin olevan ilman saattajia, pysähtyivät hämmentyneinä. ”Päästäkää hänet sisään”, Edward käski. ”Hän on minun vieraani. Kukaan ei saa koskea häneen.” -Vartijat, tottuneet tottelemaan, avasivat portin, ja rähjäinen poika, Tom Canty, asteli epäröiden sisään. Hän ei ollut koskaan unelmoinutkaan pääsevänsä niin lähelle Westminsterin linnaa. Hän oli tottunut nälkään ja kylmään, siihen, että häntä potkittiin pois kaduilta. Ja nyt hän käveli kultaisten porttien sisäpuolella, aivan kuin hän olisi ollut prinssi itse. Edward vei Tomin salaiselle pihalle, missä oli kauniita kukkia ja suihkulähde, ja missä he saattoivat puhua rauhassa. Kun he kääntyivät vastakkain ja katsoivat toisiaan, he molemmat haukkoivat henkeään. Siinä, toisen edessä, seisoi heidän oma kuvansa! Sama silmien väri, kuin kaksi sinistä helmeä, sama nenän muoto, sama hiusten kiharuus, kuin kultaiset kiehkurat. Jos heillä olisi ollut samanlaiset vaatteet, kukaan, ei edes heidän omat äitinsä, ei olisi erottanut heitä toisistaan. Tom oli aivan kuin Prinssi Edward, ja Prinssi Edward oli aivan kuin Tom! Se oli uskomatonta! Mutta olipa eroakin. Prinssillä oli yllään hienoja silkki- ja samettivaatteita, jotka kimaltelivat auringossa jokaisella liikkeellä. Hänen kengissään oli kultaiset soljet, ja hänen hiuksensa oli kammattu huolellisesti. Tomilla sen sijaan oli vanhat, paikatut rievut, jotka olivat täynnä reikiä ja likaa. Hänen jalkansa olivat paljaat ja likaiset, ja hänen hiuksensa olivat takussa. ”Kerro minulle kaiken elämästäsi,” Edward pyysi, uteliaana ja hieman kateellisena Tomin vapaudesta. Tom, aluksi arka, mutta rohkaistuneena prinssin ystävällisyydestä, kertoi elämästään Lontoon köyhillä kaduilla, unelmistaan ja pienistä seikkailuistaan, jotka olivat usein vain hänen mielikuvituksessaan. Hän kertoi, kuinka hän leikki kadulla muiden lasten kanssa, kuinka hän joskus sai maistaa herkullista leipää ja kuinka hän näki upeita laivoja joella. Edward kuunteli lumoutuneena. ”Minäkin haluaisin tietää, millaista on olla vapaa ja leikkiä vailla huolia”, Prinssi sanoi. Sitten Edward sai ovelan ajatuksen. ”Mitä jos... vaihtaisimme vaatteita?” hän ehdotti. ”Vain hetkeksi. Saisimme nähdä, miltä toisen elämä tuntuu!” Tomin silmät pyöristyivät. Vaihtaa vaatteita prinssin kanssa? Se oli hulluin, upein ajatus, mitä hän oli koskaan kuullut. Pelko ja jännitys sekoittuivat hänen mielessään. ”Mutta, prinssi”, hän mutisi, ”mitä jos joku huomaa? Meillä on niin erilaiset elämät.” Edward naurahti. ”Ei kukaan huomaa! Olemme niin samanlaisia. Kukaan ei saa tietää. Se on meidän salaisuutemme!” Prinssi Edward, aina hieman ilkikurinen ja leikkisä, oli jo alkanut riisua hienoja silkkitakkejaan. Hän heitti ne Tomille. Tom, edelleen hieman epäuskoinen, mutta uteliaisuudesta ja jännityksestä täynnä, alkoi riisua omia, ryysyisiä vaatteitaan. Kohta heidän vaatteensa olivat vaihtaneet omistajaa. Prinssi Edward seisoi nyt Tomin rähjäisissä vaatteissa, ja Tom Canty, köyhä kerjäläispoika, oli pukeutunut kuninkaallisiin silkkeihin. He katsoivat toisiaan ja puhkesivat nauruun. ”Näytät aivan minulta!” Edward sanoi. ”Ja sinä minulta!” Tom vastasi. He olivat kaksi poikaa, jotka näyttivät täsmälleen samalta, mutta olivat kahdesta täysin eri maailmasta. Ja heidän pienen, viattoman leikkinsä seurauksena oli alkamassa jotain paljon suurempaa ja jännittävämpää, kuin kumpikaan heistä osasi edes uneksia...

Roolinvaihto: Prinssi ulos, kerjäläinen sisään

Edward, prinssi, katseli Tomia suurin, ihmettelevin silmin. ”Uskomatonta!” hän kuiskasi, ääni tuskin kuului. ”Olemme kuin kaksi hernettä yhdessä palossa! Kukaan ei uskoisi, että emme ole veljeksiä, eihän?” Sitten hänen silmiinsä syttyi ilkikurinen pilke, ja pieni hymy levisi hänen kasvoilleen. ”Kuule, Tom,” Edward sanoi, ”minulla on mieletön idea! Mitä jos kokeilisimme jotain aivan superhauskaa?” Tomin silmät pyöristyivät. ”Mitä? Kerro heti!” hän kuiskasi takaisin, sydän pamppaillen kuin pikkulintu uteliaisuudesta. Edward naurahti salaperäisesti. ”Vaihdetaan hetkeksi vaatteita! Minä saan olla kerjäläispoika, ja sinä... sinä saat olla prinssi! Vain ihan pienen, pienen hetken, leikin vuoksi!” Tomin suu loksahti auki. Prinssi Tom? Se kuulosti aivan uskomattoman jännittävältä ja hauskalta seikkailulta! Hän nyökkäsi nopeasti, tuskin pystyen hillitsemään innostustaan. Niinpä pojat, salaa ja nopeasti, alkoivat vaihtaa asujaan. Prinssin ylellinen, tummansininen samettitakki, jossa oli kiiltäviä kultaisia nappeja, liukui Tomin harteille. Takki oli hieman liian suuri, mutta Tom tunsi itsensä heti tärkeäksi ja mahtavaksi. Prinssin silkkiset housut tuntuivat niin pehmeiltä ja viileiltä ihoa vasten, ja pienet, koristellut nahkakengät olivat kiiltävät kuin vastapestyt omenat. Tom hypähteli kepeästi prinssin vaatteissa. ”Tämä tuntuu niin... hienolta!” hän huudahti, pyörähdellen ympäri huonetta. Samaan aikaan Edward veti ylleen Tomin vanhat, paikatut ja hieman risaiset vaatteet. Ne tuntuivat oudoilta ja karheilta ihoa vasten, tuoksuivat jopa hieman erilaiselta, mutta samalla ne antoivat hänelle uudenlaisen, jännittävän tunteen. Edward katseli itseään suuressa peilissä, pukeutuneena kerjäläispojan asuun. ”Nyt olen Tom Canty!” hän sanoi hiljaa, yrittäen kuulostaa aivan oikealta kerjäläispojalta. Hän virnisti Tomille. Edward tunsi olonsa hieman kömpelöksi rosoisissa, karkeissa vaatteissa, jotka eivät olleet tottuneet liikkumaan niin vapaasti. Mutta samalla hän tunsi uudenlaista, kevyttä vapautta. Ei ollut tiukkoja vöitä, jotka puristivat, tai painavia, kimaltelevia koruja. Ei ollut huolta siitä, että jokin hieno kangas rypistyisi tai likaantuisi. Hän voisi juosta, hypellä ja ehkä jopa kiipeillä ilman huolta kuninkaallisesta arvokkuudesta. ”Onpa hauskaa leikkiä kerjäläispoikaa”, Edward ajatteli, ja hänen silmänsä loistivat. Hän katseli Tomia, joka seisoi nyt prinssin asussa ja yritti olla ryhdikäs ja tärkeä, aivan kuin olisi koko ikänsä tehnyt sitä. Tomin kasvoilla oli hassu sekoitus valtavaa jännitystä ja pientä pelkoa tulevasta. Juuri silloin, kun pojat olivat kikattamassa ja ihailemassa toistensa uusia asuja suuressa peilissä, ovi avautui ryminällä ja pamauksella! Sisään astui valtavan iso ja erittäin vihaisen näköinen kuninkaallinen vartija. Hänellä oli kiiltävä, metallinhohtoinen haarniska, joka kolisi hänen liikkuessaan, ja pitkä, tuuhea parta. ”Mitä ihmettä täällä on tekeillä?” vartija murisi, ja hänen äänensä oli niin matala ja kova, että se kaikui huoneessa kuin ukkosen jyrinä. Hän ei katsonut tarkasti. Hän näki vain pojan, joka oli pukeutunut Tomin vanhoihin, kuluneisiin vaatteisiin, ja luuli tämän olevan se sama tuhma kerjäläispoika, joka oli tunkeutunut palatsiin vain hetki sitten. ”Sinä tuhma kerjäläispoika!” vartija ärähti Edwardille, rypistäen otsaansa. ”Miten kehtaat olla täällä prinssin huoneessa! Ulko!” Edward yritti selittää, hänen sydämensä pamppasi rinnassa. ”Mutta minä olen prinssi Edward!” hän huudahti, hänen äänensä oli korkea ja epätoivoinen, mutta vartija ei kuunnellut. Hän vain näki rähjäisen pojan. ”Älä valehtele minulle, pikkuruisu!” vartija karjaisi, hänen kasvonsa punoittivat vihasta, ja hän tarttui Edwardia karkeasti olkapäästä. ”Ulos tästä palatsista! Heti paikalla, ennen kuin minä kadotan malttini kokonaan!” Edwardia työnnettiin ulos huoneesta, alas pitkää, kylmää käytävää pitkin ja sitten alas kivisiä portaita, jotka tuntuivat loputtomilta. Hän yritti huutaa ja protestoida, että hän oli oikea prinssi, mutta kukaan ei kuunnellut. Kaikki vain näkivät pojan vanhoissa, likaisissa vaatteissa ja uskoivat vartijan sanoja. Edward tunsi olonsa niin yksinäiseksi, hämmentyneeksi ja pelokkaaksi. Lopulta hänet työnnettiin kovakouraisesti ulos palatsin massiivisista, raskaista porteista, suoraan vilkkaille Lontoon kaduille. Aurinko paistoi kirkkaasti, mutta Edwardista tuntui, että koko maailma oli yhtäkkiä muuttunut kylmäksi ja pelottavaksi. Yhtäkkiä hän ei ollutkaan prinssi, jota kaikki kunnioittivat ja jolle kumarsivat. Hän oli kerjäläispoika, eikä kukaan uskonut hänen sanojaan. Kaduilla oli paljon ihmisiä, jotka kulkivat kiireisinä ohi. He eivät edes huomanneet pientä poikaa, joka oli juuri heitetty ulos kuninkaallisesta palatsista. Edwardin sydän hakkasi. Mitä hän nyt tekisi? Miten hän pääsisi takaisin palatsiin ja todistaisi, kuka hän oikeasti oli? Maailma ulkona oli paljon hurjempi kuin hän oli osannut kuvitellakaan. Sillä välin, palatsin sisällä, Tom seisoi aivan hiljaa prinssin huoneessa. Hänen silmänsä olivat suuret ja pyöreät kuin lautaset. Hän oli nähnyt, miten vartija oli heittänyt Edwardin ulos. Kaikki tapahtui niin nopeasti, kuin olisi ollut unessa! Tomilla oli yllään prinssin hienot vaatteet, ja nyt hän oli yksin. Hänen piti vain leikkiä hetken, pienen, harmittoman leikin, mutta nyt leikistä oli tullut totta. Mitä jos kukaan ei uskoisi, että hän ei ollut oikea prinssi? Tom alkoi tuntea pienen, lämpimän kyyneleen vierivän poskelleen. Hän oli kerjäläispoika, mutta nyt hän oli jäänyt loukkuun prinssin rooliin. Se ei ollutkaan enää hauskaa. Tom katseli ympärilleen prinssin huonetta. Siellä oli hienoja huonekaluja, joissa oli kultaisia kaiverruksia, kiiltäviä maljakoita täynnä värikkäitä kukkia ja kauniita maalauksia seinillä. Kaikki oli niin erilaista kuin hänen oma pieni, vaatimaton kotinsa. Miten hän pärjäisi tässä uudessa, niin valtavan suuressa ja hienossa maailmassa? Kukaan ei ollut opettanut hänelle, miten prinssin pitää käyttäytyä. Mitä prinssit tekevät? Mitä he syövät? Miten he puhuvat? Tomin vatsassa kierteli outo, pelottava tunne. Tämä leikki oli mennyt pieleen. Paljon, paljon pahemmin pieleen kuin hän olisi koskaan voinut kuvitella. Prinssi Edward oli nyt ulkona, tuntemattomassa maailmassa, jossa kukaan ei tunnistanut häntä. Ja kerjäläispoika Tom oli kuninkaallisen palatsin sisällä, teeskennellen olevansa jotakuta muuta. Kumpikaan heistä ei tiennyt, että tämä yksi pieni leikki muuttaisi heidän elämänsä ikuisiksi ajoiksi ja johtaisi heidät uskomattomille seikkailuille. Seuraavaksi heidän täytyisi oppia elämään toistensa elämää, ja se tulisi olemaan suurempi seikkailu kuin kumpikaan oli koskaan uneksinutkaan...

Prinssi Kerjäläisenä: Edwardin Uusi Todellisuus

Prinssi Edward seisoi pähkinäpuiden alla, puettuna risaisiin vaatteisiin, joissa oli reikiä ja likaa. Hän vilkaisi taakseen, kuninkaalliseen palatsiin, jonka valtavat portit olivat nyt lukossa hänen takanaan. "Ei, tämä on virhe!" hän huudahti, yrittäen avata raskasta puista porttia. "Olen Walesin prinssi Edward! Minun on palattava sisään! Minun on palattava valtaistuinsaliin!" Mutta kukaan ei kuunnellut. Muutama ohikulkija vain katsoi häntä kummissaan, ehkä jopa hieman huvittuneena. Yksi nainen, jolla oli iso leipäkori kädessään, hymähti ja pudisti päätään. "Voi raukkaa lasta", hän mutisi, "kuinka hänen mielensä onkaan sekaisin." Edwardin sydän hypähti. Sekaisin? Hän? Hän, tuleva Englannin kuningas! "Ettekö te ymmärrä?" hän kysyi, ääni jo hieman tärisevänä. "Minun isäni on kuningas! Minun täytyy päästä takaisin!" Hän osoitti palatsia, joka oli nyt täynnä muukalaisia, ainakin hänen mielestään. Mutta ihmiset vain jatkoivat matkaansa, jotkut käänsivät hänelle selkänsä, toiset nauroivat avoimesti. Pieni poika, joka söi omenaa, osoitti häntä sormellaan ja sanoi äidilleen: "Katso, äiti, hullu prinssi!" Edwardin silmät täyttyivät kyynelillä. Hän ei ollut koskaan aiemmin tuntenut itseään näin avuttomaksi. Pian aurinko alkoi laskea, ja taivas muuttui oranssin ja violetin sävyiseksi. Edward oli tottunut lämpimiin sänkyihin ja herkullisiin aterioihin, jotka palvelijat toivat hänelle säännöllisesti. Mutta nyt hän oli yksin, nälkäinen ja viluinen. Tuuli vinkui hänen risaisissa vaatteissaan, ja hänen pienet varpaansa paleleivat rikkinäisissä kengissä. Hän yritti kävellä, mutta hänen jalkansa olivat väsyneet, koska hän ei ollut tottunut näin pitkiin matkoihin. Hän näki toisia lapsia, jotka juoksivat ja leikkivät, mutta heidän vaatteensa olivat yhtä repaleisia kuin hänenkin. Tämä oli maailma, josta hän ei ollut koskaan tiennyt mitään. Edward istuutui vanhan puun juurelle, kyyneleet valuivat hänen poskilleen. Hän haaveili lämpimästä puurosta ja pehmeästä peitosta. Yhtäkkiä hän kuuli pienen rapinaa. Pieni, pörröinen orava hyppäsi alas oksalta ja katseli häntä uteliaasti suurilla, tummilla silmillään. Orava piti käpälissään pientä pähkinää. "Miksi itket, nuori mies?" orava sanoi, sen ääni oli yllättävän selkeä ja ystävällinen. Edward hätkähti. Orava puhui! "Kuka sinä olet?" Edward kysyi, pyyhkien kyyneleensä. "Olen Tupsu", orava vastasi. "Ja näytät nälkäiseltä. Tässä, ota tämä." Tupsu ojensi hänelle pähkinän. Edward oli niin hämmentynyt, että otti pähkinän vastaan. Se ei ollut suuri ateria, mutta se oli alku. "Minä en ole nälkäinen kerjäläinen", Edward sanoi, yrittäen pitää ryhtinsä. "Minä olen prinssi! Minä olen tuleva kuningas!" Tupsu naurahti. "Kaikki tytöt ja pojat täällä ovat prinssejä ja prinsessoja, jos he vain niin haluavat. Mutta nyt sinun täytyy oppia selviytymään." Tupsu selitti, että kaduilla ei ollut palvelijoita, jotka toisivat ruokaa. "Sinun täytyy pyytää, tai et saa mitään." Edwardin vatsa murahti. Hän ei ollut koskaan elämässään pyytänyt mitään. Kaikki oli aina tuotu hänelle. Hän yritti. "Anteeksi... voisinko... saisinko ehkä... pienen palan leipää?" hän mutisi ujosti ohikulkijoille. Useimmat eivät edes kuulleet häntä. Toiset vain katsoivat häntä oudosti. Päivät muuttuivat viikoiksi. Edward nukkui kaduilla, usein sateen kastelemana tai kylmän puremana. Hän oppi kerjäämään, vaikkakin vastentahtoisesti. Hän näki, kuinka vaikeaa elämä oli monille ihmisille. Hän näki lapsia, jotka olivat vielä häntäkin nälkäisempiä, ja vanhuksia, joilla ei ollut kotia lainkaan. Hän alkoi ymmärtää, että palatsin muurien ulkopuolella oli kokonainen, erilainen maailma, täynnä vaikeuksia, mutta myös pientä ystävällisyyttä. Eräänä päivänä, eräs vanha nainen antoi hänelle palan kuivaa leipää ja hymyili lämpimästi. Edwardin sydämessä läikähti. Hän ei ollut koskaan tuntenut sellaista kiitollisuutta. "Olet oppinut paljon, eikö niin?" Tupsu-orava kysyi yhtenä aamuna, kun he jakoivat puolikkaan löydetyn omenan. Edward nyökkäsi. "Olen oppinut, että nälkä on todellista, ja kylmä voi tehdä kipeää. Olen oppinut, että kaikki eivät ole ystävällisiä, mutta jotkut ovat yllättävän ystävällisiä." Hän oli myös oppinut juoksemaan nopeasti, piiloutumaan taitavasti ja jopa puhumaan vähän kadunkieltä. Vaikka hän kaipasi palatsin ylellisyyttä, hän alkoi tuntea myös uudenlaista vapautta. Kukaan ei kertonut hänelle, mitä tehdä, mitä syödä tai milloin nukkua. Hän oli oman itsensä herra, vaikka olikin kerjäläinen. Eräänä iltana, kun Edward yritti löytää paikkaa nukkua vanhan puukärryn alta, hän kuuli ääniä. Kaksi miestä puhui toisilleen. "Kuulitko?" toinen sanoi. "Se Hullu Prinssi! Hän on palatsissa! Ja kuningas uskoo häntä!" Edwardin sydän alkoi hakata. "Hullu Prinssi?" hän mutisi Tupsulle. "Se on kerjäläispoika, Tom Canty! Hänen täytyy olla siellä!" Edwardin silmät kirkastuivat. Hänellä oli nyt tavoite. Hänen täytyi löytää tie takaisin palatsiin, paljastaa huijaus ja saada oma paikkansa takaisin. Mutta se ei tulisi olemaan helppoa. Kuka uskoisi kerjäläistä, joka väitti olevansa kuningas? Ja miten hän pääsisi takaisin palatsin sisälle? Se olisi seuraava suuri seikkailu...

Kerjäläinen Prinssinä: Tomin Kuninkaallinen Seikkailu

Mitä Tomille tapahtui sillä aikaa, kun Edward seikkaili ulkomaailmassa? No, Tom Canty, se kerjäläispoika, joka näytti aivan prinssi Edwardilta, jäi kuninkaalliseen palatsiin. Hän seisoi prinssin valtavassa makuuhuoneessa, joka oli täynnä samettia ja kultaa, ja hänen sydämensä pomppi rinnassaan kuin pieni, peloissaan oleva orava. Minäkö prinssi? Hän kuiskasi itselleen, kun hän katsoi peilistä prinssin hienoja, kirjailtuja vaatteita, jotka nyt olivat hänen yllään. Ne puristivat häntä vähän sieltä ja täältä, ja tuntuivat oudolta hänen vanhojen, risaisten riepujensa jälkeen. Hän oli niin hämmentynyt ja jännittynyt, että hänen poskensa punoittivat. Kaikki oli niin suurta ja kimaltelevaa! Hän ei ollut ikinä nähnyt mitään tällaista. Palatsin käytävät tuntuivat loputtomilta, ja jokainen huone oli täynnä outoja, mutta kauniita esineitä. Tomin silmät pyörivät ihmetyksestä joka suuntaan. Hän kosketti silkkiä ja kultaa, ja se tuntui kuin unelta. Mutta sitten tuli nälkä. Tomin vatsa kurni. Hän odotti ateriaa. Ja kun se tuli, se oli jotain aivan uskomatonta! Aamiaisella Tomin eteen kannettiin pöydällinen ruokaa, jollaista hän ei ollut koskaan uneksinutkaan. Siellä oli paistettua kanaa, makeita leivonnaisia, ja hedelmiä, jotka kimaltelivat kuin jalokivet. Mutta Tom oli tottunut syömään sormin, ja nyt hänen edessään oli kymmenittäin erilaisia lusikoita, haarukoita ja veitsiä. Hän yritti syödä keittoa hopeisella haarukalla, slurps, slurps, mutta se valui vain läpi! Hovimestari, herra Henri, katsoi häntä vähän ihmeissään ja yskäisi.

Totuuden Etsintä ja Kohtalon Käänteet

Hovimestari Henri yskäisi. Hän ojensi Tomille toisen lusikan, joka oli kauniisti koristeltu pienillä, hohtavilla timanteilla. "Ehkä tämä soveltuisi paremmin, Teidän Kuninkaallinen Korkeutenne?" hän ehdotti, yrittäen parhaansa mukaan olla näyttämättä yllättyneeltä. Tom nappasi lusikan ja sai vihdoin keiton suuhunsa. Se oli herkullista! Paljon parempaa kuin koskaan Tomin kotona. Tom oppi nopeasti, että kuninkaallisessa elämässä oli paljon sääntöjä. Oli sääntöjä syömiseen, sääntöjä puhumiseen, sääntöjä jopa siihen, miten piti kävellä käytävillä. Mutta Tom oli aina ollut nopea oppimaan. Hän kuunteli tarkkaan ja yritti muistaa kaiken. Joskus hän unohti, ja silloin hän saattoi vahingossa laulaa pienen laulun palatsin käytävällä tai yrittää leikkiä piilosta vartijoiden kanssa. Vartijat olivat vähän hämmentyneitä, mutta he eivät uskaltaneet sanoa mitään prinssille. Eräänä päivänä, kun Tom oli opiskelemassa vaikeita kuninkaallisia papereita – ne olivat täynnä sanoja, jotka kuulostivat ihan erilaiselta kuin hänen tuntemansa sanat – pieni kultainen lintu lensi sisään ikkunasta. Se oli säihkyvä lintu, jonka höyhenet kimaltelivat kuin tuhannet tähdet. Lintu laskeutui Tomin olkapäälle ja visersi suloisesti. "Hei, Tom," se sanoi, "muista kuka olet." Tomin silmät pyöristyivät. Pieni lintu osasi puhua! Kukaan muu ei kuullut sitä, mutta Tom kuuli sen selvästi. Lintu oli kuin pieni salaisuusystävä, joka muistutti Tomia hänen oikeasta elämästään. Samaan aikaan, palatsin muurien ulkopuolella, prinssi Edwardilla oli paljon hankalampaa. Hän oli edelleen kerjäläispojan repaleisissa vaatteissa, ja kukaan ei uskonut hänen tarinaansa. "Minä olen prinssi Edward!" hän huusi ihmisille toreilla ja kaduilla. "Minä olen oikea prinssi! Minun paikkani on palatsissa!" Mutta ihmiset vain nauroivat. "Ha-haa! Tuo poika on sekaisin! Hän luulee olevansa prinssi!" he huutelivat ja heittivät häntä joskus jopa vanhoilla hedelmillä. Edward oli nälkäinen ja kylmissään. Hän ei ollut koskaan aiemmin tuntenut nälkää tai sitä, miltä tuntuu nukkua taivasalla. Yhden kerran hän yritti käskeä vanhaa kauppiasta antamaan hänelle ruokaa, aivan kuten hän oli tottunut palatsissa. "Minä käsken sinua antamaan minulle leipää! Minä olen prinssi!" Edward julisti ylväästi. Kauppias vain katsoi häntä pitkään ja sanoi: "Poikaseni, sinun täytyy ansaita leipäsi, niin kuin me muutkin. Prinssit ovat palatsissa, eivät täällä kaduilla." Eräänä iltana, kun Edward yritti nukkua puun alla, pieni, vanha kissa hiipi hänen luokseen. Kisulla oli hopeanväriset viikset ja viisaat silmät. "Miksi olet niin surullinen, nuori herra?" kissa kysyi. Edward hätkähti. Kissa osasi puhua! "Olen surullinen, koska kukaan ei usko minua! Olen prinssi, en kerjäläinen!" hän selitti. Kissa nauroi hilpeästi. "Totuus on kuin kimalteleva helmi. Se voi olla piilossa, mutta se on silti siellä. Sinun täytyy vain löytää oikea tapa näyttää se." Kissa nuoli turkkiaan ja sanoi sitten: "Seuraa minua, ehkä löydät vastauksia." Edward nousi ja päätti seurata pientä kissa-opasta. Kissa johti Edwardin kaupungin ulkopuolelle, pienten mökkien ohi ja tiheän metsän laitaan. Siellä he kohtasivat ystävällisen vanhan naisen, joka asui pienen puumajan vieressä. Hänellä oli yllään värikäs esiliina ja hän leipoi juuri leipää. "Tule sisään, poikaseni," nainen sanoi nähdessään Edwardin. "Näytät nälkäiseltä ja eksyneeltä. Minä olen Mummo Metsätähti, ja minulla on aina tilaa yhdelle ystävälle." Edward astui sisään. Mummo Metsätähti ei uskonut hänen prinssitarinaansa, mutta hän antoi Edwardille lämmintä leipää ja pehmeän huovan. Hän opetti Edwardille, miten sytytetään tuli ja miten kerätään marjoja metsästä. Ensimmäistä kertaa elämässään Edward oppi, miten tavalliset ihmiset elävät. Hän alkoi ymmärtää, että kuninkaana oleminen ei ollut pelkkää juhlaa ja käskyjen antamista, vaan se oli myös vastuuta. Palatsissa Tomin elämä jatkui melko hauskana. Hän teki virheitä, mutta ne olivat yleensä hassuja virheitä. Hän määräsi, että kaikki hovimiehet pitivät joka tiistai päivällisellä hauskoja hattuja, ja että palatsin puutarhaan istutettiin lisää syötäviä mansikoita kaikkien iloksi. Ihmiset olivat aluksi hämmentyneitä, mutta sitten he alkoivat pitää uuden prinssin erikoisista tavoista. "Hän on niin erilainen," he sanoivat, "mutta niin hyväsydäminen!" Tom ei kuitenkaan unohtanut oikeaa elämäänsä. Yöllä hän katseli ikkunasta ulos ja mietti, missä Edward mahtoi olla. Pieni kultainen lintu tuli usein hänen luokseen ja kuiskasi: "Totuus löytyy aina, Tom. Ole vain rohkea." Samaan aikaan Edward oli oppinut paljon elämästä köyhänä poikana. Hän näki, miten ihmiset kamppailivat, miten he auttoivat toisiaan ja miten pienet ilot, kuten lämmin ateria tai aurinkoinen päivä, olivat todella tärkeitä. Hän tunsi uudenlaista sääliä niitä kohtaan, joilla ei ollut paljon. Hän ymmärsi, että kuninkaana hänen tehtävänsä olisi auttaa näitä ihmisiä. Hän ei enää ollut pelkästään ylpeä ja komentava prinssi. Hän oli oppinut paljon. Mutta totta kai, aika kului, ja prinssin kruunajaiset lähestyivät. Koko valtakunta valmistautui suureen juhlaan. Tomin sydän hakkasi nopeammin ja nopeammin. Hän tiesi, että hänen oli kerrottava totuus. Mutta uskoisiko kukaan häntä? Entä jos hänet heitettäisiin vankilaan valehtelusta? Ja missä ihmeessä Edward oli? Mummo Metsätähti tiesi, että jotain suurta oli tapahtumassa. Hän oli nähnyt sen tähtien valossa ja kuullut sen metsän kuiskauksissa. Eräänä aamuna hän sanoi Edwardille: "On aika, poikaseni. On aika mennä takaisin. Totuus odottaa sinua. Ja minä olen nähnyt, että sinulla on pieni kultainen merkki, joka todistaa kuka olet." Edward kosketti kaulaansa ja tunsi siellä pienen, piilotetun syntymämerkin, jonka vain harvat tunsivat. Se oli merkki, joka erotti oikean prinssin kaikista muista. Edwardin sydän hypähti ilosta. Hänellä oli nyt todiste! Hänellä oli jotain, minkä avulla hän saattoi näyttää kaikille kuka hän todella oli. Hän kiitti Mummo Metsätähteä ja suuntasi takaisin kohti palatsia, mukanaan pieni, hopeaviiksinen kissa, joka hypisteli iloisesti hänen jalkoihinsa. Se oli pitkä ja vaarallinen matka, mutta Edward oli nyt paljon rohkeampi ja viisaampi kuin koskaan ennen. Hän tiesi, että totuus oli hänen puolellaan, ja hän oli valmis kohtaamaan kaikki haasteet. Palatsissa Tom oli yhä huolestuneempi. Hän oli yrittänyt vihjailla hovimestari Henrille ja muille, että hän ei ollut oikea prinssi, mutta he vain ajattelivat hänen olevan hassu tai leikkisä. "Teidän Kuninkaallinen Korkeutenne on todellakin erikoinen," Henri oli sanonut, "mutta olette niin hurmaava!" Tom istui valtaistuimella ja mietti. Pieni kultainen lintu lensi sisään ja visersi: "Melkein perillä, Tom. Melkein perillä." Tom toivoi, että lintu oli oikeassa. Totuuden hetki oli lähellä.

Kruunajaiset ja Oikeuden Palauttaminen

Totuuden hetki oli todella lähellä. Aamu alkoi sarastaa Lontoon ylle, ja koko kaupunki valmistautui suurimpiin juhliin, mitä kukaan oli koskaan nähnyt. Se oli Tomin kruunajaisten päivä. Kadut olivat täynnä iloisia ihmisiä, jotka pitivät käsissään lippuja ja kukkia. Ilmassa leijui paistettujen leivonnaisten ja makeisten tuoksu. Mutta Tomin sydämessä ei ollut juhlatunnelmaa. Hänen vatsansa muljahteli kuin perhospuutarha, ja hänen mielessään pyöri vain yksi ajatus: mitä jos totuus paljastuisi? Mitä jos oikea prinssi Edward palaisi? Hän toivoi sitä niin kovasti, ja samalla pelkäsi sitä. Miten kaikki reagoisivat? Mikä olisi hänen kohtalonsa? Hän ei osannut päättää, oliko hän iloinen vai kauhuissaan. Kaikki oli niin suurta ja pelottavaa. Hän oli vain pieni Tom Canty, kerjäläispoika, joka oli yrittänyt parhaansa. Hänellä oli ikävä omaa kotikujansa vilinää ja ystäviään, vaikka nekin olivat välillä vaikeita. Tämä kuninkaallinen elämä oli aivan liian raskasta hänelle. Kruunun paino tuntui jo nyt painavan hänen hartioitaan, vaikka se ei ollut vielä edes hänen päässään. Hän sulki silmänsä ja toivoi, että kaikki olisi vain unta. Mutta se ei ollut. Kohta oli kruunajaisten aika. Hän oli pukeutunut samettisiin ja kultaisiin vaatteisiin, jotka olivat niin painavat ja kuumat. Kaikki hovin palvelijat juoksivat ympärillä varmistaen, että jokainen hiussuortuva oli paikallaan ja jokainen nauha oikeassa solmussa. Tom huokaili syvään. Jos vain Edward olisi täällä! Silloin kaikki olisi selvää ja hän voisi mennä takaisin omaan elämäänsä. Mutta minne Edward oli kadonnut? Tom oli kuullut huhuja, että Edward oli yhä elossa, mutta kukaan ei tiennyt, missä. Tom toivoi syvästi, että kultainen lintu oli oikeassa ja että totuuden hetki olisi todellakin helpotus. Hän ei kestänyt enää tätä salaisuutta. Hän halusi vain, että kaikki olisi reilua ja oikein. Hän muisti, kuinka Edward oli aina puhunut oikeudenmukaisuudesta. Tom mietti, oliko Edward oppinut samanlaisia asioita elämästään kerjäläisenä, kuin mitä hän oli itse oppinut prinssinä. Ehkä heidän seikkailunsa olivat opettaneet heille jotain tärkeää. Ehkä tämä kaikki oli ollut tarpeen, jotta molemmat pojat ymmärtäisivät maailmaa paremmin. Ja nyt se suuri hetki oli koittamassa. Hän tunsi, kuinka hänen jalkansa tärisivät, kun häntä talutettiin kohti suurta kruunajaissalia. Salin ovet avattiin, ja sieltä tulvi sisään valo ja ihmisten puheensorina. Tom hengitti syvään ja astui sisään. Kruunajaissali oli jo aivan täynnä tärkeimmistä herrasmiehistä ja rouvista, jotka olivat pukeutuneet hienoimpiin asuihinsa. Tom, nyt kuninkaallisiin purppuraviittoihin pukeutuneena, seisoi suuren valtaistuimen edessä. Hänen päänahkaansa kutitti, minne kruunu pian asetettaisiin. Hän katsoi valtavaa salia ja toivoi näkevänsä tutun kasvon – ehkä vanhan ystävän, tai edes sen pienen kultaisen linnun, joka oli häntä matkalla rohkaissut. Juuri kun arkkipiispa oli nostamassa painavaa kruunua Tomin pään yläpuolelle, kuului ovelta valtava rysähdys! Kaikki kääntyivät katsomaan. Siinä seisoi nuori poika, likainen ja riekaleisissa vaatteissa, mutta hänen silmänsä loistivat kirkkaina kuin kaksi tähteä. 'Pysäyttäkää tämä! Olen oikea kuningas!' Edward huusi, hänen äänensä kaikui läpi suuren salin. Vartijat ryntäsivät heti kiinni poikaan. 'Tämä on vain joku hullu kerjäläispoika!' he huusivat. Mutta Edward ei antanut periksi. 'Minä olen Edward, Englannin todellinen prinssi! Tämä poika', hän osoitti Tomia, 'on Tom Canty, kerjäläispoika!' Kaikki olivat hämillään. Eihän se ollut mahdollista! Kaksi poikaa, jotka näyttivät niin samalta! Kuka tiesi totuuden? Edward tiesi, että hänen piti todistaa sanansa. Hän katsoi Tomiin ja sanoi: 'Tom, muistatko sen päivän, kun pelasimme linnassa ja vaihdoimme vaatteita? Muistatko sen salaisen paikan, jonne piilotimme kuninkaan sinetin, sen suuren sinetin, jolla kaikki tärkeät paperit sinetöitiin?' Tom nyökkäsi hitaasti. Hän muisti. Se oli se salainen puutarha, jossa he olivat leikkineet. 'Ja muistatko, minne sinetti lopulta jäi?' Edward kysyi. Tomin silmät laajenivat. Hän muisti! Hän oli sen silloin piilottanut! Edward kääntyi arkkipiispan ja kaikkien läsnäolijoiden puoleen. 'Tuokaa esiin kuninkaan suuri sinetti! Jos se on kadonnut, kuten se katosi sinä päivänä, kun minä kerjäläiseksi muutuin, minä kerron teille, missä se on!' Kaikki tiesivät, että sinetti oli kadonnut jo monta päivää sitten, ja sitä oli etsitty kaikkialta. Kukaan ei ollut löytänyt sitä. Hetken päästä sinetti tuotiin paikalle. Se oli todellakin kateissa. Edward hymyili. 'Minä tiedän, missä se on! Se on kätkettynä haarniskapuvun kainaloon kuninkaan makuuhuoneessa!' Vartijat ryntäsivät heti kuninkaan makuuhuoneeseen ja, voi ihme, sieltähän se löytyi! Aivan tarkalleen sieltä, mistä Edward oli sanonut! Salissa nousi valtava kohina. Kukaan ei voinut enää epäillä. Vain todellinen prinssi olisi voinut tietää niin tarkan piilopaikan. Tom huokaisi helpotuksesta. Hänen ei tarvinnutkaan olla kuningas! Hän oli niin iloinen, että totuus oli paljastunut. 'Tämä on todellinen kuningas!' Tom huusi iloisesti ja osoitti Edwardia. 'Hän on Edward, minun ystäväni!' Sitten kaikki polvistuivat. Edward, rikkinäisissä vaatteissaan, mutta kuninkaallisen arvokkaana, nousi valtaistuimelle. Ihmiset hurrasivat! 'Eläköön kuningas Edward!' he huusivat. Kuningas Edward hallitsi viisaasti ja oikeudenmukaisesti. Hän muisti aina, miltä tuntui olla kerjäläinen. Hän muisti jokaisen kylmän illan ja nälkäisen vatsan. Hän muisti, miten epäoikeudenmukainen maailma voi olla niille, joilla ei ollut mitään. Ensimmäiseksi hän halusi varmistaa, että Tom Canty, hänen hyvä ystävänsä, saisi ansaitsemansa palkkion. 'Tom', kuningas Edward sanoi, 'sinä olet ollut rohkea ja uskollinen ystävä. Sinun ei tarvitse enää koskaan nähdä nälkää tai olla koditon. Sinusta tulee minun hovini tärkeä virkamies, ja saat asua linnassa, jos niin haluat.' Tom oli suunnattoman iloinen. Hän sai elää linnassa, ei kuninkaana, vaan hyvänä ystävänä ja tärkeänä auttajana. Hän sai pukeutua hienoihin vaatteisiin ja syödä herkullisia aterioita, ja mikä parasta, hän sai aina olla lähellä ystäväänsä kuningas Edwardia. Kuningas Edward hallitsi viisaasti ja oikeudenmukaisesti. Hän muisti aina, mitä hän oli oppinut kerjäläispoikana. Hän varmisti, ettei kukaan ollut nälkäinen ja että kaikki saivat oikeudenmukaisen kohtelun. Hän tiesi, miltä tuntui olla heikko ja haavoittuvainen, ja siksi hän oli paras mahdollinen kuningas. Pieni kultainen lintu lensi sisään kruunajaissaliin ja istuutui hetkeksi kuningas Edwardin olkapäälle. Se visersi iloisesti. Kaikki oli palannut oikeille raiteilleen. Oikeus oli voittoisa, ja kaksi ystävää, prinssi ja kerjäläispoika, olivat löytäneet paikkansa maailmassa. Edward oli saanut takaisin kruununsa, ja Tom oli saanut takaisin onnellisen elämän, mutta tällä kertaa ilman nälkää ja pelkoa. He elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka, muistaen aina seikkailunsa, joka oli opettanut heille niin paljon elämästä ja ystävyydestä.

Lopetus

Ja näin päättyi tarina prinssistä ja kerjäläispojasta, jotka löysivät toisistaan ystävän ja oppivat tärkeitä asioita. Toivottavasti nautit tästä seikkailusta! Kiitos, että olit mukana kuuntelemassa. Muista, että maailma on täynnä upeita tarinoita odottamassa juuri sinua – tai ehkä voit keksiä ihan oman, satumaisen seikkailun, jossa on puhuvia eläimiä ja taikaa! Jos sinulla on palautetta tai toiveita uusista tarinoista, kerro niistä Sonacastsille. Nähdään taas pian uusien ystävien ja seikkailujen parissa. Heippa!

Lisää tarinoita